-- "Takimainen pari ulos!" -- helähti Ranniston kartanolla, jossa
työväki ruokaleponsa lopussa juoksi leskeä, odotellen työkellon
kilahdusta. Pari syöksähti lesken ohi. Alkoi ahdistelu, pako ja
yhteen kierteleminen. Vanhemmat työmiehet lepäsivät ruohokossa
katsellen nuorempien leskenjuoksua ja neuvoen ja kehotellen. Koko
pihamaa helisi naurusta. Työn tuottama väsymys hälveni unena. Poika
oli reipas ja tyttö nauroi vallatonna.
"Takimainen pari ulos!" -- ryöpähti taas kehotus. Martva ja Oolavi,
joka oli matkalla taloon poikennut ja leikkiin joutunut, syöksähtivät
juoksuun.
-- "Martva!... Martva!... Martva!... Juokse kuusen ympäri, Martva!...
Juokse sinne, Martva!" -- sekaantuivat kehotukset ja neuvot yhtenä
helinänä. Koko joukko oli Martvan puolella, kun leski häntä ahdisteli.
Eikä Martva nyt neuvoja tarvinnut. Hänestä tuntui, että hänen
_täytyi_ pysyä Oolavin parina. Hänen rinnallansa oli hauska seistä,
parempi kuin kenenkään muun rinnalla. Hän juoksi henkensä edestä.
Mutta leski oli reipas, nuori mies. Se ahdisteli vuoroin Oolavia,
vuoroin Martvaa. Syntyi oikea taistelu, jota nauru, huudahdukset
ja neuvot säestivät. Koko kartano oli ilonhyrskeenä. Leski oli jo
Martvan kiini saamaisillansa, mutta silloin teki Martva jyrkän
käänteen sivulle. Soleva vartalo notkahti luontevasti, ja kauniina
heilahduksena livahti tyttö lesken edestä, tämän syöksyessä omaa
vauhtiansa eteenpäin.
Syntyi uusi ahdistelu. Leski ajoi takaa Oolavia. Martva riensi
ahdistetulle avuksi, koettaen kiertää häntä vastaan. Hän hehkui ja
punotti. Hän oli ilona ja onnena kuin lapsi. Hän tahtoi nyt pitää
parinsa, Oolavin, vaikka olisi mikä. Koko väki katseli juoksua,
mielet jännitettyinä ja yhä innokkaammin neuvoja antaen.
Oolavi oli taas päässyt lesken käsistä, joka nyt alkoi uudestaan
Martvaa ahdistella. Mutta Martva oli nyt tyttö, joka vaistomaisesti
pakenee omansa syliin. Hän livahteli lintuna aina käsistä pois.
Kaunis vartalo notkahti käänteitä tehden milloin oikeaan, milloin
vasempaan. Käsi taittui heilahduksien lisäsulona. Tukka hajosi ja
häilähteli hartioilla, kun hän hyppeli polvia tehden, vallattoman
puron tavalla, avuksi rientävää Oolavia kohti. Puuttui enää viime
syöksähdys.
-- "Oolavi!... Oolavi!" -- huudahti hän, ojentaen kätensä Oolaville,
ja aivan syöksyi tämän syliin.
Ja kun he olivat yhteen päässeet, katsahti Martva Oolavia silmiin,
katse täynnä taivaallista iloa ja onnea. Poski oli yhtenä punana
ja mieli kiurun kauniina liverryksenä, joka valuu korkeasta
kevätsinestä. Päätänsä kiitokseksi nyökäytettyänsä sitoi hän tukan
taas laitteeksi, yhä Oolaviin katsoen ja jonkun kepeän sanan lausuen.
Oli kuin olisi hän nyt omansa saanut.
Hän oli viime päivinä, kiikkukohtauksen jälkeen, ujostellut Oolavia,
mutta nyt oli taas kaikki avointa. Kaikki oli puhtaan tytön iloa,
tytön, joka on äkkiä huomannut oman sulonsa ja siksi on varma
sulhostansa, odottaa vain sen tuloa, onnellisena, nauttien omasta
armaudestansa.
Reippaana asettui hän taas Oolavin kanssa riviin. Lemmen ensi
tulehdus oli hävinnyt ja se muuttui nyt terveeksi, puhtaaksi,
jaloksi, luonnon pakkosiveellisyyden jaloimmaksi, puhtaimmaksi
kukaksi.
Mutta jo kilahti työkello. Väki lähti reippaana työhönsä ja
kartanolta haihtui ilo ja nauru, kuin kaiku aikansa helistyänsä.
Lemmenkukka avautui rohkeampana, sen värit iloisempina.
Martvasta tuntui kuin olisi hänen sieluunsa tulvinut jotain hyvin
kepeää ja iloista. Koko illan hän eli kuten se, joka on vilpoisesta
aallosta juuri uimasta noussut, pukeutunut köykäiseen pukuun ja
kävelee uimarannasta kotiin lehtevimmän metsän läpi kulkevaa polkua
myöten, tulisena hehkuvan auringon valon pujotellessa oksien
lomitse valoriekaleena, ainoastaan mauksi pehmeän varjon ja lehtien
miellyttävän tuoksun sekaan. Eikä hän tiennyt ilonsa syytä. Se ilo
oli tullut kutsumatta kuin kevät. Koko elämä oli auteretta, joka
tuskin jaksaa maassa pysyä. Kukka oli nyt värillisempi, päivänpaiste
kirkkaampi kuin ennen, ja huoneet helisivät äskeisen leskenjuoksun
muka jatkuvasta ilosta. Koko elämän taivas oli yhtä kiurun laulua.
Jo tuli karja kotiin, jo soi iltakello. Martvan elämä hyppeli
yhä kevätpurona. Hän seisoi kuvastimen edessä, ensikertaa kuten
nainen: Hän huomasi olevansa kaunis... Kuvastin näytti olevan aivan
tulvillaan suloa, kauneutta, iloa. Hän korjasi kiharansa, ihaili
kätensä armasta liikettä ja vartalonsa hentoutta ja kainouttansa ja
sielunsa puhtautta, joka tuoksui kuvaisestakin.
Hän oli onnellinen.
Samoin oli Oolavinkin laita. Kun hän kulki kotiinsa, tuntui polku
olevan laulua. Metsä tuntui olevan runoa tulvillansa. Hänen suonensa
pullistuivat voimasta. Hallanselkä näytti liian vähäiseltä hänen
työmaaksensa. Hän uskoi voivansa nostaa vuoret hartioillensa ja
kantaa ne pois maailmasta. Korvissa humisi yhä Martvan iloinen
huudahdus: "Oolavi... Oolavi... Oolavi!" ja silmissä heilahteli se
terve, puhdas puna, joka oli Martvan posket punannut, kun hän ojensi
kätensä hänelle, syöksyen hänen syliinsä. Maailmassa ei tuntunut
olevan orjantappuraa, ei ohdaketta. Se oli uusi paratiisi, Luojan
palkka ihmistyöstä. Se oli onnea täynnä ja sen keskellä hohti
elämänpuu, oksat notkuvina onnen ja rauhan antimien hedelmäpainosta.
