Ranniston talo on joen rantatöyräällä, siinä missä Litvanjoki laskee
Litvanjärven lyhyeen, tylppään lahteen, jota lehtevät vaararannat
reunustavat. Suoraan talon ikkunoista näkyy saarilla siroteltu
järvenselkä. Likemmät saaret kohoavat vedestä pieninä metsäkumpuina,
tyynellä kuvain riippumetsänä vedessä. Kaukaisemmat näyttävät jo
uivan veden varassa ja etäisimmät aivan uppoavat veteen, lelluen
veden kantamina. Talon kohdalla, vastaisella rannalla, joka
kaukaisuutensa johdosta aivan painuu veden sineen, sulaen siihen
viheriänä reunaviivana, on koivikkoon lymyytynyt Litvan kirkko. Sekin
näyttää olevan aallokkoon uppoamaisillansa, nousten siitä kuin pyhä
vedenkukka.
Talon suuri asuinrakennus, kivinavetta, riihet, saunat ja ladot,
ilmottavat tulijalle jo kaukaa, että talo on hyvissä varoissa.
Hyvin hoidetut pellot purkavat viljaa kapaleen täydeltä, ja
niityillä on mehevä heinä laossa aitavieriä myöten, kertoen isännän
toimeliaisuutta. Ja kun vieras tulee taloon kesällä illansuussa,
jolloin kylläinen karja palaa heinäisiltä syöttömailta, utaret miltei
maata viistävinä, niin huomaa hän silmänheitolla, että talossa on
emäntänä kuningatar, joka voi työstänsä ylpeillä enemmän kuin ne
sadat, joille maailma hänenkin maassansa seppeleitä kantaa, tai jotka
niillä itse itseänsä kruunaavat. Talon pihamaata koristavat suuret,
vanhat koivut, ryytimaan sivulla hymyilee herttainen pihlajikko
ja kartanon päätypuolella seisoo talon ylpeys, satavuosia elänyt
kuusi, risti latvassa, viskaten latvansa kahden kuusen korkeuteen ja
levittäen naavaisia oksiansa koko talon leveydelle. Talon taustana
kohoavat sen kolmella puolella vehmaat vaarat, joiden rinteillä
pihlaja, tuomi ja riippakoivu taistelevat jokaisesta kämmenen-alasta,
koristaen rinnettä kilpaa ja peittäen sen lehti- ja kukkarikkaudella.
Yli kaksisataa vuotta oli jo Ranniston suku taloa asunut. Sen
ensimäinen isäntä oli saapunut paikalle nuoren vaimonsa keralla
kirves ja kuokka olalla ja raamattu kainalossa, ja selässä talon
omaisuus: tuohikontti, jossa oli pari petäjäleipää. Paikka oli
silloin asumatonta karua kangasta, josta hän oli vuokrannut
torpanpaikan. Ensi tehtäväksensä avasi hän raamatun ja luki kuusen
juurella vaimollensa:
-- "Jos ei Herra huonetta rakenna, niin turhaan ne työtä tekevät,
jotka sitä rakentavat."
Ja vaimo tajusi silloin miehen mielen. Enempää puhumatta laskeutuivat
he polvillensa saman kuusen juurelle, joka vielä seisoo talon
päätyseinän edessä, rukoillen Jumalan apua, ja veisaten Hänelle
virren. Ja rukous rohkaisi mielen ja se vahvisti käsivartta. Mies
kiipesi kuuseen, sitoi ristin sen latvaan ja antoi sitten maan
maistaa kuokkaa, puunkyljen kirvestä. Vaimo koloi sillä aikaa petäjän
kuorta tulevan talven leivän lisäksi.
Ja kun sitten ilta tuli, kiittivät molemmat yhdessä Jumalaa eletystä
päivästä ja nukkuivat Hänen suojaansa, nuotiotulen ääreen kuusen
juurelle, lehdeksiä pään alla, vuoteena korven kuiva, pehmeä sammal
ja kattona Jumalan luoma kaikkeuden ääretön laki.
Sen kuusen juuri oli Ranniston talon ensimäinen asunto ja kirkko
samalla. Siitä päivin on sen latvassa aina risti taivaalle kohonnut.
Sen kuusen tarina oli ollut ensimäinen taru, mitä nykyinen Ranniston
isäntä oli Martvalle kertonut, istuen sen juurella paljain päin,
raamattu polvella, Martva toisella ja onnellinen äiti rinnallansa.
Sen kuusen juurella oli Martva ensimäisen rukouksensa rukoillut.
Sille oli hän joka tuohkosestansa mehevimmän marjan uhrannut, ja aina
oli hän sitä puhutellut "kuusi-sedäksi". Se kuusi oli vieläkin talon
kirkko, sen juuri se huone, jonne astuessaan jokainen paljasti päänsä.
Mutta palatkaamme vielä Ranniston suvun alkutarinaan.
Kun seuraavana aamuna varhaisin lintu tirskahdutti ensimäisen
säveleensä päivän punaisen silmän taivaan rannalla raottuessa,
nousi Rannisto ja veisasi taas virren vaimonsa keralla. Ihmeissänsä
kuuntelivat sitä heräävät lintuparvet, heleä korpi ja kirkas,
aamuvalon punaama Litvanselkä. Rannassa heräsi hauki kauniiseen
lauluun, sorsa havahtui ja sujahti kaislikon läpi selvälle
vedelle, räpytellen siellä, ikäänkuin unta siivistänsä karistellen
ja painautuen sitten rauhalliseen uintiinsa, halkomaan sinistä
vedentyyntä.
Niin solui päivä päivän tieltä. Korpi kaatui kaskeksi. Kirves
helskytteli puuta virsilaulun ja rukouksen säestämänä. Vaimo taittoi
parhaimmista rauduskoivuista vihdaksia, riipi hakatuiden haapojen
ja raitojen lehdet talven varaksi ja kokoili heiniä joen ja järven
rannoilta. Leivässä oli viljaa puoleksi petäjäisen seassa. Lähde
antoi raitista vettä palanpainoksi, koivu tuohta virsuiksi ja kuusen
oksista kyhätty maja nukkuessa suojaa tuulta ja sadetta vastaan.
Ja kun syyspuoli lähestyi sateinensa, kohosi jo tuvansalvos kosken
vierellä. Heinäpieles nousi talon rikkautena, katiska kokosi kaloja
järvestä ja linnunrihma metsästä teeriä ja koppeloita. Syyssateiden
alkaessa lämpisi jo oma tupa, saunasavu nousi maasaunasta ja koskesta
kolotut tarvepuut kuivuivat matalan tuvan orsilla. Jo kohosi
kaivonvintti. Jo nousi riuku tuvan katolla, väkkärä tuuliviirinä.
Jo valmistui pieni lääväpahainen ja ennen ensi lumia ammui siellä
vieras, eläkelehmä, josta voi meni omistajalle, kirnumaito jäi
särpimeksi Ranniston torppaan.
