Outo ääni kulki kaikkeuden halki... Hyvän ja pahan yhä uusia
sotalauluja sepitettiin... Miekkoja terotettiin... Jo olivat keihäät
karaistut...
Jo hävisi aika... Yö vierähti outovaloiseksi... Tuli alkoi jo puhjeta
punakukkana vedestä...
Jo oli vesi sen kukkanupuksi muodostanut...
Vesi pulahti... Väre vierähti... Suuri lieska leimahti silloin
Litvanselän vedestä... Se leimahti keskellä selkää, syvimmän veden
kohdalla, siinä missä luultiin kuuluisan karin olevan ja veden naisen
kaipaavan kaunista kuvaansa...
Hyvän suruvirsi virittäytyi järven veden värinäksi... Syvällä aallon
alla veisasivat enkelit, surren ihmishengen kohtaloa... Litvanjärvi
itketteli aaltojansa... Se suri, kun tiesi, että nyt ovat menossa sen
ihanimmat rantakorut, armaimmat aallon helyt: ihmisonni...
Vesi paloi punatulena... Suuri liekki hohti ja leimusi veden
tulikukkasena... Savu suhahti... Lieska hulmahti... Kuului pahan
voittolaulu...
Silloin leimahti Perkeleen haamu tulilieskaan... Hän seisoi tulessa
voimallisena... Hän katseli ympärillensä kuin kuningas, joka
astuu taas voittajana valta-istuimellensa, josta hänet on kerran
karkottanut hänen oma väkensä vallan-anastajan johdolla... Ylpeänä
katsahti hän Litvaa... Niin oli kuin olisivat hänen edessänsä jo
polvistuneet hänen entiset palvelijansa, ne samat, jotka hänet kerran
karkottivat, liittyen hänen verisimpään Viholliseensa... Miettivänä,
suurena ja viisain elein lausui hän lieskassa seisten ja Litvaa
katsellen:
-- "Tämä paratiisi on oikeastaan minun. Ei Jehovalla ole täällä
mitään, jos oikeus taas kerran vallan saa..."
Litvan kirkon kello kumahti... Sen kirkas sävel vei ihmishengen
huokauksen ylös Luojan asunnoihin... Risti vilahti... Se heitti
välkkeenänsä ihmishengen iki-ikävän, heitti sen korkeutta kohti,
lahjaksi Jumalalle... Urut soivat... Niiden sävel vei kiitosta
Hänelle... Kuului kaunis kirkkolaulu... Rukous kohosi hartaana kuin
ihanin uhrisavu... Kaikki palveli suurta Jumalaa...
Sen kaiken näki Perkele... Kateellisena jatkoi hän silloin puheluansa:
-- "Hän kantaa täällä Litvan kuninkaana nyt kunnian ja kiitoksen ja
kaiken!... Hänelle humisevat kirkonkellot... Hänelle soivat täällä
kauniit urut ja pappi sekä eksytetty kansa veisaavat hartain mielin
kiitosvirttä..."
Korkeudessa leijaili ihmishengen jumala-ikävä... Se leijaili kauniina
rukouksena, ihanimpana ihmishengen runoutena... Ihmis-elämä oli
ainaista onnea, ainaista kotiin kulkemista... Yöllä se kulki unina
tai hengen suurena rauhana... Päivin nousi se Häneen rukouksena...
Kateisena jatkoi Perkele sitä katsellessansa:
-- "Ah, rukouksen harras, pyhä henki, tuo herkullisin, armain
uhrisavu kohoaa Hänelle täältä yötä päivää!... Se jalo, maire
rukouksen pilvi nyt ympäröi kuin pyhä savu Häntä, leijaillen
sävelissä Hänen päällään... Ah, mikä kalliin voiteen maire tuoksu!"
Viha leimahti hänestä... Liekki hulmahti punaisemmaksi... Perkele
antoi salaisen merkin... Syvyys kohahti silloin... Lieska sammui ja
sen sijalle kohosi kuulu "Litvan laulun" kari... Sille istahtaen
ja kaunista Litvaa tarkastaen järkeili Perkele kivikova ilme
kasvoillansa:
-- "Mutta täytetty on nyt jo toki aika!... On tullut hetki, jolloin
voin jo nousta Jehovan lujaa linnaa kukistamaan... Vihdoinkin minulle
on Harhamani avannut oven kuuluun Tuukkalaan... Mies nukkuu siellä
nyt jo rauhatonna. Jo itää hänen povessansa siemen, se siemen, jonka
häneen äsken kylvi Aatteela papin luota palatessa..."
Salat aukenivat... Näkyviksi rihmoiksi muuttuneina näyttäytyivät
Perkeleelle Oolavin ajatukset... Rihma kiertyi ja värisi...
Ihmishengen himot ja halut kiertyivät kuituina siihen... Niitä
katsellessansa jatkoi Perkele järkeilyänsä:
-- "Harhamani kirjasta kylvi Aatteela epäilyn siemenen Oolavin
poveen: Siitä kirjasta otti hän sanat: 'epäilys on jalo: siitä kasvaa
siveellis-usko'..."
Ihmishengen haluista punoutunut rihma kiertyi yhä monivärisemmäksi...
Epäily ja elämänhalu vilisivät siinä päävärinä... Riemastuneena
jatkoi Perkele puhettansa:
-- "Se Harhamani raottava ovi on neulansilmä, jonka läpi mahdun,
rikkaana, kamelilla ajaenkin... Nyt suuri tie on auki ihmispoveen...
Jerikon muurit seisokoot paikoillansa Ranniston sekä Litvan
ympärillä!... Niiden _sisäpuolella_ teen minä nyt jo työni..."
Pieni tuli nousi vedestä. Se kohosi kruunuksi Perkeleen päähän. Pahan
voimat ajelivat vihaisina suhahduksina Litvan selän veden pintaa
pitkin. Onnenkaiku alkoi jo rantalehdoista hävitä. Ylpeänä jatkoi
Perkele puhettansa kerskaten:
-- "Jehovan _oma_, kaikkein _paras_ pappi on suositellut minun
Harhamaani tämän erehtyneen Litvan enkeliksi... Niin Hänen
_valittunsa_, parhaimpansa tekevät tiet ja portit avariksi, kun minä
saavan milloin paratiisiin valtaani siellä uudistamaan taas..."
Pahan viimat suhahtelivat yhä kiivaammin. Autiona ja tyhjänä
levittäytyi järven vesitanhua. Ylvästellen jatkoi suuri puhuja:
-- "Niin, _pappi_ oli minun aseenani!... Vaan eipä toisenlaista
suosittajaa olisi uskonutkaan Litvan kansa. Hän, pappi, Jehovaansa
puolustaessa epäilyn kylvi äsken Oolaviin!... Se kylvö itää nyt jo
kyselynä..."
Hän mietti sekä jatkoi puhettaan:
-- "Nyt on jo voitto varma, saavutettu... Hän lausui ensi iskun
saatuansa: 'Minä panen _vainon_ sinun ja vaimon välille'... Niillä
sanoillaan Hän jätti käsiini vaimon _vihollisenani_. Ei vainon
vallitessa ole säälin aika..."
Suuri viha välähti hänen silmistänsä. Kostonhaluisena vannoi hän:
-- "Jos Martva nyt ei kohta minuun suostu, niin hänen kohtalonsa sekä
Litvan osa on ratkaistu: se päättyy häviöön..."
Hän nousi mahtavana ja vannoi:
-- "Armotta tuhosi Hän kaupunkini: Sodoman sekä kauniin Gomorrani...
Nyt hänellä on täällä vuorostansa Tuukkala Sodomana, Rannisto
Gomorrana... Ne tuhoan nyt _minä_ vuorostani..."
Hän katsahti ympärillensä. Ihmishengen onni vierähti virtenä,
nousi öisenä kauniina unena... Martva eli Litvan rantojen runona.