* * * * *
Oli kesän kypsin aika. Litvan paratiisissa korjasi väki maan hedelmää.
Ranniston pellolle ilmaantuivat ensimäiset kuhilaat. Alottajaiskahvit
oli juotu ja väki leikkasi ruista kilpaa, vedon perästä, kullakin
yhtä leveä eteinen, ja onni vedoksi pantuna: Se, joka ensiksi
pientareeseen pääsi, oli saava siksi vuodeksi paraimman onnen.
Jo pääsi ensimäinen pientareeseen. Leikkisanat satelivat hänelle.
Iltarupeama oli leikattu levälleen. Kappaleen päähän, pientareeseen
päästyä ryhdyttiin sitelemään. Kuhilas nousi kuhilaan viereen.
Sirpit loistivat kiemuroina kuhilaan päässä. Kypsyneen rukiin ja
sängen miellyttävä haju täytti ilman, levontarve mielen, ja kotiin
kulkevan karjan kellot sointuivat seudun runollisuuteen yhtenä
helinäpaljoutena. Koko luonto soi, ikäänkuin korkeudesta tulvivana
enkelilauluna.
Tämä päivä oli Ranniston talon juhlapäivä: se oli Martvan
syntymäpäivä. Vanhan tavan mukaan alettiin talossa rukiinleikkuu joka
vuosi sinä päivänä, eikä koskaan oltu tarvittu siitä tavasta poiketa.
Joka vuosi oli ruis joutunut siksi päiväksi sirppiä vaille. Työ
alettiin sinä päivänä tavallista myöhempään, lopetettiin ennen ihan
tuloa ja väki leikkasi pyhävaatteissansa, juhli ennen työlle menoa,
teki työtä kuin huviksi, vanhan tavan vuoksi, ja lopetti päivän
juhlimalla.
"Kuhilas pellolle, päre tupaan", oli ollut vanha tapa Ranniston
talossa. Rukiin leikkuuta alkaessa alettiin joka vuosi puhdetta
valvoa, tehdä puhdetöitä. Vanhan tavan mukaan sytytettiin nytkin
päre pihtiin. Se oli Ranniston talon runoutta, hienoa, ja suurta
yksinkertaisuudessansa. Päre valaisi joka vuosi yhden illan ajan
talon vanhaa muinaisuutta, toi tuulahduksen niiltä ajoilta, jolloin
tulukset ja päre olivat talon valovaroina.
Ranniston talo oli yleensä vanhaa satua ja runoutta täynnä, kuten
vanha paratiisi ainakin.
Nyt olivat taas suuren tuvan lumivalkeat lattiapalkit havuilla
sirotellut. Ruislyhde koristi puhtaaksi pestyä peräseinää, tähkät
valkeaa lakea. Pitkillä pöydillä olivat valkeat kotikutoiset liinat,
punainen tervakukka sinne tänne liinalle siroteltuna. Ikkunoilla
tuoksusivat ruiskukat ja seinänraossa siellä täällä pieni pihlajan
lehti. Päre paloi kirkkaalla valolla ja lyhde levitti rukiin maukasta
hajua lattiahavujen tuoksun sekaan.
Väki oli jo koolla. Silloin saapui oman väen lisäksi Tuukkalan
isäntäväki. Muut vieraat olivat käyneet päivemmällä.
"Oolavi!... Terve tuloa!" -- helähti Martvan iloinen ääni Oolavin
astuessa tupaan. Se huudahdus pääsi häneltä kuin naurahdus hauskan
sadun lomassa.
Oolavi ojensi Martvalle ruusukimpun, jonka ruusut hän oli omasta
puutarhasta poiminut.
-- "Onneksi ja iloksi!" -- lausui hän sitä ojentaessansa, kumartaen
sievästi.
-- "Miten kaunis!" -- huudahti Martva. Silmä loisti ilona ja huulelle
helähti armain hymy. Ja ojentaen huolettomasti siron kätensä
Oolaville, kiitokseksi ja tervehdykseksi samalla, lausui hän:
-- "Kiitos, Oolavi!"
Ja oli kuin olisi käsi ollut käden lahjaksi jääpä. Koko Ranniston
väki katseli, kun hän seisoi pärevalossa ruusukimppuansakin
kauniimpana, käsi parhaan pojan kädessä, elämä yhtenä satuna edessä,
ja takana yhtenä kauniina runona, vartalo soleana, silmä kirkkaana.
Hän kiitti vieläkin Oolavia kukista ja jatkoi:
-- "Minä olenkin saanut nyt niin paljon lahjoja, että väsyisi
luetellessa: Siltä sen... ja siltä sen... ja sen... Ja entäs, sanonko
minä?"
Hän naurahti ja ikäänkuin odotti käskyä.
-- "No, mitä sitten?" -- naurahti Oolavi.
-- "Minä sain isältä Harhaman kirjan 'Varotushuudon'", -- lopetti
Martva ja nyökäytti päätänsä tavalla, jossa sulous ja pieni
leikillisyys sulivat yhdeksi kauneudeksi.
-- "Sitten ei puutu muuta kuin yksi", -- tarttui Oolavi.
Martva katsahti häneen kysyvästi. Oolavi katkaisi ruiskukan, ojensi
sen Martvalle ja vastasi hänen kysyvään katseeseensa:
-- "Onnellinen kirjanmerkki."
Ja kun Martva kiitti häntä uudesta lahjasta, jatkoi hän:
-- "Mutta se on onnellinen ainoastaan yhdellä ehdolla."
Martva naurahti ja katsoi häneen taas kysyvästi.
-- "Sillä ehdolla, että luet minulle kirjastasi joskus ääneen", --
selitti Oolavi.
-- "No pyytämättäkin toki", -- myönsi Martva. Ja poistuen kukkinensa
lisäsi hän iloisesti:
-- "Mutta kun ensi kerran luemme, emme sytytä lamppua, vaan päreen.
Se on niin runollista... Eikö totta, Oolavi?"
Oolavi oli yhtenä onnena. Hänestä oli nyt kaikki totta ja runollista
ja kaunista. Koko väki huomasi, että Martvassa oli muutos tapahtunut.
Hänessä oli jotain kypsynyttä. Vartalon liike oli naisen suloutta,
katseessa oli kukkaansa puhjenneen sielunjalouden puhdas ja armas,
mutta tietoisin kainous. Hän tajusi -- tunsi tiedottomasti jo
seisovansa miehen, eikä lapsuuden leikkitoverin edessä. Hän käytti
jo olemuksensa viehkeyttä, hymyänsä, puhtauttansa, kauneuttansa,
vartalonsa vielä puoli-lapsimaista suloutta, käytti sitä pakosta kuin
kukka, joka ei voi väriänsä salata, kun aika tulee ja luonto koskee.
Äidin silmä huomasi sen kaiken, Ja kun Martva lennähti kukkinensa
huoneeseensa, katseli äiti häntä iloisena kuin emä linnunpoikaa, joka
on juuri saanut pienen siiven ja katselee pesänreunalta maailmaan.
