On sydän-yö. Jo kaikki Tuukkalassa
sikeintä unta nukkui. Taivahalta,
miss' ainoaakaan pilvenhattaraa
ei nähnyt silmä, punakirkas hehku
sävähti silloin, kirkas poudantuli,
valaisten taivaan, Sävähteestä sen
nyt nousi korkealle kaikkeuteen
ja riukusuoraan, Öiseen avaruuteen,
kohdalle Tuukkalan taas Perkele.
Hän loisti yläpuolia atmosfeerin
kuin taivaankannen kirkkain tulitähti,
kun vaipastansa huikein tulihohde
säteili. Siinä suurna loistaessaan
hän katsoi maahan, Litvan paratiisiin,
sen Tuukkalaan ja Rannistoon, ja riemuin
hän nautti hetken yksin voitostaan.
Alhaalla, Litvan maalla, rauhallisna
suojissa suuren kaikkivoivan Luojan
lymyili vaanimansa naapur'talot,
kuin kaksi rauhallista pääskynpesää,
ja niissä ihmishenki tuskatonna
joi suurta rauhaa siitä elonveestä,
mi kaikki raskaat mielet virvottaa.
Ne eli siellä, niin kuin pääskysperhe,
jok' elää pesässänsä tietämättä,
ett' ympärillä pesän musta käärme
jo kiemurtelee sitä vaanimassa
ahnaana, myrkyllisnä, kavalana
lymyillen läheisimpään pensastoon.
Siell' ihminen söi leipää paratiisin
hiessä otsan. Suurna, riemumielin
se kantoi vaivannäkö-uhriaan,
kuin neito, joka uhrialttarille
tuo poltto-uhrin: puhtaan kyyhkyläisen
ja onnellisna, kun on Jumalalle
uhrinsa halpa, pieni kelvannunna,
nyt siitä vastalahjaa odottaa.
Niin eli päivin ihminen. Ja öisin
hän nukkui rauhan unta, turvanansa
se Luojan silmä, jok' ei milloinkaan
ummistu, sekä taivaan korkeudessa
armailla lauluillansa enkeljoukko
puhtaimmat unet loihti nukkuvihin
herättäin heidät taaskin aamun tullen
ylevin mielin, jaloin kiitosvirsin
valoa aamun vastaanottamaan
ja juomaan sitä onnen siemausta,
jonk' uusi huomen aamuruskosiivin
taas hälle Kaikkivaltiaalta tuo.
Sen kaiken näki Perkele, kun hohti
ylhäällä tuolla voitonriemussaan.
Hän kuuli riemulaulut suuret, joilla
toi Kaikkivaltiaalle ylistystä
unesta herättyään ihmislapsi,
Hänestä onnen siemausta juoden
ja Hälle kantain suurta uhriansa.
Hän näki ihmis-onnen sekä rauhan.
Ja nähdessään, hän oitis taaskin tunsi,
ett' on hän pakolainen rauhaton,
mi sotii koko kaikkeutta vastaan
ja niin kuin riehahtava tuulenhenki
on joka hetki koko kaikkeudessa
yht'aikaa kaikkialla. Pakolainen
katsellen ihmishengen suurta rauhaa
kateisin mielin lausui loistostaan:
"On ihmishenki taaskin Hänen kanssaan
sovinnon tehnyt. Litvan paratiisin
Hän lahjukseksi sille luonut on
kuin ilkkuakseen mulle. Sillä lailla
Hän houkuttelee luonaan viihtymään
ja Hälle hiki-otsin uhriansa
kuin nöyrä orja, sekä rukousta
ja ylistystä aina kantamaan..."
Hän vaikeni ja nousi ylemmäksi
zenithi-suoraan. Olemuksestansa
nyt nousi katkeruus kuin savu karvain
ja vihanpilvi hänen ympärillään
leijaili niinkuin synkin ukkospilvi,
mi tulisalamoihin pakahtuen
jo uhkaa purkaa tuhotulen maahan.
Hän jatkoi puhettansa raivoissaan:
"Ma pelastan jo Hänen kahleistansa
pois ihmishengen: Minun toimestani
läks' Hänen luotaan pois jo kerran Kainkin
ja päätti olla aina pakolainen,
mi katkonut on poikki orjasiteet,
ne jotka häntä liitti Jehovaan.
Hän päätti olla _vapaa_, kulkevainen,
ja käydä tietään, niin kuin taivaan tuuli,
mi orjatiekseen yhtä ilmansuuntaa
ei tunnusta, vaan aina riemumielin
puhaltaa sinne minne mieli tekee...
Niin Kainissakin lähti ihmishenki
vapautta suurta kohti ylpeänä
mun seuraajaksein... Mutta raukka taaskin
on palannut jo Hänen kahleisiinsa
Litvassa, jättäen mun yksinäni,
ja noussut vastustamaan mua, joka
oon vapaus ja jonka oikeudetkin
kaikkeuteen ainut eittämätön on."
Hän loisti hohteessansa paikoillansa
ja katse niinkuin kirkas tulisade
maan päälle painui, painui kateellisna
suorasti Litvan paratiisiin. Siellä
rauhassa nukkui Martva. Unet armaat
korkeuteen kohosivat nukkuvasta,
kuin pyhä, kaunis uhrisavu, joka
keskeltä paratiisin, alttarilta
kirkkaaseen poutasäähän kohoaa,
saa siinä pyhän, taivaallisen hohteen
ja nousee sitten Kaikkivallan eteen
kuin enkelien kaunis riemulaulu,
mi kunniata Hälle maasta tuopi.
Kiukkuisna silloin haamu Perkeleen
tulista valtikkaansa välähytti
valaisten sillä koko kaikkeuden,
kuin poutasalamalla, hetkiseksi,
mi silmänräpäystä lyhemp' on.
Vavahti silloin aine kaikkeudessa
ja ympärille suuren Perkeleen
kohahti heti lauma enkeleitä
harteilla hohtavimmat tulisiivet,
kädessä pasuunat ja tulimiekat
sidottu käärmevyöllä vyötäisille
ja päässä kirkkaat tuliseppeleet.
Soi suuri soitto. Pasuunoista tulvi
säveltä virtanansa. Sävelpilveen
se kietoi Perkeleen ja riemulaulu
sekottui sävelpauhuun. Kunniata
niin herrallensa kantoi enkel'joukko
ylhäällä kauniin Litvan zenithissä.
Punainen hohde, joka ympäriinsä
siivistä enkelien tulvi yöhön,
muodosti kimmeltävän tulikehän,
min keskiössä hohti ylhä valo
säteillen olennosta Perkeleen.
Se valo laski Litvan paratiisiin
näkyen sinne niinkuin kesätähti,
mi kiiluu valoisalla taivahalla
sen valohämyyn aivan sulaneena
tuikuttain kuten tulikipinäinen,
mi juuri sammuu mustaan hiillokseen.
Ahnaana, kiukkuisena, kateellisna
kaikkeuden sinen iki-korkeudesta
katseensa tunki Litvan paratiisiin
nyt soiton sekä laulun pauhatessa
vihainen haamu viekkaan Perkeleen.
Vaan silloin kauniin Litvan yläpuolle
kohdalle kahden hurskaan sisartalon
ilmestyi kaksi Luojan enkeliä
suojaksi niiden sekä ihmishengen,
mi rauhallisna kantoi uhriansa
kaikkeuden Valtiaalle autuaana.
Kädessä risti, kaunis enkelpari
nyt polvistui jo kukin paikallansa
ja korkealla heidän yläpuollaan
leijaili puhdas, kaunis unipilvi,
mi kietoi pienen parven enkeleitä
utuihin taivaan. Niissä leijaellen
se enkelien parvi pasuunoilla
puhalsi rukousta totisinta
puolesta Litvan hurskaan väen. Martvaa
he soittaessaan katsein säälivimmin
kietoivat unipilveen hurskaimpaan.
Mut enkelien soiton hyminässä
kaks' enkeliä, jotka polvistuivat
kohdalla Litvan, rukoilivat näin:
"Oi, Kaikkein-Korkein! Kuullos meitä.
Martvalle korkein onni suo!
Sä ällös häntä yksin heitä,
vaan johda niinkuin virranvuo
tienänsä häntä! Polkunansa
Sa solu! Silloin kulkuansa
ei harhansuuntaan mikään saa.
Sä hälle armoasi ja'a!
Sä suojassasi häntä hoida,
kuin linnunpoikaa armaimpaa!
Ja'a hälle aamuin aamunkoita
ja päivin päivää puhtaimpaa!
Suo illoin kauniin ruskon loistaa
ja iltatähden huolet poistaa
häneltä! Unta kauneimpaa
Sa hälle öisin viljoin ja'a!
Sä murskaa vainoojasi kurja!
Lyö rikki mustan käärmeen pää!
Hän vaani turvatonta... hurja
vihansa on kuin rajusää.
Vaan ällös Martvaa harhanteille
Sä yksin heitä! Anna meille
nyt valta olla turvanaan!
Ei riitä siksi voimat maan."
Sen suuren rukouksen kuultuansa
ylpeillen lausui hohdekehässänsä
ylhäällä tulihaamu Perkeleen:
"Hän tunnustaa noin sitä kaikkivaltaa,
mi mulla koko kaikkeudessa on.
Noin enkelinsä rukouksellansa
nöyrästi, avoimesti tunnustavat
kuin vankka perustus mun vallallani
on ihmissydämessä: Yksin jääden
hän oisi vallassani kokonansa,
hän jonka kerran kuvakseen on luonut.
Hän hyvän Henki, Henki kaiken väärän,
Mun työni kulkee nyt jo itsestänsä
jokainen päivä aina eteenpäin."
Nous' ihmeen suuri riemumyrsky silloin,
kun sankat enkelien sotajoukot
siivillä tulisilla kohahdellen
ja tulihohteen heitä valellessa
pasuuniin puhalsivat, taasen toisten
sen soiton säesteellä veisatessa
herransa kaikkivaltaa ylistäen
ja hälle tehden kunniata kulkein
ohitse hänen, miekkain välkkyessä
koholla, hohtain tulivälkähteinä
seassa ihmevalon, säveleen.