Kiukustuen jatkoi silloin Perkele valaansa:
-- "Jos Hän täältä 'Lootin' pelastaakin, ja vaikka vaimo miestään
seuraisikin, niin _tytär_, Martva, nyt ei seuraa häntä... Hän tällä
karilla on ijät kaiket kuvaistaan kaipaava kuin suolapatsas, kuten jo
'Litvan laulu' ennustaa..."
Rantalehdoista nousi "Litvan laulun" sävel... Sen kaiku heräsi
kallion koloista... Surullisena ennusti se ihmishengen kohtaloa...
Kaiku ja sävel sulivat yhdeksi suruksi... Kerskaten lausui silloin
Perkele:
-- "Tuo laulu hämärine aatteinensa on minun tahdostani Litvaan
tullut... Se avasi jo ensimäisen raon Martvaan ja myöskin hänen
sulhaseensa: Se saattoi heidät ensin _kyselemään_, mikä on kuulun
Litvan laulun henki... Sen johdosta voi minun Harhamani vapaammin
heihin henkeäni kylvää..."
Ranta itki jo runonsa, ihmis-onnen lakastumista... Se tajusi
suuren taistelun tulon... Elämän suuri hämäryys etsi jo itsellensä
lymysijoja ihmis-onnen asuinmailta. Ylpeänä lopetti Perkele
järkeilynsä:
-- "Nyt täytyy joutua jo Tuukkalaan... Mies odottaa siellä vastausta
hämäriin ihmishengen kysymyksiin, joita hän ei itse jaksa ymmärtää...
Hän epäilee ja nuori epäilijä on harhaanjoutuneista kaikkein sokein.
Hän umpimähkään, aivan sokeana epäilee päivänselvääkin ja uskoo
valhetta sekä järjettömyyttäkin, varsinkin jos se epäilys on pelkkää
semmoista pientä muotitavaraa, jommoista se on muoti-epäilijöille,
jotka epäilevät mitään miettimättä, omaksi henkiseksi koruksensa,
tai viisaudeksi, hengen peruukiksi, kun milloin hämmästyttävät
seurapiiriänsä suurella henkisellä 'aarteellaan', jossa onkin kalju
tekotukan alla..."
Hänen äänessänsä väreili suuri iva. Jumalien kylmillä eleillä lopetti
hän:
-- "_Ne_ epäilijät ovat arvottomia... Tytölle kelpaavat ne, eivät
jumalille... Ne selittävät ikivarmuudella syvintä olemisen ohjelmaa,
jota _ei kukaan_ ihmisistä tunne...Vaan Oolavi on toki aivan toista:
Hän ei koskaan kaada leilistänsä syvien ongelmoiden selitystä, ennen
kun leilin täyttänytkään on... Vaan kumminkin on Oolavikin vielä
jaloista, kaiken tiedon kysyjistä toki nuori sekä vasta-alkavainen...
Semmoiseen juuri pystyy kuiskaus... jo on aika hänen luokseen
rientää..."
Hän lähti... Suuri elämä alkoi laskeutua hämäränä sumuna
Litvanselälle... Järven rantojen runouden, Martvan, onnen ratkaisu
alkoi jo lähetä... Järven syvyydessä virittelivät hyvän ja pahan
voimat viulujansa...
Kun elämänkoski vei jo venettä.
Kello löi puoli kahta yöllä... Yön sumut muuttuivat elämän hämäriksi,
unet ihmiskohtaloiksi.
Taivaanrannan alta nousi kuun reuna valokannikkana. Se levitti
punakirkkaan valonsa taivaalle, peittäen syys-öisen tähtikylvön, joka
iti korkeudessa. Ihminen eli unessa. Salaiset voimat tekivät työtänsä
hänessä.
Oolavi nukkui sikeintä untansa. Hänen vuoteensa vierellä seisoi
taas rietas käärme, Harhaman elämä, vaanien uhriansa pahan voimien
aseena. Turhaa oli toki ollut sen vaiva tähän asti. Jaloon sieluun ei
pystynyt paha.
Mutta nyt oli jo pahan pisto sattunut: Oolavi näki unta Harhaman
kirjasta. Hän näki unta epäilystä ja elämän salaisesta kysymyksestä,
jonka hän oli unohtanut olevan siihen kirjaan kätkettynä...
Rietas käärme lirutteli inhottavaa pyrstöänsä lattialla. Se lipoi
kieltänsä, joka riippui leuvalla verisenä...
Kuun valopallo oli jo noussut kokonaan taivaanrannan yläpuolelle.
Se loisti siinä, kuin alustalle asetettu tulikoru. Oolavin uni
jatkui... Käärmeen hengähdys loihti hänen eteensä huumaavia kuvia:
Epäily muuttui jalokiveksi... Joskus taas availi se hänelle enkelinä
ihanimpia syvyyksiä... Käärme hymyili... uni jatkui: Syvyyksien
pohjalla kimaltelivat elämänongelmat armaissa, salaperäisissä
elämänhämärissä... Ne kimaltelivat kuin ihanat helmet... Ne odottivat
häntä poimijaksensa... Hän oli valmis... Hän halusi heittäytyä
syvyyteen, kauniiseen elämän salaiseen hämärään, ottamaan siitä
ihanan helmen...
Hyvän ja pahan voimat taistelivat... Rietas käärme iloitsi... Elämä
kuvastui Oolaville yhä ja yhä kiehtovampana... Sen salaisuus veti
kuin koski venettä... Hän hapuili jo käsin kaunista hämärää kiinni.
Mutta silloin ilmestyi enkeli, varottamaan vaarasta, joka uhkasi.
Se heitti silmäyksen elämän kiehtovaan hämärään ja oitis muuttui se
oikeaan muotoonsa: Siitä sukeutui vihainen suuri, musta käärme. Se
käärme kiemurteli ruumistansa lattialla, nukkuvan vuoteen vierellä...
Se uhkaili nukkuvaa... Oolavi hätäytyi... Hyvän voima oli paljastanut
hänelle paheen tien... Taistelu jatkui... Käärme matoi likemmäksi...
Mairitellen liurutteli se häntäänsä... Kavalana valmistautui se
jo pistoon... Oolavi oli jo likomärkä tuskanhiestä... Kauhu tukki
häneltä suun...
Yhä lähestyi vihainen, kavala käärme... Turhaan koetti Oolavi paeta
sitä... Jäsen ei hievahtanut, ei irronnut hätähuuto kielenpäästä...
Hirmu jähmetti hänet kokonansa... Käärme kohottautui jo pistoon...
Sen pää nousi jo vuoteen reunan yli... Jo oli se kyljen tasalla...
Jo avasi se kitansa... Jo näkyi sen verinen kieli... Se tähtäsi
pistonsa suoraan sydäntä kohti... Oolavi kiemurteli kauhuissansa...
Hän tunsi käärmeen kylmän hengityksen... Nyt oli sen verinen kita jo
ammollansa...
-- "Oi!" -- huudahti Oolavi kauhuissansa.
Silloin kierähti tulikieli käärmeen avatusta kidasta, ja sen
sävähteestä leimahti outo, viisaan näköinen mies Oolavin eteen, ja
käärme hävisi.
Perkele oli ilmestynyt ihmispoveen hyvän voimien aseesta, sen
varottavasta käärmeestä.
-- "Luojan kiitos!" -- huudahti kauhusta vapautunut Oolavi ja katsoi
outoon tulijaan kuin suureen, taivaalliseen pelastajaan. Rauhotellen,
oikean olemuksensa salaten lausui Perkele jatkoksi Oolavin sanoihin:
-- "Niin... Saakoon Luoja aina ylistyksen!... Ei toki _väärä_,
olematon Luoja!..."
Oolavi seisoi hänen edessänsä uudessa, henkisessä ruumiissa.
Ihmetellen lausui hän hänelle:
-- "Nyt näen varmaan jotain ihmeellistä!... En muista, missä olen
sinut nähnyt... Myös ovi, josta tulit, oli outo..."
