Luonnon ja hengen kauneus sirottelivat sekaisin kukkiansa... Hengen
ja luonnon runous kutoivat yhteistä verkkoansa...
Yösydän oli jo ohi mennyt.
Yötär laski kuupurressansa aamumäkeänsä myöten päivän valo-valkamaa
kohti... Jo nousi se valkamaranta veneen edessä aamuruskoisena,
yö-ulapasta kohoten... Jo laski yöttären kirkas kuuvene sen valkaman
valoon kelmenemään.
Mutta korkealla Litvan paratiisin päällä souteli nyt kaunis Unetar
unien Jumala ruusun-värisessä veneessänsä... Ei ollut airoa veneessä,
ei melaa sen perässä, vaan vei purtta purren siipi, joka nousi
airon asemesta sen sivulla... Somasti solui kaunis vene... Sievästi
ohjaili sitä Unetar... Hänellä oli kultainen vakka edessä, kauniissa
kannattimessa riippumassa... Hänellä oli tähden valoa runovaippana
hartioilla ja kuutamoa oli hänellä hameena... Hänen veneensä oli
taivaan kaunis runohely ja hän itse oli veneensä korea koriste...
Yö kokoili jo hämäriänsä... Hengen ja luonnon runous kulkivat
yhä käsi kädessä, luoden ihmis-elämää osaltansa... Unetar kylvi
vakastansa kaunista kylvöä maahan. Väsyneisiin kylvi hän unta,
nukkuneisiin kylvi hän unia... Siemen putosi sinne, toinen putosi
tänne. Mikä putosi hyvään omaantuntoon, siitä kasvoi kaunis uni,
vieden ihmisen unien ja unelmien ihanimpiin maailmoihin... Siellä
eli henki kahleetonna... Se eli siellä aineetonna, kulki ruumiitta,
eli enkelien elämää ja muodosteli näkyvän kohtalonsa näkymättömässä
maailmassa, hengen ja runouden mailla...
Niin syntyi kaunis tarina... Niin muodosteli taru todellisuutta. Ja
itse oli se taru ja todellisuus samalla.
Kun tienhaara jo oli edessä.
Hyvä ja paha laittelivat polkujansa. Ne asettelivat paulojansa
poluille. Niiden veräjät avautuivat kaikkialla ja joka taholla...
Niiden eksyttävässä tienristeyksessä oli aina ihmishenki, kulki hän
missä tahansa...
Taas hymisevät salaiset matkalle lähtölaulut. Kaunis Martva seisoi
enkeli Gabrielin edessä taivaan nunnapukuun puettuna, kirkkaissa
silmissä puhtaan neidon ihastus ja mieli kesäaamun armautena. Suurena
puhui hänelle hänen saattajansa:
-- "Nyt lähde taaskin minun kerallani, niin näytän sinulle pienen
vilahduksen elämän ikuisista ongelmista... Ne ongelmat ovat niitä
loukkauskiviä, joihinka ihmis-henki kompastuu, jos se ei niitä osaa
kiertää, välttää, tai jos ei tunne niiden olemusta..."
Suuri matka alkoi. Kaunis utupilvi kantoi kulkijoita hengen mailla.
Enkelisiivin pysytteli suuri saattaja pilven varassa, kannattaen
kaunista suojattiansa... Turvallisena antautui ihmishenki Martvassa
hänen hoiviinsa... Luonnon runous haihtui hetkiseksi. Se suli hengen
runouteen kuin kelmenevä kuu suuren päivän kirkkauteen... Aika
hävisi, aistillinen haihtui... Jälelle jäi suuri ihmishengen ikuinen
hämärän maa.
Jo olivat kulkijat hengen mailla. Tien kahden puolen liitelivät
valkopilvet ja enkelit katselivat niistä kulkijoita... Ne katselivat
ja veisasivat tervehdystänsä, soittaen sen säestykseksi...
Ikiautuaina lauloivat ne Martvalle tervehdystänsä:
"Onnellinen matkas' olkoon
ihmis-onnen syiden luo!
Siellä sulle kirkastukoon
päivänselväksi se vuo,
joka ihmishengen kantaa
onneen, sekä rauhan antaa
sille, joka vuon sen suo
häntä johtaa Luojan luo!
Vaan ne onnensyiden juonet
vievät kaikkeinsyvimpään.
Ongelmoiden salat suuret
johdattavat eksymään
ihmishengen, salanjuuriin
liian syviin, liian suuriin,
jos ne pyrkii katsomaan.
Niihin näkee Luoja vaan.
Siksi elon ongelmoita
uskon silmin katso vaan!
Ällös tutkiskella koita
järjelläsi milloinkaan
syvyyksiä syvimpiä,
niitä kaikkeinpyhimpiä,
joista ihmis-onni saa
ravintoa ammentaa.
Nyt ja ennen, sekä yhä
juuret onnen-ongelmain
ovat Isän tahto pyhä.
