Jo nukkui Martva. Tuulenhengähteestä
leimahti silloin haamu Perkeleen
vierelle vuoteen. Hartioilla hällä
hulmuili kuutamosta tehty vaippa
ja takanansa seisoi vartijoina
kaks' suurta, mustaa käärme-enkeliä,
koholla siivet. Niiden käärmeruumis
nojasi keskiruumiin paikkehilta
riettaaseen kahteen jalkaan luisevaan.
Inhoisan ruumiin musta käärme-häntä
kiemursi lattialla. Käärmepäässä
paloivat tulisilmät. Auki heillä
ammotti suuri kita, josta riippui
kaks'-haara kieli veripunaisena.
He niinkuin nöyrät koirat vartijoina
nyt seurasivat tointa Perkeleen.
Vierellä Martvan vuoteen rauhatonna,
kuin tulenlieska helvetistä päässyt
nyt häilähteli haamu Perkeleen
unia Martvan tutkien. Hän tunki
katseensa, niinkuin kuuman poltin-oran
syvälle rauhallisna nukkuvaan.
Vaan Martva näki unta puhtahinta
laulusta Litvan, sekä äskeisistä
saarnoista isän, illan miettehistä
ja siitä mik' on ihmis-elämässä
salaista, epäselvää, ihmeellistä.
Hän kulki unissansa Litvanselkää
sen tarun vedennaista etsimässä
salmista, takaa saarten, jonne konsaan
ei tohtinut oo kalastajan pursi
aaveitten lymypaikkaan pujahtaa.
Sen nähtyänsä, suurna, ilkamoiden,
riehahti riemuun haamu Perkeleen:
"On oiva alku. Vihdoinkin nyt tyttö
jo salaisuuden syihin kurkistaa.
Hän miettii jo... on utelias... kysyy...
Se ensi isku on ja tulitippa
Jehova-uskoon, kurjaan, sokeaan."
Niin lausui hän, ja mustat vartijansa
nyt hänen voitostansa riemastuen
ain' asti maahan hälle kumarsivat,
niin tehden herrallensa kunniaa.
Ja Perkele nyt yhä tarkkaavammin
tarkasti Martvan unta, vaaniellen
kuin julma haukka pientä uhriansa.
Kuin vihantuli leimahti hän vimmaan,
kun näki unen muuttuvan. Nyt Martva
jo kulki seurueessa enkelein.
Hävinnyt oli Litvan vedennainen.
Jo kirkonkello kumahti ja siiloin
karille, missä istui vedennainen,
ilmausi enkeli ja järven vesi
kirkkaaksi sävel-ulapaksi muuttui,
mi läikkyi niinkuin päivän valo-uhku
huikaisten taivaankannen hohteellaan.
Soi kirkonkello. Kirkkaat sävel-aallot
sen kumahteista tulvi kautta ilman
taas Litvan sävelselkäin kirkkauteen.
Ja siinä kirkkaudessa Martva kulki
unien mailla. Korkeudessa hohti
täydeltä taivaan herran enkeleitä,
pukuna päivän ikikirkas hohde,
käsissä harput, pasuunat tai huilut,
ne riemulauluin kiitti Jumalaa.
Nähdessään tulisina salamoivat
nyt silmät Perkeleen. Hän raivostui.
Kuin kuumin tulikieli helvetistä
hänestä julmin vihan lieska löi,
kun ihmis-onnen sekä rauhan näki
hän, rauhaton, mi niinkuin rajutuuli
kaikkeutta ijankaiken risteillyt
on levotonna. Eikä hetkeksikään
oo hälle suotu rauhan siemausta,
mi niin kuin armas uni, kaunis muisto
muun kaiken yli joskus laskeutuu.
Hän muisti, kuinka kerran Kaikkivoipa
välille hänen sekä kaiken muun
asetti vainon, polki rikki rauhan
häneltä. Niin kuin käärme rauhaton
hän siitä lähtein käynyt ain' on sotaa
jokaista, koko kaikkeutta vastaan
alaisna vainon sekä inhon myös.
Kun näki hän nyt Martvan iki-onnen
ja rauhan, kun se kulki unten mailla
suhtautuin niin kuin lapsi Jumalaan,
hän kateutta täynnä, leimahdellen
ja käsi julmaan iskuun nostettuna
kiukkunsa purki raivoon katkeraan:
"Voi, etten voi mä käsin kiinni käydä
taas sinuun, ihmishenki, peruskivi
Jehovan väärän vallan päällä maan!"