Niin päästiin päivästä toiseen. Mies kävi kylän töissä ja asui
torppaa levätessänsä, vaimo kehräili kylän kehruita ja kävi välistä
puimassa vierasta riihtä. Seuraavana keväänä poltettiin kaski
paloksi. Kesällä oli se jo otrahuuhtana, pääsi putkelle, puhkesi
vihneelle ja tuotti osan talven leipää. Huuhdan reunassa kukki pieni
lanttupenkki ja palanen naurismaata, ja tuvan ikkunan alustaa koristi
torpan ryytimaana pieni tilkku pellavamaata. Mies raatoi kahden,
rukoili monen edestä ja vaimo kilpaili hänen kerallaan yhteisen
kuorman kannannassa.
Mutta havutemppeli seisoi aina avoinna ja sen juurella palveli mies
vaimoinensa Jumalaa kesäisinä sunnuntaina, sillä kirkkoa ei ollut
lähettyvillä. Vuosi vuodelta laajeni viljelys ja kävi kirjavammaksi:
Ruishuuhta heilimöi ja otramaan vieressä kauramaalla kimaltelivat
kauranripset, auringon valo joka ripsen päässä kyyneleenä, ja tattari
rehoitti toisaalla, värjäten pienen maatilkkunsa ruskeaksi. Kului
aika. Huuhta muuttui pelloksi, aitovieri pientareeksi ja mehevä
mullikko pihamaan edustalla oli kaalimaana.
Jo kuului oman lehmän kello aholla, ja lammas tuli vuoninensa
iltapalalle. Lapset kävivät kesäisin mansikassa ja mustikassa,
syksymmällä sienessä ja puolassa. Jo tekivät ne työtä isän ja äidin
apuna: Tyttö kitki pellavata, poika kasteli kaalia, tai ahertivat ne
jotakin muuta, ja joka ilta ja aamu rukoilivat isän ja äidin mukana.
Mutta pahat päivät tulivat: karhu repi lehmän.
-- "Jäihän Jumala vielä", -- mietti Rannisto ja antoi karhun maksaa
nahan nahalla.
Tuli halla ja pani kaikki kesäviljat. Rannisto kiitti Jumalaa ja
lausui vaimollensa:
-- "Ilman Jumalan apua olisimme nyt hukassa, mutta Hän on varannut
meille petäjikön täyteen talvenleipää. Ja lampaalla saamme uuden
siemenen alun."
Sanattomana kuunteli silloin aina vaimo suuren miehensä puhetta,
kuivasi salaa kyyneleensä ja kiitti miehestänsä Jumalaa.
Niin alkoi Rannisto harva se vuosi aina alusta ja aina kulki hän yhä
pitemmän matkan eteenpäin. Kun lehmä oli mahona, lypsi lähde.
-- "Jumala ei anna sen koskaan ehtyä, ei mahoksi jäädä", -- lausui
Rannisto tyytyväisenä ja jatkoi:
-- "Koivusta ei lopu virsutuohi, auringosta valo ja maasta kasvukyky,
kun on Hän niiden hoitajana."
Jo oli vanhin poika työ-ijässä. Jo lämpisi oma riihi ja peltoa
koristivat kuhilaat, otrakuusikot ja kauraviisikot. Mutta sota kulki
mailla. Poika vietiin sotaväkeen ja kaatui siellä kohta.
-- "Herra antoi ja Herra otti. Kiitetty olkoon Hän!" -- lausuivat
isä ja äiti lähtiessänsä taas yksin taipaleelle, tukena ja
mielenrohkaisijana se Jumala, jonka käden alle he miehekkäinä
alistuivat.
Ja taas mentiin eteenpäin. Jo koristi ylpeä ruiskeko keltasänkistä
peltoa, josta lapset keräsivät tähkiä, ja kauranärte seisoi riihen
oven edessä. Jo kuului oman hevosen kello ja lehmäkarjassa oli kaksi
omaa lypsävää. Tupa oli saanut eteisen, sauna kodan ja riihi korsun.
Kukka kukki akkunalla ja raamattu oli pöydällä yhtä tavallinen kuin
petäjänsekainen leipäkin. Selvä leipä oli vieläkin jouluherkkua. Jos
olikin viljaa, niin säästettiin sitä pahan päivän varaksi, korvaten
sen petäjikön antimilla.
Mutta ei ollut vielä Ranniston käsivarsi kylliksi karaistu, ei
miehen mieli terästetty. Se tarvitsi vielä Jumalan kiirastulta. Ja
se tulikin: kasakkaparvi risteili saloja, merkiten tiensä palavien
talojen tulilla.
Ja eräänä sunnuntaina, kun Rannisto luki raamattuansa, kuului pihalta
lasten huuto:
-- "Kasakat!"
Se oli taivaasta iskenyt tulinen salama. Parahtaen riensi vaimo
pelastamaan pienintänsä. Mies syöksyi vaimon mukana, raamattu
kainalossa, sieppasi kaksi lasta syliinsä ja pakeni tuvan taitse
kuusikkoon. Hetken kuluttua nousi koko talosta, kauranärtteestä,
ruiskeosta ja heinäpieleksestä savu ja punainen lieska, ja hevonen ja
lehmät seurasivat kasakkaparvea.
Ilta tuli. Perhe palasi piilostansa ja kokoontui havutemppeliinsä,
kuusen juurelle. Siinä veisasivat he virren, rukoilivat ja alistuivat
nöyrinä näkymättömän käden alle. Siinä kiitti Rannisto Jumalaa siitä,
että oli voinut perheensä mukana pelastaa kalleimman aarteensa:
raamatun, Häntä kiittäen lausui hän vaimollensa:
-- "Miten hyvä ja viisas Hän on!... Jos Hän olisi lainannut minulle
enemmän käsivarren voimaa, olisin minä kaatanut korven kauvemmaksi
tuvasta, ja silloin olisi pelastuksemme ollut mahdoton... Hänelle
olkoon kiitos ja kunnia!"
Ja vaimo kiitti taas vuorostansa Jumalaa suuresta miehestänsä.
Ja kuten alussa, niin lähtivät he nytkin tielle saman kuusen
juurelta. Sen juurella nukkuivat he yönsä, lämpönä talon kekäleistä
tehty nuotiotuli, peitteenä kuusenlehvä, vuoteena maa ja raamattu
ainoana omaisuutena. Huomen-aamuna varhain rukoili mies rukouksensa
ja lähti ainaiseen elo-aittaansa: petäjikköön. Illemmällä palasi
hän uusi vakka täynnä petäjäistä ja alkoi vielä kerran alusta.
Vaimollensa hän lausui:
-- "Anna sinä anteeksi minulle, että en ole elämäsi polulle voinut
ruusuja ja kukkia sirotella!... Olisithan sinä voinut rikkaitakin
saada... Mutta tottapa se on Jumalan tahto..."