Sitten katsahti hän Oolaviin ja mieheensä. Rannisto ymmärsi vaimonsa
ajatukset ja vaimo hänen mietteensä. Oolavi tuntui jo heidän omalta
pojaltansa.
Sillä hetkellä tunsi Rannisto talonsa onnen olevan täyttymäisillänsä.
Jumalan suuruus ja armo valkeni hänelle korkeana ja hän kiitti
sydämessänsä:
-- "Nyt Sinä, Herra, voit päästää minut jo Sinun suureen rauhaasi,
sillä minä olen saanut jo nähdä Sinun armosi ja Sinä olet suonut
minun lopettaa elämäni päivätyön, jonka minulle sääsit..."
* * * * *
Pääskynen on kevään, käki kesän ja ensimäinen pärevalo syksyn
hienoin runous. Niin oli nytkin Ranniston talossa. Yö muuttui
pehmeän-tummaksi, kun ei ollut silmä tottunut päreen valoon. Kuusi
oli salaperäinen, koivu ja pihlaja yön hämärän istuinpuita, ja
yölepakko, joka lenteli ilmassa, lisäsi syysrunoa lennollansa.
Se runollisuus tarttui juhlivaan väkeen, Martvaan ja Oolaviin
eniten. Tyttö suli ja poika oli hellä. Mielet lämpenivät. Vanhat
muistelivat nuoruuttansa ja katselivat nuorten iloa ja yhdessä
oloa kuin tyttöstä, joka tulee lapsuuden ja nuoruuden kevätmailta,
kaikkia vanhoja muistoja helman täysi. Se tyttönen käveli lattialla,
kutrit hajalla, mieli kukissa, joita sirotteli lattialla tuoksuvien
katajanhavujen sekaan, hyräili jotain sanatonta lapsen laulua, ei
itsellensä, ei kukille, mutta vain ilman aikojansa.
Hetkeksi poistuivat nuoret pihamaalle, yksi toisensa perästä.
Yön pehmeät hämärät heilahtelivat. Taivaanrannalta kohosi kuu
vaaleanpunertavana sirppinä.
Puutarhan käytävällä puheli Oolavi toisten keralla, kun Martva
lähestyi puhelijoita. Ja kun puhelu vaikeni ja yksi ja toinen alkoi
poistua, lähtivät Martva ja Oolavi yhdessä kävelemään kuin tehdystä
sopimuksesta tai asialle. Oli jo jotain, joka sanoi, että heillä on
yhteistä asiaa, josta heidän on puhuttava, ei tosin vielä sanoilla,
vaan sillä, joka jätetään sanomatta, tai sanotaan silmäyksellä,
kävelyllä, mielialalla, puheen aiheilla ja muilla. Martvasta oli
Oolavin kanssa käveleminen nyt huvi.
Kaunis puistokäytävä kierteli tuuheiden puiden alla kuin
lehtiholviin kaivettu tunneli, jonka holvausta paikoin kannattivat
pylväinä valkeatuohiset koivunrungot. Paikoin oli seinänäkin
pehmeä ja lehtevä pensasto. Käytävän päähän tultuansa pysähtyivät
molemmat. Heidän edessänsä avautui yön hämyihin uponnut, saarilla
kukitettu Litvanselkä. Saarien välivedet näyttivät loppumattomalta
salmisokkelolta, johon ajatus ja tuulikin eksyivät, saati sitten
pursi. Siellä salmien pohjukoissa, jonne ei kukaan osaa, piti
olla "Litvan laulun" kuuluisa kari. Martva seisoi puun pehmeässä
varjossa, Oolavi nojasi puunrunkoon ja ylhäällä puun latvassa, sen
näkymättömässä lehtipiilossa istui Perkele.
Ja molempien mieleen johtui "Litvan laulun" tarina, ikäänkuin
aavistus olisi heille sanonut, että he seisoivat suuren elämänsadun
edessä, joka heidän oli yhdessä elettävä -- elettävä ja elämällä
maailmalle kerrottava. He aavistivat hyvän- ja pahantiedonpuun olevan
likellä, oksat täynnä tuli-omenoita. He seisoivat sen kamppailun
edessä, jota ihmishenki on taistellut maailman alusta, toisessa
olennossa rajummin, toisessa heikommin voimin. He elivät niitä
hetkiä, jolloin heidän piti vuorostansa ihmishenkinä astua hyvän ja
pahan väliseen ikuiseen taisteluun.
Kun Martva nyt ajatteli Litvan tarua, muuttui mieli yön hämäräksi
ja silmää sumensi kaiho. Hänen teki mieli koskea siihen taruun,
eikä tahtonut uskaltaa. Se arkailu oli vaistomainen, kuten aina
suuren salaisuuden edellä. Syntyi vaiti-olo. Elämä tuntui hämärältä,
metsikkö henkien lymylehdolta.
Viimein tohti Martva koskea tarua. Katkaisten lehden puusta ja sitä
sormin nyplien, lausui hän arkaillen:
-- "Minä, Oolavi, en tiedä miksi olen viime aikoina usein ajatellut
Litvan tarua... sitä veden naista... Siinä on jotakin niin
selittämätöntä ja hämärää."
Niissä sanoissa ilmeni hänen henkensä suuruus: hän käsitti elämän
_hämäryyden_. Hän kykeni ajattelemaan, että ihmishengen elämä ja
historia on ongelma, suuri selittämätön kysymys. Hänen suuret
henkiset lahjansa, jotka uinuivat vielä kukkanupussansa, kertoivat
hänelle heräävänä tietoisuutena, aavistuksena, että ihmis-elämä, kun
ihmishenki kykenee nousemaan yläpuolelle aisti-elämää, on korkein
historia, ongelmien ongelma ja arvoitusten arvoitus. Nyt alkoi hänen
henkensä puhjeta kukkaansa: arvoitus alkoi muuttua kyselyksi. Hän
valmistui elämään suurta tarua.
Oolavi oli vaiti. Hänenkin sielussansa uinuivat ihmishengen suuret
aarteet. Hän oli lahjakas kuten Martva. Hänen, samoin kuin Martvan
lahjakkuus ilmeni jo siinä, että he molemmat kykenivät näkemään --
tai vasta aavistamaan -- että elämässä on tutkimaton salaisuus,
ikuinen ongelma. Heidän henkensä olivat niitä suuria henkiä, jotka
eivät suurisiipisinä koreile maailman valona, markkinatavaraksi
koristettuna aurinkona, vaan kykenevät tunkeutumaan rahtujen
salaisuuksiin, näkevät tarujen hienojen ikirunojen kuidut, inhoavat
markkinalavoja ja kätkevät omaan elämäänsä kaikkeuden suurimman
aarteen: hyvän ja pahan välisen taistelun: ihmishengen pyrkimisen
jumaluuden yhteyteen.
Kun Oolavi yhä vaikeni ja mietti, jatkoi Martva:
-- "Siinä tarussa on omituista ensiksikin se kuvaisensa kaipaaminen
ja ikävöiminen."
