Syksy toi viestiä talven tulosta. Elämän hämäryydestä tuikahtivat
ensimäiset kutsuvat valot.
Litvan pappilan vaatimattomasti sisustetussa vierashuoneessa puheli
nuori pappi epäilijän, mutta epäilyssään rehellisen Aatteelan kanssa,
kun ovelle koputettiin ja luvan saatuansa astui Oolavi huoneeseen.
-- "Tervetuloa, herra Tuukkala!" -- vastasi nuori pappi Oolavin
tervehdykseen. Ja osoittaen hänelle tuolia lisäsi hän:
-- "Istukaahan!... Oli hauskaa, että tulitte... Me herra Aatteelan
kanssa juuri keskustelimme oppineista asioista... On hupaista, että
tulitte ottamaan siihen osaa..."
Pöydällä oli Harhaman kirja "Varotushuuto." Oolavi istahti ja otti
kirjan käteensä, ei lukeaksensa, vaan ikäänkuin jotain kädessänsä
pidelläksensä tai vilkaistaksensa kirjaan.
Hetkisen kuluttua johtui puhe kirjallisuuteen ja erittäin Harhaman
kirjaan. Oolavi silmäsi sen kuluessa kirjasta jonkun rivin sieltä
täältä. Silmiin sattui aina joku lause, joka kiinnitti mieltä.
Mielenkiintoa lisäsi vielä se seikka, että kirja oli Martvan
merkkikirja. Sitä lisäsi myös pastori Aamuston ja Aatteelan nerokas
keskustelu. Kirja muuttui hänelle hetkessä joksikin salaperäiseksi
syvyydeksi, johon kurkistamaan vetää aina salainen voima.
Mutta kun oli siitä joku aika puhuttu, siirtyi puhe itse kirjasta
Harhaman maahan haudatun teoksen aiheeseen, josta hän oli lyhyesti
kirjassansa maininnut. Aatteela oli paljon lukenut, tutkinut
darwinismia ja kielteistä filosofiaa, epäili Jumalan olemassa oloa,
ja kun hän oli käsittänyt, että Harhaman teoksessa jumaluuden
kehittyminen tietoisuuteensa oli ajateltu tapahtuvan sillä tavalla,
että sen ajatuksella ja Darwinin opilla oli hiukan sukulaisuutta,
käänsi hän sen johdosta puheen sanottuun kysymykseen. Hän lausui
puheen alussa ikäänkuin anteeksipyynnöksi:
-- "Pastorin ei pidä pahastua, että minä ajatukseni lausun aina
rehellisesti, vaikka tiedän, että Te olette niiden jyrkkä vastustaja.
Mutta minusta tuntuu, että Darwinin kehitys-oppi -- jota Harhama
tuntuu jossain määrin seuranneen -- olisikin oikea ihmisen luomisen
selitys."
Oolavi jännittyi keskustelusta. Hänkin oli itseksensä paljon
lukenut. Hän oli lukenut harvoja kirjoja, mutta sen sijaan niistä
rivien välitkin. Hän ei lukenut niin kuin henkinen hottentotti,
joka palvelee omaa päätänsä puujumalana ja nostaa sen muidenkin
ihailtavaksi, vaan kuten mies, joka lukee viisastuaksensa jäsen
tähden etsii kaikessa oikeutusta. Mutta se tieto oli hänessä
kumminkin vielä kepeää. Se oli vasta syvemmän tiedon janoa, janoa,
joka juodessa yhä yltyy.
Hän selaili nyt kirjaa ja seurasi keskustelua. Nuoren papin posket
hehkuivat. Hän vastasi Aatteelalle innostunein mielin:
-- "Olen iloinen, että saan kanssanne asiasta puhua. Minä en
ollenkaan kiellä, ettei Darwinin oppi siitä _tiestä_, jota Jumala on
käyttänyt ihmistä luodessansa, olisi tai voisi olla oikea."
Molemmat kuulijat hiukan oudostuivat Oolavi oli kyllä tutustunut
Darwinin aatteisiin ei ainoastaan nimeltä, kuten miljoonat, vaan
paljon syvemmin. Mutta hurskas kasvatus ja sen luoma raamatullinen
mieliala ja usko olivat vaikuttaneet, että hän jo vaistomaisesti
piti niitä aatteita todistamattomina ja varsinkin raamatun opille ja
jumalan-uskolle vihamielisinä.
Kun nyt nuori, hurskas pappi myönsi niiden oikeuden mahdolliseksi,
jännittyivät hänen sielunsa voimat heti täyteen vireeseen. Pastori
Aamusto huomasi sanojensa vaikutuksen ja jatkoi:
-- "Ei raamattu kiellä sitä, että Jumala on pitkien aikojen kuluessa
kehittänyt maan tomun ihmiseksi. Päinvastoin: Jumala ei ole mikään
katastrofisti, joka tekee hetkessä tehtävänsä. Jotka opettavat muka
raamatun ilmottavan, että Jumala loi ihmisen silmänräpäyksessä,
ne valehtelevat, sillä sekin vertaus, että 'tuhannen ajastaikaa
on Jumalan edessä kuin yksi päivä', on aivan vertauksellisesti
käsitettävä. Sekin vertaus voi olla vielä liian lyhyt..."
Oolavi katseli nuorta pappia ihmeissänsä. Puhuja lisäsi:
-- "Sillä käsitättehän Te, että Hänelle, joka on ijankaikkinen,
ei voi olla aikaa, vaan kaikki on Hänelle yksi hetki. Meidän
tuhatvuotemme eivät voi olla ijankaikkisuudessa verrannollisesti sen
pitempiä, kuin on olevan rinnalla olematon, tai äärellinen rahtu
äärettömään verrattuna."
Aatteela mietti. Hänen epäilynsä oli syvällistä. Sillä ei ollut
mitään yhteyttä niiden kanssa, jotka ovat varmat kaikesta, mitä
eivät ole viitsineet koskaan ajatella ja mitä ei kukaan ole kyennyt
tutkimaankaan. Hitaasti, joka sanaa punniten alkoi hän kuivalla
äänellä väittää:
-- "Kyllä siinä, Teidän ajatuksessanne, pastori, on jo sitä makua,
että... ei se vain ole ihminen muuta kuin sitä mitä siitä on Harhama
teoksessansa järkeillyt... ja samaa mitä on Darwinkin puhunut."
