Jonkun matkan päässä Ranniston talosta ylöspäin pitkin Litvanjärven
rantaa kuljettua tullaan Tuukkalan taloon. Joki leviää siinä
poukamaksi, pieneksi lammiksi, jota vaaraiset rannat ympäröivät.
Poukamasta viskautuvat joen vedet pienen putouksen kautta pitkähköön
koskeen, jonka kivikkoa pitkin ne vallattomina hyrskivät tyventöön.
Aivan koskenkorvalla on Tuukkalan talo.
Sen kosken rannalla oli kasvanut Oolavi ja siksi oli hänen mielensä
rohkea kuin kosken vedet. Hän oli veneessä sen kuohuja tuhannesti
laskenut ja siksi oli käsivarressa voimaa. Koski oli laulellut
hänelle kehtolauluja ja niistä oli mieli jo nuorena läikähdellyt
rauhattomana.
Tuukkalan talon kanta-isä oli tullut Ranniston taloon
kerjäläispoikana. Hän oli yötä talossa, sairastui ja jäi talon
hoidettavaksi. Kun hän oli parantunut, oli talvi kovimmillansa, eikä
talon väki hennonnut laskea häntä maantielle. Niin jäi hän taloon,
teki mitä voi ja söi samassa pöydässä talon väen kanssa. Keväällä
kävi hän paimenessa, kesällä hevosissa ja marjassa.
Niin tuli hänestä talon perheen jäsen. Vartuttuansa sai hän
palkkaa työstänsä ja tuli talon vakituiseksi palvelijaksi. Hän
sai samanlaisen kasvatuksen kuin talon omat lapset, rukoili
yhdessä niiden kanssa aamuin ja illoin ja oli kaikessa heidän
vertaisensa. Palkan hän säästi, ja kun hän kaksikymmenviisivuotiaana
meni naimisiin Tuukkalan torpan ainoan tyttären kanssa, voi hän
säästöillänsä ostaa torpan pienet tilukset omaksi konnuksi. Ranniston
talosta saadut myötäjäiset, raamattu niiden mukana, lisäsivät torpan
irtaimistoa.
Tällä Tuukkalan talon kanta-isällä oli tapa sanoa, kun hän puhui
elämästänsä:
-- "Minä olen Ranniston talosta saanut paljon, mutta suurimmat sieltä
saamani aarteet ovat raamattu ja ahkeruus."
Eikä hän puhunut perättömiä, siitä oli Tuukkalan entinen torppa
todistuksena. Sen niityiltä hävisivät pajupehkot. Missä ennen
kasvoi siankarvaheinä lyhyenä, palaneenvärisenä takukkona, siellä
aaltoili kohta mehevä apilas. Pellolla, jossa ennen piipotti joku
rukiintähkä rikkaruohon ja pitkän kastikaisen seasta, nousi nyt
syksyllä rukiin-oras mustanpuhuvana, ja kesällä korsi tuskin jaksoi
jyväpainoansa kantaa. Viljelykset laajenivat, karja lisääntyi ja
torpan sijalle kohosi uhkea talo.
Siitä lähtien Ranniston ja Tuukkalan talot ikäänkuin kilpailivat
hurskaudessa ja työn kunnioittamisessa. Ne eivät kilpailleet
kateudesta, vaan kuten kaksi kukkaa, jotka kilpaa koristavat nurmea.
Rannisto, vanhempana, kulki edellä ja molempia taloja sitoivat
toisiinsa mitä hellimmät ystävyyden siteet.
Ensimäisen omistajan kuoltua peri talon hänen ainoa poikansa. Hänen
eläessänsä vaurastui talo, niin että se oli Ranniston jälkeen seudun
rikkain.
Nykyinen Tuukkalan isäntä oli syntynyt samana päivänä kuin Ranniston
Tuomas, ja kasteessa tehtiin heistä kaimat. Heistä tuli jo pienestä
pojasta eroamattomat ystävät. Yhdessä viettivät he lapsuutensa ajan,
löivät palloa ja piippaa, kävivät ongella ja laskivat talvella
mäkeä. Yhdessä olivat he kierrelleet seudun kaikki polut, käyneet
joka aholla ja uineet joka uimarannassa. Samana päivänä pääsivät he
ripille ja samana päivänä viettivät molemmat häitänsä. Muutenkin oli
heidän elämässänsä hyvin paljon yhtäläistä. Tuukkalan samoin kuin
Rannistonkin kaksi vanhinta lasta kuolivat nuorina. Nuorin poika
Oolavi oli hänen ainoa elossa oleva lapsensa.
Mutta kumminkin oli Ranniston ja Tuukkalan olemuksessa paljon
toisistansa eroavaakin. Rannistoon verraten oli Tuukkala kuin
teräksestä tehty luonne, jättiläinen, joka kulki vuori hartioilla.
Hänen käytöksessänsä oli ryhtiä ja voimaa. Katse oli rauhallinen,
mutta samalla käskevä, ja harvakseen lausutut sanat putoilivat kuin
harkittu tuomio. Kantoja maasta irti vääntäessänsä oli hän kasvanut
mieheksi, joka ei ole tottunut väistelemään ja jolle kaikki vastukset
olivat kuin heikko ruohonkorsi, jota hän astuessansa ei huomaakaan.
Jos Rannisto oli talonpoikana hengellinen ruhtinas, Lutherus tai
apostoli Pietari, niin oli Tuukkala talonpojaksi Napoleon Bonaparte.
Heidän elämänsä oli suurta runoutta, koristelematonta ja jaloa.
Kumpikin he olivat ylpeitä ammatissansa, ruhtinaita kutsumisessansa,
miesten miehiä työssänsä ja elämässänsä ja miehekkään nöyriä
Jumalansa edessä. Heissä ei ollut merkkiäkään siitä pöyhkeilystä,
joka aina puhkeaa pienen ihmisen sielusta välttämättömänä pienuuden
verhona.
Oolavi oli perinyt paljon isänsä luonteesta. Hän oli voimakas,
miehekäs, rehellinen. Silmä oli kirkas ja katse avoin, ja hänen
luonteessansa helisi jotain puhtaimman teräksen jalointa sointua.
Siinä ei värähtänyt ainoatakaan rumaa piirrettä.