Silloin vuotivat kyyneleet vaimon silmistä ja itkuun painautuen
lausui hän:
-- "Mitä olisivat minulle maailman kukkatarhat ilman sinua! Ja mitä
ovat tämän maailman kukat mielenhurskauden rinnalla, joka joka aamu
puhkeaa uutena ja antaa minulle mielenrauhan ja onnen..."
Niin kirjoitti Ranniston suku omaa historiaansa. Niin loi se
paratiisin keskelle synkintä korpea.
Ja Jumala-uskosta puhkesi heihin aina uusi voima ja mielenrohkeus,
kuten hyvä omatunto hyvin eletystä elämästä. Koettelemukset
muuttuivat kalliiksi taakaksi, suureksi opetukseksi ja
karkaisutuleksi. Uusi asunto kohosi kohta entistä uhkeampana. Ja kun
sitten Rannisto seitsemänkymmenen vuotiaana laskeutui vuoteelle, ei
enää itse noustaksensa, veti taas oma hevonen auraa. Neljä lehmää
söi mehevää äpärikköä. Pellavariihi lämpisi. Riihtä ympäröivät
ruis- ja kaurakeot ja kauranärtteet. Varsa kisaili nurmella ja aitassa
oli jyväsalvo täynnä vanhaa viljaa katovuosien varaksi. Tyttäret
olivat naimisissa. Kukin oli saanut isältä myötäjäiset talouden
aluksi. Lähestyi jo elämän lauvantai-ilta. Poika oli ottanut työtaakan
isän, hänen vaimonsa äidin hartioilta ja näiden tytär kulki jo seudun
kuuluna morsiamena, ja poika varttui nuorukaisen esikuvana.
Silloin kutsui Rannisto perheensä ympärillensä, kiitti sitä
rakkaudesta, yhteisistä kärsimyksistä ja kaikesta ja lausui
pojallensa:
-- "Minä lähden tilille Jumalan eteen... Sinulle en minä voi jättää
mitään maallista. Sillä torppa ja sen tavarat ovat savua, jonka
tuuli vie. Mutta minä jätän sinulle sen peruskiven, jolle torppa on
rakennettu: raamatun tuolta pöydältä... Älä siitä luovu, sillä se on
kultavuori elämässäsi ja pelastus, jolla seisten et myrskyissäkään
hätäydy ja aaltoon vajoa. Sinun torppasi pysyy, niin kauvan kuin se
aarre on sen peruskivenä. Hoida sitä ja jätä se perintönä tuleville
polville!"
Se oli hänen suuri testamenttinsa. Pari päivää myöhemmin lepäsi
hän arkussa kuusen juurella. Hän oli lausunut haluavansa lähteä
viimeisellekin matkallensa havutemppelistänsä.
* * * * *
Polvi polvelta oli sitten Ranniston suku kulkenut kanta-isän avaamaa
latua. Se puristi kultaa kuokanvarresta ja elämän voimaa se ammensi
raamatusta. Toinen isäntä jätti jo pojallensa torpan maat omaksi
konnuksi. Ja kylläinen karja, hyvin hoidetut hevoset ja monivuotiset
kasatut keot todistivatkin, että kuokanvarresta ei lopu kulta, eikä
raamatusta elämänvoima. Seuraavan isännän maatessa kuusen juurella
arkussa oli talo jo Litvan ensimäinen. Sen suuri kirkkovene laski
joka sunnuntai Litvan kirkkorantaan, täynnä talon omaa väkeä. Kuusen
juurella otti jokainen polvi leiviskänsä, Ranniston talon, hoitoonsa
ja siinä jätti se sen seuraavalle polvelle kaksinkertaisena. Tilukset
laajenivat polvi polvelta. Karja lisääntyi, rakennukset suurenivat,
olivat jo maan muhkeimpia. Säästöt kasvoivat ja maine talon
rikkaudesta levisi kirkolta kirkolle yli maakunnan.
Ranniston nykyinen isäntä Tuomas, Ranniston Tuomas, kuten häntä
sanottiin, oli perinyt talon ollessansa kolmekymmen-vuotias. Samana
vuotena toi hän vaimonansa talonsa emännäksi kymmenen vuotta
nuoremman Katrin, Litvan kauniin, kaikkien ihaileman helmen.
Avioliitosta syntyi kolme lasta, joista vanhimmat, kaksi poikaa,
kuolivat nuorina. Kun Rannisto itse oli jo yli neljänkymmenen,
syntyi viimeinen lapsista, Martva. Hänestä tuli vanhempiensa
aarre, niiden kallein helmi. Hän oli perinyt esi-isiensä puhtaan,
jalon sielun ja suuren hengen. Hänessä oli ihmishenkeä enemmän
kuin tuhannessa muussa yhteensä. Hän oli lahjakas, vaikka kaikki
uinui hänessä vielä kukkanupussa. Ollen vanhempiensa silmäterä,
ei häntä oltu päästetty kotoa kouluunkaan, vaan hoitivat hänen
kasvatustansa parhaat koti-opettajat. Hän kasvoi ja oppi kotonansa
kuin konsanaan ruhtinaan tytär. Jo pienenä lapsena puhui hän ranskaa
koti-opettajattarensa kanssa. Maailma, ulkopuolella kotikylää, oli
hänelle tuntematon. Hänen sielunsa jalous ja puhtaus oli painanut
leimansa koko hänen olemukseensa. Kateinen silmäys ei pystynyt
häneen, sillä hänen ylevyytensä karisti hänestä pois kaiken häneen
tähdätyn halpamaisuuden, kateuden ja muun, kuten puhtaus hävittää
alhaiset syöpäläiset, jotka sikiävät ja viihtyvät liassa. Hän kulki
ihmiskukkana, rikkauksien perijättärenä, ja kumminkin kantoi hän
kaikkialla hartioillansa ikäänkuin vaippana ystävien ihastuneita
silmäyksiä. Hän oli koko Litvan yhteinen tytär, sen ilo ja ylpeys.
Tuomaan aikana alkoi Rannisto vaurastua entistä ripeämmin. Talossa
seurattiin tarkoin suvun kantaisän latua. Hänen jättämänsä raamattu
tuki entistä lujemmin talon perustusta. Isäntä itse oli työssä
ensimäisenä, levolle mennessä viimeisenä. Ja kun muut syötyänsä
makasivat ettonetta, istui hän kirja kädessä, etsien niistä niitä
tietoja, joita hän tarvitsi ammatissansa. Hän vertaili niitä omiin
kokemuksiinsa, tutki ja valitsi kelvollisen. Taloon ilmestyi uutta
elämää. Uudenaikaiset työaseet tulivat vanhojen sijalle. Koneet
tekivät työtä, viljelykset laajenivat ja talon varat lisääntyivät
sitä mukaa. Harvinaisella terävyydellä ja nerolla oli Ranniston
Tuomas myös tutkinut historiaa ja elämän filosofiaa.