Suuri viettelys alkoi. Kavalana vastasi hänelle hurskaaksi tekeytynyt
viettelijä:
-- "Niin ehkä... Mutta tässä maailmassa ei ole viisaalle mikään
ihmeellistä... Ja mitä oveen tulee: eihän viisas käy koskaan
tavallista, tyhmän tietä, kuin lammas, joka seuraa kellokasta
suin-päin ja aivan mitään miettimättä... Jos kellokas vain hyppää
riuvun yli, niin koko lauma seuraa johtajaansa ja hyppää hypyn aivan
sillä kohtaa, vaikka riuku onkin aikaa ollut poissa..."
Hänen katseensa oli lumoa täynnä. Terävä iva tunki hänen aseenansa
ihmispoveen... Ihmeissään katsoi Oolavi häneen, lausuen:
-- "Sinä et nähtävästi tahdo milloinkaan hypätä tielle pannun riuvun
yli, et myöskään kellokasta jäljitellä... En totisesti ole vielä
nähnyt kenenkään käärmeen suusta taloon käyvän... Oletko ehkä joku
suuri viisas?"
Nerokkaana, mutta vaatimattoman näköisenä myönteli Perkele hänelle:
-- "Ehkä!... Mutta viisaudella kerskuminen ei ole toki minun
ammattini... Se työ on aina ollut tyhmän työtä. Sen verran sentään
tässä uskaltanen sanoa, etten koskaan vielä ole hypännyt, enkä hyppää
riuvun yli, vaan potkaisen pois tieltä moisen kepin, ja kuljen
suoraan, kuten tekee mies..."
Kohtalon rihmat punoutuivat. Ne alkoivat kiertyä vähäpätöisistä
säikeistä, ettei sitä huomaisi ihmishenki. Perkeleen miehuus lumosi
Oolavia. Hän huomautti ihmeissänsä:
-- "Mutta entäs jos riuvun päässä onkin aikamies, joka ei salli sinun
'keppiänsä' noin ilman muuta potkaista vain pois?"
-- "Niin riuvun alitse silloin pujottaudun", -- vastasi suuri
kiusaaja, selittäen: "Kuuluisalla viisaudella on aina ollut tämä
tunnusmerkki: Se antaa hullun häntä narrinansa pitää ja sillä
aikaa tekee narraajastaan sen puuhailuiden kautta aika narrin...
Kai on myös tässä maassa viisaitakin, siis niitä, joilla on ikää
hartioillaan?... Tietysti nuoret ovat viisautta täynnä siihen
asti, kun huomaavat jo että raukat ovat harteillaan tyhjää leijaa
kanneksineet... Viisaus on aina pitkän ijän lahja..."
Salaperäinen valo peitti puhujat hämyihinsä. Siellä täällä heilahti
jotakin silmiin tuskin näkyvätä, Perkeleen sanat leikkelivät Oolavia,
joka lausui mietteissänsä:
-- "Ei minullakaan ole liikaa ikää... Siis ehkä olen mielestäsi
hullu?"
Salaisen hämärän valot vaihtelivat... Kuului etäinen veden kohina.
Sen humistessa selitti kiusaaja hänelle:
-- "Ei nuoruus ole toki oma vika. Se on ainoastaan pieni välttämätön
paha... Se kyllä itsestänsä ohi menee... Se tuottaa hyötyäkin
elämässä, jos sitä itse tahdot oikein käyttää: et _opeta_, vaan
_itse_ opit, tutkit ja tunkeudut suureen salaisuuteen, kuin toukka
joka puuhun tunkeutuu... Siis tutki, sekä tartu miehekkäästi
viisauden jaloon, suureen _epäilyyn_!..."
Se sana pisti Oolaviin kuin puukon terä... Hän vavahti... Yhä
koveni salainen veden soitto... Se muuttui jo koskenkohinaksi, joka
kutsui... Yhä himmeni outo valo... Perkele loihti siihen himmeät
elämän ihanuudet... Sanojensa vaikutusta lisätäksensä asetti hän
kädet ristiin rinnoillensa ja lausui hurskailla eleillä:
-- "Kaikkeuden _oikealle_ Jumalalle olkoon kiitos jalosta epäilystä!"
Hän painosti sanan "oikealle", tarkottaen sillä itseänsä. Yhä
lähempänä humisi huumaava koski. Oolavi alkoi hiljaa lumoutua. Sana
"epäily" soi yhä hänen korvissansa. Perkele jatkoi hartaana:
-- "Se epäily vie kyselyjen kautta syvimmän salaisuuden
tutkimiseen... Niin avautuu suuri viisaus ja ihmissilmä oppii
näkemään kaikkeuden ihmeet niin kuin Jumalakin..."
Kosken kohina soi kuin kaikkein kaunein soitto... Epäily sai kauniin
ruumiin. Se häilähteli oudossa valossa elämän ihanuutena... Se kutsui
ja veti... Perkele näytti Oolavista pyhimykseltä. Oudostellen lausui
hän hänelle:
-- "Sinä taidat olla pyhiinvaeltaja, kun Jumalaa noin hartain äänin
kiität!..."
Valo muuttui. Sen lumous lisääntyi... Kavalana vakuutti Perkele:
-- "En ole ikänäni muuta tehnyt, kuin perustanut suurta valtakuntaa
hänelle: _oikealle_ Jumalalle, ja kumonnut sen _väärän_ kaikkivaltaa,
joka kavalana rääkkää ihmislasta pimittäen siltä järjen kokonaan..."
Yhä lumoutui Oolavi. Hän huomautti Perkelettä tarkastaen:
-- "Äänestä päättäen olet hurskas munkki."
-- "Kaikista puhtain mitä olla voi", -- huudahti Perkele, lisäten:
-- "Naisesta en tiedä enempää, kuin tiesi muinoin Neitsyt Mariakaan
miehestä, nähdessänsä Gabrielin..."
Yhä kauniimpana vilahteli epäily ihanassa elämän hämärässä... Sillä
oli jo koruina kaikki elämän ihanuudet... Se häilähteli kuin kaunis
neidon kutri... Kosken kohina soi kuin kaunis taikasoitto... Sekin
oli epäilyn suurta kutsua... Huumautuneena alkoi Oolavi jo epäilystä
puhua... Hän lausui:
-- "Niin: kyllä kunnioitan hurskauttasi... Vaan sinä puhuit äsken
epäilystä... Se sana ei nyt ole aivan selvä: en tiedä mitä olisi
epäiltävä... Pitäisikö minun sitä tehdessäni epäillä Häntä, suurta
Kaikkivaltaa, joka on luonut taivaan sekä maan?..."
Valo vierähti punertavaksi... Koski soitti kauneinta kanneltansa...
Kaikki se oli epäilyn kutsuvaa ääntä, ja se soi koskenlaskijalle...
Kiehtovana selitti Perkele hänelle:
-- "Varmaankin epäilet Hänen olemustaan, kun et uskalla Häneen
luottaen laskeutua temppelinharjalta alas maahan asti: Et tohdi
epäillä Hänen olemustaan... varmaankin pelkäät, että hän on heikko,
semmoinen joka kaatuu taikka häviää, kun sokeasta uskostasi luovut ja
alat Hänen töitään tutkistella... Tai et luota siihen, mitä kerran
Hän on luvannut sanassaan, kun lausui: 'Hän lähettää enkelinsä
vartioimaan sinua, ettet jalkaasi kiveen loukkaa'..."
Syvyydestä kuului kaunis laulu... Sieltä näkyi ihanin elämän hämärä,
jossa nuoret naiset karkeloivat... Ne huiskuttelivat limoinansa
suurta elämän salaisuutta... Koski kohisi yhä kuumemmasti...