Mutta samalla oli hän perinyt paljon äitinsä hilpeyttä ja lempeyttä,
tunteellisuutta ja herkkyyttä ja Tuukkalankosken kuohujen
levottomuutta. Hän oli vanhempiensa ilo ja toivo, niiden maallinen
aarre. Hän oli lahjakas, tiedon haluinen, paljon lukenut, ikäistensä
kaikkialla kaivattu ystävä ja vanhojen rakastama. Selvä katse ja
korkea otsa jo sanoivat, että hänessä piilevät henkiset aarteet
odottaen vain hetkeä, jolloin ne voivat purkautua joko hyvän tai
pahan palvelukseen. Kotona oli hänellä ollut koti-opettaja lukuja
opettamassa, samoin kuin Ranniston Martvallakin. Itseksensä oli hän
perehtynyt kieliin. Tuomas Tuukkala katsoi häneen kuin Aleksander
Suuren isä poikaansa.
-- "Hän vääntää ne kannet, jotka minulta jäävät vääntämättä", -- oli
hän kerran pojastansa sanonut.
* * * * *
Oli lauvantain iltapäivä, ilta-askareiden aika.
Poukaman yläpuolelta, niiltä main, missä joenjuoksun tiedettiin
olevan, kuului väen iloista laulua, joka solui taloa kohti, tienä
joen-uoma. Välistä helähti nauru tai heleä huudahdus. Kohta laski
poukamaan kokonainen veneistö, veneet väkeä täynnä. Jokaisen veneen
kokassa oli purjeena pieni pihlaja tai koivunlatva. Miehet soutivat
paitahihasillaan. Naiset istuivat, ken kukalla, ken lehvällä
koristettuna, huivi hatuksi solmittuna tai tukka valloillansa.
Laulajat olivat Ranniston ja Tuukkalan heinäväkeä, joka palasi
takamaalta heinänteosta.
Aurinko kallistui koivun korvalle, kun veneitä solahti virrasta
sen poukamaan. Laulu oli lakannut. Väki istui iltaa ihaillaksensa.
Joku soitteli putkipilliä kesäillan kauneuden lisäksi. Maukas sävel
hyväili lehtevää vaaraa ja veneistö solui poukaman tyynellä sinellä
kuin vesikuvastimella, jonka puitteina riippuvat rannikon vaarojen
kauniit kuvaiset.
-- "Johan se heinäväki tulee", -- lausui Tuukkalan isäntä, astuessaan
portaille juuri silloin, kun veneet tulivat näkyviin. Viimeisenä
pujahti koivujen alta pieni vene, jota souti Oolavi, Ranniston
Martvan perää pitäessä. Sen veneen oli Oolavi itse tehnyt itseänsä
varten. Sillä oli hän Tuukkalan koskea laskenut kuin suksilla jyrkkää
mäkeä, missä on hyppyri vähä-väliä. Se kantoi paraiksi kaksi henkeä
ja siksi souti hän siinä kahdenkesken Martvan kanssa.
-- "Kuka ennen rannassa!" -- kuului äkkiä eräästä veneestä huudahdus.
-- "No, koitetaan", -- vastattiin kaikista muista veneistä. Alkoi
kilpasoutu. Airot notkahtelivat voimakkaista vedoista. Vesi kohahteli
kokan edessä ja veneet aivan nytkähtelivät nopeasta lähdöstä.
-- "Pidäppä, Martva, perää!" -- pyysi Oolavi, joka oli hyvän tovin
muista jälellä.
-- "No!" -- naurahti Martva tarttuen melaan täysin voimin, ilosta
loistavin silmin. Oolavi vetäisi täyttä voimaa. Airot vääntyivät
luokiksi. Vene hyppäsi aivan kohona ja suhahti sitten veteen halkoen
sitä kuin veitsi sumua.
Syntyi miesten ottelu. Alituiseen helisivät nauru, huudahdukset ja
kehotukset:
-- "Kovemmin!... Älä päästä rinnalle!... Melo lujemmin!... Varo että
ei päälle aja!"
Oolavin vene lensi, airot siipinä, kuin vedenpintaa pitkin lennossa
sujahtava vesilintu. Poukaman puolitiessä oli se jo saavuttanut
toiset veneet. Lastuna keikahteli se niiden nostamien aaltojen
yli ja ajoi edelle. Martvan posket punottivat ja silmä säteili
mielenjännityksestä, kun hän, mela heikossa kädessä, kiikkui veneen
perässä sen kiitäessä toisten ohi.
-- "Martva!... Martva!... Martva!" -- helisivät kilpailevista
veneistä naisten ihastuneet äänet ja liinat huiskuttivat hänelle
onnea. Jokainen olisi tahtonut itse voittaa, mutta vielä mieluummin
suoda voiton Martvalle, kaikkein silmäterälle.
Ja Martvan vene voitti. Kun se pääsi rantaan, oli se jo monta
mittaansa kaikkia muita edellä.
-- "Martva voitti!... Martva ja Oolavi voittivat!" -- kaikui raikas
palkintohuuto. Oolavi heitti veneen veden ja airot omaan varaansa,
nousi ylös, heilautti lakkiansa toisille ja ylpeili:
-- "Perämiehen varassahan se vene on!... Kenellä se nyt oli paras
perämies?"
Martva naurahti hienolle kohteliaisuudelle, joka oli yhtä
koruton kuin heidän lapsipuheensa marjamatkoilla. Vene oli veden
varaan jääneenä ulonnut taas rannasta ja heilui hiljaa lähellä
koskenniskaa. Toiset veneet olivat jo maalle vedetyt ja Ranniston
veneitä varustauduttiin vetämään kosken alle maata myöten, sillä
Tuukkalankoskea ei ollut vielä kukaan muu kuin Oolavi laskenut.
Oolavi aikoi jo kääntää veneensä uudelleen rantaan, kun muisti
kosken. Veri kiehahti. Koski veti häntä. Hän nyökäytti päätään
Martvalle ja kysyi:
-- "Uskallatko, Martva, niin minä vien sinut veneellä kosken alle?"
Martva katsahti koskea. Se näytti vaahtoisalta. Hän arkaili.
-- "En minä tiedä", -- vastasi hän epäröiden.
Mutta sitten sattui hän katsahtamaan Oolavia.
Hän näytti niin voimakkaalta ja luotettavalta. Niin monesti oli hän
nostellut häntä aitojen ja ojien yli ja aina oli hän tuntenut hänen
käsivarsillansa olevansa turvassa. Nytkin tuntui kuin olisi hänellä
Jumala turvana Oolavissa, kun tämä oli peräsimessä. Viattoman lapsen
tavoin myönsi hän, nyökäyttäen:
-- "No!... Sinun kanssasi minä uskallan."