Ja hänen rinnallansa seisoi vaimonsa Katri, käsi aina työssä, kuten
miehenkin käsi. Arvokkaana kuin ruhtinatar kulki hän navetassansa
ja vaatimattomana hoiteli hän talon kukkia, sekä huolehti
palvelijoistansa kuin paras äiti lapsistansa. Hänessä olivat yhtyneet
sielunjalous ja hurskaus, arvokkuus ja kainous. Hän oli talon hyvä
henki ja Litvan köyhien äiti. Hänen miehensä työhuoneessa oli
seinällä taulu, jossa olivat sanat: "Otsasi hiessä pitää sinun syömän
leipääsi." Sen taulun eteen asetti hän joka päivä kesällä kukan ja
talvella viheriän havun.
Ranniston isäntäväki oli oikea ylimyspari. He olivat palvelijoittensa
isä ja äiti ja seutunsa pappi ja kuningas.
Siitä lähtien kuin talossa tarvittiin vierasta väkeä, olivat
palvelijat enimmäkseen talon kasvatteja. Kurjia kerjäläispoikia
ja -tyttöjä oli otettu hoidettavaksi ja kasvatettu yhdessä talon
lapsien kanssa. Vartuttuansa olivat ne perheen jäseniä, ja kun ne
perustivat oman kodin, saivat ne talosta torpanmaat ja myötäjäisiksi
taloudenalun omien säästöjensä lisäksi, eikä koskaan puuttunut
raamattu niistä myötäjäisistä.
Nyt oli Ranniston talo kuuluimmillansa. Sen maine oli levinnyt yli
kymmenien kirkkojen. Se oli levinnyt kauniina kuin Litvanselän vedet.
Sen tyttärestä puhuttiin kymmenillä kirkkomailla. Kuin vanha luostari
kohosi talo jokitöyräällä. Se levitteli viljelyksiänsä laajalle,
viheriöivänä viljajärvenriekaleena, josta metsäiset vaarat saarina
kohosivat. Kalavedet kihisivät kaloista, rannat sorsaparvista.
Metso- ja teeriparvet kuhertelivat rauhassa koivikoissa. Pyy
piipitti sekametsässä ja havumetsässä heilahteli orava joka kuusen
oksalle. Kaikki oli täynnä rikkautta. Koko talo oli kaunista
luostaritarua. Takana ja sivulla kohoavat lehtivaarat kylpivät
auringon valossa, lintujen laulussa ja käkien kukunnassa, sivulla
kaartui Litvanjoki syvällä altaassansa, kattona lehtiholvi, ja edessä
avautui saarikukkainen järvenselkä. Se luonnon kauneus, yhdessä
talon rikkauden kanssa, ylisti Jumalaa korkeudessa ja todisti Hänen
voimaansa siinä, joka Häneen luottaa.
Kun Martva ja Tuukkalan Oolavi saapuivat venematkalta Ranniston
pihalle, oli pihalla väki ilonpidossa. Paitsi lukuisata talon
palvelusväkeä oli siellä myös joukko seudun nuorisoa. Oltiin
hippasilla.
-- "Hippa!" -- helähti tytön ääni Oolavin sivulla ja huudahtajan käsi
koski häneen.
-- "Missä on 'talo'?" -- huudahti Martva syöksähtäen hipaksi jäänyttä
Oolavia pakoon.
-- "Täällä!... Täällä!... Täällä!" -- helisi vastaus joka taholta ja
Oolavin ahdistamana syöksähti Martva taloon.
Syntyi väliaika. Kymmenet kädet tekivät merkkejä, pyytäen toista
vaihtamaan taloa, jota tehdessä piti hipan ehtiä lyödä hippa toiseen
ja itse päästä taloon.
-- "Joutuin!... Joutuin!... Joutuin!" -- helähti taas ja kohta joukko
syöksyi taloa vaihtamaan. Syntyi yhteentörmäyksiä. Kartano helisi
naurusta ja sen seasta kuului loppumaton:
-- "Hippa... hippa... hippa!"
Leikki jatkui. Poski hehkui mansikanpunana. Mieli oli kesäkepeä,
nuoruus kevätkäen kukkumista.
Rannisto itse ilmautui rappusille, nuorten häntä huomaamatta. Vaikka
hän oli vasta kuusikymmenvuotias, oli päässä jo alkanut näkyä
suortuva elämän hopeakruunua. Rauhallisena laskeutui hän alas ja
kulki leikkivän joukon ohi.
-- "Isäntä on hippa!" -- helähti silloin tytön ääni Ranniston luota
ja huudahtaja, hippana ollut Ranniston palvelija, syöksähti taloon.
-- "Isäntä on hippa!... Setä on hippa!... Setä Rannisto on hippa!" --
räjähti riemuinen huuto joukosta, sekaantuen kättentaputuksiin.
Nyt oli ilo ylimmillänsä. Rannisto juoksi ja tapaili hippaa ja taloa
ja antoi nuorten häntä kiusoitella. Ja aina vain helisi naurun seasta
iloinen:
-- "Setä on hippana... setä on hippana!"
Rannisto pysähtyi jo ikäänkuin väsyneenä. Oolavi astui silloin hänen
eteensä, nosti lakkiansa, kumarsi syvään ja lausui naurussa-suin:
-- "Setä väsyi... No hipatkaa nyt sitten!"
Ja Rannisto teki työtä käskettyä, hippasi Oolavia ja kiirehti taloon,
alkaen talon vaihdon. Ensimäisen hän vaihtoi Martvan kanssa.
-- "Isä... isä... isä!" -- helisi sitä tehdessä Martvan heleä
hoputtava ääni.
Talot vaihtuivat. Hippa kulki miehestä mieheen. Pihamaa oli yhtenä
touhuna. Pojan poski punotti. Tytön kihara heilui vallatonna.
-- "Nyt toista leikkiä!... Sitä 'Täti ja setä'!" -- keskeytti äkkiä
pienen tyttösen kehotus, pienen hengähdyksen ajalla.
-- "'Täti ja setä'!... 'Täti ja setä'!" -- säestivät useat äänet.
-- "Pois minä lähden teidän joukostanne", -- kiirehti Rannisto, joka
tunsi leikin "Täti ja setä".
-- "Ee-ii!... ei isä saa mennä!" -- ennätti Martva, tarttuen pois
yrittävän isänsä käsivarteen. Kymmenkunta muuta riensi Martvan avuksi
ja yhdessä he vetivät Ranniston pihamaan keskelle. Sitä tehdessä
kuului joukosta touhukasta väittelyä:
-- "Ei 'Täti ja setä', vaan sitä uutta, jota Tuukkalassakin
leikittiin!"
-- "Ei sitä vielä osata", -- huomautti joku tyttönen hyvin
salaperäisenä.
-- "Osataan... Osataan!" -- huusivat monet nuoret äänet, lisäten:
-- "Joutuin kukkia!... Tahi vaikka mitä!"