Niihin uskoa on vain
sulia lupa, selvää joskaan
niistä et voi saada koskaan.
Yksinkertaisuudessaan
ne on selvät ainiaan."
Korkeuden mailla kulkijat saapuivat jo unohdettuun paratiisiin.
Päivä paistoi siellä taivaan runona. Ihmistä odotti koti-onni,
lintua metsän rauha ja tuulta ikuinen tyven. Suurena selitti enkeli
suojatillensa:
-- "Näet, kuinka täällä puhkeaa ainainen _kotionni_. Se puhkeaa
kuin kukka. Se odottaa poimijaksensa ihmistä, joka tyyten nääntyy
onnenkaipuun janoon, kuin matkustaja kaikkein kuivimmassa,
helteisessä erämaassa nääntyy veden puutteessa päivänpaisteen
polttamana, kun ei tiedä, että käden ylettymän päässä odottaa raikas,
vesirikas lähde, ja lähteen reunalla lippi, jolla voi mielin-määrin
ammentaa lähteen vesiantimia..."
Jo lähde lorahtikin ihmishengelle... Jo lähteen pohjalta kuului
kaunis, salainen soitto... Siellä soi koti-onnen kannel. Se soi
puhtaan neidon polven päällä ja sen sormien soittamana... Martva
tajusi sen soiton... Ihmishenki, joka oli hänessä, ei siis ollut
vielä sitä lähdettä unohtanut. Enkeli jatkoi puhettansa:
-- "Viime matkalla sait kuulla suuren lemmenkäskyn, Luojan käskyistä
ensimäisen. Sen on Jumala luomisessa terottanut ihmiselle terävämmin,
kuin omantunnonlain, josta Hän _sanoin_ vasta Sinailla puhui.
Luomisessa Hän painosti sanoin ainoastaan lemmen käskyn... Miksi Hän
niin teki, se jääpi Hänen salaisuudeksensa..."
Hän vaikeni. Martva lausui hänelle hiljaa:
-- "Enhän sitä koskaan kyselekään... Minä tiedän nyt sen käskyn ja
siinä on kyllä minulle... Ja oikeastaan tiedän enemmänkin; Minä
tiedän miten ihmeen armas ja puhdas on sekin Luojan käsky... Sen
täyttäminen on minulle suurin mainen onni..."
Ihmishenki laati siten hyvän runoa. Ja itse oli se sinä runona. Pahan
laulu ei saanut vielä säveltänsä hänen poveensa kiinni. Viisaana
selitti enkeli ihmisonnen ongelmaa, puhuen:
-- "Tältä elämäsi kohdalta alkaa uusi polku. Se johtaa lapsuutesi
jo tyttö-aikasi unelmista morsiamen kukkaista tietä myöten sinne,
jossa _koti_ odottaa satamana. Siellä odottavat kodin aarteet: Niinä
aarteina on äidin-onni ja se suuri osa, jonka Jumala on suonut
vaimolle, kun Hän sääsi, että miehen on vaimonsa tähden erottava
yksinpä isästään ja äidistänsäkin... Niin suurta uhria ei ole
kenellekään muulle kuolevalle säädetty... Niin korkealle on Jumala
korottanut vaimon..."
Mutta koti-onnen kukkamailla hiipivät jo pahan voimat. Salama
sävähti. Perkele otti taas oman muotonsa ja lausui ylpeänä enkelille:
-- "Se on totta, että Hän lupasi sen suuren osan vaimolle Aadamin
suulla... Mutta kohta oli Hän taas pakotettu tunnustamaan minun
voimani ja kiroamaan vaimon miehen _vallittavaksi_, samaten kuin
Hänen täytyi kirota maakin, _omien kättensä työ_ orjantappuroita
kasvamaan... Hän säätää, mutta minä kumoelen... Sinä aijot tytölle
valmistaa paratiisin elämässä, mutta tulee aika, jolloin Herrasi on
sen hänelle ohdakkeiseksi kiroava..."
Hyvän ja pahan miekat varustautuivat iskemään yhteen tulisina,
terävinä... Ne varustautuivat iskemään ihmissydämessä. Ylevänä
vastasi Gabriel Perkeleelle:
-- "Jumalan työt kulkevat radoillansa... Sinä itse olet tekosi
johdosta pakotettu kirotussa maassa kirottuna matamaan."
* * * * *
Kulkijat kulkivat edelleen onnenlähdettä kohti. Kahden puolen tietä
olivat morsiamen unelmien ihmeseudut, ne seudut joissa morsian
vaeltaa unelmissansa, nähden ne aina semmoisena kuin on vaeltajan oma
sielu...
He laskeutuivat vaaran jyrkännettä myöten ikuisen laakson rauhaan...