Ja Oolavi oli valmis. Hän nosti Martvan kainaloista ohitsensa
teljolle ja tarttui melaan, kääntäen nopeasti veneen kokan
koskenniskaa kohti.
-- "Oolavi!... Oolavi!... Oola-vi!" -- varottivat hätäiset äänet
rannalta yhtenä humuna, kun väki näki minne vene viilsi.
Mutta se oli jo myöhäistä. Oolavi ei kuullut mitään muuta kuin kosken
huumaavan kutsun. Voimakkailla melanvedoilla ohjasi hän venettä jo
koskeen... Martva oli aivan painautunut teljolle, kuin varpusenpoika
oksalle haukan ylhäältä uhatessa. Avuton, hiukan hätäytynyt katse oli
kiintynyt Oolaviin rukoilevana. Poski punotti, mieli oli hehkuna ja
hän kyyristyi hiukan kokoon. Rannalta katselijat eivät uskaltaneet
henkeä vetää... Kuului hätäilyjä... Jotkut juoksivat pitkin kosken
rantaa hätään... Putous nieli jo venettä... Jo syöksyi vene siihen
aivan nuolena... Se viskautui kuin mäenlaskija hyppyristä ja upposi
kokonaan vaahtoon... Hätäytyneinä juoksivat katsojat putouksen
alle... Naiset kiirehtivät miehiä... Luultiin jo onnettomuuden
tulleen.
Mutta äkkiä sukelsi vene vaahdon alta ja syöksyi sukkulaisena
koskeen, joka alkoi putouksen alla. Nyt alkoi se hyppiä kosken
kuohuilla, heittäytyen aallolta aallolle. Väliin näytti se olevan
aivan ilmaan hyppäämäisillänsä: enempi puoli venettä oli ilman
varassa, ainoastaan perä otti vielä veteen... Mutta taas painautui
se aaltoon, näytti syöksyvän suoraan syvyyteen... hyppäsi taas
aallolle... vältteli kiviä ja lensi lintuna ryöppyjä pitkin, turvaton
tyttö linnunpoikana teljolla ja voimakkaiden melanvetojen vauhtia yhä
lisätessä. Väki katseli sydän kurkussa hurjaa kulkua.
Jo pääsi vene kosken alle... Nuolena hyppäsi se viimeiseltä
aallonselältä, paiskautui tyveneen, teki äkkimutkan ja suhahti
peräänsä myöten kuivalle rantahiekalle. Ja kun Oolavi nosti vapisevan
Martvan veneestä, painautui tämä vaistomaisesti hänen syliinsä, jossa
tuntui olevan turva kaikkea vastaan. Posket paloivat punana ja vasta
hetken kuluttua, kun hätäytynyt hengitys hiljeni, sai hän lausutuksi:
-- "Kiitos, hyvä Oolavi!... En minä peljännytkään, vaikka luulin..."
-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huusi väki uskaliaalle koskenlaskijalle. Ja
kun Ranniston veneet taas lähtivät matkaansa jatkamaan ja Oolavi
poistui, kuuli Martva vanhan palvelijansa Kaisan, jota hän tädiksi
sanoi, Oolavia katsellessansa itseksensä lausuvan:
-- "Ei ole se tyttö hunningolla, joka on hänen turvissansa."
* * * * *
Seuraava päivä kallistui illaksi. Tuukkalan talossa oli jotakin
autiota. Nuori väki oli pyhäisillä kisamaillansa, vanhat istuivat
kirja kädessä. Kartanolla ja kaikkialla oli sama kaihoisa tunnelma
kuin kirkkomäellä, josta on kirkkoväki jo tyyten lähtenyt koteihinsa
ja enkeli tuntuu hiljaa hiipivän koivikossa koivun oksien lomissa,
kuin etsien sieltä jotakin. Koko talo oli pyhäpäivän kaipuuta
tuvat tulvillaan, pihat täynnä. Ainoastaan koski kuohui, mutta ei
sekään aivan ennallansa: Kuohussa oli jotakin kummaa, pehmeätä ja
salaperäistä.
Tuukkala itse puheli kamarissansa Oolavin kanssa, järjestellen viikon
töitä. Oolavi oli ehdottanut, että ruvettaisi kesätöiden kuluttua
kuivaamaan viljelysmaaksi takaamaan suurta rimpisuota, Hallanselkää.
Kun isä mietti hänen rohkeaa ehdotustansa, jatkoi Oolavi:
-- "Siitä on nyt ainainen kiusa koko ympäristölle: Halla nousee siitä
kuin sumu järvestä."
Tuukkala mietti yhä. Oolavi jatkoi taas:
-- "Onhan viisaampaa antaa siinä kasvaa viljaa ja heinää, kuin nostaa
hallaa."
-- "Niin!" -- alkoi Tuukkala hitaasti -- "kyllähän se on totta,
mutta..."
Hän keskeytti ja mietti taas.
-- "Mitä, isä, arvelet?" -- tarttui silloin Oolavi.
-- "Sehän on niin vetelää rimpeä, että kurjetkin siihen hukkuvat...
Jaksaako siitä saada urakkaa... Se on kovin suuritöinen tehtävä..."
Oolavi innostui. Reippaana selitti hän isällensä:
-- "No sen parempi!... Minulla on kaksi joutilasta kättä, sillä talon
kaikki muut suot ovat jo kuivatut... Pitäähän minunkin käsilläni olla
jotain tehtävää."
Tuukkalan karkeille, jaloille kasvoille nousi isän ilo. Ylpeänä
katseli hän poikaansa ja kysyi:
-- "Sinä siis uskot voivasi saada Hallanselästä heinämaan?"
-- "No miksi ei, isä?... Suon vesi lasketaan järveen. Auringossa on
valoa, pilvessä vettä ja suon pohjalla mutaa... Ei tarvita muuta kuin
käsivartta ja siementä. Edellistä on, Jumalan kiitos, minulla ja
jälkimäistä on sinun salvossasi", -- vakuutti Oolavi.