Oolavin mieleen muistuivat hänen viime-aikaiset mietteensä "Litvan
laulun" ajatuksista. Hän oli yhtenä korvana. Nuori pappi iloitsi,
että sai tilaisuuden tunnustaa rohkean uskonsa, vakuuttaa, että
Jumala pysyy maailmoidenkin eikä ainoastaan eri oppien hävitessä. Hän
selitti:
-- "Miksi vanhinta tai alku-ihmistä sanotaan: ihmisapinaksi vaiko
apina-ihmiseksi, se on saman tekevä. Raamatun mukaan on pääasia se,
että ihminen ei ole korkealle kehittynyt apina: tavallinen elukka,
vaan on hän kuolematon henki, joka on Jumalasta lähtenyt. Mitä tietä
hän on Jumalasta lähtenyt ja nykymuotoonsa kehittynyt, siitä ei
raamattu hiiskahdakaan..."
Aatteelan katseesta voi lukea, että hänen aivoissansa oli kokonainen
järjen työpaja täydessä työssä.
Vilkkaasti, ikäänkuin jotain uutta muistaen, kysyi häneltä nuori
pappi:
-- "Eikö kehitys-opin ja geologian mukaan korkein laji ole ilmestynyt
viimeisenä?"
-- "Kyllä, kyllä!" -- myönteli Aatteela hitaasti.
Pastori Aamusto tarttui nopeasti:
-- "Ja eikö kehitys ole pysyväinen?"
Aatteela myönsi niin olevan. Suuret kysymykset nousivat aaveina
Oolavin eteen. Pastori Aamusto jatkoi:
-- "Jos siis otaksumme, että nykyiset apinat olisivat samaa lajia,
-- ainoastaan kehityksessänsä myöhästyneitä -- kuin ihminen,
miten on selitettävä että ne _kaikki_ ovat jääneet niin paljon
jäljelle ihmisistä? Miksi ei ole välimuotoja? Sillä sehän olisi
aivan luonnollista, jos kehitys-oppi hyväksytään äärimäisenä
järjellisyytenä, ja ehdottomana..."
Aatteela vaikeni. Hän etsi elämässä totuutta. Siksi ei hän nytkään
sokean taistelijan vimmalla puolustanut omaansa, vaan miehekkäästi
aivan _odotti_, että pastori Aamusto selittäisi hänelle elämän
suurkysymyksestä vaikka vain rahtusen, osottaisi hänen erehdyksensä
ja valaisisi totuuden. Kun hän mietti vastausta, jatkoi pastori
Aamusto:
-- "Jos taas nykyiset apinat ovat eri lajia kuin se alku-ihminen,
täytyy niiden olla sitä _alhaisempi_ laji, sillä tieteen mukaan ei
-- tietääkseni -- alhaisempi laji ole voinut ilmestyä myöhemmin kuin
korkeampi... Eikö niin?"
-- "Niin... Kyllä se on oikein", -- myönnytteli Aatteela.
-- "Mutta koskeehan kehitys kaikkia lajeja... Miksi eivät silloin
apinat, jos ne ovat vanhemmat ihmistä, ole kehittyneet sen edelle?"
-- jatkoi pastori Aamusto.
Oolavi selaili Harhaman kirjaa ajatuksissansa. Hänen sielunsa
laskeutui niihin hämäriin syvyyksiin, joissa piilevät elämän juuret
ja ihmeen selitys. Aatteela muisteli yhtä ja toista lukemaansa,
mutta ei löytänyt tyydyttävää selitystä vastaukseksi kysymykseen.
Oolavin sielunvoimat raatoivat, minkä jaksoivat. Hänen henkensä
oli aina janonnut elämän selitystä, vaikka se jano uinaili vasta
vaistona, joka pulahti pinnalle ainoastaan ajoittain, nuoruuden ja
elämän ilojen väliin sattuneena vakavana hetkenä. Hänenkään henkensä
ei ollut sokea turnailija, joka markkinoilla taistelee jonkun
korvakuulemansa puolesta. Hänessä oli pohja ja siemen tutkimukselle
ja epäilyllekin. Pastori Aamusto kysyi edelleen:
-- "Ja eikö, jos kehitys-oppi semmoisena kuin Te sen käsitätte
on oikea, apinoista silloin aikojen kuluessa ole kehittyvä uusi
ihmissuku, joka palvelee Jumalaa kuten mekin?... Minun käsittääkseni
se on kehitysopin ainoa järjellinen johtopäätös..."
-- "Niin... Niin... Niin!" -- tapaili Aatteela ajatuksissansa,
löytämättä mitään selitystä, jolla olisi voinut todistaa Harhaman
teoksen ajatuksen oikeaksi.
Mutta pastori Aamuston sielu hehkui. Hän tunsi Jumalaan
luottamuksensa yhä lisääntyvän. Hänen henkensä rohkaisemana jatkoi
hän kyselyään:
-- "Ja lisäksi: Kehitys-opin mukaan on elämä, elämän alkusolut,
ilmestyneet itsestänsä ilman Jumalan käskyä, ja niistä on sitten
muka kehityksen lakien kautta, niiden itsensä kautta syntyneet
ihmisen ja muiden alkumuodot, jotka taas ovat itse itsensä nykytilaan
kehittäneet. Mutta minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Eivätkö
nykyhetkenä ole olosuhteet elämän syntymiselle suotuisammat kuin
alkuaikoina esimerkiksi tertiäri-aikoina ja myöhäisempinäkin --
vanhimmista ajoista puhumattakaan?... Eikö kehitys-oppi jo sitä --
että suotuisemmat olosuhteet muodostuvat viimeisimpinä -- edellytäkin
aivan itsensä ytimenä, samalla kun se sen myöntääkin tuloksenansa?"