Sen laattua, kun hiljaisuus taas syntyi,
nyt Litvan paratiisiin osottaen
herransa suuri heille lausui nain:
"Hän Itse, enkeleineen Litvan kanssa,
voimaani Harhamassa tunnustaa
kuin luonto valon voiman, jota kuullen
se virkoaa ja ryhtyy elontoimeen
totellen sitä kuten orja ruoskaa.
Niin ennen aikaan munkki Jehovaansa
Herraansa kiitti muka voitostansa,
Sen kautta palveljaani Harhamata
hän puki Hänen enkeleinsä kaapuun
niin että rohkeana, huomaamatta
hän voi nyt mataa Litvan paratiisiin.
Noin, katsokaa!"
Ne sanat lausuttuaan
avasi näyn eteen enkeljoukon,
mi ukkoshymnein sulosointuisimmin
taas herrallensa kantoi kunniata.
Ja kun jo oli laannut riemulaulu,
herransa ympärillä enkeljoukko
koholla siivin, paljastetuin miekoin
tarkasti näkyä, min äsken heille
osotti ruhtinaansa päältä maan:
Siell' uinui Litvan kaunis paratiisi
hämyissä armaimmissa, joita seuloi
sen yli Yötär, joka seuloinensa,
harteilla hieno, kaunis hämyharso
ja siipi iltaruskon punaa, joka
yön hämäräksi juuri kelmenee,
nous Litvanjärven länsirannan takaa
ja liiti korkeudessa, enkelinä,
kuun näkymätön sirppi veneenänsä.
Hän rauhallisna laski runollista
kuupurttaan yli kesäöisen taivaan
alatse pilven, jossa enkeljoukko
säesti soitollansa rukousta,
min rukoeli kaksi enkeliä
puolesta Martvan. Runoseulastansa
hän seuloi Litvan rannat hämäriksi,
sen veden selät salaperäisiksi
ja runoutta täyteen koko maan.
Pimeyden herra antoi tulimerkin,
sävähti ydin pimeän, ja päästi
kätkönsä salaisimman valloillensa.
Nous' uusi riemuhuuto. Kun se taukos,
taas antoi merkin haamu Perkeleen
ja sitä kuullen pimeyden ydin
pois heitti valhepuvun. Alastonna,
lihaksi muuttuneena seisoi siinä
elämä Harhaman, ja käskettynä
se otti suuren, mustan käärmeen muodon,
mi kooltaan miehen mittaa pitemp' oli...
ja kulki kuten kulkee ihminenkin
pystyssä seisten, jaloillansa käyden,
tok' oli ryhti veltto, retkahtava.
Selässä oli evämäiset siivet.
Ne vereslihaisina, ärtyneinä
riippuivat, ilkeästi räpytellen,
ja avoimesta suusta verikieli
inhoisin riippui, kun se läähättäen
myrkkyistä hengitystään, harppoi
kuin haudan riena. Riettain kaksin jaloin
ja pyrstö ilkeästi vettä viiltäin
se juoksi yli Litvan järvenselän
ja pitkin virtaa, aina Tuukkalaan.
Se juoksi vinhoin vauhdin niinkuin tuuli
arkaillen, itseänsä inhoskellen
ja rientäin, kuten haudan haamu, joka
töyttäilee piiloon päivää, ihmissilmää.
Se loikki vedenselkää, hypähdellen
varassa evämäisten siipiensä
harppauksin ihmeen pitkin. Askelista
pärskähti rauhallisen järven vesi,
kun käärme syöksyi suoraan taivaltaan.
Kauhuissaan katsoi sitä ruma yökkö,
ja kaikki öiset aaveet säikkyellen
luoliinsa kiireen kautta lymysivät.
Myös musta korppi, joka rantamalla
sikeintä unta nukkui rauhallisna
latvassa kuivan kelon, kauhuissansa
parahti sekä oitis pakoon lensi
kuin kauhun lyömä aave, rääkynnällään
herättäin lintuparvet. Rietas käärme
juoks halki kosken kuohun Tuukkalaan.
Arkaillen, pelokkaana hiiviskellen
se tarkasteli tienotta ja ryömi
taaitse pensaikoiden rehevien
nyt alle akkunan. Ja tähyellen
se lähettinä Perkeleen niin vaani
saalista sekä etsi väijypaikkaa
ilkeillä siivillänsä räpytellen.
Näin lausui silloin haamu Perkeleen:
"Niin tahdostani aseekseni muuttui
elämä ihmisen, sen työt ja mietteet.
Sen aseen nimi 'esimerkki' on...
Sen aseen mulle antoi jo se Eeva,
min kuvaksensa loi Hän, väärän Henki.
Kun Eeva söi, niin esimerkki miehen
sai seuraamaan. Nyt en ma enää itse
oo pakotettu Häneen langenneita
käärmeenä ohjaamaan takaisin minuun,
kun ihmishengen työt, ne esimerkit,
käärmeinä kietovat jo jokahista,
vetäen heitä minun yhteyteeni."
Ja pysähtyen korskeana hetken,
hän vihjasi ja enkelien eteen
niin loitsi muinaisuuden menneet päivät,
ne päivät jolloin Jeesus tuskissaan
söi ehtoollista, puhui lähdöstänsä
ja pesi Itse kuulijainsa jalat,
olemus ylhä täynnä ylevintä
nöyryyttä jumalaista, hengen suuruus
niin korkeimpana runoutena nousi:
nous _nöyryytenä_, ihanaisimpana
suuruuden, jalouden kukkasena,
mi nostaa maasta taivaan korkeuteen,
miss' eivät kadesilmäykset loista
ja maine, ylvästely, kaikki himot
halvinta ovat tomun tavarata.
Sen näyn näyttäin suuri henki lausui:
"Jehova myös on esimerkin kautta
valtaansa väärää tukenut. Hän kurja
Poikansa sitä varten ihmislihaan
on suonut tulla. Katsokaa: kun Poika
noin Getsemanen kautta Golgatalle
nyt lähtee, niin Hän ennen lähtöänsä
kalleimman perun jättää ihmisille
kuin suuren testamentin, joka tehdään
viimeisnä. Noin Hän antaa _esimerkin_
aseeksi Jehovan. Niin Harhamakin
mun aseekseni antoi elämänsä.
Ei kätkenyt hän sitä niinkuin kätki
pahansa Saulus Tarsolainen, joka
on langennut pois luotain. Tuliterä
on esimerkin miekka, jonka mulle
valittunani Harhamani antoi.
Hän kurjaa Tarsolaista suuremp' on."
Niin lausui hän. Viisautta katse loisti.
Ja enkelten taajat laumat silloin
herransa viisautta ihaellen
sävel- ja tulipilven pauhinassa
leijaillen veisasivat ylistystään.
Ja laulun jylhä pauhu korkeudessa
jyrisi, niin kuin vuoret vierreet oisi,
repeillen riekaleiksi kuten liina,
ja oli kuin ois suurin ikivoima
repinyt kivivuorta. Ylpeänä
niin pimeyden herra enkeleiltään
kiitosta kantoi. Pauhun vaiettua
hän vihjasi ja käskystänsä oitis
pois Tuukkalasta riensi musta käärme:
elämä Harhaman. Se metsän kautta,
riettaana, siipiänsä räpytellen
nyt juoksi Rannistoon. Sen kulkiessa
värisi puhdas luonto. Pakanuuden
jumalat, jotka yöllä Unholasta
olivat nousseet taaskin retkellensä
maillensa entisille, kauhuissansa
taa pensasten ja puiden piiloutuivat
tai lymysivät luoliin, kivenloviin,
väristen, inhoten ja hämmästyen
lihaksi muuttunutta, ellottavaa
tulosta harhautuneen ihmishengen,
aseeksi jok' ol' alennut sen käteen,
mi rauhatonna, kaikkein kammoomana
ja vainottuna, Kaikkivaltaa vastaan
yöt päivät nousee käärmekavalana
kaikkeuden herravaltaa tavottain.
Ranniston talon päällä runojansa
yön ihmeenkaunis tyttö surullisna
purressaan kuussa seisoin seuloi maille,
ja enkelien kirkas laulupilvi
leijaili täynnä huolta sekä tuskaa,
kun saapui Martvan turmioksi vaara.
Soi enkel'soitto tuskansäveleenä
ja enkeli, mi soiton säesteellä
rukoili turvatonta vartioiden,
laskeusi polvilleen ja tuskaisena
hän anoi Luojaa auttajaksi näin:
"Poloinen uinuu turvatonna,
oi ethän häntä heittää vois!
Se karvas malja, jota konna
hänelle tarjoo, käännä pois!
Vie pois... vie pois se, Herra taivaan
Oi, ällös anna jäädä vaivaan!
Oi tahdothan Sä juonet estää,
Ei yksinään hän saata kestää..."
Vaan silloin liihotteli korkeudesta
taas enkeli, luo rukoilijan. Hälle
se lohdutellen, häntä vahvistaen
käskystä suuren Luojan lausui näin:
"Hän viisas on. Hän yksin tietää
tien oikean. Me emme saa.
napista. Kuinka paljon sietää
juomaansa, joka jalostaa,
maan ihmishenki, siin' ei harhaan
Hän osu. Sillä aina parhaan
Hän osan suuren valmistaa.
Me tutkia sit' emme saa.
Hän lausui kerran: 'Syö'ös puista
_vapaasti_'!... Siihen muistutus
myös liittyi: 'Mutta myöskin muista,
ett' tuskaa suurt' on lankeemus'.
_Vapaaksi_ ihmishengen luonut
Hän on. Sen suuren lahjan suonut
Hän ihmiselle yksin on.
Se osa suur' on, verraton."
Niin lausui enkeli ja toinen silloin
alistui alle tahdon Kaikkivallan.