Oolavi oli joskus itse tutkinut tarun henkeä ja luullut löytäneensä
jonkun hämärän kohdan, nurinpäisen viittauksen ihmishengen
Jumala-kaipuusta, hyvään ja puhtauteen pyrkimisestä, josta hän oli
kuullut isänsä ja Ranniston usein puhuvan. Mietteissään lausui hän
Martvalle:
-- "Siinä on samaa, mitä isäsi on puhunut. Ihminenhän kaipaa aina
jotain puhdasta ja jumalallista... Se on vain tässä nurin päin:
ihminen kaipaa kuvaansa, vaikka oikeastaan hän itse on se kuvainen:
Jumalan kuva..."
Viime aikoina oli Oolavi alkanut kohota Martvan silmissä
nuorukaisesta mieheksi. Häneen oli ilmaantunut entistä suurempaa
merkillisyyttä ja vakavuutta. Äänensävystä oli hävinnyt nuorukaisen
pehmeys, katseesta sen kepeys. Nyt kohosi hän taas suuren askeleen.
Hän nousi mieheksi, joka ymmärtää syviä asioita, on ajatellut
elämänkysymyksiä. Martva näki myös suuren vilahduksen hänen sielunsa
puhtaudesta. Itse hän silloin kutistui Oolavin edessä, hänen
turvaansa, kuten koskea laskiessa oli häneen luottaen kyyristynyt
veneen teljolle. Ajatuksissaan lausui hän:
-- "Kyllähän minä sen kaipuun ymmärrän... tai miten sanoisin: Minä
tunnen, että on joskus semmoinen kaunis kaipuu, mutta..."
Hän pysähtyi, mietti ja lisäsi ajatuksissaan:
-- "Tämäkin on kyllä samaa, mutta se on samalla aivan toista..."
Suuri elämänkysymys alkoi näille kahdelle kirkastua ongelmaksi,
viritä siksi tuleksi, jossa heidän piti kerran palaa. Ihmishenki
alkoi janota sitä hämärää, joka houkuttelevana valona tai pakkona
johtaa sille paikalle, jossa silmät avautuvat näkemään korkeimman
valon ja pimeyden, hyvän ja pahan erotuksen. Järvenselälle katsellen
ja miettien virkkoi Oolavi Martvan puheeseen:
-- "Kyllähän siinä on toista..."
Mutta hetken perästä hän lisäsi:
-- "Mutta kyllähän se voisi niinkin olla, sillä ovathan aina kuva ja
itse esine samanlaiset..."
Martvan vielä lapsekas henki ei jaksanut sitä käsittää. Kun hän oli
selityksen juuri saamaisillansa, hävisikin se, repesi salamannopeana
merenseläksi, jota hänen ajatuksensa ei ylettynyt käsittämään,
hämärtyi ja hävisi. Jälelle jäi ainoastaan tarun ydin: kaipuu,
puhtaan ja jalon ikävöiminen. Hän luuli, että Oolavi käsitti sen
kaiken, ja yhä korkeammalle nousi tämä sen johdosta Martvan silmissä
miehenä.
Ja kumminkin oli ikuinen elämän ongelma Oolavillekin ainoastansa
kajastus, ihmishengen syntyperäinen aavistus. Molemmat he seisoivat
suuren pulman edessä. Martva mietti kuin lapsi, joka arvoitusta
arvailee. Mutta molemmista tuntui kuin olisi sen ongelman ratkaisu
heidän yhteinen tehtävänsä. Se tuntui heille yhteistä olevan, kuten
kaikki muukin elämässä.
Hetken ääneti seistyänsä, Martva vavahti kuin olisi vilun väre
kulkenut hänen hennon ruumiinsa läpi. Hän säpsähti jotain näkymätöntä.
-- "Mennään, Oolavi!" -- pyysi hän nopeasti ja poistui Oolavin
mukana. Arkana katsahti hän taaksensa. Hän luuli siellä jonkun aaveen
hiiviskelevän puiden tummassa varjossa.
Tupa oli tuoksua tulvillansa, kun Martva palasi Oolavin keralla.
Päre paloi kirkkaana, pyhänä tulena aivan. Sen valossa hohtivat
puhtaat seinät ja valkeat, puhtaan hongan väriset lattiapalkit,
tavallista valkeampina, kun ei silmä ollut vielä tottunut pärevaloon.
Kukat tuoksusivat katajan havun seassa. Väki piti iloa. Mieli oli
juhlamieltä ja hilpeyttä.
-- "Onnea!" -- hoettiin Martvalle.
-- "Päivänpaisteisia polkuja!" -- toivottivat vanhat miehet.
-- "Kuunvaloa, kesää ja pitkää ikää!"-- toivotettiin toisaalta.
Kaikki äänet olivat ystävän ääniä. Jokainen sana oli rehellinen,
jokainen toivotus vilpitön. Kaikkialla paistoi pärevalon kirkkauden
tavalla rehellisestä sydämestä lähtenyt:
-- "Onnea Martvalle!"
Ja Martva oli onnellinen. Hän säteili ihmis-onnena, suloisuutena ja
puhtautena. Tulevaisuus avautui kirkkaana kuunvalona, eletty elämä
jäi taakse käkien kukuntana. Isän suuret rikkaudet ympäröitsivät
häntä ja koti huokui hurskautta ja rakkautta. Hän ei tiennyt mitä
oli huoli, ei tuntenut vihaa, ja pahe ja väärä olivat hänelle
tuiki-tietämättömiä. Hän oli kukkaansa puhjennut kauneus, jota elämä
hellitteli morsiamenansa, puhtaus, jota enkelit vartioivat.
Mutta morsianta odottavat tuntemattomat huolet, tai onnet, tai
molemmat, ja Martva seisoi sinä morsiamena elämän kirkkaat kihlat
käsissä, tietämättä huoliko häntä odotti vai ilo.
Ja sitten pyöri piiri ja laulu helskyi ja parit pyörivät. Koko
Ranniston talon tulevaisuus ja nykyisyys oli pärevalon kirkkautta,
joka valaisi eloajan runoutta.
Vieraat olivat jo poistuneet, päre sammunut. Sen hiilessä ritisi
vielä heikko tulituike. Vanha Rannisto nukkui rauhallisena, varmana,
että enkeli vartioi hänen taloansa.
Martva istui taas yksin pehmeään sohvaan vaipuneena, Oolavin kukat
edessänsä. Elämä oli hänestä niin kaunista, ettei hän olisi raaskinut
siitä erota, yöksikään, kuten lapsi ei malta uudelta lelultansa maata
mennä. Hän aivan keinui onnen helinän sävel-aalloissa, unohti itsensä
ja kaiken.
Mutta yö kului syvemmälle ja kun katse koski Oolavin kukkiin, värähti
mieli. Hän alkoi muistella Oolavia ja huomasi taas, että hän olikin
jo mies. Hän laski:
-- "Hän oli ennen kokonaan toinen... Kun esimerkiksi siellä ja siellä
olimme, niin hän oli aivan kuin poika..."
Hän istui ajatuksissansa ja muisteli edelleen ja laski:
-- "Vielä silloinkin, kun olimme viimeksi kiikulla, hän oli aivan
toisenlainen: ihan kuin semmoinen vaan... ei ollenkaan niin
ajattelevan näköinen ja vakava."