-- "Se on totta", -- vahvisti Aatteela. Oolavin sielun eteen
nostettiin ijankaikkisuuden pimeimpiä syvyyksiä. Koskenlaskijan
rohkeudella halusi hän niihin kurkistaa, syöksyä niihin. Ne alkoivat
vetää kuin Tuukkalan koski. Nuori pappi teki johtopäätöksensä:
-- "Kehitys-opin mukaan on nykyhetki sopivampi korkeamman elämän
syntymiselle, kuin vanhin. Mutta miksi ei silloin synny maantomusta,
itsestänsä, uusia lajeja? Pitäisihän kehityksen olla ikuinen ja
kehitysopin järjellisen johtopäätöksen mukaan siis nyt ilmaantua
vielä nykyihmistäkin korkeamman lajin alkumuotoja... joten me siis
aikanansa jäisimme uuden ajan apinoiksi. Miten Te tämän selitätte?"
Hänen ajatuksensa leikkasi armotta kuin terävin veitsi. Aatteela oli
hämmästynyt, Oolavi vireessä. Nuori pappi hehkui Jumalansa asian
puolesta ja Hänen rohkaisemanansa. Hän jatkoi:
-- "Tai jos ajatellaan nykylajien kehityksen jatkuvan, miksi ei
ihmiskunnassa synny välimuotoja, ei myös eläinlajeissa? Ihmiskunnan
tietämys on jo niin pitkäaikainen, että se tapaus olisi huomattu,
mutta nyt ovatkin lajit pysyneet samoina halki ihmiskunnan muistin...
ei ole vuosituhannen kuluessa ilmestynyt yhtään ainoata, ei
alhaisemmankaan eläimen alkumuotoa, vaikka olosuhteet, kuten sanoin,
ovat sen muodostumiselle tuhannesti suotuisammat kuin silloin,
jolloin otaksutaan ihmisen alkumuodon siinneen maan tomusta."
Ja taas seisoi hän Jumalansa asian voitosta riemuiten, ja Aatteelan
vaijetessa ja miettiessä elämän salaisuuksia. Hetken kuluttua hän
jatkoi:
-- "Kehitys-opissa on kymmeniä asioita, jotka puhuvat sen puolesta,
ja tuhansia, jotka puhuvat sitä vastaan. Aikamme tieteellä ei ole
elämän synnystä mitään todistettua tietoa, ei pienintäkään... Vai
voitteko mainita jonkun?" lopetti hän vilkkaasti.
Oolavi odotti vastausta uteliaampana kuin itse Aamusto. Aatteela
ajatteli ja vastasi epäröiden:
-- "Niin... Mitään kokeilla todistettua tietoa ei tiede nykyään voi
tarjota..."
-- "Anteeksi että keskeytän", -- tarttui pastori Aamusto innoissansa.
-- "Tietääkseni on tiede jo kerran päässyt kokeellisissa
todistuksissansa niin pitkälle, että osattiin valmistaa virtsaa...
Mutta myöhemmin olen kuullut, että ilo olikin ennenaikainen, sillä
virtsa ei ollutkaan elimellistä... Minun tietääkseni on siinä kaikki,
mitä tiede tietää elämän synnystä..."
Syntyi jännittävä vaiti-olo, pieni levähdys. Kellon naksutukset
kuuluivat selvinä, voimakkaina raksahduksina. Pastori Aamusto käveli
huoneen edestakaisin, pysähtyi ja lisäsi:
-- "Me emme tiedä ihmisen ja elämän synnystä mitään muuta kuin
sen, mitä raamattu sanoo: 'Jumala loi'... Siinä kaikki... Siinä on
aikamme tieteen kaikki tietämys... Jotka sanovat tieteen siitä muuta
tietävän, ne eivät tunne aikamme tiedettä... Raamattukaan ei meille
sanallakaan ilmoita, miten ja mitä tietä kulkien Jumala elämän ja
ihmisen loi."
Palvelija toi kahvia. Kun Aatteela pani sokeria kahviinsa ja kaatoi
siihen kermaa, jatkoi hän palvelijan tulon johdosta keskeytynyttä
puhetta:
-- "Niin!... Kyllä minä myönnän, että Te, pastori, olette
oikeassakin... Mutta..."
-- "Anteeksi!" -- keskeytti pastori Aamusto, poistuen hetkeksi
huoneeseensa, jonne joku tuli asialle. Kun hän palasi, kysyi hän
vilkkaasti Aatteelalta:
-- "Mitä Te äsken tahdoitte muistuttaa?"
Aatteela jatkoi keskeytynyttä puhettansa:
-- "Minä puhun Teille ajatukseni suoraan. Raamatun oppi joutuu
monessa kohti ristiriitaan semmoisen todellisuuden kanssa, joka
on itseselviö, vaikka ei tiede ja järki kykenekään sen syntyä
selittämään..."
-- "No, esimerkiksi?" -- katkaisi pastori Aamusto, sielu yhtenä
hehkuna.
Oolavi ahmi joka sanan. Hän punnitsi jokaista ajatusta. Koko hänen
sielunsa oli työssä. Aatteela alkoi selittää:
-- "Esimerkiksi se raamatun kertomus, että Jumala muka loi ainoastaan
yhden ihmisparin. Miten on silloin mahdollista, että ihmiset ovat
erirotuisia?... Ja mikä vielä vaikeampi selittää -- rotukysymys nyt
ei ole vielä mitään -- miten yhdestä parista syntynyt ihmissuku
voi levitä yli maailman: esimerkiksi purjehtia Austraaliaan, jonka
alkuasukkaat eivät vielä nytkään kykenisi semmoista matkaa tekemään?
Itse asia, ilman tiedettäkin, todistaa, että kullakin maan-osalla on
täytynyt olla omat... aboriginit... mitä se on... alkuasukkaat."
Mutta Jumalan palvelijan lujuudella ja varmuudella vastasi pastori
Aamusto:
-- "Missä on raamatussa sanottu, että Jumala loi ainoastaan _yhden_
Adamin ja Eevan?"
Molemmat kuulijat oudostuivat, ikäänkuin hölmistyivät, eivätkä
käsittäneet. Syntyi odotus ja äänettömyys.
Mutta pastori Aamusto oli _oikea_ Jumalan palvelija, joka oli
tutkinutkin Hänen sanaansa eikä sitä vain julistanut. Hän oli mies,
joka uskalsi Jumalansa kanssa vaikka temppelinharjalta alas astua.