Tuukkala katsoi poikaansa kuin toivorikkaaseen valta-istuimensa
perijään. Hän uskoi jättävänsä Tuukkalaan suuremman perinnön kuin
kukaan edellisistä: paraan isännän. Kuin ruhtinas käveli hän
huoneensa pariin kertaan edes-takaisin, istahti sitten ja lausui:
-- "Tee nyt, Oolavi, miten haluat! Yritys on kyllä rohkea, mutta minä
luotan siinä sinuun täydellisesti..."
-- "Kiitos, isä!... Sinä tietysti autat minua neuvoillasi!" -- lausui
siihen Oolavi.
Kun kuunteli näiden kahden miehen puhetta, ei voinut muuta kuin
uskoa, että kuuluisan Hallanselän kohtalo oli päätetty asia. Niin
paljon voimaa ja miehen mieltä keksi joka sanassa. Oolavi selitteli
suunnitelmiansa ja ihastunut isä iloitsi poikansa miehekkyydestä ja
kiitti hänestä Jumalaa.
* * * * *
Jo lähestyi lypsyaika. Karja kantoi rikkautta kotiin. Kylläisenä
odotti se lypsäjää lauluinensa ja raintoinensa.
Metsäpoluilta ja teiltä kuului jo kotiin palaavan Tuukkalan väen
puhelua ja iloista naurua. Toisaalta kuului laulua pehmeän koivikon
sisästä. Lintu kävi virkeämmäksi, paarma surisi äänekkäämmin ja
kohta oli pihamaa iloa ja elämää täynnä. Jo kuului karjapihalta
lypsäjän laulu, johon tipahti silloin tällöin hiljainen, rauhallisena
märehtivän lehmän kellon kilahdus.
Maantieltä kuului hiljaista jymyä. Se lähestyi. Kuului jo hevosen
kavion pehmeä kopse. Kohta ilmestyivät näkyviin Ranniston komeat
rattaat, takana harmaa tomupilvi. Uljas hevonen ravasi kuin
huviksensa, komeat silat selässä. Se syöksyi tienhaarasta kartanolle,
rattaat miltei kohona, ja päristeli riemusta, puistellen tuuheaa
harjaansa.
-- "Poikkesin sinua tervehtimään... ja hevosta lepuuttamaan", --
tervehti Rannisto portailla vastaan tulevaa Tuukkalaa.
-- "Sepä hauska! Käy nyt taloon!" -- vastasi Tuukkala, avaten
vieraallensa oven.
Molemmat miehet astuivat Tuukkalan vierashuoneeseen, jossa kaikki
osotti talon varallisuutta, mutta samalla yksinkertaisuutta. Jykevät
aistikkaat huonekalut olivat arvokkainta visakoivua, missä käki on
koskaan kukkunut, ja lattia leveintä honkaa. Huone muistutti
vanhaa ruhtinaan asuntoa. Pöydällä oli Rannistosta tuotu
myötajäis-raamattu. Seiniä koristi pari arvokasta hengellistä
maalausta ja auringonpaisteessa, vähän loitompana akkunasta, kukki
komea ruusu.
-- "Kävin tilaamassa Martvalle vähän kirjallisuutta ja viivyin
matkalla uuden papin luona", -- selitti Rannisto, istuutuen ja
pyyhkien hien otsaltansa.
Huoneessa kävi tuulen veto: Perkele sävähti avonaisesta akkunasta
sisälle ja asettui näkymättömänä seisomaan kukkivan ruusun taakse,
vähän viistoon Rannistosta.
Tuukkala terottui yhdeksi kuuloksi, Martva oli hänelle enemmänkin
kuin oma tytär. Hän oli ihaillut sen enkelisielua. Sen kauniista
silmistä oli hän katsellut puhtainta päivää. Hän oli sitä katsellut,
ja muistellut Oolavia. Hän oli joskus ajatellut, että Martva päivänä
valaiseisi sekä Ranniston että Tuukkalan maita. Mutta se ajatus
oli salainen ja pyhä. Hän ei ollut siitä puhunut Rannistollekaan.
Martvan sielu ja koko olemus oli hänelle jotain pyhää, johon ei saa
semmoisella sanallakaan koskea. Hän vastasi Rannistolle:
-- "Vai niin... Vai kirjallisuutta! Martva näkyykin olevan kirjoihin
kiintynyt... Heinäntekomatkalla kun poikkesin toissapäivänä
takamaalla teidän heinäväen luona, niin luki minullekin muutaman
sadun... Miehet olivat hänelle vitsaksista laittaneet keinun parhaan
putkikon keskelle... Siinä hän vain keinui ja lueskeli... Sievä lähde
oli vielä aivan keinun vieressä... 'Se on minulla kuvastimena', sanoi
Martva minulle. Vanha Timo toi hänelle syömään tullessaan aika kimpun
kukkia."
Akkunassa helähti valo kirkkaammaksi. Jumalan henki oli käynyt läpi
huoneen, varottaen, muistuttaen. Sen vaikutuksesta pysähtyi Tuukkala
äkkiä, nopeasti, jotain muistaen. Tuntui kuin olisi näkymätön aave
ilmestynyt hänelle. Hetkisen hän oli hämmästynyt ja tapaili jotain
muistaaksensa...
Viimein hän sai hapuilemansa kiinni: Hän muisti viime-öisen unensa.
Hän oli nähnyt unissansa Ranniston, joka toi mustan käärmeen
putkikkoon, jossa Martva luki. Sen unen oli hän aamusella muistanut
ja aikonut kertoa Rannistolle. Mutta sitten oli hän miettinyt
ja purkanut päätöksensä, peljäten sen herättävän levottomuutta
Rannistossa. Päivemmällä oli uni jo unohtunutkin, mutta nyt se
muistui mieleen ja hän sovitti sen kirjan ostoasiaan vaistomaisesti,
Jumalan käskystä. Mutta edelleenkin hän sen salasi, peljäten sen
tuottavan turhaa rauhattomuutta ja sen kautta ehkä unen mustan
käärmeen: onnettomuuden.
Hänen puheensa johdosta Rannisto muisteli tytärtänsä ja sen keinuja
ja kukkia. Harvakseensa lausui hän:
-- "Niin... Se pyrki heinäväen matkaan ja oli siellä koko viikon...
Työväkikin sanoo olevan itsellään ikävän, jos ei Martva ole mukana."