Jo värisi Oolavin sielu... Jo veti sitä salainen voima... Nuhdellen
lausui Perkele hänelle:
-- "Sinä epäilet siis Hänen lupaustaan tai voimaansa, kun et niihin
luottaen uskalla sokean uskon temppelinharjan päältä epäilyn jaloon
kuiluun heittäytyä, töitään ja ihmeitänsä tutkimaan... No sekin
'epäily' on 'epäilystä'... Mutta muista: _sokea_ epäilys ei ole
siveellistä, vaan on se aivan yhtä arvoton kuin sokea usko..."
Entistä lumoavampana nousi soitto syvyydestä... Yhä armaampana
huiskuttivat neidot siellä liinojansa... Elämän salaisuus nousi
huumaavana höyrynä kultaisista kattiloista... Koski veti jo yhtenä
lumona... Perkeleen viisautta ihaillen lausui Oolavi hänelle:
-- "Sinähän olet pieni filosofi..."
Salaperäisenä selitti suuri henki siihen:
-- "En sitä kiellä, enkä kerskaa sillä... Se vanha, kuulu filosofin
arvo on miekka, jossa on kahdenlainen terä: Hulluuden filosofi
tuntee tutkimatta syvyyden kaikki salat juurtajaksain... Järjen
suuri filosofi pukee taas viisauden kaikkein konstikkaimpaan
vaikeuden narrikaapuun... Hän tietää, että _salaperäisyys_ on aina
kiehtovinta... Sillä myöskin on helpoin peittää pieni järjen puute...
Edellinen saa viisautensa äitinsä kohdussa ja halveksii tutkimista...
Jälkimäinen kokoaa sen epäilyn ja tutkimuksen kautta... Kummanko tien
ja arvon sinä tahdot?... Tohditko epäillä ja tutkistella?"
Hän loihti Oolaviin viisauden ja tiedon janon... Se jano poltti...
Mutta syvyydessä lorisi jo kaunis tiedon lähde... Nuoret neidot
istuivat sen ympärillä, kultaiset harput käsissä... Lähteestä näkyi
neidon kuvain... Harput säestivät sen lorisemista... Kaunis neitonen
jakoi lähteen vettä kultalipillä... Mutta minkä se vesi sammutti
tiedonjanoa, sen sytytti sitä harpun ihana soitto...
Yhä kaunistui elämän hämärä... Yhä kiehtovampana kutsui epäily
Oolavia. Hän lausui jo mietteissänsä:
-- "Ei minulta koskaan rohkeutta puutu... Jo tuhannesti olen Hänen
varassansa laskenut kotikosken suuret kuohut... Vaan enhän ole
toki oikeutettu nyt Hänen armoaan ja kaitselmustaan niin julkeasti
väärin käyttämään ja uskon temppelinharjalta epäilyn syvään kuiluun
heittäytymään... Jeesuskaan ei kiusannut niin paljon suurta Isää, kun
seisoi temppelinharjalla kiusattuna..."
Hyvän ja pahan voimat taistelivat hänen sielussansa... Mutta yhä
kauniimmin soivat harput syvyydessä... Jano yltyi soitannosta...
Lähde tarjosi vilpoista vettä... Iki-kavalana selitti Perkele hänelle:
-- "Jeesus on toista, toista olet sinä... Se mikä sopi kerran
Jeesukselle, ei sovi toki koskaan ihmiselle... Hän _Itse_ käski
kerran Pietarinsa koettaa Luojan sanan pätevyyttä: Hän käski hänen
käydä haahdestansa myrskyiseen mereen... Kirkonharjajuttu siis oli
siinä aivan pilkulleen..."
Tiedonlähteellä istuva neito ojensi jo Oolaville kultalipillä
vettä... Harppu soitteli häneen yhä uutta janoa... Jo veti koski koko
huumeellansa... Yhä kavalampana puhui kiusaaja hänelle. Se selitti:
-- "Epäilyn kautta silloin Pietarille avautui jalo, siveellinen
usko: Hänhän sen jalon epäilyksen kautta sai _todistuksen_ Hänen
voimastansa ja tuli kaiken uskon kallioksi... Epäily jalostaa siis
heikon uskon, kuin tuli kullan..."
Pietarin suuri elämäntyö oli loihdittu Oolavin eteen... Se alkoi
Genezaretin järveltä, jossa Pietari kävi veden päällä, epäili ja
rupesi vajoamaan... Sumuna puhalsi Jeesus hänestä epäilyn...
Näky jatkui... Miljoonat kirkonkellot soivat. Miljoonat seurakunnat
veisasivat kautta aikojen... Kaikkien niiden perusteena oli entisen
epäilijän Pietarin usko...
Silloin kirkastui Oolaville epäilyn jalous. Se kirkastuminen tuli
kuin kirkkain salama, joka iskee kuivaan keloon... Jo seisoi hän
koskenniskan luona... Jo veti vesi venettä... Miehen veri kuohahti
suonissa... Mieli hapuili korkeutta tavotellen... Suuri henki janosi
nähdä syvimmät salat... Veren kuohuessa lausui hän kiusaajallensa:
-- "En pelkää hänen töitään tarkastella... Nyt minulla on myöskin
rohkeutta epäilyn koskeen syöstä veneineni, kun näytät vain sen
kosken kuohut nyt... Vaan enhän voi laskea koskea kalliolta, jossa
ei ole edes vedentilkkaa: ei ole pienintäkään epäilystä. Vaan näytä
nyt se koski vesinensä, _vie_ minut temppelinharjalle, jonka alla
on se koski, niin oitis olen valmis viskautumaan epäilyn kosken
kuohuvimpaan ryöppyyn... Minä en arkaile Pietarin lailla, sillä minä
olen Oolavi..."
* * * * *
Syvyydestä näkyivät elämän suuret työpajat... Salaperäiset olennot
takoivat oudossa satumaisessa valossa. Neidot lauloivat ja lähde
lorisi...
Oolavi seisoi jo matkavalmiina suuren saattajansa edessä. Kummat
voimat vetivät häntä. Perkele heitti sauvansa maahan ja oitis
leimahti siitä palava pensas. Hämmästyneenä huudahti Oolavi:
-- "Kas sitä!... Tämä peli oudostuttaa. Puutarhan pensas palaa, eikä
kulu!... Sehän jo ihmetyötä muistuttaa!..."
Rauhallisena selitti Perkele hänelle:
-- "Joka lähtee ihmeen syitä tutkimaan, hän saa nähdä ihmeitä
itseäänkin..."
Huumaava savu nousi tulesta... Siinäkin soi kaunis soitto.
Ihastuneena lähestyi Oolavi lieskaa ja koski siihen kädellänsä,
mutta silloin hävisi tuli kuin rajutuulen sieppaamana ja sen
sijalle avautui kuilu, johon laski vuolas koski, häviten kuilun
pilkkopimeyteen: Suuri ihme oli Oolavin edessä. Hämmästyneenä
huudahti hän:
-- "Suuri Luoja!... Nythän muuttuvat jo alkuaineet!... Tulesta syntyy
vesi!..."
Entistä viisaamman eleillä selitti Perkele:
-- "Ei tämä ole vielä mikään ihme, vaan vanha, ennen tapahtunut
seikka..."
Hän loihti Oolavin eteen maailmoiden syntymistoimen. Sitä osottaen
selitti hän:
-- "Maakin oli kerran tulinen pallo. Mutta eikö vesi nyt jo peitä
sitä? Se vesihän on _tulen_ synnyttämä. Ei ole se voinut tulla
sateena avaruuden ikityhjyydestä..."
Kauniit neidot soittivat syvyydestä tiedon ja elämän suloista
virttä... Koski kutsui laskijaansa... Suuri lumous veti Oolavia
ottamaan salaisuutta käsin kiinni. Huumautuneena huudahti hän
Perkeleelle:
-- "Nyt jo luotan sinun puheisiisi!... Vie minut syvemmälle ihmeen
sisään! Suo silmin nähdä ihmeen syyt ja juuret ja näytä miten oleva
syntyy olemattomasta ja elollinen alkaa elottomasta! Minä tahdon
nähdä kaikkeuden salat..."