Rauhallisena selitti hän:
-- "Loiko Jumala ainoastaan _yhden_ Adamin, vai loiko Hän esimerkiksi
kullekin rodulle tai maan-osalle oman Adaminsa, siitä ei raamattu
puhu sanaakaan."
Hänen äänessänsä oli varmuutta. Hän uskalsi epäröimättä tunnustaa,
että me ymmärrämme raamattuakin vasta puolittain. Koko hänen
rauhallisesta olemuksestansa paistoi se vakaumus, että Jumalan työt
ovat meille tutkimattomat ja että Hän ei kaadu ja häviä, vaikka
ihmiset Häntä ja Hänen tointansa väärinkin ymmärtävät. Kuulijat
aivan hämmästyivät hänen rohkeuttansa ja kumminkin tuntui se, mitä
hän sanoi, sopivan täysin yhteen raamatun luomiskertomuksen kanssa,
vieläpä olevan sen aivan luonnollinen selitys.
Heidän vielä oudostellessansa jatkoi Aamusto:
-- "Sanotaan tosin raamatussa: _'Yhden_ ihmisen kautta on synti
maailmaan tullut', mutta sen ei tarvitse merkitä muuta kuin:
Jokaisen Adamin kohtalo, -- jos ensimäisiä ihmispareja oli useampia
-- on ollut sama, kuten kaikki maailmassa on yhtenäisten lakien ja
kohtaloiden alaista."
Ja kääntyen Aatteelaan kysyi hän rauhallisena:
-- "Mutta miten Te selitätte tieteen kannalta? Kaikenhan pitäisi
kehitys-opin mukaan olla kehittynyt yhdestä alkusolusta,
protococcus-solusta. Jos nyt niitä soluja oli suuri määrä, kuten
olisi luonnollista otaksua, eikö ihmisiä jo pitäisi olla aivan
lukematon paljous?"
Kysymykset tulivat Aatteelalle odottamatta kuin pistot. Hän ei
kyennyt antamaan tyydyttävää selitystä. Oolavi oli unohtanut Martvan
ja kaiken muun ja imi sieluunsa kysymyksiä, joita hän ei kyennyt nyt
äkkiä vastaamaan. Elämän syvyys avautui huumaavampana entistään. Ne
vastaamatta jääneet kysymykset alkoivat hänen huomaamattansa itää
epäilyn siemeninä. Pastori Aamusto jatkoi:
-- "On siis tieteenkin kannalta hyvin mahdollinen sekin otaksuma,
että koko ihmiskunnalla oli yksi ainoa kanta-isä, mutta ei ole myös
raamattua vastaan se selitys, että Jumala on luonut kullekin rodulle
tai ihmisryhmälle oman Adaminsa, joiden kaikkien vaiheet suhteessa
Jumalaan ovat olleet samat kuin raamatussa kuvatun."
Puhelu jatkui. Nuori pastori tunsi puhuvansa Jumalansa puolesta
ja hän nautti siitä onnesta. Oolavi otti jo osaa keskusteluun,
varovasti, tehden jonkun kysymyksen. Silloin tuli puheeksi kertomus
vaimon luomisesta miehen kylkiluusta.
-- "Miten Te, pastori, sen -- anteeksi! -- tarun selitätte?" -- kysyi
sen johdosta Aatteela.
Pastori Aamuston kasvot aivan kirkastuivat, kun sai taas todistaa
uskonsa asiassa, johon koskemista moni muu pappi olisi peljännyt
Jumalansa tähden. Kirkkaalla äänellä selitti hän:
-- "Minun mielestäni se ei ole mikään muu kuin runollinen kuvaus
sukupuolisuuden synnystä ihmisessä, tai viittaus siitä tiestä, jota
Jumala käytti sukupuolta luodessansa. Se on -- toistan vielä --
kuvaus ihmisen monistumisesta yksisukuisesta -- tai sekasukuisesta
-- mieheksi ja vaimoksi. Se on kuvaus Jumalan käsissä ihmiseksi
kehittyvään maantomuun ilmestyvästä naisen ja miehen sukupuolesta
ja niiden erkanemisesta... Raamatun kertomus on siinä päivän
selvä. Ensimäisessä luvussa sanotaan: 'Jumala loi heitä mieheksi
ja vaimoksi', siis olennoksi, jossa olivat sukupuolet yhtyneet...
Seuraavassa luvussa kuvataan runollisesti niiden erkaneminen eri
olentoihin... Niissä ensimäisen luvun sanoissa on myös viittaus, joka
voidaan selittää niin, että Adameja on useampia. Siinähän sanotaan:
Hän loi _heitä_... puhutaan monikossa... Minä kysyn Teiltä, herra
Aatteela: Mitä väärää ja tarua Te siinä näette?"
Aatteela mietti sanoja ja vastasi venyttävällä, epäröivällä äänellä:
-- "No miksi nyt kuvata nainen syntymään miehestä?"
-- "Anteeksi, että kiirehdin miltei keskeyttämään", -- tarttui nuori
pappi hehkuvana, tehden lyhyen, kuivan kysymyksen:
-- "Miksi ei miehestä?"
Oolavin sielu imi itsensä täyteen vaikean kysymyksen henkeä. Aatteela
yritti selittää jotain, että se otaksuma jo muka loukkaa naista.
Mutta pastori Aamusto oli heti valmis oikaisemaan:
-- "Se ei loukkaa ketään, ei ollenkaan. Jokaisen on täytynyt kehittyä
omaa tietänsä, ja jokainen Jumalan tie on kunniallinen."
Hän vilkastui yhä enemmän ja teki taas nopean kysymyksen:
-- "Miten Te tiedemiehet sitten selitätte sukupuolen synnyn ja
ilmestymisen?"