Osa joukosta hääräili Ranniston ympärillä. Toiset kokoilivat kukkia.
Martvan äiti tuli sillä aikaa pihamaalle, kädessä tarjottimella
kahvikalusto.
-- "Täti mukaan!... Täti mukaan!" -- iloitsi nuori joukko kokoutuen
hänen ympärillensä.
-- "Enhän minä... Kahvikupit kädessä!... Hullujako te, lapset,
olette", -- puolustautui emäntä.
Mutta estely ei auttanut. Yhdet ryöstivät häneltä tarjotinta kädestä
ja toiset vetivät häntä pihamaan keskelle, yhä toistaessaan:
-- "Täti mukaan!... Täti mukaan!"
-- "No tule nyt!... Eivät kumminkaan muuten heitä!" -- kehotti
Rannisto nauraen nuorten ilolle.
Ja tuossa tuokiossa pyöri piiri, joukossa nuoret ja keski-ikäiset,
Martvan isän ja äidin ympärillä, laulaen ja leikkien Oolavin
sommittelemaa leikkiä:
"Nyt täti Rannistolle
näin piiri pyöriköön!...
Näin nopsina. Näin...
Nyt setä Rannistolle
jo toisaanne-päin!
Jalka nopsana,
silmä kirkasna,
mieli reippaana,
sydän puhtaana,
näin pyöritään.
Nyt seisahdutaan."
Rannisto hymyili piirin keskellä ja puheli vaimonsa kanssa. Nuoret
muuttivat kisaansa, niijaillen, pyörien ja kumarrellen laulunsa
mukaan:
"Nain täti Rannistolle
nyt niijataan...
Setä Rannistolle
sama uudistetaan...
Kukin yksinään
heille pyörähtäköön,
kukka kädessään,
käsi pystyssä näin!
Kumarrus kaunis nyt!
ensin tädille...
sitte sedälle.
Nyt kaksin pyöritään,
mieli raikkaana,
kesä kukkana,
talvi jouluna
Rannistolla aina hymyilköön!"
Kesä oli todellakin nyt kukkana. Elämä oli joulua ja nuoret olivat
yhtenä ilona. Mieli onnea tulvillaan katseli Martvan äiti tytärtänsä,
joka lauloi toisten mukana silmä kirkkaana ja poskilla lapsen posken
puna. Karkelo jatkui:
"Nyt täti Rannistolle
kättä annetaan...
Nyt setä Rannistolle
kättä käpsätään...
Taas piiri pyöriköön!...
Marjamaana aho,
polku kirkkotienä
arkipäivä häinä,
pyhä juhannuksena
heitä aina helliköön!
Heidän lapsosensa
kodin lintusena
heille laulakoon,
valkokukkasena
heille tuoksukoon!
Setä, täti Rannistoa
nyt kukkasella
kaikki heittäkää.
Piirin pyöriessä
kaikin huutakaa
heille: eläköön!"
Kukkasateeseen, eläköön-huutoon ja iloiseen nauruun loppui kaunis
leikki. Martva tarttui isänsä käsivarteen, katsoi hänen silmiinsä ja
kysyi viattomana lapsena:
-- "Väsyikö isä? Ja tiedättekö, isä, että se laulu on Oolavin
laatima?"
Rannisto silitti Martvan päätä eikä vastannut mitään. Hän katsahti
Oolavia, joka puheli toisten kanssa, ja silloin hänen mielessänsä
heräsi jo ennenkin tuikahtanut ajatus, että Martva ja Rannisto
olisivat hyvissä käsissä, jos miehekäs kunnon Oolavi hänen kuoltuansa
tulisi Ranniston isännäksi.
Martvan äiti oli kuullut tyttärensä sanat ja tajusi miehensä
ajatuksen. Se ajatus oli hänenkin ajatuksensa. Martvan puseroa
korjaillen lausui hän joukolle:
-- "Eikö teitä jo viimeinkin väsytä?... Saatte tulla juomaan
kahvia... Martva, mene hakemaan kahvipannu!"
Kohta oli höyryävä kahvipannu ja -kupit pöydällä koivujen juurella.
Mutta ennenkun ehdittiin päästä kahviin käsiksi, vingahti viulu ja
koko joukko huudahti:
-- "Vuorelan Onni viuluinensa!... Setä! Saako 'jenkkaa'?"
Tuskin ehti Rannisto naurahtaa, kun jo taas helisi iloinen oma
vastaus:
-- "Saa jenkkaa... saa jenkkaa... Setä sanoi, että saa jenkkaa."
-- "Eipäs sanonut vielä", -- huomautti yksi hälinän ja ilon seasta.
-- "Sanoipas setä... sanoipas!... Setä! Sanoittehan, että saa
jenkkaa?" -- kiirehtivät useat yhtenä helinänä.
-- "Sanoin, sanoin", -- myönteli Rannisto hymyillen kyselysateen
seassa.
-- "Jenkkaa, Onni!... Soita jenkkaa!... Setä lupasi jenkkaa", --
helisi silloin loppumattomiin.
Ja sitten soi viulu ja parit tanssivat pihamaan nurmella, toisten
juodessa vuorollansa kahvia. Tuukkalan Oolavi kumarsi sievästi
Martvalle. Käsivarsi puristi kohta hentoa vartaloa. Martvan siro käsi
laskeutui huolettomana Oolavin olalle. Vartalo notkahti. Nuori jalka
oli maasta irti ja Oolavi nosteli lapsuutensa leikkitoveria kuin
kepeää lasta. Martvan jalka tuskin otti pihamaahan. Poski koristautui
entistä enemmän punalla. Ja kun tukka solahti hajallensa hartioille
ja heilahteli tanssiessa, pysähtyivät muut katselemaan. Jokaisen
silmissä loisti silloin ihastus ajatuksena:
-- "Hän on kaunis."
-- "Ja hän on oikean miehen kainalossa", -- ajattelivat toiset.
Ranniston talo, Litvan runollinen luostarilinna oli todellakin
uusi paratiisi, jossa ihmis-elämä solui onnenvirtenä, ainaisen
luomis-aamun kirkkaassa, puhtaassa valossa.
* * * * *
Äkkiä kilahti Ranniston ruokakello. Tanssi taukosi silmänräpäyksessä,
sillä jokainen tiesi, mitä se kellonkilahdus pyhä-iltana merkitsi.
Ei kuulunut naurua, ei liioin puheluakaan. Rannisto istui raamattu
polvilla penkillä kuusen juurella ja koko väki kokoutui hänen
ympärillensä. Joku nouti istuimen itsellensä, muut istuivat
ruohokossa. Ei heilahtanut ruohonkorsi, ei liikahtanut kauranripsi.
Illantyyni ikäänkuin muuttui hartaudeksi, joka hievahtamatta,
herkkänä odottaa kellon kumahdusta.