-- "En jätä pyyntöäsi täyttämättä", -- vakuutti Perkele. Voiton-ilo
kirkasti taas hänen kasvojansa.
Suuri kulku aikoi.
Perkeleen käskystä syöksyi syvyydestä koskenniskaan tulinen vene...
Sen hohde huikaisi silmää. Se keikkui kepeänä kuohujen päällä,
koreili siinä kuin tulinen kukka...
Jo astui Oolavi veneeseen... Hän astui siihen rohkeampana, kuin oli
tähän asti viskautunut veneessänsä kotikosken kuohuihin, koettelemaan
siinä käsivarren voimaa... Vene keikkui kepeänä...
Jo syöksyi vene maan alle pimeään kuiluun... Kamala koski syöksyi
synkkää tietänsä peninkulmittain, kierrellen maan pimeissä
onkaloissa... Väliin viskautui se kalliolta äkkijyrkästi alas...
Hyrskyn heittämänä syöksyi se taas toisten kallioiden yli, viskautuen
oman vauhtinsa voimalla... Se teki äkkimutkia: raivoisana heittäytyi
se joskus aivan päinvastaiseen suuntaan... Mutta aina syöksyi se toki
alaspäin... Ryöppy ajoi ryöpyn päälle... Hirmuisimmat hyökyaallot
löivät toisiansa kumoon... Ne paiskailivat toisiansa vesipaljouksina
pimeän, jylhän holvin vuoriseinämiin... Kaikki ryski... huusi...
ulisi... ärjyi... Kamala vesipauhu täytti holvin... Se tuntui
repivän vuoria... Se vapisutti kaikkea hirmuisuudellansa... Se
syöksyi syvyyteen kuin raivostunut vesipeto, kiemurrellen kamalaa
tietänsä pitkin kuin hirvittävä vesikäärme, joka tulipihdissä
raivostuu, nostaa harjansa ja yrittää kietaista kiusaajansa ruumiinsa
hirmuvoimien rusennettavaksi...
-- "Tämä on toista kuin Tuukkalan koski", -- huudahti hämmästynyt
Oolavi.
Koski ärjyi yhä vimmatummin... Holvin kiviseinät viskoivat sen
hyökyaaltoja kauvas luotaan... Pimeyden vimmastuneet voimat
tappelivat keskenänsä... Joskus syöksähti koskeen sivulta pienempi
koski... Hyrske pieksi silloin hyrskettä... Joskus kaareutui itse
koski monikymmenhaaraiseksi, hajoten pimeisiin onkaloihin, kunnes
taas kaikki yhtyivät ja syöksyivät kiljahdellen syvyyttä kohti...
Holvi oli haljeta pauhinaansa... Pieni tulivene valaisi pimeyttä
himmeällä valollansa, joka hohti punaisena ryöpyn seasta, joskus
aivan häviten siihen... Sen valon hämärässä häämöittivät rosoiset
kiviseinät kuin hornan jättiläiset... Vähin taas irvistelivät vuoren
halkeamat kuin ammottavat pimeyden kidat... Ne uhkasivat joskus
niellä veneen ja kaiken... Kaikki huusi, ärjyi, ulisi... Koko holvi
oli voimaan haljeta.
Kävi outo viima. Tulinen vene lensi nuolena kuohujen halki, Oolavi
teljolla, Perkele perää pitämässä. Huumaavasti kiusattavaansa katsoen
kysyi hän:
-- "Pelkäätkö?... Epäiletkö?"
-- "En", -- vastasi Oolavi. Koski veti ja huumasi häntä. Kiehtovana
selitti Perkele hänelle:
-- "Turhaa onkin katumus ja pelko sille, joka on kerran kosken
kuohuun syössyt. Nääs: koskessa ei voi kukaan venettänsä kääntää ja
vastakoskeen laskea. Siis täytyy koskelle herruus antaa..."
Leimuavan tulen lailla ajeli vene aaltoja pitkin. Viisaana jatkoi
Perkele:
-- "Sitäpaitsi on hulluutta lähteä tyventä kosken yläpuolelta
etsimään, kun _alapuolellakin_ on tyven... Se tyven on tuntematon ja
siis ihana ja siihen vie myötävirta..."
Hän karkotti silmäyksellänsä viimeisenkin arkailun Oolavista. Kosken
alapuolelta, tyvenestä, kuului jo heleä soitto... Sieltä vilahtelivat
kauniit, kutsuvat tulet... Oolavin rohkea henki nautti kosken
pimeyden voimaa... Salaisuuden ikävä täytti koko hänen sielunsa.
* * * * *
Outo tuuli puhalsi... Tulinen vene viskautui jo valtavaan luolaan,
jonka holvit kohosivat suunnattomaan korkeuteen... Ne holvit
nojailivat taitteissansa sateenkaaren-värisiin kaariin, jotka
viskautuivat yli luolan valaisten sen salaisella värivalollansa...
Kaikki peittyi sen valon himmeään hämärään... Vesi vilisi
surullisena, seinät vanhoina satuina... Luola näytti autioksi
jätetyltä jumalien asuinmaalta... Silmä etsi siellä kaikkialla
jumalien vainajia, tai niiden hautuumaata...
Pauhu lakkasi... Alkoi ikityven. Tulinen vene solui hämärissä
luolan läpi, niin kuin kaunis vesilintu... Omin voimin suhahti se
rannan hiekkaan runollisessa onkalossa... Käskevästi lausui Perkele
Oolaville:
-- "Astu maalle! Nyt on laskettu pieni koski..."
Ihmeissään huudahti Oolavi hänelle:
-- "Ei aivan pieni!... Riittää kerraksensa!... Sanopas miten monta
peninkulmaa alemmaksi jo laskeuduimme!..."
-- "Emme tuumaakaan", -- vastasi Perkele kuivasti. Kuului oudon
linnun laulu. Oolavi tunsi seisovansa elämän ja kuoleman rajamailla,
tai ihmeiden kotiperillä. Perkeleen vastaus ei häntä tyydyttänyt. Hän
intti loukkaantuneena:
-- "En usko sitä... Varmaankin teet nyt pilaa minusta!..."
Loukkautuneeksi tekeytyen selitti kiusaaja:
-- _"Minäkö_ ivaa! Ensi kertaa kuulen siitä puhuttavankaan. Iva
on pikkusielun tavaraa. Se sekä suuret sanat ovat huntu, joilla
peitetään älyttömyys ja tiedon puute, kuten nainen peittää hunnulla
rumuutensa. Vannon sinulle että emme tulleet rahtuakaan alemmaksi
emmekä etemmäksi, sillä eihän äärettömyydessä voi olla paikkaa eikä
ylä- ja alapuolta..."
Outo valo välähti. Se sokaisi Oolavia. Hämmästyneenä huudahti hän:
-- "Sitä en ole ennen ajatellut!... Nyt näen ettet kulje ensi kertaa
järjen teillä..."
-- "En viimeistäkään... Järjen tie on aina ollut tienäni", --
vakuutti suuri henki.
He tulivat salaperäiseen luolaan. Siellä raatoivat salaisimmat
luonnon voimat. Hämärässä ei erottanut silmä mitään selvästi
nähtävää. Kaikkea peitti suuri salaisuus. Se salaisuus pani Oolavin
sielun värisemään kuin puhtaan kukan, joka juuri avautuu auringon
valolle ja lemmen ensi suutelolle, pelkää ja odottaa sen antimia.
Hän vapisi ja herkkeni... Hän odotti hengen lemmen antimia: syvimmän
salaisuuden tietämystä, Jumaluuden olemusta. Värisevänä, janon
polttamana kuiskasi hän:
-- "Täällä on varmasti ihmeen alkukoti."
Kylmänä selitti kiusaaja hänelle:
-- "Täällä on vasta ihmeen esihuone. Ihmeen juuret kiinnittyvät
kaikkeuden jokaiseen rahtuun..."