Hän oudostui aivan muutosta, ihmetteli mistä se oli johtunut ja
jatkoi:
-- "Nyt hän jo kumartaakin ihan toisella tavalla... ja puhuu niin
vakavasti ja omituisesti..."
Hän mietti ja vertaili nykyistä Oolavia entiseen, löysi yhä uusia
miehen piirteitä ja lopuksi huudahti hämmästyneenä:
-- "Hyvä isä, että minä en ole sitä ennen huomannut!"
Ja sitä mukaa kohosi Oolavi hänen silmissänsä. Hän kohosi mieheksi,
jonka edessä Martva tunsi täytyvänsä ajatella jokaista sanaansa,
jokaista liikettänsä. Hän muisteli nyt ensi kertaa seurusteluansa
hänen kanssansa, etsi, eikö hän ehkä ollut käyttäytynyt rumasti:
niinkuin nainen ei saa käyttäytyä miehen edessä. Hän muisteli
äskeistä kohtausta puuholvissa, ajatteli miten hän oli seissyt ja
mietti olikohan se oikein, mitä hän oli puhunut.
Siitä johtuivat hänen ajatuksensa "Litvan laulun" taruun ja siihen,
mitä Oolavi oli siitä sanonut. Joku kaunis kaipuu täytti silloin
mielen. Hän koetti miettiä tarua ja selittää sitä. Hän etsi Oolavin
selityksen ajatusta, mutta ei jaksanut sitä löytää; käsitti sen, eikä
käsittänyt. Ajatukset hajosivat ja väsyivät. Sielun eteen levisi
joku hämäryys, jota ei ajatus jaksanut selittää. Raukeana irroitti
hän valkean ruusun kukkakimpusta, katseli sitä miettivänä, ja taas
kiintyivät ajatukset Oolaviin, mutta väsyneinä, kuin kauniiseen uneen
nukkumaisillansa ollen.
Mutta ikäänkuin joku pahan enne olisi lennellyt huoneessa,
tunsi hän taas olevansa levoton. Hän oudosteli mistä se johtui.
Huonekalut näyttivät vähän toisilta kuin tavallisesti: ne näyttivät
salaperäisiltä ja äänettömiltä. Martva aivan hätäytyi ja hengitti
hätäisenä.
Ikäänkuin rauhottuakseen otti hän Harhaman kirjan ja aikoi avata sen
ja ryhtyä lukemaan. Jo tarttui käsi kansilehteen avataksensa sen.
Mutta samassa säpsähti Martva uudestaan, hätäytyi entistä enemmän,
eikä uskaltanut avata kirjaa. Hän pelkäsi sitä nyt kuin olisi se
ollut huone, jossa on kerrottu tonttuja asuvan, eikä sentähden
uskalla sen ovea avata, vaikka olisi huoneeseen asiaa. Vaaran edellä
heräävä vaisto varotti häntä Jumalan äänenä. Hän oli taas kuin ennen
aikojansa pesästä lentoon lähtenyt linnunpoikanen, joka hätäytyy,
huomattuansa siipensä heikkouden. Arat ajatukset tarttuivat joskus
"Litvan laulun" taruun kuin oksalle hätäytyneenä istahtava lintunen.
Väliin kiintyivät ne taas Oolaviin. Suurten elämänkysymysten
salaperäisyys alkoi häntä kietoa. Hän mietti niitä kauvan, kunnes
väsymys toi rauhan.
Rauhattomana nousi hän ylös, pani kirjan paikoillensa ja ajatteli:
-- "Kun Oolavi tulee, niin sitten yhdessä alamme. Minähän jo
lupasinkin hänelle lukea."
Hänestä tuntui taas turvalliselta, kun oli Oolavi. Hänen kanssansa
hän uskaltaisi mennä kummitushuoneesen ja vaikka minne, sillä Oolavi
oli hänestä taas miehekäs ja luotettava ja jalo.
Hän luki rukouksensa, rauhottui siitä ja uinui uuden ikävuotensa ensi
yön valoisiin uniin.
Samana aikana istui Oolavi kotonansa yksin. Hänen ajatuksensa olivat
kiintyneet samoihin asioihin kuin Martvan ajatukset. Hän ajatteli
Martvaa, oudosteli, että tämä nyt näytti toiselta kuin ennen. Hän
muisteli Martvan jokaista sen-iltaista liikettä ja naurahdusta ja
kaikkea. Hän huomasi, että Martva ei enää ollut lapsi, ei tyttönen.
Jokaisessa liikkeessä oli jo naisen suloa ja arvokkaisuutta...
-- "Tai on hän sillä rajalla... Hän on vielä osaksi lapsi", -- tutki
hän itseksensä.
Sitten muisteli hän Martvan puhetta "Litvan laulun" tarusta.
Sekin osotti Oolaville, että Martva oli jo nainen, joka ajattelee
elämänkysymystä. Viimein tuli hänelle mieleen huoli hänen
elämästänsä. Ensikertaa elämässänsä ajatteli hän:
-- "Mitenkä nyt Martva nukkuu? Onkohan turvassa..."
Hän tunsi jo olevansa velvollinen hänestä huolehtimaan. Pieni
mielenpainostus ja ikävä täytti hänen mielensä. Hän kaipasi Martvaa,
muisteli minkälaisena tämä oli seisonut puun alla puhuessansa hänelle
"Litvan laulusta". Ajatukset hajosivat. Hän tuli vakavaksi.
Ja "Litvan laulun" johdosta johtui hän lopuksi ajattelemaan
elämänkysymystä yleensä. Se ei ollut uusi ajatus. Hän oli paljon
lukenut ja tutkinut. Synnynnäinen nero oli hänelle avannut kirjoista
niiden ajatuksien ytimen ja monesti oli hän elämän-ongelmaa
ajatellut, vaikka vielä tosin nuorukaisen kepein mielin. Nyt se
ongelma avautui hänelle tavallista suurempana ja syvällisempänä.
Hän istui kauvan, ajatukset kiintyneinä siihen kysymykseen, joka
kirkastuessansakin himmeni.
Hän ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän alkoi miettiä
arkipäiväisiä asioitansa, viikon töitä ja Hallanselän kuivausta,
elämänsä suurtyötä, isänmaansa suurta kulturitehtävää, jonka hän oli
päättänyt suorittaa, mutta aina vain hajosivat ajatukset. Ne lensivät
Hallanselästä Martvaan, tämän uniin ja olemukseen, siitä "Litvan
lauluun", elämän suurkysymyksiin ja taas uudestaan Martvaan. Ne eivät
olleet enää ainoastaan sen-iltaisia ajatuksia. Ne olivat jo useana
iltana häntä myöhään yöhön valveilla istuttaneet, vaikka ne nyt tänä
iltana olivat tavallista voimakkaampia.
Viimein unohtui Hallanselkä ja arkiasiat kokonaan. Hän eli yksinomaan
lemmen ja elämänkysymyksien mailla, sotkeutuen niiden hämäriin
entistä syvemmälle. Itäinen taivaan ranta vaaleni jo aamuheleydeksi,
kun hän painui lyhyt-aikaiseen uneensa.