Ja silloin musta käärme metsän halki
ylitse kivikoiden loikahdellen
harppaili Rannistoon. Sen suusta kieli
verisnä, kaksihaaraisena riippui,
kun ympärilleen vilkuin, läähättäen
se rantatöyrään alta ylös nousi
ja taitse puiden, piillen, inhoisana
luo talon saapui. Havutemppeliin
se rietastellen syöksyi, viskautuen
apina-ketterästi ylös kuuseen,
sen pimeimpähän piiloon kätkeytyen,
kyyryillen, liehakoiden, puuskuttaen,
hapuillen kuusen havulymylöissä
repalla siivet, pyrstö kiemurana
ja katse ilkeyttä tulvillaan.
On hiljennyt jo sävel taivahalta.
Pilvistä valui soitto enkelien
kuin lapsen itku, joka äidin korviin
tuo viestin, että hänen armastansa
vierellä kehdon vaanii mato musta,
ja tuskissansa enkeli nyt vielä
puolesta Martvan rukoeli nain:
"Jos, Kaikkein Korkein, tiedonpuusta
Sä syödä sallit neitosen,
jos sallit viettelijän suusta
Sä hänen kuulla neuvon sen,
mi hälle varman turman tuottaa,
suo hänen toki Poikaas luottaa!
Mi tahtos' on, se tapahtuu
ja turhaan haihtuu kaikki muu."
Vaan rauhallisna nukkui hurskas Martva
ja kulki unissansa niillä mailla,
miss' ikionni joka aamu uunna,
helähtää jalon sielun puhtaudesta.
Hän Jumalaansa katseli kuin lapsi
mi aamu-unestansa havahtuen
armasta päivänkehrää ihaelee
silmistä unta kädellänsä hieroin.
Kuin enkeli hän nukkui. Mutta häntä
aseena Perkeleen nyt vaani, kurkistellen
työt Harhaman, se rietas, musta käärme,
mi kuusen pimeässä kyyristellen
niljaista kieltä lipoi, tutkiellen
niin tietä ihmissieluun puhtaimpaan.
Ja silloin kauniin Litvan zenithissä,
hohteessa tulen, ikikavalana
ja armotonna taaskin enkeleilleen
järkeili suuri henki Perkeleen:
"Hän valittuni, Harhama, viel' äsken
ain' asti siihen päivään jolloin alkoi
hän psalmejansa muka Jehovalle
kirjoittaa -- niin: hän silloin oli vielä
aseeni, jok' ei kauvas ulottunut:
Hän ympäristöään vain mulle käänsi
töillänsä. Mutta näkymättömänä
siivillä enkelein jo kulkee hän:
Kirjansa kautta on hän elämänsä
nyt muuttanut jo siksi käärmeheksi,
jok' ilman häntä teilläni jo mataa
Jehovan linnaan, Litvan paratiisiin.
Ei ilman kirjaa siihen konsanansa
hän oisi päässyt. Nyt hän yhtä aikaa
tuhannet paratiisit samoelee.
Mun suuren henkeni hän kaikkialle
niin levittää: Hän esimerkillänsä
tuhannet kääntää kohta Jehovasta,
vie vapahduksen Hänen orjilleen."
Kuin vetten pauhu laulu sekä soitto
pauhahti silloin. Laumat enkelien
herransa ympärillä leijaellen
hänelle veisasivat riemuissaan:
"Sinä ihmishengen työt
käärmeeksesi väännät.
Niillä Jehovalta syöt
kantapään. Sä käännät
omiks kiitoslauluiksesi
psalmit Hältä. Viisautesi
suuri on ja verraton.
Valtasi sun luja on,
ihmisessä perus sen
järkkymätön on. Jos ken
yrittääkin sitä kaataa,
hän sun tehtävilläs raataa."
Ja silloin röyhkeilevä paholainen
pauhussa laulun nousi ylpeänä
ja heitti katseen koko kaikkeuteen.
Hän antoi merkin. Tulivaipastansa
hulmahti lieska. Soiton hyminässä
nyt riemuitseva enkelien lauma
herransa suuren johdolla jo lensi
kuin tuliviima, aatosnopeana
ylemmä luotisuoraan äärettyyteen,
kaikkeuden pakenevaan zenithiin.
Kun tyttö tuli kiikulta kotiin.
Ei rakkaus ole sama kuin lempi,
eikä lempi rakkautta.
Sunnuntai helotti taas kuin viikonvarresta puhjenneena kauniina
kukkana. Poutaisen ilman rasvatyven kiteili auringon valosta. Lintu
torkkui, kukka uinuili, metsä seisoi hiljaisena kuin Tuonen lehto,
koivulla lehti, kuusella pehmeä, vielä punainen käpy koruna. Pihlajan
kukan sijalla nypötti marjan-alku pienoisena nyppylänä. Herne teki
litua ja ruis pääsi vesijyvältä kovalle jyvälle.
Lehtevimmässä koivikossa, Ranniston ja Tuukkalan talojen välillä, oli
vaalukiikulla kylän väkeä. Yhdeltä puolen näkyi kiikulle Litvanjoen
vesiallas, toisella puolen reunustivat metsänsilmäkettä pihlajat,
jotka olivat lehtirikkauteensa pakahtua. Väliin kiikuttivat miehet
naisia, väliin lasketteli joku miehistä yksinänsä hurjaa vauhtia
ympäri. Nauru helisi, poski punotti. Mielet olivat keinun heilahdusta.
Hetkisen ajaksi oli kiikku jäänyt tyhjäksi. Kiikkujat istuksivat
pihlajikossa. Joku laski sukkeluuksia. Toiset sitoivat kukista kuka
mitäkin, tai leikkivät sananjalalla "Lempii, ei lemmi "-leikkiä.
Joku tytöistä hyräili kukkia sitoessaan jotakin säveltä, joka syntyi
itsestänsä, eikä kaivannut sanoja.
Ranniston Martva nousi joukosta ja istahti kiikkuun sananjalka
kädessä, rinnassa myöhästynyt hernekukka. Ajatuksissansa,
sananjalkaansa sommitellen heilautti hän kiikun hiljaa heilumaan ja
antoi sen sitten itsekseen heilahdella. Itse oli hän mietteissänsä,
oli niihin uponnut kuin vedenkukka veden sinipinnan alle aallon vettä
nostaessa. Kiikku heilahteli kuin aikansa kuluksi.
Hetken kuluttua tuli Oolavi hänen luoksensa ja kysyi kuin sivumennen:
-- "Kiikutanko, Martva?"
Martva katsahti häneen poski hehkuvana. Hieman päätänsä nyökäyttäen
vastasi hän tovin päästä:
-- "No... hiukan!... Mutta ei vain kovasti..."
Oolavi tarttui kiikkuun, voimakkaasti, kuin aikoisi hän sen
kerrassaan heittää ympäri vaalun menemään. Martva puristautui
molemmin käsin käsitankoa vastaan, pelokkaana, kuin ei hän olisi
Oolavin leikkiä ymmärtänyt.
-- "Hopsis!" -- huudahti Oolavi heittäen muka täyttä voimaa,
leikillä, kiikkua. Mutta kun kiikku heilahtikin hiljaa, kuin autere
hienon tuulenhengen käsissä, päästi Martva käsitangon käsistänsä ja
katsahtaen Oolaviin, naurahti sievän lapsennaurun.
Kun heidän katseensa silloin kohtasivat toisensa, värähti joku
salainen kieli molemmissa, kuten kerran veneessä joella, kun Martva
kiitti vedenkukasta ja tyttönen sitten lauloi "Litvan laulua". Nyt
oli värähdys vain entistä tajuttavampi. Katse kääntyi arkana katsetta
pakoon ja poskelle helähti perhona entistä lämpöisempi puna.
Molemmat tajusivat aivan luonnon pakottamina, että rakkaus alkoi
muuttua lemmeksi. Ihmishengen korkeimman avun, rakkauden sijalle
alkoi puhjeta luonnontunne, lempi, jalo tosin ja puhdas kuin
lapsen uni, kuten kaikki oikea luonnossa. Mutta se ei ollut enää
vapaaehtoinen, kuten on jalo rakkaus. Se oli luonnon pakkokäsky. Se
oli sitä mikä ihmisessä on maantomua, eikä sitä, mikä on Jumalan
elävätä henkeä. Se oli jaloa, viatonta ja puhdasta, kuin kukan väri
sen äitiytymisaikana, mutta se ei ollut enää siveellistä, kuten
kukan jalo tehtävä ei voi olla siveellistä sen sanan korkeimmassa,
eikä sen _oikeassakaan_ merkityksessä, koska se on ainoastaan
luonnonlain vaistomaista ja sen kautta pakollista tottelemista.
Se oli luonnonsiveellisyyttä, yhteistä ihmiselle ja eläimelle
ja koko luomakunnalle, puhdasta, kun se on vielä kukassansa,
ihmisen alhaisinta, kun se on kukkalehtensä menettänyt ja joutunut
lemmen kukka-ahoilta aistillisuuden maille. Se oli rakkauden joku
vastakohta, sillä siinä oli lopulta ja perinnä vaistomainen oma
mieliteko kaikkein ylinnä.
Niin: se oli puhdasta lempeä, joka väärin kulkee rakkauden nimellä,
ja jonka nimeä taas himo ja irstaus vieläkin törkeämmin väärin
käyttävät.
Ja siksi värähti nyt sielu, ja katse kävi araksi, kuten aina silloin
kun ensi kertaa tavataan teosta, joka ei ole korkean ihmishengen
arvoinen. Vaisto ja hengen ylevyys sanoi, että lempi ei puhtainnakaan
ole sukua rakkaudelle. Se sanoi, että nyt oltiin menossa alas:
korkeasta rakkaudesta laskeuduttiin lemmen maille. Se sanoi, että oli
edessä pakko mennä ylevästä ihmisestä kukkasen olotilaan.
Oolavi joutui hämille, tyttö kainoksi. Kiikku heilahteli hiljaksensa
ja jotakin puhuakseen virkkoi Oolavi Martvalle jonkun sanan
sananjalasta, sen runollisuudesta: yksinäisyydestä kaikkien muiden
seassa, ja siitä kuinka se on hyljätty, unohdettu, mustalainen
kasvimaailmassa. Martva katseli sananjalkaa, luki sen lehtiä ja
kuunteli puhetta mieli somana kuin perhosen elämä ensi kukan
puhjettua.