Salaiset voimat raatoivat taas Oolavissa... Taas levisi hänelle
tiedonlähde... Taas kuului kaunis harpun soitto... Taas tarjosi
kaunis tarutyttö kultalipillä vettä... Taas kuiskaili kiusaaja
hänelle:
-- "Sinä saat nähdä kaikki salaisuudet, jos itse tahdot... Sinun
tarvitsee ainoastaan ottaa salaisuuden avaimet pois Jumalan käsistä
ja itse nousta niiden herraksi Jumalan sijalle..."
Outo kello kumahti... Oolavin sielussa värähti salainen kieli... Yhä
lumoavammin jatkoi silloin Perkele. Äänensävyä muuttaen selitti hän:
-- "Hänellä onkin liian paljon työtä, kun kaikki on jättäynyt Hänen
rasituksekseen: Hänen täytyy hoitaa pilven kulku, hoitaa linnunpoika
ja pitää huolta ihmisestä... Hänen täytyy johtaa luonnon salaista
työtä, kun ihminen on suruttomana jättänyt kaikesta huolenpidon
ristiksi Hänelle... Kukaan ei tahdo auttaa Häntä kuten hyvä poika,
joka ottaa isän talon hoitaaksensa, kun on päässyt isän turvissa
miehen ikään..."
Usko ja kieltämys alkoivat suuren taistelunsa Oolavissa. Perkele oli
puhunut hänelle vanhan asian uusilla sanoilla. Keskeyttäen huudahti
kiusattava:
-- "Nyt sinä puhut minulle himmeästi... Pitäisikö minun nousta
_Hänen_ istuimelleen ihmeen herraksi?... Ei Hän toki herruuttansa
ihmisille luovuttane!..."
Yhä enemmän huumasi salainen soitto ja hämärä. Tiedonlähteestä nousi
ihmeen kaunis sumu... Murheissansa selitti Perkele Oolaville:
-- "Järkeä on aina sanottu himmeäksi... No, monelle se lieneekin
himmeää. _Sinun_ uskoin kumminkin käsittävän asian, mutta petyin.
No katso: Eikö Hän kerran Itse luovuttanut Pietarille _taivaan_
valtakunnan avaimia? Ja jos Hän Pietarille uskoi taivaan, eikö Hän
silloin sinulle tarjoa maan ja ihmeen avaimia?..."
Harpun salainen ääni hiveli Oolavin korvia... Tiedonlähteen höyry
huumasi häntä... Salaisuus tarjoutui hänelle ihanana... Hän näki
kauniita näkyjä. Perkele lopetti kavalana:
-- "Luomisesta asti on Hän sinua kehittänyt sitä varten, että
julistaisit itsesi täysi-ikäiseksi, ottaisit ihmeen avaimet haltuusi
ja päästäisit Hänet lepoon..."
Tiedonlähteellä karkeloivat kauniit neidot... Ne huiskuttelivat
suurta salaisuutta liinoinensa... Kaikki kutsui Oolavia... Perkele
lisäsi vielä:
-- "Hän lausui luomisessa; 'Tehkää maa alamaiseksenne!'... Tahdotko
totella Häntä?... Haluatko nousta Hänen istuimellensa, jonka Hän on
_tarjonnut_ sinulle?..."
Hänen sanansa ja katseensa lumosi... Oolavi värisi. Hän tahtoi.
Sokeana lausui hän:
-- "Sinun puheesi on kaikki oikeaa, vaikka se on sumuun käärittyä.
Näytä minulle nyt koko ihmeen syvyys!... Minä tahdon tietää kaiken
sen, mitä Hänkin tietää... Silloin voin päättää onko minulla oikeutta
nousta Hänen istuimelleen... Minä tahdon nähdä kaikki... Kuuletko!...
Näytä minulle nyt kaikki!"
Hän puhui kiihkoissansa, katse hurjana. Lumous painoi häntä. Kylmänä
vastasi Perkele hänelle:
-- "Minä en vielä tunne sinua... Suuriin tehtäviin ei kelpaa
tuntematon toveriksi... Muistathan miten Judas petti kerran
Mestarinsa suuressa tehtävässä..."
Se vilahti kuin salainen punainen vaate Oolavin edessä. Hän
kiihtyi... Hän tavotti jo salaisuutta käsin kiinni. Sormet paloivat.
Kaunis soitto tuntui olevan hänen käsistänsä pois pääsemäisillänsä...
Kiihkoisena huudahti hän Perkeleelle:
-- "Epäiletkö sinä minua nyt jo petturiksi?... Uskallatko?..."
Kauniimpina ja aina kauniimpina huiskivat salaiset liinat neitojen
käsissä... Oolavin vavistessa vastaili Perkele hänelle:
-- "En epäile, mutta en voi myöskään varomaton olla... Mutta jos
vannot ja lupaat kuolemaasi asti olla altis, uskollinen ystäväni,
niin tahdon koettaa..."
Oolavin ohi suhahti kaunis sävel... Hänen henkensä tapasi sitä
kiinni... Sävel pääsi pakenemaan... Se lisäsi sielussa paloa.
Kiihkoissansa huudahti hän:
-- "Mies ei koskaan ystäväänsä petä..."
Tiedonlähteestä nousivat salaiset suudelmat. Harppu ei soinut enää
säveltä, vaan lumoa.
-- "Vannotko siis?" -- kysyi Perkele lumotulta.
-- "Minä vannon. Näytä nyt kaikki minulle!" -- lausui Oolavi valansa.
Tiedonlähteellä lauloivat neidot ylistystä ikuiselle hämärälle.
Soitto soi. Se jakoi ainaista janoa. Lähde lorisi ja neito kurotti
siitä kultalipillä vettä.
Mutta yhä janoisempana kärsi ihmishenki juotuansakin...
* * * * *
Kulkijat tulivat ihmeen suureen kiviluolaan. Kaamea puoli-pimeä
täytti sen suunnattoman suuruuden... Pelottava hiljaisuus näytti
asustavan sen onkaloissa.
Kylmänä, suurena puhui Perkele uudelle ystävällensä:
-- "Tähän asti olet uskonut ukkos-ilmaa Jumalan ihmetyöksi... Ja
uskosi olikin oikea, sillä se on Jumala, joka hallitsee ihmettä.
Nyt saat _sinä_ nousta sitä hallitsemaan... Saat nousta Hänen
valta-istuimelleen... Ota tämä tomu ja heitä ilmaan, niin olet tehnyt
ihmeen, kuten Jumala, ja olet tullut Jumalaksi..."
Oolavi totteli ja heitti tomun ilmaan. Se herätti oitis sähkön
toimimaan... Kirkas salama sävähti. Hirmupauhu riehahti ankarana,
kuin olisi se vuorta reväissyt. Salaman huikaisemana säikähtynyt
Oolavi huudahti kauhuissansa:
-- "Oi, ukkonen!... En tahdo minä nähdä enempää."
Uusi salama sinkosi korkeudesta. Pauhu räjähti entistä
hirvittävämpänä... Vuoren kiviseinät huusivat ja ulisivat sen raikua
kerraten ja lisäten. Peljästyneenä huudahti Oolavi Perkeleelle:
-- "Jo riittää!... Riittää!... Riittää!... Kuule!... Lakkaa!"
-- "Ei vielä riitä... Tämä on vasta alku", -- vastasi Perkele kylmänä.
Salamat sinkoilivat... Koko luola hohti jo tulena... Hirmuräjähdykset
ulvoivat vuoren onkaloissa... Yhä yltyi tuli... Koko luolan holvi
sylki jo salamoita... Pauhu huusi maan allakin... Kumea kaiku repi
vuoren seinää... Salamoita vältellen huusi Oolavi:
-- "Sinä olet minut hornan maille tuonut... Jo riittää tämä!...
Pysähdytä ihme!"
-- "Se teko olisi taas uusi ihme", -- ilmoitti Perkele vastaukseksi.