* * * * *
Litvan kirkkopihalla hymyili koivu syyskesän tulolle, harsona
kaartansa joka päivä alentavan päivän kirkas valovaippa. Pihlaja
koreili siellä täällä koivujen lomissa, ruskeana raakaleista.
Kastikainen seisoi kallellapäin, sekin jotakin surren ja kaivaten.
Kaikki oli hiljaa. Kaikki pelkäsivät herättää surullisessa
päivänpaisteessa nukkuvaa tuulenhenkeä. Ainoastaan sininen
kissankellokukka soitteli äänetöntä säveltä pois aikovalle kesälle.
Se soitteli surullisena, kellonkupu kallellansa.
Kirkossa vihittiin nuorta paria. Lumivalkeassa puvussa seisoi
morsian alttarin edessä sulhonsa rinnalla. Hänestä oli elämä täynnä
onnea, kirkko tulvillansa pienten urkujen ääntä. Hän nautti elämänsä
suurimmasta onnesta: onnesta saada avautua kukkanupusta äidin
jaloille tehtäville, ihmis-elämän jalolle luonnontyölle, joka korkein
ruumiillinen onni on mieheltä ijäksi riistetty ja jätetty yksin
naisen osaksi. Siitä onnesta vaistomaisesti nauttiessansa unohti
morsian sen tienkin, jota myöten on sinne kuljettava elämän likojen
kautta, poiketen eläinmaailman poluille, joilla ei koskaan kulje se
henki, joka on jo täysin Jumalan henki.
Morsiustyttönä seisoi myös Martva, Oolavi parina. Eikä hääväki
tiennyt kummasta enemmän nauttia: morsiamen onnestako, vaiko Martvan
sulosta, Litvan ylpeyden kauneudesta. Lumivalkeaan pukuun puettuna
seisoi hän taas alttarin edessä, kuten ripille päästessänsä, mutta ei
enää ainoastaan tyttönä, vaan puhtaimpana naisena, jalona nuppuna,
joka tajuttomana odotti elämänsä suurta onnea.
Nuori pastori Aamusto toimitti vihkimisen. Hän puhui hehkuvan,
puhtaan sydämensä koko lämmöllä avioliiton jumalallisesta runoudesta.
Hänen puheensa oli avomielistä, kuten puhtaan apostolin ja hurskaan
munkin puhe. Hän selitti:
-- "Avioliiton, ollakseen oikea, täytyy olla perustettu ihmishengen
suurelle runoudelle: sille tunnustukselle, että ihminen on Jumalasta
ja sen kautta korkeampi kaikkea muuta."
Martva tajusi papin puheet syvällisemmin kuin ennen. Mutta hän
tajusi ne, kuten viaton tyttö kauniin runon, josta hän löytää
ainoastaan aurinkoisia salamoita... korven tuoksua... kevättä...
ritareja ja puhtautta, joka kaikki peittää elämän todellisuuden: sen
väärän olemuksen. Vaistomaisesti katsahti hän Oolaviin ja heidän
katseensa kohtasivat silloin toisensa... huomasivat olevansa samoilla
runomatkoilla... arastuivat ja painuivat ujoina maahan. Pastori
Aamusto jatkoi:
-- "Jos avioliitto on ainoastaan lempeä, on se väärä, alhainen ja
ruma. Sillä katsokaa karjaa: eikö sekin lemmi kedolla? Ja voiko
kukaan teistä siinä lemmessä runoa nähdä?"
Hän puhui hitaasti, pysähtyen ja antaen kuulijoiden miettiä. Nyt hän
taas jatkoi:
-- "Maallinen lempi ei ole korkeimpaan ihmishenkeen oleellisesti
kuuluva, vaan on se syntiinlankeemuksen kautta siihen tullut
välttämättömyys. Se on lihan, eikä ihmishengen runoutta."
Martvan puhdas sielu tajusi puheesta sen puhtaan runohohteen, ja
värisi sille kuin kukan valkea väri valolle. Sen runouden huonoa
puolta hän ei vielä käsittänyt. Nuori pappi jatkoi:
-- "Jos siis avioliitto ei ole kelle jumalallinen: ihmishengen korkea
runous, ei se voi silloin olla muuta kuin sitä, jolle puhdas sielu ja
korkea ihmishenki vaistomaisesti silmänsä sulkee. Jos se on muuttunut
maalliseksi lemmeksi, on se alentunut karjan rakkaudeksi. Ja eikö
se ole silloin vienyt ihmishenkeä niiden maailmaan, jotka lempivät
siellä, missä kukka ja kaikki muu luotu lempii orjana, luonnon
ruoskaa totellen?"
Yksinkertainen väkikin käsitti nuoren papin puhuvan oikein, Martvan
poskille nousi helein puna. Hän ajatteli nuorta morsianta -- yleensä
vain morsianta -- joka elää jumalallisen runouden kauneinta hetkeä,
urkujen soidessa, kukkien tuoksutessa ja ihmisten häntä ihaillessa ja
onnitellessa. Pappi lämpeni edelleen:
-- "Hyvin monet tahtovat kumminkin alkaa avioliittorunonsa
luonnonrunona. Hyvin monet tahtovat astua liittoansa solmiamaan sen
pöydän ääreen, jonka edessä aina seisoo ihmisyyden häpeä: Sillä
eikö oikeuspöytä ole se alttari, jonka edessä seisovat varkaat,
murhapolttajat, portot ja muut pahantekijät? Eivätkö sen eteen
kokoonnu ne, jotka taistelevat maailman kullasta, perinnöistä,
vieraasta omaisuudesta ja muusta alhaisesta? Eikö sen pöydän edusta
ole herjaajien ja muiden rikollisten kokouspaikka?"
Väki hämmästyi. Papin puhe oli kuin uutta ja samalla vanhaa
viisautta. Se oli kodin kallis, unohdettu helmi, jonka nyt hurskas
pappi puhdisti kuin Jeesus temppelin. Pappi jatkoi vakuuttavasti:
-- "Oikeudenpöytä ja vankilat ovat niitä mustia penkkejä, joilla
istuu näytteillä ihmiskunnan erehtynyt aines, ihmishengen alhaiso.
Ne ovat halpamaisuuden taistelukenttiä. Kuka teistä tahtoisi viedä
puhtaan morsiamensa sieltä siunausta hakemaan?"
Hän puhui auringon valon kirkastamana. Posken puna hehkui. Sanat
huokuivat lämpöä ja puhtautta. Väki oli ihastunut, Martva ihmeissään.
Pappi jatkoi:
-- "Jumalan alttari on se paikka, jolla palaa pyhässä maljassa
ainainen ihmishengen korkein runotuli. Se tuli on puhdas ja
ijankaikkinen. Miten sen alttarin ulkonaiset muodot muuttunevatkin,
sen tuli ei sammu, runous ei sen maljasta lopu, sillä korkea
ihmishenki ei voi koskaan lakata pyrkimästä Jumalan yhteyteen.