Ja leimahdellen, niin kuin vihantupru
hän kiukkuansa purki edelleen:
"Ei mulla ole voimaa eikä valtaa
tuhota häntä, kurjaa, kuolemalla,
kun mailman lait ja järjestyksen sen
kuin myöskin elon, synnynnän ja kuolon
herruuden multa, kaiken Jumalalta
on riistänynnä vääryydellä Hän,
Se julma, ahnas Henki vääryyden."
Niin, tulimiekka iskuun nostettuna
vierellä Martvan vuoteen voimatonna
hän suitsi vihaa sekä kateutta.
Ja mustat käärmemäiset vartijansa
pystyssä seisten tulikidastansa
herransa asiasta raivostuen
nyt puhalsivat vihan kielekkeitä.
Ne sammuivat ja pilveks' yhdistyivät,
mi hienon udun lailla leijaeli
nyt päällä Martvan sekä Perkeleen.
Vaan rauhallisna aina Martvan henki
vaelsi niillä ihanuuden mailla,
miss' ihmissielu sointuu Jumalaansa
kuin kaiku lauluun, jost' on lähtenynnä
vapaana vuoren rintaa etsimään,
on löytänyt sen sekä onnellisna
taas sointuu, sulaa lauluun: alkuperään,
jost' oli saanut synnyn sekä kaiken.
Kateisin mielin ihmishengen matkaa
tarkasti silmä julman Perkeleen,
ja näki kuinka iki-onnellisna
karilla "Litvan laulun" istui Martva
ihaillen sitä suurta Jumalaa,
mi täytti maat ja taivaat kunniallaan,
kuin päivän valo täyttää kaikkeuden
niin kauvas, kuin sen säde-kehä kantaa.
Ylhäällä soivat harput, pasuunoista
kuin pauhu hurskas, sulosointuisena
nyt tulvi sävel. Joukko enkelien
kuin kirkas pilvi hohti korkeudessa
ja riemurinnoin, laulunhyminällä,
mi täytti maat, ne Luojan kaikkivaltaa
nyt tunnustivat, Hälle laulain näin:
"Taas tänään, niinkuin aina ennen
Sun työsi soluu radoillaan.
Tietänsä säätämääsi mennen
kuu kieppuu ympärillä maan.
Ja päivää kiertäin maa taas pauhaa.
Ken luotas suistuu, häll' ei rauhaa
oo kaikkeudessa. Sinä vaan
oot rauha, autuus taivaan, maan.
Sä elon loit ja kuolon säädit,
Sä säädit kaikkeuden lait.
Ei järky se, min kerran päätit,
Sa itseltäsi vallan sait.
Sä säädit lain tään: 'Rikos kostaa
itsensä'. Jos ken miekan nostaa
vain vastaan Herraa taivaan maan,
hän sortuu miekkaan kokonaan.
Kun viekas käärme petti vaimon
ja sai sen luotas lankeemaan,
hän sillä teollansa vainon
ja inhon nosti. Ainiaan
kuin käärme kirottu hän kulkee;
ei missään näyttäytyä julkee;
vaan salaa vaanii saalistaan...
Oot ihmeen viisas, Luoja maan."
Niin lauloi suuri enkelien kuoro.
Ja kuullessansa haamu Perkeleen
riehahti, kiukun-tuli tulvillansa,
ja vannoi suurna, ylpeänä näin:
"Hän ilkkuu vielä... nauttii vääryydestään...
Hän, kurja, kerskuu vallan jätteillään,
Hän jok' on tuhannesti tunnustanut.
mun voimani... Hän joka tekojansa
on katunut jo aikaa ennen Noaa,
niin tunnustaen, miten suur' oon minä!...
Hän kadehtii mun suurta viisauttani...
Hän tietää, että suuri kavaluus
korkeinta on ja suurta viisautta...
Vaan lahja se ei ole Hälle suotu,
kun kavaluus ei kuulu Olioon,
jok' on mun vastakohtani... Ja siksi" --
Hän mietti hetken, vihaa leimahdellen
kävellen ees-taas. Sitten rauhottuen
hän viisain elein lausui lopun näin:
"Hän sanoo: 'Joka miekkaan ryhtyy, hukkuu
myös siihen'... Mutta Hällä itsellään
kädess' on aina kaksiterä miekka:
Ken hänen orjuudestaan riuhtautuu,
sen uhkaa armotta Hän maahan lyödä...
Se miekka Hänet myös nyt sortakoon
mun aseenain! Se käypi multa näin:
Pois pyrkii ihmishenki orjuudesta
ja alta ruoskan, kuten Aadam, Kain
pois piiloutuivat Hänen näkyvistään,
pensaikkoon Aadam... kaukaisuuteen Kain...