Vaaran alla koreili lampi laakson koruna, alli lauleli lammen
runona... Rantaa koristi kaunis runolehto, koristi sitä kuin
kukkalaite... Lehdossa sitoivat morsiusneidot seppelettä... Kevät
kylvi kukkiansa, kesä laitteli heilimä-ajan runoa, laitteli sitä
lemmenrunoksi... Lintu istui äänetönnä, kuin olisi kieli lauluihin
väsynyt, siipi uupunut lentäessä... Unena häilyi ilma, unelmana
päivänpaiste ja kaikki oli outoa, pyhää, kummaa ja puhdasta, kuten
Tuonen elottomilla mailla, missä on lakannut ihmishimo ja kuolleet
odottavat metsiköissä, Luojan luoksi ikävöiden, unohtaen Hänen
vuoksensa omaisetkin, jotka jäivät haudan reunalle itkemään omaisen
pois menoa...
Siellä oli onni ja rauha kaiken ylinnä. Siellä ei tuntenut janoa
ihmishenki... Ihmeissään lausui Martva saattajallensa:
-- "Täällä on kaikki outoa ja ihmeellistä... Lehto on täynnä
hellyyttä ja puhtautta... Tuuli on varmaan nukahtanut, tai on muuanne
matkustanut...".
Mutta vaaran alla oli tiehaara. Tie, joka erosi siitä oikealle,
kulki puhtaan runolehdon läpi... Ja siinä lehdossa oli ikuinen
siimes, siinä oli rauha ja siinä oli puhtaus... Se lehto oli
tulvillansa kaipausta... se oli täynnä ikävää ja odotusta ja jaloa
murhemieltä... Se murhemieli nousi valkokukkien tuoksuntana ja se
täytti koko kauniin lehdon... Ei soinut siellä soitto, ei helähtänyt
siellä ilolaulu... Lintu lauloi siellä armaallensa kaihoisinta
virttä, surren sen kanssa jaloa elämän surua... Käki istui siellä
koivun latvassa äänettömänä, kaipaillen sekin... Se kaipasi
ihaninta onnenkukkaa: jalointa suurta äidin nautintoa, jonka oli
kadottanut silloin, kun oli luovuttanut pesä-onnen vieraalle emolle,
sekä lennähtänyt tiehaarasta vasemmalle, missä jalon äiti-onnen
asemasta odottaa alhainen lempi... Erehdystänsä surren istui nyt
käki, lintukunnan kepeämielinen portto, ainoana ajanvietteenä se
mielipaha ja katumus, joka seuraa aina sitä, joka on vaihtanut
elämän korkeimmat ja jaloimmat hetken halpaan nautintoon, ja on
pettymyksensä liian myöhään havainnut...
Oli ihmishengen ensimäinen valinta-aika... Oli se tiehaara, jossa
paha tarjoutuu kauneimpana: Lemmenrunot pukuinansa:
Vasemmalle erosi toinen tie. Se vei aistipunalehtoon. Se vei kuuluun
Harhasaareen... Sen portti narahti lemmen runona... Se lehto hohti
punaväreissänsä... Kaikki oli siellä puettu hää-illan hienoon
iltaruskoon... Kaikki oli kääritty herkulliseen värisointuun...
Pehmeä, lämmin valo valui kaiken yli. Iloisimmat laulut helskyivät...
Puiden siimeksestä vuoti hellin huilun ääni soinnuksi laulun
sekaan... Siihen laulu- ja soittomereen laskeutui hiljaa puiden joka
oksan päästä, lintujen ihana laulusade. Jokainen tirskahdus tipahti
laulajan suusta hellään aistipunapaloon, putosi siihen, kuin kallis
helmi punaiselle sametille...
Se saari oli lemmensumujen saari. Sen siimeksissä käveli
lempijöiden joukko punaisissa pukimissa, lymyillen kukkaisimpiin
pensastoihin... Lämpö uhkui outona ja huumaavana... Se lämpö oli
marjankypsymiskuumetta... Se oli lemmen lämpöä... Nurmen ruoho oli
hellää, hivelevää pehmeyttä... Se tarjosi hipiälle herkullisinta
hivelyä... Kaikki suli hienouteen, hohteeseen, soittoon, lauluun,
värisointuun, lempeen... Kaikki nautti, väsyi, levähti hetken, nautti
taas... Ne levähtivät kauneissa keinuissa kauniin Hurmanlähteen
luona... Lähteestä pulppusi viini iloisina, helskyen niin kuin soiva
kannel... Pienet enkelit kantoivat viinin vaahtoa janoisille...
Ne janoiset joivat siitä uutta voimaa, nautinnoihin, joivat sitä
kauneissa keinuissa keinuen... Viinin vaahtoa tarjoillessansa
lauloivat enkelilapset lemmen huilun säestyksellä:
"Juo viiniä lähteen
lapsonen maan!
On taivahan tähteen
huolista maan
tie liiaksi pitkä ja mahdoton myös.