Aatteela oli vaiti. Pappi jatkoi:
-- "Tiede ei siitä tiedä mitään, ei ole edes yrittänytkään sitä
kysymystä ratkaista. Raamattu toki tietää sen verran, että Jumala
kehitti alkuaan molemmat sukupuolet yhdessä olennossa. Ja kumminkin
te tiedemiehet ivailette raamattua. Ja jos tiede jotain siitä asiasta
otaksuisi, niin eikö mielestänne tieteenkin kannalta ole ainoa oikea
se selitys, että Jumala on antanut molempien sukupuolien kehittyä
alkuasteillansa yhdessä ja sitten myöhemmin toisen sukupuolen
erota toisen 'kylkiluuna'... Jos otamme sen teidän tiedemiesten
soluteorian, eikö se otaksuma ole ainoa mahdollinen, että molemmat
sukupuolet halki luomakunnan, kasveissakin, kehittyivät ensin
yhdessä, kunnes Jumala -- tai se teidän kehityksenne -- otti
äitisukupuolen 'miehestä' sen kylkiluuna? Ovathan alhaisten kasvien
-- ja muutamien korkeampienkin sukupuolet vieläkin tavallaan yhtenä,
yhdessä oliossa."
Hän puhui kuin apostoli Johannes: lempeänä, puhtaana ja hehkuvana.
Pienen vaiti-olon jälkeen myönteli Aatteela:
-- "Niin... kyllä se _voi_ niinkin olla... Minä ainakaan en voi
millään kumota sitä, mitä pastori puhuu... Toinen asia on sitten,
onko se kaikki oikeaa."
Ja Oolavin sielu oli jo tulvillaan suuria kysymyksiä. Hurskaan
mielensä vaistolla asettui hän aina nuoren papin puolelle, mutta
samalla tunsi hän, että hänen järkensä jo alkoi jotain varovasti
kysellä. Puheen jatkuessa selitteli pastori Aamusto:
-- "Raamatun oppi elämän synnystä on runollista, mutta syvää
filosofiaa. Se on perinnäinen tieto, jota ainoastaan kepeä-aatteinen
tieteilijä voi halveksia. Sen tiedon häviäminen olisi aivan
korvaamaton... Itse asiassa ei aikakautemme tieteillä ole syvissä
elämän kysymyksissä mitään tietämystä, jonka kumoamattomuudesta olisi
muuta varmuutta kuin usko siihen..."
Ja kun Aatteela yritti väittää vastaan, innostui hän ja selitti:
-- "Kyllä on tieteellä syviäkin tosiasioita, joita _pidetään_
varmoina. Mutta niinhän on ollut jokaisella ajalla, kunnes myöhemmän
ajan tietämys on sen totenapitämisen kumonnut. Mainitsen likeisen
esimerkin: Kymmenen vuotta sitten olisi jokainen tiedemies vannonut
alkuaineiden muuttumattomuuden olevan tieteen viimeinen sana...
Nykyään olen kuullut, että se usko olikin väärä, ja että muka radiumi
voipi jo muuttua heliumiksi... Ja paljon muuta... Minä uskon, että
elämän syntyä tutkiessa tieteen _täytyy_ nöyränä palata raamattuun...
Ymmärtämättömät sitä halveksivat ja kumminkin kaikki korkeampi on
rakennettu raamatun perastukselle ja kieppuu sen ympärillä."
Aatteela oudosteli. Aamusto lisäsi:
-- "Älkää oudostuko, mutta tarkatkaa elämää. Katsokaa raamattua
ivailevaa kirjallisuuttakin: Jokaikinen maailman merkkiteos on
raamatun aiheen jäljittelyä. Niin on Goethen Faust, Miltonin
Kadotettu Paratiisi, Danten Divina Comedia, Byronin Kain... Kun te ne
otatte maailman kirjallisuudesta pois, niin mitä sanottavaa Teille
enää jää jäljelle?"
Kuulijat joutuivat hiukan ymmälle. Nuoren papin loistava puhe ja
rohkeus lumosi heitä. Puheen yhä jatkuessa nykyajan tietämyksestä,
todisteli pastori Aamusto hehkuvasti raamatun suuruuden syvimpien
elämänkysymysten tietoaarteena. Hän lopetti:
-- "Minä myönnän sen, että aikamme yleinen tieteellinen tietämys
tietää jo koko paljon luonnollisia asioita, mutta syvimmissä
elämän ja kaikkeuden ongelmissa sillä ei ole pienintäkään muuta
tietoa kuin se, mikä on raamatussa sanottu. Meidän aikana kyllä on
nuorukaisia, jotka aivan vakavina puhuvat tieteen ja tutkimuksien
syvyyksistä ja niitä selittelevät, mutta se väki nyt on yleensä
kahden- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä olevaa luku- ja varsinkin
kirjoitustaitoista väkeä... _Tutkijoiden_ ette kuule sanoja:
'tieteen syvyys' käyttävän koskaan syystä, että he tutkiessaan ovat
huomanneet, että yhdessä ihmis-ijässä ei ehdi nerokkainkaan saada
kuin pienen pisaran siitä verrattain vielä vähästä tietämyksestä mikä
on koko ihmiskunnalla yleensä."
Elämänkysymysten syvyys hämärtyi Oolaville edelleen. Niiden
tutkimaton salaperäisyys veti voimakkaammin kuin pauhaavin koski.
Ajatukset hajosivat. Nuori pappi säteili ilosta.
-- "Kyllä Te siinä olette oikeassa", -- myönteli Aatteela
mietteissänsä. Aamusto innostui ja lisäsi:
-- "Ja kumminkin ne samat, jotka laulavat ylistystä raamatusta
ammennetulle kirjallisuudelle, ne ivailevat alkulähdettä raamattua,
vieläpä tekevät sitä muka suurhenkinä!... Oletteko te ajatellut,
miten Jumala on siinä taas lyönyt Sauluksen sokeudella ja todistanut
voimansa?..."
Syntyi vaiti-olo. Nuori pappi oli todellakin Jumalan voimalla
ikäänkuin lyönyt sokeudella kuulijansa. Niin hämmästyttävän terävällä
äänellä hän puhui. Nyt hän taas lisäsi:
-- "Raamattu on ihmishengen historioiden historia. Se on
koristelematon ja runollinen. Se on raakuuksiin asti rehellinen,
eikä kuvaa ihmishenkeä siksi, mitä se ei ole. Lootin häpeän omien
tyttäriensä miehenä se paljastaa, samoin kuin Noankin ja kaikkien
alhaisuuden... Samoin paljastaa se Salomonin aistillisuuden hänen
korkeassa veisuussansa... Niin suuri on raamattu... Ja samalla se on
hienointa, korkeinta runoutta..."