Ja kun sielu värähteli hellimmillänsä, sydän sykähteli, mitä puhdas
veri käski ja katse oli arka lintu, alkoivat nuoret pihlajan alla
soitella lemmen kelloja ikäänkuin rientäen avuksi. Nuori tyttö alkoi
kukkia sitoessansa hyräillä kaunista laulua "Mirja." Se laulu tuli
hänelle suuhun, kuin olisi sen tuonut tuulen henki. Yksi ja toinen
yhtyi hyräilemään laulajan apuna ajatus laulun sanojen mailla,
ympäristö unohtuneena.
Martva kuunteli laulua mieli hajalla. Hän nojasi kiikun tankoon,
haaveillen sen olevan joku oksa, jolle lintu lentää etelästä...
oksa, jolla oli luullut onnen olevan... Hän haaveili jotakin, mitä
ei tajunnut... Oolavin mieli oli kevään herkintä tuulta... Hän
kiikutti Martvaa hiljaa ja hellävaroen kuin lasta, kun sen silmä
on umpeen menossa... Hän ajatteli sen onnea, kuin äiti lapsensa
tulevaisuutta... Laulu säesti kiikun heilahtumia.
Kädet helmassa kuunteli Martva Mirjan tarua. Hän istui kuin tyttö
lähteellä, odottaen puoli-yötä, jolloin lähteessä näyttäytyy tuleva
onni, metsässä hiipii lempeä noita, joka osaa kaikki lemmentarinat,
ja lemmenkelloina soivat pihlajankukkien teriöt, oksat notkuen niiden
alla. Hän ei uskaltanut enää katsahtaa Oolavin silmiin.
Laulu loppui. Sen tarusta oli puhjennut Martvan sieluun hento
lemmenkukka. Se kukka oli vielä tajuton. Se ei tuntenut värejänsä
ja arasteli yksinpä puhdasta auringon valoa, jota se kaipasi,
joka oli sen elämä ja joka sille tarjoutui. Siinä ei tuoksahtanut
aistillisuutta, joka muuttaa lemmen irstaudeksi, likaisemmaksi
eläimen lempeä. Kiikku heilahti vielä kerran... pysähtyi...jäi yksin.
Tyttö hyppäsi kiikkulaudalta. Hän oli sille istahtanut _lapsena_...
tyttösenä... hän hyppäsi siltä maailman puhtaimpana _tyttönä_...
-- "Kiitos, Oolavi!" -- kuiskasi hän päätänsä nyökäyttäen, arka katse
hernekukassa.
Mutta Oolavi ei kuullut kiitosta. Hän mietti jotain hajamielin.
Hänessäkin oli puhjennut puhdas lemmenkukka.
* * * * *
Väki hajosi kiikulta tavallista hiljaisempana. Mieli oli ikäänkuin
väsyksissä, ajatus harhateillä ja metsä näytti murheiselta.
Se oli niitä hetkiä, jolloin soivat sydämen arimmat kielet, ja
joku kukka muuntuu muuksi kukaksi. Se oli hetki jolloin talosta on
kuollut entinen eläjä, sen elämäntekijä, kannettu paareilla pois,
ja talo tuntuu sen johdosta tyhjältä, päivänpaiste surulliselta,
huone autiolta ja kartanolla riippuvat nuorilla sinne tuuleutumaan
ripustetut kuolinliinat, lisäten mielen surullista runollisuutta.
Martvan ja Oolavin elämässä oli kuollut jotakin: oli kuollut
rakkaudenkukka ja sijalla kukki lemmenkukka.
Kun Oolavi saattoi Martvaa kotiin, kävelivät molemmat vaiti, kuin
sopimuksesta, hartioilla Litvan kaunis runovaippa, kesäisen illan
sulo. Ensi kertaa elämässänsä eivät he löytäneet mitään sopivaa mistä
puhua, vaikka heistä oli ennen helähdellyt puhe kuin perhosparvi
päivänpaisteeseen. Kumpikin kainosteli toistansa, pelkäsi sanovansa
jonkun tuhmuuden, etsi sopivaa sanaa, eikä löytänyt. Lemmenkukka
uinui nupussansa.
Vaistomaisesti, uutta kukkaa hellien tahtoi jo kumpikin toistansa
miellyttää, karttaen kaikkea, minkä luuli rumaksi. Lemmenvaistot
alkoivat siten herätä. Avolehtinen, korkea rakkaudenkukka,
siveellisyyden ydin ja ihmishengen jaloin, jumalallinen olio kuihtui
ja tukahtui jo pakollisen luonnonsiveellisyyden tukehduttamana.
He kulkivat joenrantatörmää pitkin. Eräässä paikassa näkyi joen
vedestä laskevan auringon tulipunainen kuvain, karvakortteikon
keskellä avautuvasta selvästä vedestä. Yksinäinen sorsa uiskenteli
keskellä tyyntä jokea. Sen uinnista väreili vesi. Väre ajoi värettä
rantaan ja punainen päivän kuvain leimusi aivan ilmitulena,
kun pienten väreiden karehtiminen pani vedenpinnan sen punaa
tulihulmeeksi heiluttelemaan.
-- "Miten kaunis on nyt joki", -- huomautti Oolavi.
Martva ei osannut mitään vastata. Joki oli hänestäkin kyllä kaunis,
mutta sana arkaili kielellä, ei uskaltanut sitä tunnustaa. Oolavi
luuli jotain tyhmää sanoneensa ja pahotteli itseksensä:
-- "Miten minä nyt niin joutavasta rupesinkaan puhumaan!... Joki kuin
joki!... Onhan se jo sadasti nähty..."
He tulivat aidan luo, jonka yli oli noustava portaalta. Sadasti oli
Oolavi nostanut Martvan sen yli sylissänsä, jo pienenä ollessansa,
mutta kun hänen nyt piti auttaa häntä, arasteli hän. Martvan käsi
oli hänestä liian puhdas, pehmeä, heikko enkelin käsi hänen siihen
koskea. Martva seisoi jo aidalla. Hän epäröi.
Silloin ojensi Martva hänelle kätensä apua pyytäen, tuttavallisesti,
puhdas katse kainona, tarttui Oolavin ojennettuun käteen ja hyppäsi
maahan ilosta huudahtaen.
He astuivat jyrkkää ylämäkeä, kapeaa jalkatietä myöten. Pehmeä
lehtimetsä näytti tavallista lehtevämmältä, ruoho rehevämmältä.
Kaikessa oli enemmän runoa kuin ennen. Kun he tulivat vaaran päälle,
avautui heille näköala, joka lainehti ja loisti kauneutta ja leimusi
tulena ja runona: Mailleen menevä, tulipunainen aurinko upposi
Litvanselän takana kesän lämpimiin ilta-autereisiin kuin harmaisiin
kaskisavuihin, leimusi tulipalona ja hohti kultana. Litvanjärvellä
uivat sadat pienet saaret veden rajassa, kukkuroillansa viheriyttä,
ulappaan uppoamaisillaan. Lahdella näkyi onkijan vene, joka ei
näyttänyt veteen ottavan. Nuottakotien kuvat riippuivat vedessä
rauhallisina puiden seassa. Siellä täällä uiskenteli sorsa iltansa
kuluksi. Jostain kuului hiljainen laulu, Ranniston pellot levisivät
viljavina, kierrellen vaarojen lomissa, ja läntinen järvenranta
liekehti tulipunaisena vesipalona laskevan auringon punasta.
Suomi säteili kauneutensa huumaamana tyttönä, onnestansa ihastuneena
morsiamena.
Sanattomina pysähtyivät molemmat hetkeksi katsomaan loistavaa näkyä,
kuten pysähdytään, pakostakin, katsomaan naista, joka säteilee
onnensa terällä: morsiamena. Sitten laskeutuivat he verkalleen
alamäkeä Ranniston taloa kohti. Tienviereltä taittoi Oolavi kaksi
hernekukkaa halmeesta, ja kun he tulivat talon rappujen luo ja Martva
nyökäytti päätänsä, lausuen hiljaa kiitoksensa, ei Oolavi hänelle nyt
mitään vastannut, kuten aina ennen, vaan ojensi hänelle hernekukat,
nosti lakkiansa ja poistui nopein askelin oikotietä pellonpiennarta
myöten.
* * * * *
Päivän loistava iltapalo oli jo aikaa sammunut. Metso nukkui
oksallansa, teeri korkeimman koivun latvassa. Nurmilla sinersi lämmin
suosumu ja illan kauneus tummeni ja ummistui viimein yöksi.
Mutta yhä istui Martva huoneessansa avatun ikkunan edessä. Hän
katseli vuoroin hernekukkaa, vuoroin järvenselkää, jossa saaret
nukkuivat vedenpovella... Litvan tarut alkoivat taas kietoa häntä...
Hän ajatteli "Litvan laulun" veden naista... Nyt kaipasi hänkin
jotain, kuten se nainen karilla... Silmä kiintyi järven sineen,
ajatus kulki tarun teitä... Se kulki siellä kuin lapsen mieli
satulinnan kammioissa, missä tontut ja aaveet asuvat hyvinä henkinä,
joulupukkeina, kuninkaan poikina ja muina.
Ja sitten kääntyi ajatus elettyyn päivään... Hän muisteli kiikkua...
Kiikusta johtui mieli Mirjan tarinaan... Monesti oli hän sen ennen
kuullut, vielä useammin oli hän sitä itse laulanut, mutta ei hän
ollut koskaan sitä ennen kuullut samoilla korvilla kuin nyt äsken...
Hän ajatteli Mirjaa, suri hänen kanssansa... Hän hoiteli hänen
apunaan rakkaudenkukkaa, näki Mirjan nousevan kilpaa päivän kanssa,
kastelevan kukkaa kyynelillänsä... Hän olisi tahtonut antaa omansa
hänen kyyneliensä lisäksi... Sääli täytti mielen, suru sydämen ja
kyynel kostutti armaan, puhtaan silmän.