Sen vuoksipa turha on työs,
jos lähdet nyt,
sä väsynyt,
niin kaukaa onnen hakuun.
Sä täällä jo pääset sen makuun,
saat juoda sen pohjaankin asti,
ja nauttia armaimmasti,
kun suonissa viini
juoksee ja kiini
saat siepata suutelon hennon.
Ken alkaisi turhan lennon
taivahan tähteen,
kun luona tän lähteen
on tarjolla onnen huuli
ja autuutta huokuvi tuuli?
Lyhyt on toki ihmisen ikä
ja pitkä on polku se, mikä
vie tähteen.
Luo lähteen
vain ehtivi ihminen käydä.
Siis täällä sä maljasi täytä
ja pohjaan juo,
niin onnen luo
oot ehtinyt aikanansa."
Pahan voima kukki koreimmillansa... Sen sävel soi suloisimmillansa...
Mutta ei tajunnut sitä vielä neidon sielu... Se oli liika puhdas
punavalolle. Katseillansa kysyi hän sen selitystä saattajaltansa ja
rauhallisena selitti enkeli hänelle:
-- "Tässä erkanevat hyvän ja pahan tiet. Oikealle lähtee hyvän
ja puhtauden tie. Sen tien varrella ovat kaikki maisemat täynnä
ihmishengen jalointa kaipausta, ikävää, jopa tuskaakin, joka
polttaa ihmisestä pois alhaisuuden ja pahan ja jalostaa sen hengen
suureksi, korkeaksi ja yleväksi, joka pyrkii aina Luojan luo...
Mutta vasemmalla ovat pahan maat, kuulu Harhasaari. Siellä saat sinä
hetken herkullisen hedelmän syödäksesi. Mutta syötyäsi tunnet olevasi
petetty, kuten Eeva, joka uskoi käärmettä. Sinä olet nytkin vapaa.
Hän ainoastaan _varottaa_ sinua. Kuten Hän varotti Eevaa: 'Älä syö',
niin varottaa Hän nyt sinua lausuen; 'karta pahan tietä, sillä siellä
odottaa kuolema'!"
Hyvän ja pahan laulut alkoivat soida neidon povessa miltei jo
tajuttavina... Elämä teki siten suurta työtänsä. Se kasvatti jaloa
hedelmäänsä: ihmishenkeä, kasvatti yhtä toisen kustannuksella:
jalosti yhden, antoi toisen työn huonona mädätä... Ylevänä lopetti
Gabriel:
-- "Siis päätä tässä kumpaa tietä tahdot käydä! Oikealla odottaa
elämä ja ihmishengen onni... Vasemmalla odottaa kuolema hetken onneen
kätkettynä. Ja sekin täytyy sinun siellä omin käsin liasta ottaa...
Valitse siis hyvä, taikka paha!"
Yhä viettelevämpänä soi pahan lemmensoitto... Sen laulu oli
lumousta... Suuri tiehaara odotti... Mutta rauhallisena selitti
Martva:
-- "Miksi minä valitseisin pahan, jota en edes tunne?... En
tiedä mitä on paha, kun olen elämässä aamusta iltaan nähnyt
pelkkää hyvää... Miksi valitseisin pahan, kun kerran olen hyvään
tyytyväinen?... Minun mielestäni on hyvä kaikkein paras elämässä.
Se on parempi kauniin käen kukuntaakin, kauniimpi kevään kukkaa,
pääskynpoikaa ja mieluisampi vanhaa Mirriäkin, joka helmassani
nukkuessaan hyrrää... Suo minun siksi sinun kerallasi nyt käydä
oikealle, hyvän tielle!"
Hyvän kukkaset iloitsivat. Jalona lausui Gabriel:
-- "Nyt kiitos Sinulle, Isä maan ja taivaan!... Sinä olet taas
osottanut, että Eevan synti ei kaada Sinun valtakuntaasi. Sinä
olet osottanut, että ihmishenki ei voi unohtaa paratiisiansa, vaan
pyrkii sinne takaisin tuskienkin tietä käyden... Mutta tule, Martva,
kerallani puhtaiden morsius-unelmien maille!"
* * * * *
Lemmen runous helskyi taas hengen runouden säveleen seassa. Kulkijat
tulivat Lemmenvirran rantaan. Siinä antoi enkeli merkin. Oitis
ilmestyi kaunis pursi. Purtta osottaen kehoitti enkeli suojattiansa:
-- "Astu veneeseen! Sinä olet valinnut hyvän osan, kuten Maria
muinoin Jeesukselta..."