Kummanko eteen te siis toisitte puhtaan morsiamenne: Jumalan puhtaan
alttarinko, ihmis-elämän pyhitetyimmän paikan, vaiko oikeuspöydän
eteen, josta varkaat ja portot, herjaajat ja muut semmoiset myötäänsä
lähtevät, toisten tullessa sijalle?"
Kaikkien henget aivan kuin ylenivät. Martva näki jo alttarin pyhyyttä
ja puhtautta säteilevänä. Siellä oli ikuinen rauha ja hiljaisuus.
Rippikalkissa paloi ikäänkuin näkyvä runotuli, jonka savu nosti
ihmishenkeä korkeuteen Jumalan luo. Pappi jatkoi:
-- "Ne toiset sanovat, että pappi ei ole puhdas. Minä sanon: ei
tuomarikaan ole puhdas, sillä puhdas on ainoastaan yksi, Jumala. Eikä
se myös ole pappi, joka täällä vihkii, vaan sen tekee Jumala ihmisen
itsensä kautta. Minä sanon teille, että monet vihityt lähtevät
täältäkin vihkimättöminä pois. Sillä se korkein vihkiminen täällä
on siinä, että ihminen _itse_ tunnustaa avioliittonsa jumalallisen
runouden, korottaa sen itsekin siten yläpuolelle eläimen lempeä ja
sitoutuu sitä pitämään jumalallisena, puhtaana runona. Kun hän on sen
kerran siksi runoudeksi tunnustanut, eikö hän silloin sitä vaali kuin
alttarin pyhyyttä? Ja jos avioliitto saa alttarin pyhyyden, eikö sitä
suojele sama Jumalan käsi, joka suojelee alttariakin, niin että se,
joka sitä häpäisee, katsotaan pyhyyden raiskaajaksi..."
Kirkko oli pyhyyttä tulvillansa. Monen silmissä kiilsivät kyyneleet
todellisina uhrivesinä. Papin lempeä, ylevä ääni liikutti väkisinkin
mielet ja nosti sielun korkeimman runouden maailmoihin. Pappi jatkoi:
-- "Täällä, Jumalan edessä, solmittu avioliitto ei -- jos se on
oikein solmittu -- ole rakennettu lemmen, vaan jumalallisen rakkauden
ja ihmishengen korkean taivaallisen runouden varaan. Lempi haihtuu
sumuna. Lihan runous on öistä usvaa, joka hehkuu, kun uutimet ovat
alhaalla. Mutta aamu sarastaa, ikkunan uutimet vedetään syrjään ja
kun auringon kirkas valo tulvaa huoneeseen ikkunan täydeltä, haihtuu
se, häpeillen päivän valoa, oman alhaisuutensa siten tunnustaen.
Ainoastaan se runous, joka on Jumalasta: ihmishengen korkea pyrkimys
Isään, on todellista ja pysyvää."
Martva kuvitteli, että morsiamen henki nousee jo alttarilta kohoovan
runosavun kantamana pilveä kohti, jossa enkeliparvi sitä odottaa.
Hän itse liiteli mukana. Hän olisi tahtonut olla morsian. Pappi teki
kysymyksen:
-- "Kumpaa lapsista te ihailisitte tai kadehtisitte: sitäkö joka
alkaa päivänsä kauniilla lapsen rukouksella herttaiset kädet
ristissä, vaiko sitä, joka sen alkaa rivolaululla?"
Kaikkien äänetön vastaus oli valmis. Pappi jatkoi kysymystänsä:
-- "Eikö se, joka alkaa avioliittonsa luonnonlempirunona, ole
verrattava jälkimäiseen lapsista?"
Jokaisesta oli vertaus sattuva.
-- "Ja" -- jatkoi pappi, -- "eivätkö silloin ne, jotka alkavat
avioliittonsa Jumalassa, ole verrattavat lapseen, joka alkaa päivänsä
kuin kauniin virren, rukouksella ja kädet ristiin pantuina?"
Ja kun kaikki olivat saaneet aikaa ajatella ja äänettöminä myöntää
niin olevan, lopetti pappi:
-- "Te, nuori pari! Älkää siis lähtekö täältä pois vihkimättöminä,
täyttäen ainoastaan ulkonaisen menon! Alkakaa suuri päivänne
ihmishengen korkeana runona, josta minä teille juuri puhuin! Silloin
varisee teistä kaikki lempikin, kaikki aistillisuus, ja sijalle
jää puhdas rakkaus, joka on Isästä ja joka kestää myrskyssä ja
jalostaa ja puhdistaa hengen silloinkin, kun sen täytyy alistua
välttämättömyyden pakottamana lihan tasalle. Teidän oma henkenne
kirkastuu ja jalostuu silloin ihmishengen kauneissa jumalallisissa
runotulissa siksi ihmishengeksi, joka aina pyrkii korkeuteen, pois
maan tomusta."
Pienet urut alkoivat taas soida, kuin olisivat pikkuiset enkelilapset
puhaltaneet pieniin pilleihinsä. Väki rukoili yhdessä vihityn parin
kanssa onnea sille ja uusi elämä alkoi kauniina lauluna ja runona.
Martvan posket punottivat. Hänessä alkoi herätä itsetiedoton käsitys
siitä, että rakkaus ja lempi eivät ole samaa. Hänelle alkoi kuvastua
selvyys siitä, miksi Oolavi oli hänestä näyttänyt toiselta kuin
ennen. Mutta se tajunta ilmestyi hänelle kauniina ja puhtaana kuin
kirkas päivänpaiste, joka puhkeaa pilvestä urkujen ihanan äänen
samalla aikaa helähtäessä. Hän huomasi rakastavansa, sillä hänen
lempensä oli puhdas kuin rakkaus. Siinä ei ollut aistillisuutta, ei
tietoakaan siitä. Hän uskoi vieläkin, että enkeli Gabriel tuo hänelle
äiti-onnen kuten isä nuken.
Hetken kuluttua helisi morsiamen koti hääilosta. Kukka jakoi tuoksua,
viulu säveltä ja häähuone tulvi väliin täynnä onnentoivotusta.
Ilta kului syvemmälle. Neito heltyi, poika rohkaistui. Ihastuneet
silmäykset laskivat sateena morsiuspariin.
-- "Onnea, onnea!" -- säteili kaikkialta.
-- "Onnea, onnea!" -- vinkui viulunkieli.
Tanssi alkoi. Neito heltyi, poika lämpeni. Morsian unohti elämän ja
nautti onnestansa, ei muistanut, ei ajatellut huomis-aamuun asti.
Sulhanen eli hänkin avioelämänsä puhtainta hetkeä.
-- "Onnea ja onnea!" -- helisi ja häilähteli kaikkialla.
Martva tanssi muiden mukana. Mutta hänen ilonsa oli nyt toista kun
ennen: Hänestä oli niin onnellista saada tanssia Oolavin kanssa. Hän
aivan vaipui hänen kainaloonsa, antautui hänen käsivartensa varaan
kokonansa... Hoikka vartalo heilahteli kepeänä... Jalka tuskin otti
maahan... Katse oli arkana lattiaan luotu... Sydän sykki, poski
hehkui punana... Morsiankin unohti hetkeksi onnensa, kun katseli
Litvan kauneinta paria. Koko hääväki ajatteli silloin yhdessä:
-- "He ovat toistensa omat."