Ja sitten muisteli hän Oolavia... Ajatus johtui häneen Mirjan
tarusta ja hernekukasta... Hänestä tuntui Oolavi toiselta kuin eilen
ja aina ennen... Arkana mietti hän taas, olisiko hän itse siihen
syynä, vai mikä oli tullut Oolaville, kun hän näytti niin surullisen
ajattelevalta, oli äänetön ja totinen... Hän ei vielä tajunnut, että
silmässä oli lemmenkaihi, joka vaikutti, että maailma näytti muulta
kuin ennen, levitti kaiken yli runoutta ja hienon hienointa surua.
Naisen sielu on jaloista jaloin, kun se on puhdas. Nuoren tytön
ajatus on kukkien kukka, kun on tyttö itse puhdas ja viaton.
Martva oli aina rakastanut Oolavia, kuten isäänsä, äitiänsä ja
kaikkia ihmisiä. Se oli hänen sielunsa rakkaudenkukka. Nyt tunsi hän
Oolavia kohtaan toisen tunteen, jota hän ei itse hallinnut. Se oli
lemmenkukka... Se oli kukka, joka usein menee perhon mukana... vielä
useammin muuttuu ihmishengen ilkeimmäksi kukkaseksi: aistipunakukaksi.
Martva nousi, kaatoi vettä lasiin, pani siihen hernekukat ja itse
istui vielä ikkunan eteen. Yö ripsehti metsiköissä, taruvakka
kainalossa. Järvi oli satuna, vaara henkien asuntona. Kaikki ääni oli
lakannut. Ainoastaan ruisrääkkä äänteli hiljaa etäällä ruispellossa,
rukiin sisässä. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella. Hän oli kuin
linnunpoika, joka on tehnyt ensi lentonsa, kun luonto on antanut
pienoisen siiven sivulle: Hän oli lennähtänyt lemmenmaille... oli
nähnyt siellä semmoista, jota ei ymmärtänyt... Siipi oli väsynyt...
se ei kantanut kauvas... Nyt oli hän palannut takaisin pesänreunalle,
ja istahtanut siihen entisenä lapsena, odottaen siiven varttumista
suuren luonnon vaalimana.
Oli jo puoliyö.
Viereisessä huoneessa löi vanha, jykevä kello kumean kaksitoista.
Martva säpsähti. Hän ei ollut usein näin myöhään yksin valvonut ja
istunut ilman jotain tehtävää, lukemista tai muuta. Nopeasti nousi
hän, luki rukouksensa, riisuutui ja heittäytyi vuoteeseen kuin lapsi
kehtoonsa.
Kun enkeli tuli tytön turvaksi.
Kukka nukahti kedolle. Tähti helähti taivaalle. Alkoi ihmishengen
oikea, ijäinen korkea runo:
Yön hämyissä nukkui jo kaunis Litva... Yötär istahti jo
kelmeänkirkkaaseen kuupurteensa... pursi keinahteli kuin aalloilla
kaunis ajatus... Yötär kehräsi runorihmaansa... Laulun hymistessä
kiertyi se rihma puolaimelle... Hetki hetken päästä putosi täysi
runo-puolain maahan kuin kaunis käämi... Runorukki hyrisi... Kauniit
Illattaret poimivat runokäämit maasta ja kutoivat niistä kauniin
runoharson, levittäen sen Litvan maitten ja vesien runoudeksi:
lehtojen hämyksi, notkojen öiseksi taruksi, joen runoksi ja kosken
kuohun tummaksi säveleeksi...
Niin solui kaunis kangas... Niin juoksi runotarina...
Silloin laskeutui korkeudesta enkeli Gabriel kauniiseen Litvan
paratiisiin... Hän tuli Luojan lähettämänä puhtaana unennäkö-ilmiönä
Martvan suojaksi... Jo laskeutui hän Martvan vuoteen viereen... Jo
huomasi Martva suuren tulijan... Jo oudosteli hän sen tuloa... Enkeli
selitti silloin hänelle:
-- "Pois heitä pelko!... Minä tulen Jumalan käskystä sinun turvaksesi
ja osottamaan sinulle mistä on ihmishengen onni etsittävä...
Niin huolehtii Hän sinusta, hoitaa sinua, kuin armas emo pientä
pääskynpoikaa..."
Martvan hento ruumis vavahti... Mieli värähti. Jo irtausi henki
ruumiistansa... Se sai jo uuden, henkisen ruumiin. Silmiänsä
huikaisevalta valolta varjostaen, Luojan lähettiä ihmeissänsä
tarkastellen, vastasi hän hänelle nöyrin mielin, kuin viaton lapsi:
-- "Oi! En minä tohdi mukanasi tulla!... Sinä olet niin suuri ja minä
olen rinnallasi tomunlapsi... Suo minun ihailla vain kauneuttasi
ja kiittää Häntä, joka sinun salli minulle, mullanlapselle,
näyttäytyäkään!"
Autuuden kellot soivat korkealla, siellä, missä Yötär kehräsi
runorihmaa kuusirppipurressansa soluen... Suuri enkeli lohdutteli
Martvaa, selittäen:
-- "Et saa niin itsestäsi ajatella!... Sinä et ole pieni. Sillä
muista, että sinä olet Hänen kuvansa... Sinä olet luoduista suurin...
Sinä olet suurin Luojan jälkeen... _Ihmishengen_ vuoksi on hän
enkelinsäkin luonut... Sinua palvelemaan on Hän meidät pannut...
Mutta sinä, suuri, ylhäinen ihmishenki et _saakaan_ meitä, Hänen
enkeleitään palvella, etkä meitä kumartaa..."
Neito hämmästyi... Jokin outo kirkastui hänelle... Hän huudahti
ihmeissänsä:
-- "Onko se totta, mitä äsken sanoit?"
Surunsuortuva värähti enkelin äänessä, kun hän vastasi:
-- "Sinailla kielsi Hän jo sinua pitämästä enkeleitäkään 'muina
Jumalina'... Jos uskot olevasi Jumalasta, niin et saa halventaa sen
lahjan korkeutta, jonka on sinulle Luoja suonut luomisessa..."
Martvan mieli läikkyi kauniin unen aallokolla. Mietteissänsä, elämä
yhtenä runona, vastasi hän enkelille:
-- "Sinä, joka tunnet Hänet, Kaikkivallan, sinä tiedät kaiken senkin,
jota en minä jaksa käsittää... Minä uskon niinkuin sinä puhut,
käsket..."
Uni läikkyi kuin kaunis ulappa... Ranta oli valkea vedenkukista...
Mutta selällä läikkyi salainen, outo hämärä...
Ja sen hämärän keskellä kukki veden varassa ihmis-elämän selitys...
Se kukki siellä silmin näkymättömänä, käsin kiinni saamattomana...
Eikä voinut pursi sen luokse päästä...
Enkeli osoitti sitä näkymätöntä ja lausui:
-- "Tule! Minä näytän sinulle sen kukan, jonka oikein ymmärtäjä saa
aina ikuisen onnen..."
Kukka tuoksahti... Hämärästi vilahti valo. Enkeli puki Martvan
taivaalliseen nunnapukuun ja yhdessä lähtivät he katsomaan itse
kukkaa, oppimaan sitä runoa, jossa on onnen avain ja ihmis-elämän
selitys...
Mutta heidän seuraansa liittyi silloin Perkelekin, kulkien taaempana,
tulinen vaippa hartioilla... Harhaman elämästä siinnyt käärme seurasi
häntä hänen aseenansa... Irstaan näköisenä, pelokkaana kätkeytyi se
Perkeleen taa, kurkistellen sen kupeiden ohi, kahden luopen... Pyrstö
viilti maassa inhottavana... Kieli riippui verisenä ja myrkyllinen
hengitys höyrysi avoimesta kidasta.
Hyvä ja paha alkoivat yhdessä laatia runoa. Ne alkoivat laatia sitä
ihmispovessa. Ja ihmis-elämä oli sinä runona.
Kun kaksi runoa alkoi solua rinnatusten.
Tyttö oli lähtenyt lemmen maille. Sielläkin kehräili hän ihmishengen
runoa rinnan lemmenrunon kanssa.
Kaunis pilvi kuljetti kulkijoita... Enkeli vei Martvan lemmen
maille, missä ei ole tahraa, ei tunnu aistillisuutta... Lempi oli
siellä luonnonpuhdas, kuten on kukan lempi... Jo saapuivat tulijat
sinne... Jo avautuu edessä taikalampi... Sen rantavaaranteita
peitti lemmenlehto lehtiinsä ja kukkaisiinsa... Sen siimes huokui
salaisuutta... Siellä häilähti häärunous, sillä se lehto oli luonnon
suuri häähuone... Sen varjot peittivät jotakin, niinkuin kaunis
morsiushuntu... Kaikki oli salaperäistä...
Tuuli nukkui... Kukka nautti päivän valosta, rastas pesän
lämpimästä... Pehmyt, herkullinen lämpö tuulahti maukkaana kuin
pesän lämpö, jossa kuumeinen emo hautoo lemmen hedelmäänsä,
nauttien äiti-onnestansa... Joka oksan alla hautoi pieni lintuäiti,
armas aarre siiven alla... Kaikki kuherti, tai kypsytti jo
marjahedelmätänsä, jonka maukas haju: äiteyden ja lemmen tuoksu
täytti ilman herkuillansa... Ei hisahtanut... Ei hievahtanut
tuulenhenki... Ei uskaltanut mikään häiritä luonnon suurta
salaisuutta häähuoneen puhtaimmassa pyhätössä.
Hämärä huumasi. Elämänkukan selitys sulkeutui salaisuudeksi...
Puhtain mielin, ihmeissänsä lausui Martva saattajalleen:
-- "Miten ihmeen outo, armas valo täällä nyt minun silmiäni
huikaisee!"