Martva astui veneeseen asettuen teljolle... Gabriel ohjaa kulkua,
viitaten kädellänsä virralle, mihin on venettä vietävä... Vesi
on vaaleaa, virta soluu aallotonna... Rantalehdossa ovat puut
puhtaanpunaisia, latva latvan tasalla... Punavuorena kohoaa niiden
peittämä rantavaara... Rannoilla pesivät valkeat linnut, toiset
uivat laulellen joella... Ranta kasvaa kortteikkoa, ei harvaa, ei
tiheää, vaan semmoista, joka sopii rannan kauneudeksi... Korte on
itse kauneutta, päässä valkoperho kukkaisena... Virta ei tee värettä,
ei tuuli aaltoa nosta... Keskijoki on punaisilla rakkaudenkukilla
harvakseensa siroteltu.
-- "Täällä on niin ihanaa!" -- kuiskasi Martva silloin hiljaa.
Gabriel hymyili ylevänä, rauhallisena ja johti purtta aina edelleen.
Vene solui säveleenä... Se viilsi vettä äänetönnä, airot siipinä
sivulla... Ei ottanut airo veteen... Koholla kulkivat ne kuin
peljäten kastuvansa... Rantalehdossa lauloivat valkeat linnut... Ne
lauloivat onnea häihinsä soutajalle... Pilvi punoitti, päivä paistoi
pilven raosta... Takana olivat lapsuuden muistot, edessä lemmen
unelmat... häärunous... morsiamen iki-onni... Tahraa ei näkynyt
missään... Sielu oli puhtaampi kuin valkolintusen väri punaisessa
rantalehdossa...
Metsä alkoi vaalentua... Vene solui niinkuin ennen, valkoista jokea
myöten... Jo olivat rannat lemmen lehtoloina... Metsävaara kohosi
kuin valkokukkanen joen tyynestä vedestä... Joka puu oli valkeatakin
valkeampi... Joka puussa istuivat pienet punaiset linnut...
Airot levällä solui yhä Martvan vene... Hän odotti häitä unissansa...
Jo oli hän morsiamena, istuen veneessä, Oolavi Jumalan, vene Oolavin
varassa. Puhdas oli hänellä puku, puhtaammat pukua unelmat...
Jo kuuluivat hääkellot, jo oli virta valkeilla lemmenkukilla
kylvettynä... Oolavi taittoi niistä hänelle paraimmat, kuin muinoin
vesikukan Litvan joesta, kun hän lauloi "Litvan laulua"...
Vaan ei pysähdy vene, jossa on puhdas tyttö vihille menossa, puhdas
sulho sulhaisena... Martvalle avautuivat jo ihmishengen ihanat runot:
Koti odotti kukkaisissa... Häähuone oli täynnä onnea ja iloa... Sävel
soi niin kovin somasti, viulu puheli, mitä vain parasta taisi... Vene
liukuu virran varassa... Virran vesi on muuttunut punertavaksi...
Kuin morsian katselee siitä kuvaistansa lumivalkea lehtovaara...
Lintu vaikenee, korte seisoo hartautena ja valkeat lemmenkukat
paistavat punertavalla virran kalvolla.
Martvan vene liitelee punertavaa vettä myöten... Jo avautuivat
hääilojen takaiset runot... Jo vilahti ijäinen onni ja puhtaus...
Virta leveni, metsässä soi armas sävel ja taivaalla hohti
kuutamonvärinen pilvi.
Jo saapui vene onnenrantaan... Virran levenemässä oli kaunis onnen
saari... Vene laski sitä kohti... Kaikki on siellä puhtautta, kaikki
korkeinta runoutta... Metsä on valkopuvussa, puut täynnä perhosia...
Oksa ei liiku, ei lintu laula... Se istuu vain ilman ollaksensa...
Rannalla istuvat enkelit valkokallion kielekkeellä, kädessänsä
runomaljat, joista pappi kirkossa puhui... Kauneina palavat
runotulet, hienoina nousevat niiden savut... Enkelit laulavat
onnestansa uneksivalle morsiamelle tervetuloa.
Martva näkee edelleen unta onnestansa... Vene nousee airosiipiensä
varassa lemmensaaren lumivalkealle rantahietikolle... Oolavi nostaa
hänet kuin lapsen maalle... Kukkaista tietä kulkevat he häiden
takaisessa elämässä... Ei sorahda soraääni, ei huoli ole taivaalla
pilvenä sitä pimittämässä... Lempi jatkuu yhtenä puhtaana runona...
Enkelit laulavat ainaista tervetuloansa.
Jo saapuu Martva morsius-unelmain ikävöidyille perille... Siellä
odottavat häntä kukkakiikut... Koti on saaren perällä, kiikku kodin
pihamaalla... Rauha on lehdossa, onnenperho joka oksanpäässä ja
elämä on oloa Oolavin sylissä... hänen veneensä varassa... hänen
turvissansa, hänen kiikuteltavanansa.
