Aurinko oli jo kotvan aikaa ollut maillaan, heinäkuun loppupäivien
iltahämärä tummeni tummenemistaan. Vastakkaisen rannan kalliometsä
heijastui sinisen mustana järveen ja taivas hohti päivänlaskun
kohdalla upean keltaisena.
Elisabet ja Hannes Borg olivat järvellä kokeneet verkot. Kalansaalis
oli ollut runsas. Särjet ja ahvenet sätkähtelivät veneen pohjalla.
Laskettuaan viimeisen verkon takaisin veteen, he soutivat järven
selälle, mistä aina kernaasti katselivat Koivukosken rantaa pikku
taloineen, viljelyksineen ja somine metsikköineen. Tavallisesti he
näillä souturetkillään kävivät vastakkaisella rannalla asti, missä
jyrkkien kallioiden juurella oli kirkas "terveyslähde". Ylhäällä
kallioilla oli tasainen paikka, mistä avautui laaja näköala yli
seudun, aina kirkonkylään asti. Elisabet kertoi sieltä ylhäältä
löytäneensä paikan, joka oli soveltunut maalattavaksi häneltä pitäjän
kirkkoon tilattuun alttaritauluun.
-- Tuletko pian katsomaan luonnostani? hän kysyi. Olisi hauskaa
kuulla sinun mielipiteesi.
Hannes Borg sanoi tekevänsä sen jo seuraavana päivänä. Samalla hän
pahoitteli, että niin moni Elisabetin maalaamista pienistä tauluista
kapinan aikana oli tärveltynyt.
-- Vähitellen alan maalata sinulle uusia, lohdutti Elisabet.
-- Ne olivat käyneet minulle rakkaiksi, sinä olit kiinnittänyt
kankaalle niin monta herkullista palaa tästä kodin ympäristöstä.
Enimmin minua kuitenkin pahoittaa se, että nuo raakalaiset tärvelivät
sen pienennetyn kopion, jonka teit minulle "Atenalaisten laulusta".
Se oli sinun kaikkein parhaitasi ja minun silmissäni harvinaisen
kaunis taideteos. Se uhkui nuoruuden innostusta kauniiseen ja hyvään.
Sen he tahrasivat jollakin likaisella lähtemättömällä aineella ja
kaiversivat puukolla kehykseen: "Lahtarikaarti".
Hannes Borg huomasi, että Elisabet kalpeni hänen mainitessaan
maalausta "Atenalaisten laulu", ja nyt johtui hänen mieleensä, että
siihen tauluun liittyi surullisia muistoja Elisabetin entisyydestä.
Hetken kuluttua Elisabet virkkoi:
-- Kunhan pääsen tästä alttaritaulusta, rupean katsomaan mitä tuosta
hävityksestä mahdollisesti vielä olisi korjattavissa.
Myöhäisen hetken vuoksi he päättivät palata kotia.
Saatettuaan sisarentyttärensä hänen asuntoonsa Hannes Borg tapansa
mukaan lähti pienelle iltakävelylleen.
Rob Roy, joka oli levännyt pihaportaiden luona, liittyi hänen
seuraansa. Hedelmäpuutarhan kohdalla se äkkiä rupesi murisemaan.
Hannes Borg katsahti mansikkamaahan ja näki siellä kyyristyneenä
miehen, joka koiran murinan kuullessaan koetti lymyillä kyyristymällä
vielä syvemmälle.
Hannes Borg lähestyi puutarhanaitaa ja kysyi:
-- Kuka on siellä mansikkamaassa?
Hitaasti ja vastahakoisesti sieltä kohosi pystyyn nuori mies, joka
veti mustaa lerppahattuaan syvemmälle kasvoilleen.
Hannes Borg huomasi, että se oli Vapun Junu, köyhän mäkitupalaisen
poika.
-- Enhän minä muuta, sanoi Junu hetken kuluttua matalalla äänellä --
kuin tässä ohikulkiessani noukin muutaman mansikan.
Hannes Borg huomasi iltahämystä huolimatta, että Junun huulet ja
kädet olivat marjoista vallan punaiset.
Hän sanoi vakavasti, mutta lempeästi:
-- En sure niitä mansikoita, jotka olet syönyt. Moitin vaan sitä,
että olet tullut puutarhaani salaa ja omin lupinesi ottanut marjoja.
Rob Roy oli nyt alkanut äkäisesti haukkua Junua, mutta sen isäntä sai
sen vaikenemaan. Sitten hän sanoi Junulle, joka neuvottomana seisoi
siinä mulkoillen kulmiensa alta:
-- Jos olet työttömänä, Junu, voit saada täältä Koivukoskelta vähän
työtä. Aion pian ruveta kaivauttamaan ojia isolla suolla.
Junu mörähti vastaukseksi:
-- En tiedä, kannattaako ruveta töihin täällä kotona. Lähden
ehkä tästä metsätöihin. Siellä tienaa aina enemmän. Hän nykäisi
lerppahattuaan ja aikoi poistua.
-- Onko äitisi vielä sairas? kysyi Hannes Borg.
-- Onhan se jo maannut siinä pari kolme päivää.
-- Mikä häntä vaivaa?
-- Vilustunut kai se on saunan jälkeen ja valittaa särkyä jäsenissä.
-- Tahdotko odottaa hiukan, niin noudan sisältä äidillesi vähän
lääkkeitä?
-- Eiköhän se siitä parane ilmankin, sanoi Junu tylysti ja alkoi
poistua.
Hannes Borg palasi sisälle.