Tulipunaisena hohti jo koko holvi... Virtanaan valui sieltä
salamoita... Niiden iskemistä sinkoilivat kivet säpäleiksi... Kaikki
pursuisi tulta... Koko luola oli jo helvettinä... Pauhun seasta huusi
Oolavi:
-- "Minä pelkään!... Helvetissäkään ei ole moista!"
-- "Se paikka on sinulle vielä tuntematon", -- huomautti Perkele,
katsellen tulisadetta.
Tulisade yltyi... Jo pamahtivat kivet halki... Aivan Oolavin vieressä
räjähti tulinen pallo... Kivilohkareet sinkoilivat pienien sirujen
tavalla... Yhä sakeni salamasade... Jo tuli tulta rankkanansa...
Pauhu löi pauhun kumoon... Yhä kiihtyi tuli... Sitä katsellessansa
lausui Perkele tyytyväisenä:
-- "Mikä lempeä ja kaunis keväinen tulisade!"
Tuhannet tulet huikaisivat ilmaa... Kuin moukarit löivät ne kovaan
kiveen... Pirstaleina sinkoilivat suuret paadet... Jo oli kaikki
tuleen hukkumassa... Kyyristellen, kauhistuneena huusi Oolavi
hirmuisen jyrinän seasta:
-- "Minä pelkään tätä!... Auta!... Auta oitis minua!"
-- "Ystävän _rukouksen_ minä kuulen aina", -- lausui silloin Perkele
hänelle.
Hän puhalsi. Oitis asettui silloin salamasade. Pauhu taukosi ja
äärimäinen hiljaisuus täytti koko luolan. Joku kolkko aave tuntui
liitelevän puolipimeässä. Oolavi tunsi olevansa henkien ja jumalien
mailla.
Kuului joku ijäisyys-ääni. Perkele astui Oolavin eteen ja lausui
hänelle:
-- "Nyt näet, etten hylkää ystävääni... Siis uudista nyt
vielä lupauksesi, että olet ikuinen ystäväni, niin saat nähdä
kaikki salaisuudet... Sinä saat nousta ihmeen herraksi Jumalan
valta-istuimelle..."
Taas lorisi tiedonlähde... Sen höyry muuttui huumaavaksi, ihanaksi
hämäräksi... Jumalan valtaistuin näkyi sen hämärän takaa... Ihanimmat
neidot polvistuivat sen istuimen edessä... Ne polvistuivat siinä
ihmishelminä... Jo _elämässä_ tarjosivat ne enkelit autuuden...
Soitto sulatti mieltä... Laulu hellytteli miehen haluja ja kaunis
istuin kutsui...
-- "Lupaatko?" -- humisi Perkeleen kysymys.
Oolavi soi jo herkimpänä säveleenä... Kiihkoissansa huudahti hän:
-- "Minä lupaan... Minä vannon... Minä vannon vereni kautta..."
-- "Siis kättä päälle!... Käsi on miehen pontta", -- lausui Perkele
ojentaen kätensä Oolaville.
Oolavi ojensi kuumeisen kätensä Perkeleelle. Mutta kun hän koski
Perkeleen käteen leimahti suuri lieska... Hänen johtajansa hävisi ja
muuttui silmänräpäyksessä suureksi tuleksi... Kauhun-huudahdus pääsi
silloin Oolavilta...
Mutta ennen kun hän ehti vielä mitään ajatella sammui tulenlieska
ja sen sijalla seisoi nyt Perkele omassa hahmossansa, Perkeleenä.
Hämmästyneenä huudahti vietelty hänelle:
-- "Kas sitä!... Tämä vasta oli ihmeen ihme!... Sinähän oletkin
Perkele, pimeyden ruhtinas, vanha käärme!..."
Rauhallisena vastasi Perkele hänelle:
-- "Siis en tullut luoksesi petturina: En valehdellut itseäni
suuremmaksi kuin olen, vaan päinvastoin tulin luoksesi _alhaisempana_
oikeaa suuruuttani... Moni kerjäläinen hiipii taloon kuninkaan
väärässä nahassa kavaluudella kuin susi lammaslaumaan... Minun tapani
on päinvastainen: Minä tulen _huonompana_ itseäni, että ilosi olisi
suurempi silloin kun suuruuteni paljastuu..."
Outo ääni humisi Oolavin korvissa... Suuri henki tuntui leijailevan
hänen päällänsä... Harppujen sävel riutui ja herkesi kokonaan...
Alkoi ikihiljaisuus.
Mutta äkkiä paukahti pasuunien soitto. Sen pauhatessa lausui Perkele
kiusattavalleen:
-- "Heitä pois hämmästys, äläkä ujostele suuruuttani!... Meidän
kesken on vala vannottu... Ja se vala pitää myös, sillä Jumalille
annettua sanaa ei ole voitu vielä koskaan ottaa pois ihmisen omilla
voimilla..."
Ja tyttö se uudisti lupauksensa.
Taas hyrisivät yön runorukit... Taivaan tähtipaljous julisti Jumalan
rikkautta. Yön runous kertoi Hänen olemuksensa kauneutta.
Kaunis tähdenlento kulki taivaan halki... Punaviivalla merkitsi se
enkelin kulkeman polun. Gabriel saapui taas Martvan luo. Hellin käsin
puki hän hänet taivaan nunnapukuun. Ihastuneena huudahteli kaunis
puettava suurelle pukijallensa:
-- "Sinä tulet taas minua ohjaamaan!... Kiitos olkoon siitä
Jumalalle!... Minun halvat rukoukseni ovat varmaankin Hänelle
kelvanneet, kun on taaskin suuren enkelinsä lähettänyt minua
johdattamaan hyvän tiellä... Kiitos sinullekin johdostasi, niin
entisestä kuin myös nykyisestä!"
Murheissaan selitti suuri enkeli hänelle:
-- "Hänelle on syntisenkin pienin huokaus kuin kaikkein kallein,
otollinen uhri... Hän rakastaa sinua niin kuin isä lastaan..."
Hän antoi Martvalle pienen kukkasen käteen... Kukka tuoksui nyt
tytön kädessä... Tyttö itse hohti puhtautena... Hänen elämänsä oli
ijäisyyden suurta kaunista runoa... Kainona vastasi hän enkelin
puheeseen:
-- "Hänellä on niin paljon minusta suremista!... Liian paljon tuhlaa
Hän minulle armoansa... Siksi ei Häneltä riitä kaikille kylliksi
sitä... Hän saisi nyt jo minut unohtaa ja pitää huolta muista
paremmista..."
Hienoimmat elämän runokielet soivat... Hellin käsin hoiteli enkeli
hentoa ihmishenkeä. Hän puhui:
-- "Ei koskaan lopu Jumalalta armo, ei aika, eikä myöskään rakkaus,
hyvyys... Jokaiselle riittää Häneltä armorikkautta... Hänen pilvensä
kantaa vettä väsymättä. Päivä jakaa valoansa, yö runouttansa... Hän
antaa rauhan sille, joka ei luovu Hänestä eikä kuule kiusaajaansa...
Lähde mukanani, niin saat nähdä miten _hyvä_ Hän on ja miten _kaunis_
on Hänen olemuksensa... Äsken näit jo miten viisas Hän on."
Hän antoi merkin... Silloin laskeutui kaunis punainen pilvi... Se
kääri heidät utuihinsa... Se vei heidät sinne, missä ihmishenki saapi
nähdä vilahduksen Jumalan suuresta hyvyydestä ja kauneudesta.
Suuri kaikkeuden runous alkoi suoltua kehiltänsä. Sitä osottaen
selitti Gabriel saatettavallensa:
-- "Nyt näet kuinka hyvyys Jumalasta tulvaa, kuin armain aamuvalo
auringosta... Se peittää seudut illoin iltaruskoon ja aamuin
ihanimpaan aamun punavaloon... Ja päivin taas Hänestä tulvaa valo ja
öisin rauha sekä runous..."