Hän tulee jo kotiinsa... Runotulena palaa siellä rakkaus... Huoneessa
on alttari vuoteen asemasta. Runomaljassa alttarilla palaa ikuinen
puhdas lemmentuli, palaa vielä kuin ihmishengen suuri puhdas
runous... Se palaa, nousten hienona savuna kohti taivaan kaunista
sineä... Se nousee sinne, koska siinä ei ole vielä muuta kuin sitä,
mitä on hänessä ja Oolavissa jumalallista...
Lummekukat kukkivat kauneina... Koti on täynnä jumalallista
aviorunoa... Oolavi istuttaa hänet kukkakiikkuun... Silmä puhelee
silmän kanssa, kaikki muu vaikenee... Korkeuteen ilmestyy parvi pikku
enkeleitä, vihreät lehvät käsissä... Keinu heilahtaa ja enkelit
laulavat pilvestä hänelle:
"Tervetuloa, puhdas tyttö,
lemmen kukkakiikkuun!
Runona, lauluna elämäsi armainen
kodissasi helskyköön!
Lemmen kiikun heilahdusta
olkoot kaikki päiväsi!
Iltasi, aamusi
lemmentähti valaiskoon!
Lemmenkukan tuoksua
olkoot kaikki yösi sun!"
* * * * *
Lehdon siimeksessä oli kaunis koti. Se oli Josefin ja Marian maja.
Se peittyi kukkiin, köynnökseen ja öljypuun kauniiseen varjoon,
lymyytyen niihin runollisena, kuin pieni linnun pesä, tai kuin
nuori, puhdas neito, joka istuu yksinänsä puiden peitossa, johon on
paennut maailman kateista silmäystä, saadakseen rauhassa antaa sulaa
kauneutensa soinnuksi kesäisen illan suloon, kuin kaiun kankaan
kauneuteen.
Koti-onni kukki... Luontokin laati kodin suurta ja jaloa runoa:
Pääskynen rakensi pesäänsä, rastas huolehti poikueestansa... Keskellä
kodin pyhättöä oli kaunis kotiliesi alttarina ja sillä valkoinen
malja, jossa paloi ainainen tuli puhtaan vaimon vaalimana. Sitä
osottaen selitti enkeli saatettavallensa:
-- "Tuo tuli tuolla on suurta kodin runoutta: Se on _rakkautta_,
joka on polttanut pois jo lemmenkin, Luojan luontoruoskan, jonka
Hän sääsi vaimoon lausuessaan hänelle: 'Miehesi puoleen pitää sinun
halusi oleman'!... Niin riisti Hän häneltä suuren vapauden siinä
asiassa. Hän riisti sen rangaistukseksi Eevan rikoksesta... Mutta
sinä, Martva, olet siitä ruoskasta vapaa, sillä Eevan siemen on sinun
sielussasi musertanut käärmeen pään, pahan vallan ja puhdistanut
sinut, vapauttaen ruoskasta, jonka Eevan rikos tuotti kaikille hänen
jälkeläisillensä... Sinä olet taas korkea ihmishenki..."
"Sinä saat taas nähdä onnen ongelmoita, saat nähdä koti-onnen
alkusyyt... Niin yksinkertaiset sekä selvät ovat ne sille, joka ei
Isää vastaan tahdo napista, eikä tyytymättömänä Hänen luotansa lähde,
luullen muiden luona suuremman onnen häntä odottavan... Mutta jos
ken ei siihen selvyyteen tyydy, vaan enempää odottaen ryhtyy Hänen
viisaita tekojansa syvemmä tutkimaan, hän itse niihin sotkeutuu.
Sillä muista, Martva, että selvyyden alla alkaa hämäryys, kuin veden
pinnan alla hämy, joka lisääntyy syvemmälle tunkiessa, soaisten
sen, joka valon etsintään on lähtenyt syvyydestä, vaikka pinnalla
oli valon itseselkeys... Nyt katso: Marian koti-onnen juuret ovat
niin itseselvät kuin kirkas päivä: Hän oli koti-onnen perustanut
rakkauteen, eikä lempeen... Hän uhrasi Jumalalle ja kotiliedessänsä
paloi yöt päivät kaunis hengenrunous, ei lihan himotuli, joka sammuu,
kun päivän valo siihen hieman sattuu... Siksi antoi Luoja hänelle
suuren palkan: rakkauden töistä nousi koti-onni ja hyvä omatunto,
rauha, autuus, kuin savu uhritulen palannasta... Niin puhkee töistä,
_elämästä_, onni tai rangaistus... Hän on sen säätänyt... Ja Hän on
viisas..."
Kodin runo jatkui. Se loi ihmishenkeä sekin, sääsi ihmiskohtaloa.
Ajatuksissaan lausui Martva:
-- "Minä tiedän ettei Hän jätä hyvää palkkiotta. Sen on jo isä
minulle opettanut... Mutta siinä, josta nyt puhuit, on minulle
outoa ja kummaa. En tiedä, mikä on se toinen tuli, himontuli, josta
puhut... Tai minä tiedän sen nimen, mutta en tunne tulta..."