Pää kallellaan tarkkaili Perkele Rannistoa. Tuukkalan ajatuksissa
häilyi yhä Martva. Uni nosteli jo aaveita. Ei hän tiennyt mistä se
johtui, että hänestä tuntui kuin nousisi lähteestä tai matelisi
putkikosta musta käärme Martvaa pistämään. Sydän käski häntä
joutumaan apuun. Aavistus sanoi Jumalan äänenä, että unen musta
käärme on juuri kirja, jonka Rannisto oli tilannut. Hänen ajatuksensa
johtuivat samalla Oolaviin. Martvaa ahdisteleva mato oli hänestä
myös Oolavin onnettomuus. Se oli vaistomainen tunne. Molemmat lapset
olivat hänen ajatuksissaan jo yhteen kiedotut. Ikäänkuin kääntääkseen
puheen pois ikävästä asiasta, ja hiljaa, huomaamatta, saadakseen
Ranniston vieromaan koko kirjallisuutta, alkoi hän puhua Oolavin
luvuista:
-- "Oolavikin on kirjoihin innostunut, mutta hän lukee yleensä jotain
opettavaista. Joskus on yrittänyt kaunokirjallisuutta lukemaan,
mutta ei se hänelle maistu... Hän sanoo sitä jonnin joutavaksi
juoruamiseksi... Ja kyllä minäkin olen vähän sitä mieltä."
Rannisto ajatteli. Nuoren papin rippisaarnasta lähtien oli hän
entistä enemmän ajatellut kirjallisuuden vaikutusta, tullut entistä
varovaisemmaksi. Ajatuksissansa vastasi hän:
-- "Kyllähän siinä on perää... Jos kirjan henki ja vaikutus on
epäsiveellinen, niin myrkkyähän se on, turmiollisempaa kuin
väkijuomat... Mutta voihan niissä olla -- ja onkin -- semmoisia,
joiden henki on jalostava..."
Ja hiukan mietittyänsä lopetti hän:
-- "Vaikka mitään erityistä oppia ja viisautta niistä ei voi saada,
koska sitä kaunokirjallisuudessa yleensä hyvin harvoin on...
Mutta kun nuori ihminen kaipaa jotain ajankuluketta, niin onhan
jalohenkinen elämänjuorukin parempi, kuin joku muu sitäkin huonompi
huvitus."
Perkeleen kasvoissa häilähteli ivanhymy. Leuka kädessä tarkasteli hän
puhujaa, tunkien katseensa jo sielun sisimpiin.
Tuukkalasta tuntui kuin olisi Martva hänellä suojeltavana, painautuen
hänen syliinsä, avuttomana, turvattomana. Hänkin muisti Aamuston
rippisaarnan kirjallisuudesta Hän puhui kirjallisuudesta jo aivan
sitä vihaten:
-- "Minäkin olen aikoinani kaunokirjallisuutta lueksinut, mutta
suoraan sanoen minä olisin nyt säkki päässä kuten aivan lukutaidoton,
jos en olisi muuta lukenut. Sillä en todellakaan osaa sanoa, minkä
tiedon tai opetuksen siitä kirjallisuudesta olen saanut. Kun olin
aina kirjan loppuun lukenut, tuntui kuin olisin kuullut juoruttavan
jonkun tapauksen... jonkun Mikkosen tai Mattisen elämäkerran tai
rakkausseikkailun... Mutta samaa opetustahan voi saada miltä
juorueukolta hyvänsä."
Perkeleen silmissä välähti vihainen salama. Hän katsahti Tuukkalaan
kuin päästelisi se hyvää saalista hänen verkoistansa. Tuukkala jatkoi
ikäänkuin harmistuneena, vaistomaisesti taistellen Martvan puolesta
sitä uhkaavaa vaaraa vastaan:
-- "Yleensähän -- jos tarkkaa -- huomaa että ne kirjat eivät ole
monesti kirjoittajiinsakaan voineet mitään hyvää vaikuttaa...
eivät edes sen vertaa, että ne ymmärtäisivät kohteliaina tarjota
opetustansa. Semmoisesta helmestä kuin nöyryydestä nyt ei
ole puhettakaan. Varsinkin näkyy viime aika muuttuneen aivan
surulliseksi. Äsken silmäilin erästä kirjaa, eikä tarvinnut monta
lausetta lukea, kun jo kiitin Jumalaa, että kansamme ei ole yhtä
sairas kuin ne, jotka tarjoutuvat sitä parantamaan. Jokaisesta
lauseesta huokuu semmoinen kirjoittajan pöyhkeys ja rikkiviisaus,
että huomaa selvästi hänen uskovan olevansa maailman suurin nero
ja tulvillaan viisautta, ja neron rinnalla kaikki muut ovat
tomppeleita... Siinä pöyhkeilyssä on jotain niin hullunkurista, että
minulta aivan itsestään pääsi huokaus: 'Voi maailmaa parantajiensa
tähden!... Minä sitten aivan otin selon tämän viisautensa turmeleman
miehen opinnoista ja elämänkokemuksista, ja kyllä nekin osottautuivat
semmoisiksi, että hän omaksi vahingoksensa on noussut Gamalieliksi,
jonka jalkoihin pitäisi kaikkien muiden istuutua."
Perkele ojentautui ylpeäksi. Viha välähteli hänen silmissänsä.
Rannisto tuli hiukan levottomaksi, punnitsi naapurinsa sanoja,
ajatteli kirjallisuudesta yhtä ja toista teosta ja muisteli, mitä
tiesi niiden kirjoittajista. Hän ajatteli samalla tytärtänsä ja häntä
kauhistutti ajatus antaa puhdas tyttärensä sen ja sen ja senkin
jalkojen juureen istumaan. Vakavana myönteli hän:
-- "Kyllä minä myönnän puheessasi olevan perää, mutta ei yhden tähden
sovi kalkkia tuomita... Onhan suomenkielellä jo kirjoja, käännöksiä
ja alkuperäisiäkin, joiden kirjoittajat ovat neroja ja niiden elämä
puhdas ja kirjat ylevähenkisiä."
Rautainen Tuukkala miltei kiihtyi, tietämättänsä, kuin Jumalan
käskystä. Isä näytti nyt taistelevan häntä vastaan, kun hän puolusti
Martvaa, joka istui putkikossa vitsakeinussa, turvattomana,
lähteensilmä kuvastimena, silmä sulona, sielu yhtenä puhtautena. Uni
nosti entistä mustempia aaveita, loihti näkyviin suuria käärmeitä.