Alkoi iltahartaus. Tavan mukaan rukoili väki Jumalan apua alkavaa
viikkoa varten.
Rannisto alkoi selittää raamattua. Ääni oli jäykkä, koruton. Sanat
tulivat harvakseen, mutta niiden ajatus oli kirkas, selvä, kuin
kellon kuparista lähtenyt puhdas sävel, joka leviää tyynen vesistön
selille, Hän luki raamatusta sanat: "Jumalan sana on vahva linna.
Vanhurskas juoksee sinne ja tulee varjelluksi." Niiden sanojen
johdosta puhui hän siitä voimasta, jonka jumala-usko antaa ihmiselle.
Monet kuulijat nypistelivät ajatuksissaan kuka kukkaa, kuka heinää.
Martvalla oli valkea päivänkakkara ja keltakukka kädessä. Käsikö
niitä piteli, vaiko kukka kättä viihdytteli, sitä oli vaikea sanoa.
Hän piteli niitä jotakin tehdäkseen, katse isässä ja korva yhtenä
kuulona.
Puheensa lopulla Rannisto hieman lämpeni. Ääni kirkastui. Puhe
muuttui pieneksi runoksi, ei sanarunoksi, vaan oikeaksi: jossa on
ajatuksen yksinkertaisuus ja hienous runoutena. Hän selitti:
-- "Jumalaan uskominen on ihmisille toivo satamasta, kun hän
purjehtii merisumussa, laiva korkean aallon varassa ja jokaisessa
aallonpohjassa kari. Jos olisi silloin kaikki toivo mennyt myrskyn
mukana, eikö käsi herpautuisi ja laiva jäisi oman onnensa nojaan?
Usko, että on vielä varma satama, herättää silloin mielenrohkeuden,
niinkuin aurinko herättää aamusilla metsän suuret lintuparvet
laulamaan valon ihanuudelle. Käsi tarttuu silloin rohkeana peräsimeen
ja sumujen halki vilkahtaa näkymätön merituli."
Hänestä tuntui tuoksuavan viisaus kuin havun tuoksu kuusesta, jonka
juurella hän istui. Hän jatkoi:
-- "Ilman jumala-uskoa on ihminen kuin kukka, joka ei kokoa talven
varaksi: Se pysyy niin kauvan kuin elämä on kesää, mutta jo
ensimäinen syystuuli varistelee sen lehdet."
Hän pysähtyi, mietti sanoja ja jatkoi ne löydettyänsä:
-- "Ihminen ilman Jumalaa on pahan päivän tultua kuin janoinen kaivon
kaivaja, joka kaivaa kaivoa kuivaan hietikkoon, eikä usko vesisuonta
syvälläkään olevan. Hän joutuu epätoivoon, hylkää kaivamisen ja
nääntyy janoon kaivoksensa reunalle, jonka pohjaa ehkä erotti
raikkaasta vesisuonesta ainoastaan lapionterän-mitta."
Kuulijoiden eteen levisi niistä sanoista Ranniston kanta-isän
elämäntarina, ilmestyen kuin harmaahapsinen vanhus, joka odottamatta
saapuu lapsijoukkoon, sylissä suuri vakka täynnä viisautta. Ikäänkuin
sitä osottaen jatkoi Rannisto:
-- "Semmoinen kaivon kaivajahan oli minun esi-isäni: Jumalan apuun
uskominen rohkaisi häntä, antoi hänelle voimaa tunkeutua siksi
syvälle, että etsitty vesisuoni vihdoinkin alkoi pulputa kirkasta
vettä, joka kohta täytti koko kaivon."
Ranniston talo ja sen historia oli kuulijoiden edessä selvänä
todistuksena sanojen oikeudesta. Se oli todellakin kaivo, jonka
raikkaat, kuivumattomat vesisuonet oli löydetty Jumala-uskon varassa.
Harvakseen sanansa lausuen kertasi Rannisto vielä ajatuksensa:
-- "Siten ilmenee Jumala ja jumala-uskon voima meissä. Usko, että Hän
on ja että Hänen apunsa ei voi olla ajallansa saapumatta, niinkuin ei
päivä voi olla nousematta, kesä tulematta, kun niiden aika ehtii, se
usko antaa meille mielenrohkeutta. Se rohkaisee meitä varustautumaan
yölläkin uutta päivää, talvellakin kesää varten, ja toivomaan
myrskyssäkin satamaan pääsyä."
Martva haisteli ajatuksissansa keltakukkaa. Isän sanat putoilivat
häneen lempeänä kevätsateena. Oolavi katseli puhujaa kuin isoisäänsä,
sen kertoessa viisasta satua. Rannisto selaili raamattua ja jatkoi:
-- "Mutta jumala-usko antaa enemmänkin. Se antaa kaiken. Täällä
esimerkiksi sanotaan: 'Hän lähettää enkelinsä -- vartioimaan sinua
-- ettet jalkaasi kiveen loukkaa.' Tämä ei ole tarua, sillä te
tiedätte, että jokaista rikosta seuraa rangaistus: me, toisin sanoen,
kärsimme joka kerran, kun jalkamme kiveen lyömme. Mutta jos me
uskomme Jumalaan ja tunnustamme Hänen käskynsä, emmekö me silloin
karta jokaista rikosta, joka tuo rangaistuksen ja onnettomuuden?
Emmekö silloin -- välttäen hänen käskyjensä rikkomista -- kierrä joka
kiveä, joka voi jalkaamme loukata? Ja eikö silloin Jumalan enkeli ole
todellakin ollut meitä suojelemassa?"
Aurinko tuntui paistavan kuusen juurella. Oolavi oli aina
ihaillut Ranniston hurskautta ja viisautta. Nyt näytti hän
hänestä apostolilta, joka on itse ollut Jeesuksen seurassa.
Kuusikirkko oli tulvillansa hartautta. Puhuja jakoi edelleen suurta
elämänviisauttansa:
-- "Ihmissiveellisyys ei riitä siksi suojelus-enkeliksi. Kuun _oma_
valo ei riitä sille itselleenkään, vielä vähemmin maalle jaettavaksi.
Sillä eivätkö yhdet ihmisistä opeta, että himon vapaa tyydyttäminen
on siveellisyyttä? Mutta toiset heistä opettavat vastakkaista. Jos
nyt kerran inhimillinen siveellisyys julistettaisiin perustukseksi,
eivätkö silloin edelliset olisi oikeassa yhtä suurella oikeudella
kuin jälkimäisetkin, sillä ihmisiähän he molemmat ovat?"