Rauhallisena vastasi Gabriel hänelle:
-- "Hänen työnsä ovat täynnä salaisuutta... Ei koskaan ihmissilmä voi
kestää Luojan valon kirkkautta, eikä nähdä sitä kokonaan..."
-- "Niin varmaan on... Sinä tiedät kaikki oikein. En tahdo minä sitä
tutkiakaan", -- myönteli siihen Martva. Sen kuullen lausui Perkele
itseksensä:
-- "Se uskosi ei ole pitkä-ijällinen. Se salaperäisyys, jolla Hän on
koko luonnon verhonnut, on oiva ase minun kädessäni. Sehän miestä
sekä naista kiihottaa tutkimaan sen salaisuutta. Se salaisuus on myös
kylliksi syvä. Se ei paljastu koskaan, vaan kiihottaa tunkeutumaan
siihen yhä syvemmälle, kunnes lempi vihdoin muuttuu irstaudeksi... Ja
siitä alan _minä_ työni jo..."
Kulku jatkui... Elämä punoutui runoksi... Sen polut olivat kuituja
suuressa elämänrunossa.
Jo tuli vastaan Lemmenlammin ranta... Kuukirkas vene vuotti tulijoita
valkamassa... Airon asemesta oli sillä enkelisiivet sivulla... Se
souti niillä niin kuin kaunis vesilintu, joka uipi veden koruna,
armastansa mairitellen, laulellen luonnon suuren kauneuden lisäksi...
Kala lempi aallon alla, pulpukka veden sinellä... Martva ja Gabriel
istuivat jo veneessä... Niin kuin kaunis lemmenlaulu solui vene
saarta kohti... Sen runosiipi koski veteen hellävaroen, kuin olisi
vesi ollut kaikkein pyhintä... Kaisla heilahti... Korte nyökäytti
kulkijoille ja lintu lauloi veneen sivulla...
Mutta veneen vanavedessä seurasi Perkele Lemmensaareen soutajia.
Jo saapui vene saaren rantaan... Se nousi siellä itse maalle,
nousi kuin kaunis vesilintu, joka nousee mättäällensä armastansa
odottelemaan... Saari kertoi hääsatua... Siellä sepitti kaikki hienoa
lemmen runoa... Outo valo huikaisi silmää, joka oli vielä arka lemmen
tulen värinälle. Käsi silmän varjostimena, huudahti Martva puoli-aran
ihastushuudon:
-- "Ai, miten kaunista ja kummallista on täällä valo, lämpö, sekä
kaikki!"
-- "Niin... Luojan työt ovat aina ihmetöitä, kun niitä kuka katsoo
puhtain silmin", -- selitti Gabriel.
-- "Niin varmaan ovat", -- lausui siihen Martva.
-- "Oletko sitten epäillyt jo joskus, kun ihmettelit niitä töitä
äsken?" -- tiedusti Gabriel taas hellin äänin.
-- "Epäillyt!... Kuinka?... Mitä tarkotatkaan?... En tiedä mitä
onkaan epäilys: pahaako vaiko hyvää", -- vastaili hänelle Martva.
Neitouden ja ihmishengen runokukat kukkivat hänessä rinnatusten,
kauneina, viattomina... Rauhallisena selitti Gabriel hänelle:
-- "Epäilys on samaa, kuin jos kieltäisit jo Hänet ja antautuisit
palvelemaan muita..."
Kukasta lähti tuoksua, neidosta puhtautta: Ihastuneen Martvan suusta
helähti avomielisin, puhdas tunnustus, kuin kirkas päivän paiste
kukkamaalle. Hän selitti saattajalleen:
-- "Mitenkäs voisin antautua muille ja kieltää Hänet, kun ei muita
ole!... Onhan se teko silloin mahdotonta!..."
Punainen vihanhohde leimahti Perkeleestä, kun hän kuuli, kuinka
Martva kielsi hänet kokonansa. Hän vannoi ylpeänä:
-- "Sinä kiellät minut, sinä kurja tomu!... Sinä itse olet niin
kuin nöyrä orja jo toimittanut minun käskystäni Harhaman työt minun
aseekseni. Sinun täytyy vielä tuntea se ase... Armotta on sinua
uhannut _epäilyksestäkin_ rangaista se Jehovasi, jolle nyt valaasi
vannot... Minut sinä kiellät kokonansa. Siis täytyy rangaistuskin
suuri olla..."
Armottomana, vihaisena lopetti hän:
-- "Sinä tunsit Jehovasi lain. Se sama, suuri, järkkymätön laki
on myöskin minun puolellani sama: Ken kieltää minut, sen täytyy
tuhoutua... Siksi muista tuhon saapuessa, että kielsit minut
kokonansa... Ja vertaa tuhoasi Hänen töihinsä: muinaiseen suureen
vedenpaisumukseen ja Sodoman ja Gomorran hävitykseen!..."
Hyvän ja pahan voimat saartoivat siten ihmistä... Mutta ei huomannut
vielä Martvan puhdas korva pahan ääntä. Hän jatkoi vakuutustansa:
-- "Miten voisinkaan luopua Hänestä, joka on niin hyvä, suuri, jalo,
viisas!... Hän on siunannut koko Litvan kansan... Hän on suonut
minun isälleni ja äidilleni ainaisen, suuren armovirran vuotaa...
Hän on siunannut heidän kaikki askeleensa, niin että pellonpiennar
sekä nurmi on kukkamaata, jossa mettiäiset saavat joka päivä runsaan
ravintonsa... Hän laittaa keväisin suuret lintuparvet Ranniston
metsiin... Joka koivun latvaan on Häneltä riittänyt kaunis käki, joka
kukkuu päivät hopeisiksi... Kuka toinen voisi tehdä sen!"
-- "Ei kukaan", -- vakuutti Gabriel hänelle.
He kulkivat jo Lemmensaaren pyhimpään. Matkalla jatkoi enkeli
puhettansa, neuvoen:
-- "Oikein puhuit äsken: Hän on ainoa. Usko aina Häneen, silloin
sinulle aina valkenee Hänessä onni, autuus, sekä kaikki... Hän siunaa
sinut silloin rauhallaan..."
Lempi läikytteli tytön, enkelin, ihmisen mieltä...
Ihastuneena, taivaan nunnapuvussa hohtaen huudahti Martva
saattajalleen:
-- "Oi!... En minä enää mitään pyydä!... Hän on minulle jo liian
paljon suonut: Hänen lahjojansa ovat hurskas, suuri isä ja jalo,
hellä äiti. Ne vaalivat minua silmäteränänsä... Hän kylvää minun
yöni kuutamolla... Hän valaisee päiväni päivänpaisteella ja Hänen
lahjanansa vanha Mirri minulle hyrrää unilauluansa, kun nukkuu
helmaani, tai lattialle... Taivaassa varmaankin on samanlaista: niin
kaunista ja aina onnellista?... Vai kuinka?"
-- "Se on sinulta vielä kätkettyä... Tyydy aina elämässä siihen, mitä
Hän aikanansa ilmottaa!... Jos kysyt liikaa, yli järjen käypää, niin
epäilyksen siemenen saat siitä. Se siemen kasvaa aina ohdakkeita
ja tukahduttaa ihmishengen onnen", -- selitti hänelle taas suuri
saattajansa, katsellen suojattiansa säälivin silmin.
Hyvän ja pahan kukkaset tuoksuivat lähetysten. Ilkkuen lausui Perkele
itseksensä:
-- "Hän itse kylvää minun kylvöäni: Hän kylvää tytön sieluun
epäilystä, kun häntä varottelee tutkimasta: Hän sillä peittää
Jehovansa ihmeet salaiseen, kiehtovimpaan hämäryyteen... Ja naisen
henki on minun toimestani Eevalta jo saanut perinnökseen suuren,
palavan halun nähdä, tuta kaikki, mikä on hämäryyteen peitettyä... Se
halu saattaa tytön kyselemään ja salaisuuden sisään kurkistamaan. Ja
silloin on se aika tullut, jolloin jo minä kysyn: onko totta että Hän
on sinulta senkin kieltänyt? Jos aika muuttuukin, niin minun lauluni
ja tieni eivät muutu sen mukana..."
Kun lempi jo kukalle pääsi.
Oli lemmen päivän sydänpäivä, lemmen hehkuvin, salainen hetki.
Päivä hellitti valoansa hehkeimmillänsä. Se lämmitti sillä koko
luomakunnan, joka nukkui sen riuduttavaan lämpöön, onnellisena, kun
sai täyttää suuren Luojan käskyn...
Jo kilahti kaunis kutsukello... Jo vingahti hääviulu... Lempi oli
hartaimmillansa... Se oli puhtaimmillansa, pyhimmillänsä... Jo hymisi
sen mairein messu... Jo vilahtelivat sen ilta-ihanuudet... Lintunen
etsi pesänpaikkaa... Se rakenteli jo vuodettansa: pienoista pesää...
Ruohokossa kihisivät hyönteishäät... Kala kuherteli aallon alla,
pedonemo imetti pieniänsä onnellisena ja näkymätön esirippu peitti
suurta salaisuutta...
Suuri hiljaisuus täytti kaiken... Lemmen sävel hiipi hiljaa
soittimessansa... Arkana kosketteli se hentoa, herkkää kieltä...
Tuuli oli puhjennut tyveneksi ja hedelmän herkullinen maku tuoksusi
kaiken seassa. Ylevänä selitti enkeli Martvalle:
-- "Noin raataa täällä koko luonto. Se odottaa yhtenä ainoana
morsiamena sen sulhasen suuteloa, jonka nimi on aurinko... Se suuri
sulhanen herättää samalla suutelollaan koko luonnon lemmen työhön,
niin miehen, kuin myös naisen..."
Martva varjosti silmiänsä auringon valolta... Hän oli saanut siltä
jo suutelon: täysikäisyyden, vaikka ei hän sitä vielä tajunnut...