Pahan kukasta puhkesi väritön lehti. Ihminen tiesi jo sen lehden
nimen. Gabriel jatkoi:
-- "Näät täällä kodin. Uutimien takaa, kun aika tulee, täytyy sinun
nähdä se, jota et vielä tunne... Muista silloin: Kaksi alttaria on
edessäsi. Luoja sinun sallii valita kotilieden alttariksi tämän
alttarin, tai tuonkin toisen, vuoteen... Valitse oikein!..."
-- "Mutta miten tiedän valita oikein?" -- keskeytti Martva avoimin
katsein, mutta ihmeissänsä. Hänelle siihen lausui Gabriel:
-- "Hän neuvoo sen, jos vain itse pysyt Hänessä. Kodin suurin runous
on pääskysparin huoli pesuudestaan: On sinä pienen pesän tekeminen
ja emon huoli lemmenhedelmistään, joita hän on koonnut siipityngän
alle; sinä runoutena on puolison liverrys armaan emon kiitokseksi, ja
sitten yhteishuoli poikasista, ja ilo, jota he nauttivat silloin, kun
pieni saapi siiven sivullensa ja lähtee maailmaan sen kantamana...
Sen kaiken runouden korkeimpana tulena palaa puolisoiden usko,
että se runous on jumalainen, jopa myös korkeakin... Se usko tuo
kotiin puhtauden suuren runon, rauhan, onnen ja kaiken hyvän...
Siitä runoudesta, _uskosta_, puhkeavat naisen sieluun korkeimmat
avut, naisen ihanimmat koristeet ja sen jalon olemuksen kauneimmat
kukat: puhtaus, uskollisuus ja äidinrakkaus... Katso, itseselvä ja
yksinkertainen on onnen vyyhti... Siis laske kaiken onnen perusteeksi
se korkein runous, mutta älä lähde valoa tavottamaan syvyydestä ja
hämärästä selvyyttä, niin onni uskosta Häneen helähtää sinulle joka
päivä Hänen lahjanansa..."
Kodin runokellot soivat. Hyvän laulut hymisivät. Haaveillen, puhtaan
katseen maahan luoden virkahti Martva:
-- "Minulle selkenee nyt Hän jo kaikkein kirkkaimmaksi auringoksi...
Hän onnen syytkin näyttää nyt jo minulle, joka ennen tiesin, mitä
on onni, mutta en tiennyt, mitä tietä myöten johtuu se ainoastaan
Hänestä ja Hänen lahjanaan..."
Niin jalostui taas lemmen runo takaisin suureksi hengen runoksi.
Enkeli jatkoi selitystänsä, puhuen:
-- "Jo paljon on antanut sinulle Luoja: Hän on siunannut sinun
elämäsi kauniiksi hyminäksi, jota tuhannet ihastuneet kuuntelevat.
Ei kadesilmäyksen ole Hän suonut sinuun päästä. Rakas isän koti on
sinulla turvallisin pääskynpesä, joka on rakkautta tulvillaan. Hän
ei ole päästänyt pahaa sydämeesi... Se on lahjoistansa suurin... Hän
on suonut sinulle kauneuden ja jalon sielun. Hän on hoitanut sinua
niinkuin lastaan kehdosta asti. Nyt on Hän sinulle suonut puhtaan
sulhon... Onnen ongelmoihin Hän on sinun suonut heittää silmäyksen,
niin että tiedät karttaa pahaa, tiedät niin välttää sitä puuta, josta
Hän on kerran kieltänyt ottamasta... Siten on Hän sinulle tahtonut
taata sen onnen, jonka oli jo suonut... Siispä kiitä Häntä niistä
lahjoistaan!"
Rauhallisena totteli tyttö Jumalan ääntä.
Kaunis rukous sekottui enkelien soittoon nousten taivaan korkeuteen
kauniina, niin kuin unelmoivan neidon unelma kulkee armaan
hengen luokse runojen maailmoihin... Gabriel seisoi Martvan
takana, kädessänsä valkoinen kaunis risti, ja alttarilla palavan
kodin-runotulen hohde valaisi heitä runohohteellaan.
Mutta jo nousi musta lippu.
Käärme nosti päätänsä. Musta vaate hulmahteli vihaisesti. Se
hulmahteli pahan voimien lippuna...
Etäisyydessä, siellä missä kuoleman ja kaikenhäviön viikate on jo
niittänyt pois elämän, seisoi Perkele yksinänsä ikipimeydessä. Suuri
autius ja tyhjyys ympäröi häntä. Avaruus oli hänen ympärillänsä
kolkko kuin hauta, josta on vainajakin pois paennut ja jonka on
kuolemakin kylmille jättänyt.