Se tuntui kumoamattomalta. Rannisto teki siitä päivän-selvän
johtopäätöksensä:
-- "Siten on inhimillinen siveellisyys määrittelemätöntä sumua,
joka ei itse tiedä, minne sitä tuuli kulloinkin ajaa. Se on perinnä
kunkin omaa mielivaltaa, himon vapautta. Ja se, joka nostaa oman
määrittelemättömän ihmissiveellisyytensä maailman valoksi, on valoton
kuu, joka yrittää valaista maailmaa omalla valollansa ja itse kieppuu
voimatonna maailman mukana. Mutta kun pimeä kuu siten tarjoaa itsensä
maailman valoksi kirkkaan auringon asemesta, eikö se jo sillä osota
olevansa pimeys, joka ei ole kyennyt _omaa itseänsäkään_ edes siksi
paljon valaisemaan, että olisi silmänsä nähnyt sen pimeyden, joka
hänessä on?"
Kuusen juurella paistava päivä kirkastui kirkastumistansa. Sanat
painuivat ihmisten sydämiin terävinä tutkaimina, joiden kärkeä
vastaan ei mitään voida. Rauhallisena lisäsi Rannisto:
-- "Joka siis vaihtaa jumalallisen siveellisyyden heidän
tarjoomaansa, hän vaihtaa selvän, valoisan tien pimeään kivikkoon."
Ihmissiveellisyys tuntui kutistuvan jumalallisen siveellisyyden
rinnalla, pienemmäksi kuin ruohonkorsi kuusen rinnalla, jonka
suippolatva nosti ristiä pilveä tavotellen. Martva istui kukat ja
kädet helmassa, katsellen isänsä suuruutta. Sanat painuivat häneen
kuin kirkas auringonkuva lammenpohjaan. Jotkut salaiset kielet
soivat. Ilta oli ahdaten täynnä harrasta rukousta. Rannisto puhui
ajatuksissansa, kuin itseksensä muistellen jotakin kaunista unta:
-- "Joskus tulee ihmiselle tarve nöyrtyä, rukoilla. Ne hetket ovat
ihmishengen ylevimpiä. Ne ovat raikasvesinen lähde palon reunassa,
jossa nokinen viertäjä viertää roviotansa savun ja kuumuuden
keskellä. Mutta ketä rukoilisi se, joka on vaihtanut ylevän Jeesuksen
ja Isän niihin, jotka leiviksensä astuvat meidän opettajiksemme,
kiittäen sitä tehdessään lakkaamatta itseänsä siitä, että he ovat
viisaammat ja paremmat muita, eivätkä yhtä tyhmiä ja huonoja kuin me,
jotka käymme Jumalan johdolla elämän kovaa koulua?"
Pikkulintu visersi kuusen oksalla lyhyen laulunsa ja lähti sitten
siipiensä varaan. Muu kaikki vaikeni. Kuulijoiden mielet ylenivät
jo niille maille, joille puhuja oli viitannut. Kärpänen surahti
kerran... toisen, ja sitten vaikeni sekin. Martvan mielessä
läikkyivät isän opetukset kuin valolumme veden pinnalla. Rannisto
jatkoi, kasvoilla miettivä ilme:
-- "Tulin tätä ajatelleeksi niiden sanojen johdosta, joita nuori
pappimme puhui lasten rippipyhänä kirjallisuudestamme... Minusta
tuntuu ihminen aina olevan alinna silloin, kun hän kumartaa kuvaansa
tai omaa itseänsä. Nurmen kukka pyrkii auringon valoa kohti, lintu
korkeuteen. Ihminen on toki niitä ylevämpi. Pitäisikö hänen silloin
ryömiä maan tomussa oman itsensä edessä?"
Martvan mieli läikähti. Isän puheet olivat hänelle kuin vanha tuttu
kehtolaulu. Sadat kerrat oli hän niitä kuullut ja tuntenut aina
mielensä ylenevän pois maasta. Niiden vaikutuksesta oli hän unissansa
ja unelmissansa matkustellut korkeuden ihanuuksien keskellä, ihaillen
suurta, taivaallista runoutta. Nyt ikävöi hän taas sinne. Poskelle
nousi hieno, helteinen kaipuun puna, silmään ikävän hellä sume. Hänen
suhteensa Jumalaan oli eheä hyvän lapsen suhde isäänsä.
Rannisto jatkoi viisauttansa:
-- "Ihmishengessä tuntuu olevan jotain niin suurta, että se ei
saa mielenrauhaa ja tyydytystä maanmullasta. Minusta tuntuu,
että jokaisen ylevän sielun tunnusmerkkinä on se, että se pyrkii
vapautumaan ennen kaikkea ihmisen omasta itsestä, kuten jostain
ahtaasta, arvottomasta hyönteiskuoresta... Ylevä sielu pyrkii pois
oman itsensä jumaloimisesta, kuten kananpoika munankuorestansa, kun
sen siipi on varttunut. Se tarvitsee jotain suurta, korkeaa, jotain
kotia, johon se voi ikävöidä ja yletä. Ja minä uskon, että jos meillä
ei olisi Jumalaa, ihminen sen kuvittelisikin olevan. Niin suuri
on ihmisen Jumalan-kaipuu, niin ylevän hengen on Jumala ihmiselle
antanut.
"Siitä olkoon Hänelle ijäti kiitos ja kunnia!"
Hän pani rauhallisena raamatun kiinni ja lopetti puheensa. Kuulijat
istuivat kuin odottaen, että urut alkaisivat soida ja numerotaulu
osoittaisi virren numeron. Ja aivan itsestänsä alkoikin virsi. Se
alkoi ensin hyminänä... Se lujeni. Yhä useammat yhtyivät siihen. Joku
näppäili kanteleesta heikon säveleen laulun sekaan. Laulu koveni.
Kohta veisasi Ranniston väki täysin rinnoin. Lehtivaara, vetten
rannat ja viljavainiot helisivät virren sävelissä. Vedet välkkyivät,
maa viheriöi. Kaikki ylisti Jumalaa. Taivaankansi kohosi Hänelle
korkeudessa ja sen kuvain riippui Hänen suuruuttansa julistaen
Litvanselän syvyydessä ihanana, valtaavan suurena taivaan sinipatana.
* * * * *
Oli jo maatameno-aika. Kana nukkui yöpuullansa, lintu varvullansa.
Pienet kananpojat olivat peitossa emänsä siiven alla. Metsä pukeutui
yön hämyihin, notko sumuihin, ahven asettui makuullensa ja hauki
yöteloillensa.
Rannisto järjesteli huoneessansa huomis-aamun töitä, kun tuttu
koputus kuului ovelta.
-- "Martvako se on", -- vastasi koputukseen Rannisto. Niin oli hän
siihen vastannut joka ilta, aina Martvan lapsi-ijästä lähtien.
Martva astui huoneeseen, syleili isäänsä, suuteli äitiänsä ja sanoi
heille: "Hyvää yötä"!
-- "Nuku rauhassa, lapseni!" -- toivotti äiti tyttärensä kiharoita
silitellen.