Ylevänä jatkoi Gabriel:
-- "Ilman sitä suurta suudelmaa ei voisi mikään antaa hedelmälleen
elämän ihmeen-suurta olemusta, ei sitä kypsentää, ei siihen luoda ja
sille perinnöksi jättää suurta aarretta, jonka nimenä on henki ja
jonka sammuessa kulta, helmet, ja taide, soitto, linnat, rakkaus,
hyve ja kauneus, tiede, sekä kaikki muukin olisi erämaan arvotonta,
juoksevaa hietaa, jossa ei ole ollut eikä ole elämää..."
Lemmenlauluksi muuttui jo linnunpoikasen liverrys... Neidon tunne
alkoi puhjeta tytön povessa... Molemmat olivat kuulleet auringon
äänen... Silmiänsä varjostaen astui Martva häähuoneen suureen
salaisuuteen, puhellen:
-- "Täällä on outoa ja ihmeellistä!... Valo, lämpö, kaikki täällä
on kummaa... Kaikki täällä raataa hartain mielin kuin Luojan
temppelissä, tehden jotain runollista, jota en minä jaksa ymmärtää...
Varmaankin on tämä joku pyhä paikka..."
Jostain kuului kaunis soitto... Luonto laitteli kaunista tarua ja
enkeli iloitsi ihmishengen puhtaudesta. Martvan kättä hellästi
puristaen lausui se hänelle:
-- "Niin kyllä! Tämäkin on pyhä paikka... _Hänen_ palvelustansa on se
kaikki, mitä nyt näet tässä edessäsi. Nyt katso: lintu, peto, ruoho,
kukka, kala ja pieni hyönteinen, puu, sekä kaikki, joka on Häneltä
saanut säilyttääkseen suurimman, arvokkaimman aarteen: _hengen_, nyt
sitä aarrettansa säilyttäessä hartaana raataa lemmen temppelissä. Se
hänen ensimäistä, käskyänsä nyt täyttää hartain sekä nöyrin mielin,
kuin hurskain kirkkoväki konsanaan... Sinäkin, Martva, tuntenet sen
käskyn?"
Lemmenlaulu oli neidolle vasta epäselvää, vaistomaista aavistusta,
ihmeen kaunista salaista satua. Ihastuneena vastasi hän enkelille:
-- "Oi tunnen!... tunnen... tunnen!... Se suuri käsky kuului: 'Ei
sinun pidä muita jumalia pitämään minun edessäni'!... Sen käskyn
tunnen minä lapsuudesta asti..."
Luojan kaunis ääni ohjasi neitoa etemmä lemmen poluille; enkeli
selitti hänelle:
-- "Se käsky on vain kaiken yhteenveto... Vaan _ensimäinen_ käsky,
jonka Luoja jo luomispäivänänsä lausui ihmiselle, se kuului:
'Lisääntykää, ja täyttäkää maa'!"
Niin kauneina kuuluivat Jumalan käskyt... Runona vieri Hänen
opetuksensa... Martva hämmästyi. Avoimin silmin katsoi hän Gabrieliin
kysyen häneltä:
-- "Onko sekin todellakin käsky!... Sitä en ole ennen ajatellut!...
En tiedä, miten voin sen täyttääkään..."
Lemmenruno jatkui... Jumala herätteli sen tietämystä neidon povessa.
Enkeli selitti:
-- "Kun Luoja antoi hengen ihmiselle, ei antanut Hän sitä siksi,
että ihminen saisi sen heittää huolettomana sammumaan, kuin tulen
hiillosporoon... Hän lainasi sen hengen ihmiselle, niin että taaskin,
kun on aika tullut, se Häneen palajaisi karttuneena... Tiedätkö,
Martva, sen? Tunnetko lemmenrunon alkujuuren?"
Tytön povessa soi tajuton lemmen sävel. Hän vastasi haaveissansa:
-- "En tiedä, mutta uskon... Se kaunis usko onkin suloisempi, kuin
kuiva tieto... Niin, uskohan on tietoon verrattuna kuin ihmeen
kaunis sekä puhdas runo kuivimpaan koululäksyyn verrattuna... Siis:
miksi tietämystä kaipaisinkaan ja ihmeen-kauniin, jalon uskonhelmen
vaihtaisin arkipäivän tietämykseen, kun molemmat niin aivan samaan
vievät!"
Lemmen ja ihmishengen kielet soivat siten samassa kanteleessa...
Niissä soi suuri elämän-runo.
Lemmenkukat kokosivat kauneutta entisen lisäksi... Ne somistelivat
lehtiänsä. Tyttö arasteli outoa lemmen valoa.
Kulku jatkui.
Hellästi johti enkeli suojattiansa syvemmä Lemmensaaren lumouksiin...
Hän puhui hänelle Jumalan antamasta suuresta lahjasta, lainasta,
hengestä ja Hänen hyvyydestänsä. Hän näytti sen hyvyyden runoväreillä
maalattuna... Ilostuneena huudahti siihen Martva:
-- "Niin... Kyllä!... Hän on ihmeen hyvä!"
Enkeli jatkoi:
-- "Sitä elämän suurta aarretta säilyttäessänsä raataa nyt koko
luonto, tunnustaen siten Kaikkivallan käskyn... Se käsky on syvä ja
hämärä, kuten Hän itsekin... Sinä tiedät, miten syvä Hän itse on..."
Viattomana selitti Martva hänelle:
-- "Minä uskon sen... Minä uskon, että Hän on ihmeen syvä... Hänen
syvyytensä on minulle selvän selvä... Hän on minulle kuin viisas isä,
joka kuusen alla haastelee minulle vanhaa tarinaa. Jokainen hänen
sanansa on täynnä niin selvää viisautta, että minulla ei ole oikeutta
niitä tutkiakaan. Joka aamu valkenee Hän minulle kuin kirkkain päivä,
jonka valo on itseselvä... Niin ihmeen syvä on Hän minulle aina..."
Ihmishengen onni ja runo puhkesi siten jumalauskosta kuin runous
kesä-illan kauneudesta...
Kun lempi kypsyi jo neidon povessa.
Yhä lyhenteli neito tyttötaivaltansa... Yhä kulki hän morsiamen
kukkamaita kohti... Kaikki puhui hänelle Jumalan suuna... Koko elämä
johti häntä enkelin kätenä... Hän eli siten omaa hengen runoansa...
Lauluna vieri matka lemmenmailla. Kulkijat tulivat jo saaren sisään
lemmen kirkkoon. Se on tehty ikivalkeudesta... Se lymyytyy saaren
hämärään ja runoon kauniina kuin arka neito... Permanto on neidon
puhtautta... Holvissa humisee ainainen, armas lemmenhyminä... Kauniit
soitot soivat. Ne herkyttävät hellää kieltä ihmisessä... Ne kutsuvat
ihmistä, niin kuin kutsuu kirkonkello, kun viikon työ on suoritettu
ja mieli kohoaa korkeutta kohti...
Mutta alttarilla kukkii lemmenkukka astiassaan... Valkea enkeli
vaalii sitä kukkaa... Se kukka on arin Luojan töistä... Siksi vartioi
sitä enkeli, kuin Cherubim paratiisiin vievää tietä...
Valkea lemmenkukka tuoksahti... Kaunis esirippu hulmahti... Jo
vilahti punainen hämärä... Arastellen lausui Martva saattajallensa
kirkon ovella:
-- "En minä tohdi etemmäksi tulla... Täällä on kaikki liian pyhää,
kummaa ja outoakin... Suo minun jäädä tänne ovensuuhun!... En tahdo
nähdä syvemmälle Häneen, ijäiseen, ihmeen suureen Salaisuuteen..."
Surullisena selitti Gabriel lausuen suuren Jumalan runoa:
-- "Hänen temppeliinsä sinun täytyy käydä alttarille asti, jos uskot
Häneen. Sama sitten onko se temppeli työn, rukouksen, veisuun, uhrin
tai lemmen kirkko. Jos sen on Hän säätänyt, niin silloin täytyy sinun
rohkein mielin astua aivan sen alttarille. Sinun täytyy se tehdä,
vaikka sinne vievä tie olisi niin tuskallinen, kuin se, jonka Jeesus
kulki Golgatalle... Sinun täytyy juoda siellä odottava malja. Jos
epäröit nytkin, niin kiellät Hänen käskynsä, Hänen säätämänsä lemmen
puhtauden..."
Luonnon äänenä soi Jumalan runo... Kukkana kehittyi lemmentajunta
neidon povessa... Lapsimielin selitti Martva:
-- "En voikaan sitä puhtautta kieltää, kun juuri pelkään sitä
puhtautta... Valo on täällä liian pyhä, puhdas... Kenties jo seison
Hänen edessänsä, enkä jaksa kestää ihanuuttaan, kun silmäni on vielä
tottumaton..."
Vieno valo värähti vaaleanpunertavana... Salainen esirippu hulmahti
hiljaa... Se antoi neidolle aavistusta, että jotakin outoa oli
edessä... Kaunis laulu kertoi lemmen tarua... Ihanat enkelit
veisasivat lemmenkukan puhtauden ylistystä... Oudostuneena huudahti
Martva saattajallensa:
-- "Täällä soivat kauniit enkelien laulut... Miksi olet minut tähän
pyhään tuonut?... Miksi sulaa täällä mieli?... Miksi ovat tunteet
arat?... Ja miksi on kaikki hellää, puhtautta?... Mielessä soipi joku
kumma sävel..."
Runo laati jo itseänsä... Neidon povi oli sen runopajana... Enkeli
johti hänet kädestä alttarille, osotti lemmenkukkaa ja selitti:
-- "Täällä lemmen-alttarilla täytyy sinun vielä kerran Hänen
käskyjänsä täyttäen Häntä kiittää... Tuo lemmenkukka täytyy sinun
kerran taittaa ja sen tuoksu tuntea, vaikka se olisi karvaskin...
Kun se aika tulee, älä silloin pyydä Häntä ottamaan sitä maljaa pois
sinulta! Sillä sinua varten ei voi Hän käskyjänsä muuttaa..."