Hän käveli huoneessa miettivänä ja jatkoi keskustelua:
-- "Onhan nyt joukossa jotain... en minä sitä kiellä, mutta siinäkin
osottautuu oikeaksi Jumalan sana: 'Monet ovat kutsutut', tai
kutsu'utuneet, 'mutta harvat ovat valitut'."
Hetken väiteltyä syntyi äänettömyys. Iltapäivän surunsekainen
hiljaisuus painosti Rannistoa, kuten ukkosen edellä ilma on
raskasta ja kaikki vaiennut, niin että itikan ininä kuuluu
huilunäänen-kovuisena valittavana säveleenä ennustaen salamasään
tuloa. Hänen silmiensä edessä näytti seisovan Martva, anoen hänen
suojelustansa, sillä ympärillä oli pensaikko mustia matoja täynnä.
Ajatus hajanaisena selitti hän Tuukkalalle:
-- "Martva pyysi tilaamaan hänelle erään uuden kirjailijan Harhaman
kirjoittaman 'Varotushuuto'-kirjan... Kristillismielisessä lehdessä
sitä suositellaan hyvänä kirjana ja minä lupasin sen tilata tai
oikeastaan jo tilasinkin. Puhuin siitä nuoren papin kanssa ja hänkin
suositteli sitä... Luki myös muutamia kohtia ja en minä niissä
mitään pahaa löytänyt, kun kumminkin kirjan henki on jumalallisen
siveellisyyden ehdoton tunnustus ja samalla tarkotus paljastaa,
että mikä ei ole rakennettu sille peruskivelle, joka on Jeesus, se
romahtaa raunioiksi."
Ilo ja riemu säteili Perkeleen näkymättömästä haamusta. Hänen
henkensä repesi kaikkeudeksi ja samalla se kutistui käärmeeksi
Ranniston ympärille.
Tuukkalan kasvoille ilmaantui rautainen, kova sävy. Hän käveli
jykevin askelin huoneen poikki moneen kertaan, hilliten
kiihtymystänsä. Hän katsahti Rannistoon. Se oli hänestä armoton isä,
joka tuo kaupungista tulijaisiksi lapsellensa myrkyllisen matelijan.
Rauhotuttuansa istahti hän taas ja lausui, sanat harvoina iskuina:
-- "Kun et sinä olisi tilannut myrkyllistä käärmettä kotiisi!"
Rannisto mietti, Martva silmien edessä, sen elämä hänen päivänsä
valona, sen onni hänen kotinsa kevätkäkenä. Perkeleen haamu veti
sormensa iskuun, kuin pitelisi hän saalista pihdissä. Tuukkala jatkoi:
-- "Minä olen sitä kirjaa selaillut ja minun ajatukseni on, että
sitä tilatessasi olet taloosi, jossa ei ole sairasta, tilannut ruton
siemenet."
Rannisto hämmästyi ja kuunteli vakavana. Näkyi, että oli armaimmasta
kysymys. Tuukkala jatkoi:
-- "Siitä kirjasta tuoksuaa porttoloiden ilma. Kirjoittajan
_kodissakin_ jauhaa Hiiden mylly. Hänen sanovat paljastavan omaa
elämäänsä. Jos niin on, olisi hänet asetettava syytteeseen siitä,
että on tarttuvan taudin saastuttamana hiipinyt ihmisten koteihin,
eikä paennut sairaalaan. Se elämä on täynnä alhaisimpia rikoksia,
varkautta, murhia, murhapolttoja ja huoruutta ja petosta. Sen eräät
henkilöt ovat koira-kopla, joka näyttelee ilkeintä näytelmää...
Millä oikeudella hän vetää saastaisen elämänsä ilmaa myrkyttämään?
Jos sinun elämäsi olisi ilkeätä likaa, vetäisitkö sinä sen ihmisten
nähtäväksi?"
Ei koskaan ollut Rannisto kuullut naapurinsa puhuvan niin
rautaisella äänellä, eivätkä hänen sanansa olleet usein tuntuneet
niin kumoamattomilta kuin nyt. Ne putoilivat kuin rautakappaleet
helähtelevälle teräspaadelle. Martvan kuva ilmestyi hänen eteensä.
Se leikki lattialla, soperteli hänelle ensimäisen: "isä". Se lauleli
hänelle lapsilaulujansa, etsi turvaa hänen polveltansa. Se ilmestyi
hänelle Jumalan lahjana, josta hänen piti kerran tili tehdä.
Perkeleen katse imeytyi Rannistoon kuin mato maankoloon. Kun Rannisto
yhä istui ääneti, jatkoi Tuukkala:
-- "Äskettäin luin jonkun lausuneen, että mielenjalous on meille
suomalaisille aivan tuntematon. Häntä on lausunnostansa moitittu.
Mutta jos tarkastaa Harhaman elämää, täytyy myöntää, että lausuja
on oikeassa. Onni on, että kieltämme ei yleensä tunneta, sillä jos
sitä osattaisiin ulkopuolella maatamme, niin saisivat vieraat kansat
Harhaman kautta meistä suomalaisista sen käsityksen, että me olemme
koirakansaa..."
Hän pysähtyi hetkeksi, mietti ja lopetti:
-- "Ja millä oikeudella hän on mennyt antamaan kansasta semmoisen
kuvan? Onko hänellä oikeus paljastaa maailmalle kansan häpeä,
varsinkin kun sinä häpeänä on hänen näyttelemänsä elämännäytelmä?"
Rannisto tajusi naapurinsa olevan oikeassa, kuten aina vaistomaisesti
tajutaan totuus. Hän tuli levottomaksi. Perkele oli rauhaton.
Rannisto oli jo uuden päätöksen tekemäisillänsä.
Mutta sitä tehdessä välähti hänen edessänsä Perkeleen haamu
kuiskauksena, että hän oli jo antanut lupauksensa Martvalle. Tämä
olisi ensi kerta, jolloin hän sanansa söisi. Sitä ajatellessansa näki
hän jo Martvan mielipahan. Eikä hän olisi tahtonut hänen mieltänsä
pahoittaa. Isän tunteet joutuivat ristiriitaan... Perkele värisi
odotuksesta... Rannisto mietti ja taisteli... Hän etsi puolustusta
teollensa. Hän muisteli "Kristillisen kuukauslehden" arvostelua, hän
punnitsi pastori Aamuston puheita. Sitä kaikkea vertaili hän siihen,
mitä oli kirjasta kuullut nuoren papin lukevan. Hän muisteli myös
nuorta pappia ja tämä tuntui olevan oikea Jumalan puoltaja. Tuukkala
jatkoi:
-- "Se oli juuri hän, josta minä mainitsin, että otin selon hänen
opinnoistansa. Mies ei ole viitsinyt itse lukea ja oppia ja suorittaa
niitä tutkinnoita, joita jo säädyllisyys vaatisi siltä, joka
astuu maailmanparantajana koko kansan koulumestariksi. Lieneekö
edes malttanut odottaa, että olisi saanut tilaisuuden harjaantua
parturiksi... Ne ne sitten röystäilevät elämässä kirjanoppineina...