Suuret ruskoliinat hulmusivat... Aurinko kantoi valoa, kuu
kirkkautta, tähdet öistä runoa maahan... Ihastuneena huudahti Martva:
-- "Niin: Hän on ihmeen kaunis, puhdas runous!... Hänhän se kylvää
lehdot lintusilla... Hän soinnuttelee illan ihanuuden kauniiksi
kaikupohjaksi käen kukunnalle... Hän laatii suuren taivaan
runouden..."
Neidon mieli värisi runona... Kasvon kauneus sointui kädessä olevan
kukan väriin, hengen puhtaus kaikkeuden kauneuteen. Gabriel jatkoi
selitystänsä:
-- "Katso: Tuolla raataa Hänen kätenänsä luonnonlaki yöt ja päivät.
Se kantaa vettä maasta korkeuteen, muodostaen siellä pilvet...
Tuulena kantaa se pilveä kuin suurta vesiseulaa, kastellen kuivan
maan... Tuolla puhdistaa Hän ilmaa ukkosella... Tuolla availee Hän
ihmissilmää näkemään luonnonvoiman. Siten tarjoaa Hän ihmiselle
kättänsä avuksi siinä taistelussa, jolla on erämaa muutettava uudeksi
paratiisiksi, jossa ihmishenki nukkuu Hänessä iki-onneen kuten lapsi,
joka on päässyt isänsä sylin rauhaan nukkumaan..."
Yhtenä suurena runona kulki Jumalan suuri työ. Martva näki sen ja
huudahti ihastuneena:
-- "Ai, miten suuri on Hänen hyvyytensä!... Hän antaa kukkaiselle
kauniit värit... Hän hoitaa kevättä ja vaalii kesää... Talven ajaksi
hän vie kesän lämpimään vuoteeseen nukkumaan... Keväällä hän sen
taas herättää lähteiden lorinalla ja käkien kukunnalla... Ja järven
rantaan Hän kasvattaa kauniit veden kukat kalojen iloksi... Hän on
runollinen ja hyvä..."
Suuri Jumalan johto kulki jo kauniina virtenä. Sitä virttä veisasi
kansojen elämä ja vaellus... Sitä osottaen selitti Gabriel
saatettavallensa:
-- "Tuolla näet miten lempeästi ja kauniisti Hän johtaa langenneet
taas luoksensa... Tuolla näet kansan, joka vaeltaa pimeydessä ja
eksyy, unohtaa Hänet... Luonnon suuruudella herättää Hän siinä taas
aavistuksen, ettei se toki ole orpokansa, eläinkarja, joka elää
ainoastaan syödäksensä ja kuollaksensa... Tarkasta miten ihanasti Hän
sille valkenee kuin aamurusko!..."
Kaikkeuden ihanin runokukka puhkesi: Kaunis jumala kajastus levisi
pimeydessä vaeltavan kansan yli... Toiset runokukat, uhritulet,
olivat vielä nupussansa... Nuppuna uinuivat vielä ylistyslaulutkin
Hänelle... Mutta ne nuput olivat ihania.
-- "Ai, miten kaunista!" -- huudahti Martva. Enkeli selitti hänelle
edelleen:
-- "Nyt etsii kansa jo Häntä. Se etsii kauniisti ikävöiden... Noin
suurta runoutta on Luojan kaipuu. Nyt näet, tuolla palaa uhrituli jo
tuntemattomalle Jumalalle..."
Lehdon punaisina tulikukkina paloivat kauniit uhritulet... Ne
hohtivat metsän koristuksina... Käet kukkuivat, linnut lauloivat.
Ihastuneena huudahti Martva:
-- "Miten kauneilla tulikukilla on Hän metsän sirotellut!"
Ylevänä jatkoi Gabriel hänelle:
-- "Siellä uhraa pakana, joka Häntä jo kaipaa. Se kaunis kaipuu on
kuin uniruno, jonka Hän on herättänyt nukkuvassa... Niin kauniisti
Hän korjaa eksyneitä..."
-- "Niin: ihmeen hyvä, suuri sekä kaunis on Jumala", -- huudahti
Martva saattajallensa. Enkeli jatkoi hänelle:
-- "Suurin, korkein runous ja iki-onni, rauha sekä kaikki on
Hänessä... Voitko siis milloinkaan langeta pois Hänestä?"
Pahan kruunu hohti taivaalla himmeästi... Se julisti suurta voimaa...
Pahan voittolauluja sepitettiin... Mutta varmana vakuutti Martva:
-- "En milloinkaan voi luopua Hänestä... Hän on se kaunis
harpunkieli, jossa minun elämäni on aina soiva kauniina säveleenä..."
Pahan kruunu kirkastui hiukan. Ylevänä selitti Gabriel:
-- "Se on oikein. Sinä olet Martva, joka on hyvän osan valinnut...
Kun kerran tulee kiusaus, niin lausu sille niin kuin Jeesus muinoin:
Mene pois Saatana!"
Hyvän ja pahan kruunut himmensivät toisiansa... Niiden voittolaulut
sointuivat vielä sekaisin. Varmana vakuutti Martva:
-- "Niin lausun. Mutta eihän toki mikään kiusaus voi tulla minun,
mullan lapsen luo... Enhän minä ole suuri Jeesus... Ken viitsisikään
minulle pahaa tehdä!... En ole myös kellekään mitään pahaa tehnyt.
Kuka raaskisi siis minua viekoitella pois Jumalasta!"
Uhritulet punasivat uhrilehdon... Taivaalla häämöittivät hyvän ja
pahan sotavoimat... Ihmishenki joi rauhanmaljaansa tyhjäksi...
Surullisena selitti Gabriel:
-- "Jokainen ihmishenki on ihmeen edessä suuri. Siksi vaanii sitä
kiusaus aina. Kerran, Martva, seisot hyvän- ja pahantiedonpuun, tai
-kirjan edessä. Muista silloin, miten hyvä ja kaunis on Luoja, sekä
miten suuri onni ja rauha on Hänessä!... Lupaa nyt vielä kerran
Hänelle, ettet luovu Hänestä koskaan, et usko kiusausta!... Uudista
se lupauksesi oman itsesi vuoksi!... Lupaa se Hänelle polvillasi!"
He olivat laskeutuneet vanhaan uhrilehtoon... Uhrituli paloi siellä
vielä... Kansa sanoi jäähyväisiä vanhoille runojumalillensa... Kaunis
virsi hymisi... Runojumalat surivat... Suuri, elävä Jumala kirkastui
heidän sijallensa.
Puiden välistä kohosi käärmeen pää... Taivaalta kuului enkelilaulu...
Martvan mieli nousi maasta kuin ihanin uhrisavu... Hän laskeutui
polvillensa ja uudisti suuren lupauksensa, vakuuttaen:
"Ma lupaan Sulle, Kaikkein Korkein:
en luotas luovu milloinkaan...
On eloni, kuin kukka kaunein,
Sun uhrikukkas ainiaan.
Ma sulle suuri Luoja lupaan:
en usko koskaan kiusaajaa.
Jos saapuisi se isän tupaan,
ei tiehensä hän mua saa."
Kauneimmat kanteleet soivat. Enkelien kuoro veisasi:
"Herra taivaan,
häntä auta!
Kiusaajaltaan
hänet peitä!
Täytä hauta,
ettei suistu
siihen Martva!
Ällös eitä
apuasi hältä, oi!
Hälle aina mieleen muistu,
että valan pitää voi!"
Laulu hymisi... Kauneus ja ihmis-onni oli kukassansa... Kauniin
soiton vaijetessa lopetti Martva suuren lupauksensa vannoen kauniin
valan:
"Mä kiitän Sua, suuri Luoja,
kaikesta mitä mulle soit.
Sa olet mulle ollut suoja...
_Sa_ kaiken onnen mulle loit...
Siis kiitos, Herra taivaan, maan!
En luotas luovu milloinkaan..."