Lemmen runo sepittäytyi yhä tajuisemmaksi neidon povessa. Hän vastasi
enkelille ihastuneena, avoimin katsein:
-- "Miksi minä sitä pyytäisinkään, kun käskynsä ovat aina
ihmeen-armaat... Ne ovat niin kuin kaunis aamuvalo, joka kesäaamun
purppurasta helähtää kauneimmaksi kirkkaudeksi, herättäen lintuparvet
laulamaan... Mutta yhtä asiaa en jaksa ymmärtää: en jaksa käsittää
tuon kukan tuoksumista, en myöskään sitä, mitä äsken lausuit..."
Lemmen runo kyseli jo olemustansa... Jumalan käsky kirkastui
runona... Suruisena, kauniin laulun hymistessä selitti enkeli hänelle:
245
-- "Näit äsken, kuinka koko luomakunta täytti riemumielin Hänen
käskyänsä: häärunoutta... Siten täytyy sinunkin se käsky vielä
täyttää... Ne toiset -- kukka, eläin sekä kaikki muukin -- _pakosta_
täyttävät sen käskyn ajallansa... Sinulle antoi Luoja siinäkin
vapauden: Saat täyttää sen, tai jättää täyttämättä. Jos täytät sen,
niin saat myös siunauksen: saat äiti-onnen, jalon, pyhän onnen... Jos
rikot sen käskyn, niin _uhkaus_ odottaa... Kaikessa olet _vapaa_.
Valitse!... Sinä tiedät miten suuri ja jalo on äitionni..."
Jalo kukkanen alkoi puhjeta jo neidon poven runoudesta: äidin
jumalallinen runo alkoi sepittäytyä... Se puhkesi tosin
tajuttomana... Lehdet olivat vielä väriä vailla... Ihmeissään lausui
puhdas Martva:
-- "Minä tiedän sen onnen, olen nähnytkin sen: Kun pääskyn sievä
emo räystään alla kaunista poikuettaan lentoon laskee, ah, miten
onnellisena se silloin pesänsä reunalla visertää!... Niin monesti
jo sitä nähdessäni olen nauttinut pääskys-emon onnesta ja kiittänyt
Jumalaa, joka taivaastansa on sille pikku-armaat lähettänyt...
Ja enemmänkin Hän on lähettänyt: Hän on lähettänyt sulhasen
pääskys-emolle, on lähettänyt sen apuna poikuetta hoitamaan..."
Luonnon jaloin soitto helähteli... Äidin jalo ja lempeä runo soi
siten lemmen kanteleen säveleenä...
Mutta suru sumensi Gabrielin silmiä, kun hän muisti sen osan, jonka
oli lankeemus tuonut ihmishengen kannettavaksi... Hän ajatteli
lemmen teitä... Sydän vuoti silloin verta... Ei olisi hän hennonnut
paljastaa, että ihminen on parhaassansakin jo muun luonnon tasalle
mennyt, on jo sitäkin alempi... Hän sääli Martvaa... Hän antoi
ainoastaan aavistuksen siitä, millä on äiti-onni ostettava. Hän
selitti ylevänä:
-- "Kauneimmat kukat ovat aina liasta poimittavat... Ne kasvavat
ainoastaan höysteisessä, lantaisessa maassa... Jaloin kivi tarvitsee
ikikuumuuden muodostuaksensa jaloksi... Niin on myöskin korkea, jalo
äiti-onni aina liasta otettava... Siitäkin on se aina tuskan kautta
nostettava. Siksi se ehkä onkin onnista jaloin..."
Äiti läikkyi lemmenrunossa... Se läikkyi siinä tuutulauluinensa,
värisi siinä kipuinensa. Surullisena jatkoi enkeli selitystänsä:
-- "Eevan lankeemisesta asti on äiti-onnenkin tie kasvanut ohdaketta
ja orjantappuraa. Vaan jos se suuri onni täytyykin sinun, Martva,
liasta ottaa, niin älä pelkää, vaan ota se siitä _puhtain käsin_ ja
_jaloin mielin_. Silloin et tahraannu, sillä sielun puhtauteen ei
lika tartu. Silloin on sinulle myös lupaus varma: äidin alennus ja
kärsimyksetkin jalostavat sinut naisesta vaimoksi ja vaimosta vielä
jalommaksi: _äidiksi_... Äiti-onnen tiet nyt, Martva, tunnet, sekä
tiedät myöskin Luojan suuren käskyn..."
Neidon povi sepitteli jo edelleen suurta äiti-runoa... Luonto teki
opetustansa tajuttavaksi. Ihmeissään selitti Martva saattajalleen:
-- "Kun sinä sanot sen, niin uskon tietäväni äitionnen salaisuuden.
Se on tämä: Luoja Itse tuopi pääskyn emolle sievän pojan pienen
siiven alle... Hän tuo sen sille niin kuin isä muinoin toi minulle
kauniin nuken kaupungista... Niin tuopi suuri Luoja äiti-onnen...
Siis suotta puhut, että se suuri onni olisi muka liasta otettava...
Niin: miten ihmeen puhdas on se tie!"
Niin lennähti neidon mieli suuren ihmishengen maille... Mutta lyhyt
oli vielä siiven kantomatka... Oitis palasi hän taas neidon lemmen
runomaille. Murheisena lopetti Gabriel selityksensä lausuen:
-- "Hän näyttää oikean tien ajallansa, Hän, joka salaisuudet ilmi
tuopi... Se aavistus, jonka sait nyt lemmen mailta, on siemen, josta
kasvaa tietoisuus _oikeasta_ tiestä... Siis laskeudu nyt jo nöyrin
mielin eteensä tänne lemmen alttarille, jossa Hänen tiensä sinulle
valkenevat verkalleen!..."
Aalloilla lauloivat silloin lempivät allit... Pikku rastas
kiitti Luojaa äiti-onnestansa... Kukka vaali hedelmätänsä, sotka
aarrettansa... Äidin ja neitosen lemmenrunot sointuivat samoiksi...
Luonto soitti suurta ja jaloa kanteletta: puhdasta ihmispovea.
Ja sen soiton kaikua etsiessänsä vaipui Martva lemmen alttarille:
Hän vaipui niihin lemmen maailmoihin, joissa puhdas tyttö elää
häittensä edellä, kun näkee unta sormuksista, häistä ja hääkukista...
Sulhasen ikävä alkoi... Alkoivat soida kauniit lemmen soitot...
Luonto laulatti lemmenlaulujansa... Alttarilla kukoisti lemmenkukka
entistänsä kauniimpana...
Mutta punaperho tarkasteli sitä kaunista kukkaa...
Käki kukahti... Se kukahti allin laulujen aameneksi... Lemmenlammin
sinivedestä lehahti kaunis, lumivalkea perhosparvi ja laski
rantavaaraan lehdikön koruksi... Koko vaara oli niistä valkeana...
Kuin morsian katseli runolehto kuvaistansa lammikosta... Lehdon takaa
kuului kaunis sulhon laulu, jota säesti etäinen kaiun hyminä...
Kirkon kello kumahti...
Se kumahti hääkellona... Se kutsui neitoa hääalttarille, ottamaan
sieltä suuren onnen...
Mutta tuntematon oli vielä ihmishengen onnentie... Tuntematon oli
vielä onnikin, jota se henki uneksi...
Outoja satamavaloja.
Kaunis Litvanselkä hymyili kuun ja päivän kuvastimena... Se levitti
laajoja vesiänsä ihmishengen purjehdittavaksi... Se levitteli niitä
onnenteiksi näytellen rauhansatamaa jokaisen tien päästä...
Mutta etsityksi onnentieksi tarjosi se yhdelle kirkkotietä, toiselle
jotakin tuntematonta...
Jo oli ulappa saanut aaltojensa kauneimman korun: purtensa... Jo oli
pursi saanut istujansa: ihmishengen... Yhdessä ne, ulappa, pursi ja
ihminen alkoivat laatia ihmishengen suurta runoa.
Purren perässä istui Oolavi, eläen ihmishengen mailla tarkastellen
purrelle tietä, tähystäen satamavaloa, mitä kohti ohjata
elämän pursi... Mutta tietön oli ulappa... Ei näkynyt sillä
tienviehkaakaan... Omin neuvoin oli etsittävä elämänpolku.
Mutta korkeudessa kohahtivat suuret voimat. Ne lähtivät taistelemaan
ihmishengestä, joka istui purressansa tiettömällä ulapalla... Ne
alkoivat taistelunsa siitä hengestä siinä hengessä itsessänsä...
Yhä istui Oolavi... Yhä katseli hän elämänjärven selkävesiä...
Taivaasta laskeutui silloin enkeli... Se kantoi hänen korviinsa
Litvan kirkonkellon kumahduksen... Se kohotti lehdon keskeltä
kaunista ristiä... Ne olivat merkkejä, jotka ilmottivat, että
sielläpäin on onnen satama...
Taas kulki kohina korkeudessa... Loistavana, ylpeänä katseli
Perkele Litvan selälle, jossa näki Oolavin purressansa istumassa...
Hän katsoi tutkivammin ja näki Martvan lemmen mailla, elämässä
lemmenrunoa, puhtaana jumalaisena runona...
Hänen kädessänsä välähti silloin kirkas miekka... Hänen voimanansa
olivat ikuiset, suuret pahan voimat...
Miekka hohti jo tulisena. Ylpeänä laskeutui Perkele alemma ja loihti
uudet salamavalot Oolaville: Litvanjärven rantalehdot olivat nyt
täynnä ihanimpia elämänpuita... Jokainen puu hohti tuli-omenaisena...
Jokaisen latvassa kukkui kaunis lemmen käki... Jokaisen oksalla
keinui ihmeen kaunis neito...
Ja siellä satumetsiköissä kohisi kaikkialla kumma ja huumaava koski,
joka kutsui kuin kaikkein kaunein neidon laulu...
Ylpeänä katsoi Perkele valojansa... Yhä kumisi kirkonkello... Yhä
loisti risti... Mutta yhä kauniimpana hohti myös ihana tuntematon
metsäranta...
Ja Oolavi istui yhä purressansa... Ja ihmetteli ja mietti ja epäröi
jotakin.
Matka tytöstä morsiameksi.