Kiertokouluseminaarin tutkintoa eivät ole viitsineet suorittaa... Ja
kumminkin hän riehahtaa opettajaksi kokonaiselle kansalle, jossa on
toki vanhoja professoreja ja muita, jotka ovat raivanneet itsellensä
tien sivistykseen tutkimuksien kautta tutustumalla ajatuksen ja
tieteen maailmaan... Ajattele sitä hullunkurisuutta!"
-- "Niin! Se on totta", -- myönsi Rannisto ajatuksissaan.
Perkeleen näkymätön haamu iski kostonhimoisen katseensa Tuukkalaan.
Käsi pystyyn nostettuna vannoi hän tuhoavansa hänet hänen oman
poikansa kädellä.
Tuukkalan edessä häilähtelivät unen äänet Jumalan varottavana äänenä.
Hänen harminsa kääntyi koko kaunokirjallisuutta vastaan. Hän jatkoi:
-- "Minä en yleensä ole kaunokirjallisuuden ihailija, sillä joutavaa
lorua se monesti on. Mutta jos sitä kerran pitää olla, niin onhan
meillä toki kirjailijoita, joista jokainen on Harhaman rinnalla nero.
Miksi juuri hänet valitsit?"
Rannisto mietti asiaa. Perkele kiihotteli puhalluksillansa hänessä
isän rakkautta. Omaksi puolustukseksensa ja kirjallisuuden puolesta
lausui Rannisto:
-- "Sinä ehkä arvostelet nyt liian ankarasti Harhamaa... ja
kirjallisuutta yleensä. Onhan se kansan kulturin, sivistyksen
edustaja ja mitta..."
Ne sanat aivan ärsyttivät Tuukkalaa. Hän tarttui puheeseen nopeasti,
selittäen:
-- "Kaunokirjallisuus on kaikkea muuta kuin kansan sivistyksen,
kulturin mitta... Se on sen arvottomin osa. Älä oudostu! Minä selitän
sinulle: Unkarin mustalaiset ovat erinomaisia viulutaiteilijoita,
mutta ovatko ne sivistyskansa?"
Rannisto vastasi kieltävästi. Lämmennyt Tuukkala jatkoi:
-- "Kansan sivistyksen muodostaa sen jokaikinen peltotilkku, tehdas,
koulut, kirkot, rautatiet ja sen oppi ja kyky hallita luontoa ja
sitoa luonnonvoimia palvelukseensa. Me voisimme olla maailman
sivistynein kansa, vaikka meillä ei olisi yhtä ainoaa romaania. Sillä
et kait uskone, että Espanjan sivistystä mitataan sen kirjailijoiden
mukaan tai että Tanska ei pysyisi ensimäisenä sivistyskansana, vaikka
sillä ei olisi ainoatakaan Harhaman laista romaaninsepustajaa...
Sivistys on jotain, joka vaatii työtä ja tutkimista, ja se
saavutetaan kirjastoissa, laboratorioissa ja kokemuksessa, eikä se
tule romaaneja lukiessa, vielä vähemmin niitä kirjoittaessa, kuin
manna taivaasta..."
Hän pysähtyi, mietti hetkisen ja lopetti närkästyneenä:
-- "Jos tarkastat elämää, niin huomaat, että ne, jotka
vievät ihmiskunnan kulturia eteenpäin, eivät koskaan luekaan
kaunokirjallisuutta, sillä niillä ei ole niin hyödyttömään työhön
aikaa. Kuka tutkija esimerkiksi suostuisi lukemaan romaania, jotain
tukkijätkän rakkausseikkailuja yöjalkajuoksuilla piikatyttöjen
aitoissa? Semmoiset runot ovat ihmishengen alhaisoa, sen yöjalassa
kulkijoita, irtolaisia varten. Ja sitä runoutta, joka kelpaa
ihmishengen aatelille, ei kykene kirjoittamaan jokunen Harhama, joka
on pari vuotta koulun penkillä istunut ja sitten imenyt viisautta
kynän varresta... Semmoisen 'kulturin edustajan' sinä viet lastasi
jalostamaan! Jos todellakin se, joka osaa ja ilkeää juoruta jonkin
tapauksen romaaniksi, on kansan kulturin edustaja, niin silloin se
kulturi ei ole minkään arvoinen..."
-- "Puheessasi on paljon totta!" -- myönteli Rannisto masentuneena,
ajatuksiinsa uponneena ja horjuen päätöksissänsä. Tuukkala näki
aaveita ja harmistui Martvan puolesta. Hän jatkoi halveksivasti:
-- "'Sivistyksen edustaja!'... Jos eivät oikeat sivistyksen edustajat
olisi suurilla hengen ponnistuksilla keksineet ja valmistaisi hänen
pilattavakseen paperia, kynää ja mustetta, niin hän kirjoittaisi
hassuja kerskailujaan hiilellä uunin rintaan tai sormellaan hiekkaan,
kuten Afrikan neekeri... Huutaa hänkin kyllä voi sivistyksestänsä,
sillä henkisesti vaivaiset eivät koskaan kykene itseänsä tuntemaan."
Levoton Perkele loihti silloin taas Ranniston eteen Martvan kuvan.
Isä näki nyt tyttärensä mielipahan, joka on heräävä, jos hän ei
lupaustansa täytä. Hän horjui nyt toisaanne päin... Perkele loihti
hänen eteensä nuoren hurskaan papin, jonka avoimesta katseesta
säteili rehellisyys ja totuus. Rannistosta oli väärin tehty olla
häneen luottamatta. Hän alkoi taas puolustautua. Näkymätön Perkele
käveli ylpeänä huoneessa.