Ei armoa!... Mun täytyy Hänet kaataa
ja ihmishenki Häitä riistää pois!...
Kaikkeuden herruus siihen perustuu..."
Hän raivostui ja hehkuvinta vihaa
taas huokui verikita vartijain
ja lattialla niiden mustat hännät
käärmeinä lieruilivat, lepytellen
herraansa. Ihmevaippa hulmahteli
harteilla Perkeleen. Hän houkutellen
nyt Martvaan koski. Omaa henkeänsä
hän siten koitti toiseen istuttaa.
Vaan turhaan. Martvan ikipuhdas henki
vaelsi eelleen autuaitten mailla,
miss' enkelien kuorot ylistystä
taas Kaikkivaltiaalle veisasivat
ja Hänen kunniaansa tunnustaen
soi sävel harppuin, huiluin, pasuunien.
Vierellä Martvan kulki vartiona
kaks' enkeliä. Kirkas risti loisti
kädessä kummankin. He Luojan luokse
niin johdattivat nukkuvata Martvaa.
Sen nähtyänsä haamu Perkeleen
mietteissään jatkoi järkeilyään näin:
"Hän mahdoton on vielä tällä kertaa...
Hän niin kuin tyhmä lammas kerittäväks
käy vielä Hänen viekotuksissansa.
Ei tiedä hän, mi hyvä on ja paha,
ei tunne pahan suurta ihanuutta,
sen herkkuisuutta, eikä vapautta,
ei myös sen tarjoilemaa hekkumaa..."
Hän mietti... Sitten jatkoi puhettaan:
"Se naikkonen ei tunne miten maukkaat
hedelmät tiedonpuussa odottavat
kun nähnyt sitä puut' ei ole vielä...
Vaan tänään hän nyt _minun_ toimestani
on kutsunut jo luokseen Harhamani,
mun palveljani... Muut' ei tarvitakaan
Hän, valittuin, kun saapuu tänne, oitis
on tytön eessä kuulu tiedonpuu:
se kirja, joka pahan suloisuuden
on maalannunna vielä herkkuisemmaks
kuin minä kerran kuulun tiedonpuun..."
Hän seisoi ryhdikkäänä, jumalaisna,
kasvoilla riemun-ele verraton
ja katse tutkivainen heitettynä
ylt' ympär' ihmishengen, joka eelleen
vaelsi autuailla onnen mailla
ja rauhan suurta siemausta joi.
Niin: siellä autuaana niin kuin lapsi
rukoili Martvan henki Jumalaa:
"Turvakseni enkelisi
mulle suo!
Sinun luokses askeleeni
aina luo!
Ällös armoasi eitä!
Ällös mua raukkaa heitä
tuulen lailla kulkemaan
rauhatonna kautta maan,
kuten nainen rauhaton,
eksynyt mi raukka on
Litvanjärven ulapoille.
Ällös heitä harhansoille
yksin mua!
Pyydän Sua:
Ällös hylkää rukousta!
Poista luotain käärme musta!"
Vaan kiukkuisena, ikikavalana
kiehahti suuri haamu Perkeleen.
Hän vannoi riettain elein, armotonna
ja julma katse vihantulta täynnä,
taas päätöksensä hurjan uudestaan:
"Sä kurja ihmishenki, nöyrä orja
Jehovan!... Vai sä pelkäät käärmettäni!
Ei hätää toki!... Käärmettä jos kaihdat,
sen nahassa jos et sä mua usko,
niin uskot, kun ma kerran kaunihisti
pukeudun kätyriini Harhamaan...
Kun hänen nahassansa luokses hiivin,
niin onnen aika sulle armastaa:
Ma herkut hekkumaiset hänen suullaan
sinulle kerron... Herras täytyy tuta
mun suuri voimain. Suulla Harhamani
ma henkeni sun sieluusi, sa kurja,
puhallan, kuten kerran Jehovasi
puhalsi väärän hengen sieramiisi,
niin tehden sinut omaks' orjaksensa,
jok' on mun äänelleni kivikova
nyt vielä, kun ma sua pelastamaan
kynsistä Rääkkääjäsi tullut oon."
Hän antoi tulimerkin vartijoilleen
ja nousi niiden kanssa siivillensä.
Ja halki kaikkeuden vinhoin vauhdin
hän lensi, niin kuin hurja tähdenlento
mi tietään tuntematta ilmaa halkoo
tuhansin vuosin. Hänen ympärilleen
kohahti pimeästä sotajoukko,
mi riemuhuudoin, soiton raikuessa,
nyt herrallensa kantoi kunniaa.
Tuukkala.