Oolavi painautui mietteisiinsä, joi täysin siemauksin
elämänkysymyksen hämäryyttä. Puhelu jatkui vielä kauvan. Tuli taas
puheeksi Harhaman teoksen ajatus jumaluuden kehittymisestä ja
Jumala-ajatuksen heräämisestä ihmisessä. Aatteela punnitsi taas
ajatuksiansa, mietti ja lausui:
-- "Kyllä se Harhaman ajatus tuntuu luonnolliselta, että luulo
Jumalan olemassa olosta syntyi sitä ja sitä tietä... Ei sitä voi
aivan kokonaan kieltää... Että siis jumalakäsite onkin ihmisen oma
kuva..."
Oolavin mieleen välähti "Litvan laulun" tarina, jota hän oli viime
aikoina paljon miettinyt. Aatteela lopetti:
-- "Siten olisikin _ihminen_ luonut Jumalan omaksi kuvaksensa..."
-- "Harhama itse" -- tarttui Aamusto -- "on tunnustanut erehdyksensä
Jumalan pakottamana... Jos niin olisi, että Jumala on mielikuva,
miksi ei se ole syntynyt mihinkään muuhun kuin ihmiseen? Tajuavathan
eläimetkin kuoleman ja elämän, mutta eivät etsi Jumalassa
pelastusta... Ja edelleen: Miksi ei ihminen kaipaa Jumalan sijasta
jotain muuta, esimerkiksi tähtiä, joissa odottaisi taivas?"
Syntyi äänettömyys, jonka katkaisi Aamuston jatkuva kysymys:
-- "Eikö ihminen olisi voinut kuolemattomuutta ajatella ilman
Jumalaa? Tietysti olisi... Mutta niin ei ole ainoakaan kansa etsinyt
kuolemasta pelastusta. Miten olisi _saman_ olemattoman kaipuu
syntynyt _jokaisessa_ kansassa, jos sitä kaivattavaa ei olisi? Sillä
ei ole pakanakansaa, jolla ei olisi jumalakaipuunsa, Jumalansa ja
käsityksensä Hänestä."
Elämän suuri ijäisyyskysymys alkoi Oolaville laajeta suuremmaksi
kuin hän jaksoi käsittää. Kaikki himmeni jo omaan suuruuteensa ja
tutkimattomuuteensa. Sitä lisäsi vielä Aatteelan lyhyt myönnytys:
-- "Niin... Se on käsittämätöntä..."
-- "Ei se ole käsittämätöntä", -- oikaisi pastori Aamusto selittäen:
"Kun ihmishenki kaipaa Jumalaa, aavistaa Hänen olevan olemassa,
samalla kun koko muu luomakunta ei Häntä tajua, todistaa se,
että ihmishenki kautta ihmiskunnan on Hänestä... Ja _ainoastaan_
ihmishenki on Hänestä, koskapa se yksin Häntä ihannoi... Lihallinen
vietti ei voi kaivata sitä, joka ei ole sen kanssa samaa lajia. Niin
on hengenkin kanssa. Jos Jumala ei olisi ihmishengelle sukua, tai jos
Häntä ei olisi, miten voisi ihmishenki Häntä ikävöidä ja aavistaa
Hänen olemassaolonsa... Eihän viettikään voi olematonta kaivata..."
Aatteela vaikeni. Oolavin sielun eteen levittäytyi vähin Litvanselkä,
sen kari ja sen veden nainen kuvaisinensa. Väliin hapuili hän
ääretöntä Jumalaa, sotkeutui hieman mietteisiinsä ja istui ääneti.
Nuori pappi nousi innostuneena ylös, käveli huoneessa ja selitteli
Jumalaansa, ajatellen, ikäänkuin hieman väsyneellä äänellä:
-- "Järki, joka on äärellinen, kompastuu aina omaan itseensä, kun se
lähtee tutkimaan ääretöntä. Sillä äärellisillä ei voida ääretöntä
mitata, ei tutkia. Ja ihmisessä on äärellistä kaikki muu, paitsi
henki, joka on Jumalasta. Järkemmekin on äärellinen..."
Hiukan mietittyänsä jatkoi hän selitystänsä:
-- "Puhutte Harhaman teoksen juonesta... Se itse kumoaa itsensä.
Hänhän näkyy siinä otaksuneen Jumalan ja kaiken olevan ijankaikkisen
kehityksen alaisen. Mutta minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Eikö jo
nyt kulunut ijankaikkisuuden jakso ole niin pitkä, että suurimmatkin
aikajaksot, tuhannet ja tuhannet miljaardit vuodet ovat siihen
verrattuina lyhempi aika kuin silmänräpäyksen olemattomin osa?"
-- "Kyllä!" -- myönsi Aatteela. Aamusto kyseli edelleen:
-- "Mutta eikö kehitys tapahdu rajallisessa ajassa?"
Aatteela myönsi niin olevan. Nuori pappi jatkoi:
-- "Jos nyt sitten olioiden nykyinen tila on kehitykseensä
tarvinnut vaikka tuhannen tuhatta miljaardia vuotta -- puhutaanhan
vain maapallonkin kehityksestä puhuessa korkeintaan muutamasta
miljaardista -- niin eikö se olisi silmänräpäystä lyhempi hetki
ijankaikkisuudesta?"
Ijäisyyskysymys alkoi levittäytyä Oolaville kaikessa
valtavuudessansa. Aatteela vastasi kysymykseen myöntävästi. Pappi
jatkoi:
-- "Jos siis kehitys -- kuten Harhama otaksuu -- alkoi ja on
ijankaikkinen, on sen täytynyt alkaa lukemattoman lukemattomia
kertoja aikaisemmin kuin mitä me voimme ajatellakaan. Eikö niin?"
-- "Kyllä!" -- myönsi Aatteela.