Majesteetillisena katseli Perkele alas maahan. Siellä riehui valon
ja pimeyden, elämän ja kuoleman ainainen taistelu. Sukupolvi vaelsi
sukupolven jäljestä hautaan. Koko ihmiskunta kulki yhdessä jonossa
kalmistonportteja kohti... Sitä suurta näkyä katsellessansa lausui
Perkele kateisena:
-- "Ah! _Jehova_ johtaa tuota kuoleman kulkuettakin. Kuoleman väkikin
ylistää Häntä!..."
Kuolemaan kulkijat polvistuivat Jumalan edessä. Kuolema itse totteli
Häntä. Entistä kateisempana jatkoi Perkele:.
299
-- "Hän on noussut elämän ja kuoleman Herraksi... Siksi en minä
voi _kuolemalla_ ihmistä lyödä ja hävittää ja siten tuhota Jehovan
valtaa... Siksi täytyy minun lyödä ihmiset _toinen toistensa_
kädellä... Ja siksi taistelee koko ihmiskunta hyvän ja pahan
sotaväkenä..."
Viisaus ja voima välähtivät hänestä. Kiukkuisena katsahti hän
maahan... Siellä pauhasi nyt hyvän ja pahan sotalaulu... Koko
ihmis-elämä oli sinä pauhinana. Se laulu hymisi elämän iloissa ja
se värisi elämän suruissa. Se sotalaulu oli koko elämän ytimenä. Se
pauhasi taistelujen mainingeissa ja se soi jokaisen runon säveleenä...
Koko elämä paloi, raivosi hyvän ja pahan sotana, leimusi ihmishengen
kiirastulena...
Yhä yltyi se taistelu... Tuhannet sortuivat ja toiset, vielä
useammat tuhannet, astuivat sortuneiden yli, ehkä itse sortuaksensa.
Voitokkaana katseli Perkele sitä suurta taistelua... Yhä koveni sen
taistelun pauhu... Kuoleman laulutkin hävisivät kuulumattomina siihen
pauhuun... Kaiken uhallakin pyrki ihmishenki ratkaisemaan hyvän ja
pahan suuren kysymyksen... Polttoroviot paloivat... Ristinpuita
pystytettiin. Hyvän ja pahan voimat seisoivat vastatusten... Miekat
iskivät yhteen ihmispovessa...
Mutta rauhallisina astuivat suuret ihmishenget polttorovioille...
Tyyninä kituivat ja kuolivat ne ristillä, vieden hyvää voittoon
kuolemallansa. Kateisena, mutta kylmänä järkeili Perkele silloin:
-- "Noin astuvat eksytetyt Jehovan polttorovioille... Ah, mikä
suuri voima onkaan Hänen aseenansa!... Ja minun täytyy houkutella
heitä aseikseni elämän herkuilla, nautinnoilla, rikkaudella ja
kunnialla!..."
Lumoavat soitot soivat maassa... Elämänpuut hohtivat hekkumaisina...
Tuhannet armeijat syöksivät niiden hedelmiä tavottamaan... Ne
tallasivat kaiken, joka sattui tielle... Joukottain sortuivat ne
toistensa jalkojen alle... Ylpeänä lausui Perkele silloin:
-- "Mutta rovioton en minäkään ole! Noin marssivat joukot minun
roviolleni: siihen hekkumaan, joka polttaa Jehovan hyvän pois
ihmispovesta!... Noin kauniina ja valtaavina palavat minun rovioni!"
Mutta Litvanjärven selällä seisoi yhä Oolavin pursi ja mies istui
purressansa... Ihmishengen ikuinen tarina oli hänen edessänsä ja sen
tarinan eläminen oli oleva hänen elämänsä.
Ranta hohti. Elämänpuun hedelmät olivat kypsimmillänsä hänelle.
Puiden varjoissa lymysivät ihanat immet. Ne kutsuivat Oolavia
ottamaan oman hedelmänsä ihanasta elämänpuusta... Hän istui ja
epäröi... Hän eli kahden kauniin voiman välillä.
Litvan kirkkorannassa istui enkeli ja kutsui Oolavin purtta... Ja
aina kääntyikin sen purren kokka sitä kutsua kohti, vaikka pursi
pysyikin paikoillansa.
* * * * *
Perkele katseli näkyä jääkylmänä. Hän näki Martvan polvillansa
Jumalain alttarilla, elämässä lemmenrunoakin, korkeana, jumalallisena
runona. Oolavin hän näki epäröivänä, sen veneen näki hän kääntävän
keulaansa sitä rantaa kohti, jossa liehui hyvän voimien lippu...
Yhä korkeammalle kohosi silloin musta vaate pahan voimien lippuna.
Käteisenä, voimansa tuntien vannoi Perkele julman valansa. Hän vannoi
tuhoavansa Oolavin ja Martvan toinen toisellansa.
Pahan lippu liehui yhä valtaavampana ja korkeudessa leijaili rietas
käärme, Harhaman elämä.
Kun alkoivat näkyä kiehtovat hämärät.