Mutta kun Martva sulkeutui huoneeseensa, tunsi hän jotain ikävää,
eikä hän itse tiennyt mitä kaipasi. Hän istahti akkunalle ja
katseli kauniille järvenselälle. Sieltä tuntui kuuluvan "Litvan
laulu". Hän kuunteli sitä, ajatus omilla matkoillansa, etsimässä
sitä kuulua karia, josta kertoi "Litvan laulu". Se löysi sen
jostain järvenselkien piiloista, jonne ei ole vielä pursi koskaan
purjehtinut. Hän näki mielikuvissansa siellä veden naisen istuvan
karilla, ikävissään, kaipaavan salaperäistä kuvaistansa, kurottuvan
aaltoon, pettyvän ja itkevän. Isän puheen johdosta oli mieli herkkä.
Kesä-illan salaperäinen kauneus herkytti sitä edelleen. Hän eli
tarujen runomailla, jossa jokainen risahdus sai mielen levottomaksi,
surulliseksi. Koko sielu värisi. Hän suri veden naisen mukana,
sääli sitä, tunsi sen tuskia, kaipasi sen keralla kuvaista. Mikä se
kuvain oli, sitä ei hän käsittänyt. Ei hän tajunnut, että hän oli
ihmishengen suuren ongelman edessä. Ei tietänyt tyttöparka, että hän
eli jo ihmishengen suurta historiaa, jossa tarutkin johtavat oikeaan
langanpäähän ja jossa jokainen säije on tuskaa, maailman kirkkainta,
jalointa kultaa. Hän värisi kuin kukka. Hän näki neidon joutuvan
epätoivoon, näki purren laskevan karia kohti. Se tuli ja odotti
neitoa... Jo ilmestyi noita, joka vei purren, loihti mustan yön
kohtalon hevoseksi ja antoi käärmeen ruoskaksi... Martva näki neidon
epäilyt... näki hänen onnenkaipuunsa, näki kuinka silmään sattui
onnenranta, armaan suutelon matkan päästä... Hän näki neidon jo
satulassa istumassa, yömusta kohtalo hevosena... Järven selkä vyöryi
jo vaahtoisena... Onnenranta upposi ulappaan...
Mainen onni on kadonnut... Hurjistuneena ajaa veden nainen, yö
ratsunansa... Raivoissansa lyö hän hevostansa käärmeruoskalla.
Martva mietti tarun sisältöä ja joutui yhä syvemmälle satujen
maille. Saaristoinen järvenselkä muuttui sitä mukaa salaperäisemmän
näköiseksi. Koko tienoo peittäytyi kesäyön runollisiin hämyharsoihin.
Mieli muuttui araksi. Hän istui tunteet herkkinä kuin lapsi
kummitushuoneessa, jossa se joka hetki pelkää peikon ilmestyvän.
Oksa risahti silloin puistikossa yölepakon siiven satunnasta. Martvan
ruumis vavahti. Hän tuli äkkiä levottomaksi ja häneltä pääsi heikko
hätäytynyt huudahdus:
-- "Herra Jumala!"
Koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän pelkäsi jotain, ensi kertaa
elämässänsä. Levotonna avasi hän oven, joka johti vanhempien
makuuhuoneeseen ja hiipi varpaisillaan takaisin akkunan luo. Äiti oli
kuullut hänen askeleensa ja kysyi:
-- "Vieläkö sinä valvot, Martva?"
-- "Vielä, äiti", -- vastasi Martva, rauhottuen äitinsä äänestä.
Pieni vilunväre kävi hänen ruumiinsa läpi. Hän kääriytyi villahuiviin
ja istahti. Yölepakko katseli häntä tarkkaavana, silmät tulisina.
Mutta kun hän istui hetken, kävi mieli taaskin hiukan levottomaksi.
Hän huomasi yölepakon ja säpsähti. Pieni puistahdus vavahdutti
ruumista. Hän ajatteli levottomuutensa syytä, mietti yhtä ja toista,
kunnes luuli löytäneensä, uskoi väsyneensä romaania lukiessaan. Hän
ajatteli:
-- "Minä valvoin ja luin viime yön melkein kokonaan. Aurinko jo
nousi, kun pääsin kirjan loppuun... Varmaankin olen väsynyt..."
Siitä johtuivat hänen ajatuksensa isänsä puheeseen kirjallisuudesta,
samoin papin rippisaarnaan. Hän mietti niitä, yhä eläen äskeisten
haaveiden mailla, järvenselälle katsellen ja hämärää "Litvan laulun"
naista ajatellen Yölepakko häilähteli milloin siellä milloin täällä.
Martvan ajatuksien seasta sukelsi taas levottomuus ja mieleen
muistuivat isän ja nuoren papin puheet kirjallisuudesta. Hän mietti
niitä entistä vakavammin, jatkaen itsetutkiskeluansa:
-- "Minä olen viimeaikoina lukenut paljon... Varmaankin olen lukenut
huonoja kirjoja, koska tulin nyt äkkiä levottomaksi."
Hän mietti ja tuli vakuutetuksi, että niin oli, mutta ei tajunnut
mitä huonoa hänen lukemissansa kirjoissa oli. Ja silloin hän teki
päätöksensä:
-- "Nyt minä ensi lukemisekseni valitsen hyvän kirjan... tai pyydän
isää sitä valitsemaan ja ostamaan."
Silloin riemastunut Perkele sävähti lepakosta tuulenhengeksi ja alkoi
suuren työnsä. Se puhalteli lauhkeana yötuulahduksena akkunasta
huoneeseen ja leyhähteli taas ulos iloisena, kuin leikitellen.
Pöydällä, aivan Martvan edessä, oli aikakauskirja "Hengellinen
kuukauslehti", jota Ranniston talo oli tilannut jo yli viisikymmentä
vuotta. Siinä suositeltiin Harhaman kirjaa "Varotushuutoa".
Tuulenhenkenä häilähtelevä Perkele liehautti sen lehtiä auki...
Martva ajatteli yhtä ja toista kirjaa: sitä... ja sitä... ja sitä...
Mutta hän ei ollut varma mistään.
Taas kävi tuulenhenki, Perkele, ja avasi "Hengellisen kuukauslehden"
aivan auki... Martva vavahti hieman, tuulenhenkäystä pelästyen, mutta
ei huomannut vielä lehden avautumista... Hän mietti toisia ja taas
toisia kirjoja.
-- "En minä löydä mitään", -- ajatteli hän jo väsyneenä, unisena.
Tuulenhenki leuhautti silloin "Hengellisen kuukauslehden" pöydältä
lattialle, Martva säpsähti ja nosti lehden takaisin pöydälle.
Sitä tehdessä sattui hänen silmiinsä kohta, jossa suositeltiin
Harhaman kirjaa. Hän ilostui, luki suosittelun ja kiitti Jumalaa,
jonka uskoi hänelle lähettäneen hyvän neuvon. Hän päätti pyytää
isäänsä ostamaan hänelle Harhaman kirjan. Rauhallisena riisuutui
hän, sulki oven, luki rukouksensa ja nukkui kuin lapsi kehtoon, jota
Jumalan enkelit vartioivat.