-- "Mutta" -- teki Aamusto johtopäätöksensä -- "silloinhan olisi
kehitys jo kestänyt lukemattomia kertoja kauvemmin, kuin mitä se
on tarvinnut päästäksensä siihen missä se nyt on... Ja silloinhan
me olisimme jo mittaamattomia aikoja sitten sivuuttaneet nykyisen
tilamme ja olisimme jo jumalia... Eikö totta?"
Kaikki tuntui repeävän ja paisuvan ja lähtevän etsimään olematonta
reunaansa. Ikäänkuin sitä pakenevaa kiinni tapaillen vastasi Aatteela:
-- "Siinä on niin paljon käsittämätöntä..."
-- "Järjellä käsittämätöntä", -- oikaisi pastori Aamusto, lisäten:
"Äärellisellä järjellä on mahdoton käsittää mitään ääretöntä. Ettekö
ole huomannut, että ihminen _ei_ käsitä omaa henkeänsä, oman henkensä
olemassaoloa?"
Aatteela aivan säpsähti. Ensi kertaa ajatteli hän nyt sitä kysymystä
ja huomasi ihmeekseen, ettei hän järjellänsä käsitä, ei tajua, eikä
ymmärrä omaa henkeänsä, enemmän kuin Jumalaakaan.
Kun pastori Aamusto huomasi hänen ajatuksensa, selitti hän:
-- "Se johtuu siitä, että ihmishenki on Jumalasta, jota ei voida
järjellä mitata ja tutkia..."
Syksyisen, hiljaisen päivänpaisteen tavoin täytti taas äänettömyys
huoneen. Oli kuin olisivat puhujat väsyneet, järki ja ajatukset
rauenneet ja henki ylennyt korkeuksiin. Varsinkin näyttivät vieraat
hajonneilta, miettiviltä. Nuori pappi sensijaan hehkui kuin hyvin
suoritetun, väsyttävän työn jälkeen, kun iltakello soi ja väsymys ja
mielenrauha, joka on johtunut hyvin suoritetusta työstä, täyttävät
mielen.
Mutta Oolavin sielussa alkoivat kehräytyä mietteet rihmoiksi... Ne
kertautuivat... vyyhteytyivät... keriytyivät... kutoutuivat verkoiksi
ja taas purkautuivat, hänen itsensä sitä täydellisesti tajuamatta,
tai voimatta sitä estää. Melkein kuin päästäksensä niistä vapaaksi
nousi hän ja lausui hienosti hieman kumartaen:
-- "Saisinko minä puhutella pastoria?... Minulla olisi asiaa..."
Kun he olivat tulleet pastorin työhuoneeseen ja istuutuneet selitti
Oolavi:
-- "Tuon Teille terveisiä Rannistosta ja isältäni ja samalla
ilmoitan kihlauksestani Martvan kanssa, pyytäen hänen kanssansa
siunaustanne..."
Nuoren papin silmät loistivat ilosta. Hän ojensi kätensä Oolaville ja
lausui siunauksensa:
-- "Jumala siunatkoon avioliittosi!... Hänelle olkoon kiitos siitä,
että on Martvalle valinnut puhtaan sulhasen ja hurskasmielisen
miehen. Hänelle olkoon myös kiitos siitä että Hän on sinulle
lahjoittanut morsiamen, jolla on puhtain ihmissydän!"
-- "Kiitos, pastori siunauksestanne!" -- lausui Oolavi kohteliaasti,
luontevasti kumartaen. Hän uskoi nyt itsellänsä olevan kaikkea, mitä
hän maailmassa voi toivoa. Hän uskoi elämänsä olevan rakennetun
ikivuorelle, joka on maailmoiden perustuksena. Hän oli samalla
matkalla saanut poveensa siunauksen tuottaman rauhan ja keskustelun
avaaman elämänkysymyksen pohjattoman syvyyden.
* * * * *
Oli jo iltahämy. Laskevan auringon iltapuna purppuroi syyskellan
kultaamaa lehtoa. Syksyn tuore maku tuntui ilmassa. Järvellä oli
autiota, metsässä syysrunoa.
Oolavi ajoi Aatteelan kanssa kotitietä myöten. Uljas hevonen juoksi
minkä mieli käski: käveli väliin, väliin ravasi tovin, ilosta
päristellen. Ajaja ei häirinnyt sen kulun nopeutta: ei pidättänyt, ei
liioin kiirehtänyt. Molemmat miehet miettivät äskeistä keskustelua.
Väliin taas alkoi Aatteela sen johdosta jotain puhua. Hän kumoili
yhtä ja toista pastori Aamuston väitteistä, käyttäen tieteen
huomautuksia apunansa. Joskus hän löysikin aivan kumoamattomalta
näyttävän vastatodisteen ja kun ei nuori pappi nyt ollut sitä
taas kumoamassa, alkoi Oolavi yhä enemmän sotkeutua suurten
elämänkysymyksien ongelmoihin. Kysely ja tutkiskelu hiipivät hänen
sieluunsa hänen sitä huomaamatta. Ne hiipivät kuin kesä kevään
työmaalle, tai halla kyntäjän viljelyksille.
Hevonen käveli taas kuin vain kävelyn vuoksi. Aatteela oli lopettanut
jonkun todistelunsa ja Oolavi mietti sitä. Hän mietti, eikä jaksanut
selviytyä. Ajatuksissansa huomautti hän:
-- "Siinä on niin paljon hämärää ja niin monta 'toista puolta', että
on vaikea sanoa sitä tai tätä..."
Ja taas vaikenivat molemmat. Hevonen oli päässyt pienen mäen päälle
ja nähdessänsä alamäen edessänsä hirnahti ilosta ja aivan syöksähti
seuraavalle törmänteelle, alkaen taas kävellä. Aatteela alkoi taas
puhua:
-- "Kyllä elämässä on tutkimatonta, mutta juuri siksi täytyy sen
kuoreen koettaa tunkeutua..."
Ja kääntyen Oolaviin ryhtyi hän kuin kädestäpitäen selittämään:
-- "Sillä, katso, Oolavi: eihän sokea usko ole siveellinen... Ota
elämästä esimerkki: Pahantekijä, joka istuu linnassa, _ei voi_
varastaa. Hän on siis pakosta varastamatta... _pakosta_ täyttää
seitsemännen käskyn... Mutta onko semmoinen Jumalan käskyjen
täyttäminen siveellinen teko, tai hurskaus?"