Ja kun puhelu jatkui, Tuukkala tyyntyi ja Rannisto sai aikaa
puolustautua itsensä edessä, lausui hän varovasti:
-- "Kyllä asiassa voi olla kaksikin puolta... Judas Iskariot, joka
itsensä hirttämällä paljasti elämänsä, on tehnyt maailmalle suuremman
palveluksen kuin monta tuhatta kirjailijaa, jotka kiittävät itseänsä
siitä, että he eivät ole niin tyhmiä ja huonoja kuin muut. Samoin voi
Harhaman elämän paljastus herättää inhon pahaa vastaan."
Voiton-ilo välähti taas Perkeleen kasvoille. Halveksuen katsahti hän
Tuukkalaan. Rannisto lopetti selityksensä:
-- "Minä luulen, että monen monet kirjailijat tekisivät Jumalalle
ja ihmisille palveluksen, jos Judas Iskariotin tavoin nostaisivat
_itsensä_ kirjoituksissansa julkisuuden hirsipuuhun: paljastaisivat
omat siveelliset ja tiedolliset puutteensa, eivätkä tulisi sairain
käsin toisia parantamaan... Rutto ja väärät profeetat ovat
vaarattomia, kun ne kulkevat tunnettuina, ja tauti on voimaton, kun
sen basilli löydetään..."
Perkele seisoi ylpeänä, kuin olisi Jehovan pää ollut hänen
kantapäänsä alla. Tuukkala oli hetken vaiti. Hän muisti taas
putkikossa keinuvaa Martvaa. Se tuntui hänestä jo hänen omaltansa,
Oolavin morsiamelta, jota hän oli velvollinen suojelemaan isänkin
erehdyksiä vastaan. Hän hehkui kuin äiti, joka suojelee lastansa
petoa vastaan. Hiukan mietittyänsä lausui hän:
-- "Kulkeeko sitten Harhama oikeissa vaatteissa? Kirjastansa päättäen
hänen pitäisi olla Jumalan lapsi. Mutta onko se kääntyminen oikea,
joka tehdään turuilla, kuin teatterilavalla temppu? Eikö siinä piile
ehkä halpaa ihmisten kunnioituksen onkimista?... Kun muut tiet eivät
enää vetele, koettaa sitä... Eikö ihminen kääntyessänsä jo vältä
jumalisuudellansa loistamista?"
Ranniston ajatukset hajosivat. Perkele leimahteli täynnä kiukkua ja
vihaa. Tuukkala jatkoi:
-- "Sinä puhuit jostain varotushuutojen-tapaisista kaakinpuihin
ripustautumisista... Onko sitten 'Don Quijoten' ja 'Don Juanin'
kirjoittajat kirjoillansa saaneet kansansa inhoomaan heidän
kuvaamaansa narrimaisuutta enemmän kuin Jeesuksen: 'Voi Jerusalemia!'
on saanut Israelin järkiinsä? Voiko siis kenenkään pelastus olla
Harhaman paljastuksissa?"
Ranniston täytyi itsensä edessä myöntää, että naapuri oli oikeassa.
Perkele seisoi jääkylmä ilme kasvoillaan. Tuukkala näki Martvan
kyyristäytyvän hänen suojaansa, kuten oli nähnyt hänen hätäytyneenä
painautuvan veneen teljolle Oolavin laskiessa hänen kanssansa koskea
alas. Hän jatkoi kyselyänsä:
-- "Ja jos hänen Herranansa olisi ollut Jumala, olisiko hän
julkaissut kirjaa, joka tuoksuaa saastaa?"
Syntyi hiljaisuus, jommoinen syntyy aina silloin, kun totuus helähtää
eteen ilmi-selvänä, päivänpaisteena, jota silmä vaistomaisesti
ihailee. Perkele liekehti vuoroin ylpeytenä, vuoroin vihana.
Ja Rannistoa painosti se vaistomainen aavistus, joka aina käy
onnettomuuden edellä, sama, joka varottaa eläintä, kun sitä uhkaa
vaara, teurasta, kun sitä viedään teurastushuoneeseen. Hän oli
alakuloinen. Tuukkala lisäsi puheeseensa:
-- "Korttipakka on paljon vaarattomampi ja jalompi ajankuluke kuin
huono kirja, jonka on kirjoittanut tyhjäpäinen maailman parantaja.
Minä luulen, että korttipeli kehittää järkeäkin, mutta kehittääköhän
sitä kirja, jossa kerrotaan joku arvoton juttu..."
Niin jatkui puhelu iltamyöhään. Rannisto taisteli omaa taisteluansa.
Ja lopulla hänestä tuntui kuin olisi Tuukkala liioitellut.
Kristillisen kuukauslehden ja nuoren papin suositus häilähtelivät
tuontuostakin hänen sielussansa. Tuukkalakin jo alkoi myöntyä, osaksi
ikäänkuin väsyneenä jatkamaan, osaksi luottaen pastori Aamuston
suositukseen.
Oltiin jo illansuussa, kun Rannisto lopetti:
-- "Sydämen puhtaudessahan se täytyy olla turva, eikä pakkokeinoissa
ja pahan salaamisessa... Eihän Jumala peittänyt hyvän- ja
pahantiedonpuuta. Jos on sydän puhdas, niin ei kapakan eikä porttolan
ovi ole vaarallinen, vaikka ne ovatkin auki... Jos taas sydän on
paha, ei mikään voi lankeamasta estää."
-- "Hyvää iltaa, setä Rannisto!" -- lausui silloin Oolavi, joka tuli
huoneeseen, pysähtyi ovensuussa, kumarsi syvään ja tulollansa käänsi
puheen toisaalle. Illanviileys tuulahti huoneessa ja voitonvarmana
hävisi Perkele tuulahduksen mukana. Oolavi oli tullut keskeyttämään
juuri silloin, kun Tuukkala alkoi myönnellä asialla olevan toisenkin
puolensa.
Puhe kääntyi nyt muihin asioihin ja äskeinen keskustelu alkoi hiljaa
unohtua, hautautua muistiin. Ja kun Ranniston hevonen hirnahdellen
ja päätänsä puistellen juoksi kotitietä, iloista ravia hölkytellen,
oli aurinko jo maillaan, yö jakeli untaan ja hämäriänsä. Kaste nousi
kukkiin, runo rannoille ja metsissä hiipivät henget, karkeloiden sen
päivän muistolle, jona oli ratkennut Litvan paratiisin kohtalo ja
monen ihmisen elämä ja onni.