* * * * *
Ilta pimeni. Yöviile peitti maita ja vesiä. Viulu väsyi. Tanssi
herkesi ja heikko tähtikylvö kasvoi taivaalla runsasta valosatoa.
Ulkona häätalon pihamaalla ja puistossa käveli nuori väki. Poika
kietoi tyttöä, tyttö kulki pyytäjänsä paulana sen edellä. Sanoin
puhuttiin vähän, silmäyksin paljon ja äänettömyydellä ilmoitettiin
hellimmät salat.
Muista vähän erillänsä käveli Martva Oolavin keralla. He kävelivät
ikäänkuin tien huviksi ilman määrää. Sanattomina, mutta mieli täynnä
sanottavaa, loittonivat he polkua myöten korkeaa joenrantaa pitkin
metsään. Ilma oli leuto. Syyskesän lämmin yö oli lempeimmillänsä.
Metsä oli hämärää täynnä ja tyyni ilma tulvillansa kirkkainta
syyskesän kuutamoa.
He tulivat polun päähän, marjaisimman pihlajan alle. Vaaleanpunertava
kuu nousi joen takaa ja hopeoi valollansa joen vesikalvon. Sen
kuvainen painautui sitä mukaa syvyyteen, hopeavyönä valuvan joen
pohjan alle. Joki välkkyi hopeakuvastimena. Rantavaara kurkisti siitä
tyttönä kuvaistansa ja hopeanheleänä helisi kuiva kuunvalo, kuin
olisi kuu soinut kanteleena, riippuen taivaanlaessa.
Martva seisoi pihlajan alla kuutamon hopearepale hartioilla. Eikä
ollut helppo sanoa, kumpi häntä paremmin puki: varjoko, vaiko
kuutamovalo. Hän seisoi siinä kuin metsän tyttö linnansa ovella,
helyinä öisen taivaan kirkkaat hopeat, harsoina metsän tummat
varjot. Posken kukkana oli puna, jota kuun valovale kelmensi. Silmä
oli kirkas, katse ujo ja mieli oli tulvillansa hääiloa. Luonnon ja
lemmen runous kosiksivat toisiansa ja sielussa kuvastuivat vielä
hääalttarilla palavat jumalallisen runouden ikikauniit tulet.
Jo alkoivat soida hellimmät lemmenkielet. Yön kauneus välkytteli
herkkää mieltä kuin vesi kalvollensa satavaa valonvälkettä...
Hääviulun sävel puheli vielä korvan keralla... Morsiamen onni ja
unelmat häilähtivät kaikkialla... Syli kutsui, veri käski... Lempi
puhkesi nupusta kukaksi. Se puhkesi kauniina kuin ilo onnesta.
Molemmat katselivat kauvan yön kauneuden rikkauksia, katselivat
eivätkä nähneet niitä... Silmä harhaili vain niissä... Ajatus kulki
muilla mailla... Se kulki siellä missä unohtuu muu kaikki ja lempi on
ainoa näkyvä, ainoa, jolle ei silmä ole sokea... Molemmat arastelivat
katsahtaa toistensa silmiin... Siksi jäi silmä jouten... Siksi
harhaili se yön aarteissa: sen kuutamoissa ja varjoissa...
Kun Oolavi vihdoin tohti katsahtaa Martvaan, kohtasivat heidän
katseensa. Ja silloin helähti posken puna kirkkaammaksi, mieli
herkemmäksi, veri aremmaksi... Katse kääntyi katseen tieltä... antoi
muun puhua... arkaili... pakeni... odotti sitä, jota muka pakeni.
Ja sillä hetkellä oli Martva Oolavista kaunis ja hurmaava. Hän se
oli puhdas ja pyhä... Hän katsoi häneen uudestaan, eikä saanut enää
katse kylläänsä hänestä... Hän ei katsellut häntä kuten naista, vaan
puhtaasti kuin tyttöä, jota aikoo kosia. Hän unohti metsän varjot ja
taivaan valohopeat, hääviulut ja morsiamet... Hän kuunteli verensä
kaunista kertomusta... näki häntä onnen odottavan ainoastaan suukon
matkan päässä. Mutta hän ujosteli vielä, ei ollut kylliksi varma ja
rohkea...
Ja Martva aivan tunsi Oolavin ajatukset... Veri ymmärsi veren
äänen... Hän odotti ja arkaili, ujosteli ja toivoi... Lempi hymyili
hänelle sinä suurena runoutena, josta oli äsken pappi puhunut... Hän
näki ainoastaan sen runon kauneutta... luuli ettei lemmessä olekaan
muuta... ei tuntenut sen rumia teitä... Vaimon osa ja elämä oli
hänestä ainaista morsiamena oloa... puhdasta kukka-aikaa, ja äiti oli
hänelle vielä outo ja vieras käsite, yhtä vieras kuin oli vaimokin
sitä.
Ja silloin hän suli kuin vaha ja raukesi ja olisi tahtonut Oolavin
syliin vaipua... Ja Oolavi lähestyi häntä ja lausui:
-- "Martva!"
Ei hän muuta enää odottanut. Käsi kietoutui hänen vyötäisillensä. Hän
nojasi Oolavin rintaan avuttomana ja luottamuksella ja oli kokonansa
hänen.
Hän oli morsian... Hän oli antanut lupauksensa, jossa ei sanoja
tarvittu.
Oolavin oikea käsi oli yhä hänen vyötäisillensä kiedottuna. Vasen
tarttui hänen hienoon lumivalkeaan käteensä, nosti sen ylös ja kohta
tunsi hän kädessänsä Oolavin palavan suutelon.
Silloin putosi heidän hartioiltansa kokonansa pois se arkailu
ja kainostelu, joka oli heitä painanut ensin enemmän, sitten
vähemmän siitä lähtien, kun tyttö lauloi kiikulla "Mirjan
laulua" ja lemmenkukka alkoi nuppuunsa kehittyä. He olivat
taas samat avomieliset läheiset ystävät, kuin olivat olleet
koko ikänsä yhteisillä marja- ja kirkkomatkoilla, kiikuilla ja
veneretkillä. Elämä helähti heidän eteensä kuutamosta kirkkaimmaksi
päivänpaisteeksi. Sydän pulppusi iloa täynnä, suoni elämänhalua...
Puhe otti taas sujuaksensa, kuten ennen sitä iltaa, jolloin "tyttö
tuli kiikulta kotiin"... Ei ollut enää kanto sanan tiellä, ei kieli
köyhä, mistä puhua.
Ilosta loistavin silmin ojensi Martva viimein kätensä Oolaville,
jonka syleilystä oli irtaantunut, ja lausui, ääni ilonheleänä:
-- "Mennään, Oolavi, toisten joukkoon!... Ne kaipaavat ja...
luulevat..."
Hän naurahti ja jätti sanomatta, mitä ne "luulevat".
Ja käsi kädessä, ilo ja onni mielessä ylinnä, poistuivat he pihlajan
alta, jossa oli loppunut matka tytöstä morsiameksi...