Oolavi mietti, eikä hän voinut olla kieltävää vastausta antamatta.
Aatteela teki johtopäätöksensä:
-- "Niin on sokea uskokin epäsiveellinen... Se ei voi olla Jumalan
edessä -- jos Hän on olemassa -- otollinen!... kuten sanotaan.
_Rehellisyys_ on hyve. Olen lukenut Harhaman kirjan ja oli miten
oli, ja sanottakoon siitä kirjasta mitä hyvänsä, niin siinä kuvattu
epäilys on jaloa... se on pakkosiveellisyydestä tietoiseen,
vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä. Sillä pakkosiveellisyys tai sokea
usko, joka on samaa... mitä ne ovat! Pahetta, paljasta pahetta ne
ovat!..."
Ne sanat olivat Oolaviin heitetty siemen, joka alkoi oitis orastaa,
heikosti tosin arastellen, mutta sen kautta sitä puhtaampana. Se
oras ei ollut rikkaruohoa, hetken luomaa muoti-epäilystä ja henkisen
rahvaan sokeaa kielteis-uskoa. Se oli puhtaan, jalon epäilyn
voimakasta orasta. Hevosen huviksensa juosta hölkötellessä myönteli
hän:
-- "Kyllä siinä ajatuksessa on perää."
Niin alkoi hänessä epäily päätänsä nostaa. Hän käsitti sillä
hetkellä, että hän on juuri _Jumalan_ tähden velvollinen tutkimaan
ja pyrkimään siten sokeasta, epäsiveellisestä uskosta tietoiseen,
siveelliseen uskoon. Aatteelan sanat olivat ikäänkuin hänen sielunsa
tappuroihin pistetty tuli, tappuroihin, jotka nuori pappi oli
kuivannut.
Hevonen käveli taas ajajan sitä häiritsemättä. Aatteela jatkoi
puheluansa, lausuen lopuksi:
-- "Mistään ei pääse selvyyteen, ennenkuin saisi selvän koko
elämästä... Ennen kaikkea täytyy syventyä elämään, oppia se tuntemaan
joka puolelta, sillä siinä on tutkimisen arvoista... Harhaman kirja
on siinä hyvä opas... Mutta miten täällä metsässä sitä voi tutkia,
kun täällä kerran ei ole muuta elämää kuin ojankaivaminen!"
Se puhe alkoi sytytellä Oolavin sielussa uusia tappuraläjiä. Elämä,
jota hän oli miettinyt, kuvastui hänelle yhä salaperäisempänä,
kiihottaen hänen halujansa syventymään siihen. Samalla kietoutui
Harhaman kirja hämäriin ja kiihotti sillä. Salainen voima alkoi häntä
vetää pois Litvan metsistä. Se aivan riuhtasi hänen sieluansa sieltä,
kuten kotikoski. Hänen sielunsa valmistui. Kaikki halut kokosivat
siinä voimiansa. Hänessä alkoi nostaa päätänsä voimakas halu syöksyä
elämän tuntemattomiin pyörteisiin, sukeltaa aivan niiden kurimusten
pohjaan, noutamaan sieltä kallista helmeä: elämän arvoituksen
selitystä.
Äänettömänä räpsäytti hän ohjaksien perillä hevosta. Hevonen
hirnahti. Kärrit hypähtivät kohona ja kiitivät vinhaa vauhtia
Tuukkalan taloa kohti.
* * * * *
Yö oli maata menon ajoilla. Kuuttomalla, mustalla taivaalla kiteili
öinen tähtikylvö heikosti tuikkivana tulituksena. Metsät ja maat
näyttivät autioilta mailta, joilla on käynyt kuoleman viikate.
Oolavi istui yksin huoneessansa. Syys-yön viileydestä huolimatta
oli hän avannut ikkunan, sillä hän tarvitsi nyt ilmaa. Päivän
keskustelut sytyttelivät hänessä edelleen niitä kuivia aineita, joita
hänen sieluunsa olivat viime aikoina koonneet "Litvan laulu" ja
moni muu seikka. Hän tunsi jo sen tulipalon polton, vaikka ei vielä
tajunnut sen syitä, eikä aavistanut sen suuruutta, sen tuskaa, sen
runollisuutta ja onnettomuutta samalla.
Hän istui kauan ja mietti jotain suurta, joka aina ja aina kirkastui
ja himmeni. Hän _kyseli_ jo. Hän ei kysellyt vielä onko Jumala
olemassa vai eikö, sillä Hänen olemassaolonsa oli hänestä vielä
varma asia. Mutta hän mietti jo niitä asioita, jotka olivat Hänen
olemuksensa osa. Ennen kaikkea hän mietti kysymystä sokeasta uskosta.
Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä himmeämmäksi kaikki kävi.
Jokaiselle asialle löysi hän sen vastakohdan, vastaselityksen. Kun
hän luuli jotain käsinpideltävää jo löytäneensä, huomasikin hän
sen olevan olematonta. Hengen suuri taistelu alkoi hänessä koota
voimiansa.
Ajatukset aivan hajalla käveli hän huoneessa, kunnes muisti Martvan.
Silloin häntä oudostutti miten Martva oli nyt niin häneltä unohtunut
mahdottomien kysymyksien tähden. Heti irtautuivat hänen ajatuksensa
äskeisistä suurista asioista. Hän suuteli Martvan kuvaa, rauhottui,
käveli reippain, vilkkain askelin, sulki akkunan ja valmistautui
maata menemään. Yö oli jo yli puolen, kun hän nukkui. Ja silloin,
hänen ollessansa juuri nukahtamaisillansa, muistui hänen mieleensä
Harhaman kirja ja joku lause, jonka hän oli siitä huomannut. Hän
nukkui sen kirjan kuva sieluun painautuneena. Viimeisinä hymisivät
hänen korvissansa Aatteelan sanat: "Siinä" -- Harhaman kirjassa
-- "kuvattu epäilys on jaloa sokeasta epäsiveellisestä uskosta
tietoiseen, vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä."