Käy pauhu. Kaikkeuden halki
sävähti ihme salamana;
salasta nous' se, salaan löi.
Kun kuulun "Litvan laulun" kaunis sävel
kisaili kirkkaan kaukokaiun kanssa
rinteillä Litvan vaarain lehteväin
ja aatos laulun sanain surullisten
ennusti siten ihmiskohtaloita
kuin noita, joka taikahöyryistänsä
armotta niitä ennustelee muille
kuin säätäisi hän itse ihmis-onnen,
niin: sillä aikaa Litvan-joen pinta
sävähti ihmis-silmän huomaamatta,
kun siitä henki suuren Perkeleen
irtausi. Niin kuin aatos kaikkein hurjin
hän pauhun suuren kantamana lensi
kaikkeuden halki. Kirkkaat meteoorit
antoivat hälle tietä. Ylpeänä
pysähtyi taakse synkän kaukaisuuden
hän kylmään nokimustaan eetteriin.
Hän loisti siinä yksinvaltiaana,
päässänsä kirkas, kaunis tulikruunu,
jalkainsa alla meteoorin hohde
ja verivaippa hartioilla sekä
kädessä kuuma tulikäärme, jolla
hän antoi tuli-merkin. Oitis lensi
ylt'ympärille parvi enkeleitä
kohisten niinkuin aava sävelmeri,
mi vyöryy halki koko kaikkeuden
kuin vesipaljous suuri, hirmuisin.
Kädessä kullakin ol' uljas keihäs,
min varsi oli tulta kuumimpaa
ja kärki salamaa, mi kipinöitsi
ja liekehtien hehkui levotonna
vartensa tulipäässä, vavahdellen
kuin iskuun valmistunut petolintu,
mi nälkäisenä, verenhimoisena
latvasta kuivan hongan joka hetki
on saaliin niskaan iskemäisillään...
Valtaava näky aukes' ulappana:
Ain' taakse ihmissilmän mittamatkan
ulottui tulikirkas piikkimetsä.
Kauniisti hohtaen ja tasaisesti
sen metsän tulikeihäät parvittaisin
toistensa ohi ristiin rastiin liikkui,
kun miljoonittain enkelien parvet
toistensa ohi kaunokulussansa
edessä Perkeleen nyt marsiksivat,
hänelle tehden siten kunniata
valtaavan riemulaulun pauhatessa,
Pääenkelit ne tulivaipoissansa
seisoivat kahden puolen Perkelettä.
kädessä tulikäärme, joka suustaan
savua punertavaa suitsutteli,
mi hienoon, pyhään utupunapilveen
nyt peitti, kietoi suuren Perkeleen.
Taas kävi viima. Oitis korkeuteen
ilmausi toinen parvi enkeleitä,
pukuina tulivaipat, käsissänsä
kaikilla suuret, käärmemäiset torvet
ja päässä kirkkaat tuliseppeleet.
Se parvi hohti siellä pimeydessä
kuin tulipilvi, joka hohteellansa
pimeyden punaa, kuten iltarusko
yön pimeyttä punaa loistollansa.
Välähti merkki. Silloin korkealta
laskeusi suuri, vuolas sävelvirta,
mi tuli miljoonista pasuunoista
kuin rankin sade. Sulosointuisena
se ukkoskova sävelpauhu vyöryi
pilvestä tulisesta. Riemurinnoin
nyt enkelien suuret laumat siellä
puhalsi käärmepasuuniin. Kun sitten
se kuiva sävelsade pauhinalla
saavutti enkelien sotajoukot
edessä Perkeleen, niin riemuissansa
sen pauhun säesteellä ylistystä
ne Perkeleelle, kaikkivaltiaalleen
nyt ratkesivat riemuin veisaamaan.
Pimeys kuohui. Tyhjä vavahteli
ja tulikeihäsmetsät värisivät,
kun satamiljoonainen sotajoukko
nyt herrallensa veisaeli näin:
"Pilvi säveleitä sataa
sulle, verraton ja suuri,
kaikkeuden alkujuuri.
Ei oo sulla suuntaa, rataa.
Kuljet niinkuin vapaa tuuli,
minne tahtos kantaa vaan.
Tulvillaan
kaikki on
kunniaasi... Rauhaton
on sun vihollisesi.
Turvaa hän ei mistään saa.
Sua kaikki palvoaa."
Kuin ukkos-ilma silloin raikui soitto
miljoonain enkelien. Rajusäänä
seottui siihen suuri kuorolaulu
sulaen aivan sulopauhinaksi,
mi vyöryi, kaikupohjaksensa etsi
kaikkeuden rantaa, joka ranta aina
itseensä haihtuu. Ase-metsä välkkyi.
Etäällä ihmis-silmän siintämissä
toistensa ohi tulikeihäsmetsät
tahdissa laulun sekä suuren soiton
kohisten liikkuivat, kun enkel-joukot
herralleen siten kunniata tehden
jatkoivat suurta kaunokulkuaan.
Jo taukos suuri sävel vihjauksesta
ja sotajoukot hiljaa paikoillansa
nyt seisoivat taas eessä Perkeleen,
jok' ylpeänä, majesteetillisna
nyt nähtäväksi loihti paratiisin,
miss' ihmishenki iki-onnellisna
Jumalan yhteydessä oli, toimi.
Avautui näky ihmeen kaunis, armas:
Kuin nöyrä orja raatoi suuri luonto
hyväksi ihmisen. Puu aina vehree
hedelmää kantoi, riemuin, onnellisna,
kuin äiti kantaa lasta sydän-allaan
iloiten taakastansa... Päivä paistoi,
kuu öisin antoi tenhohohdettansa
iloiten, kun saa sitä runsain mitoin
jaella ihmiselle, kuten neito
on onnellinen, kun saa suloansa
jaella viljoin mielitietyllensä
onneksi sen. Ja yhtä onnellisna
valmisti ihmiselle siimeen lehto
ja sammal hienoimmaksi untuvaksi
vuoteeksi hälle kasvoi. Kauneudellaan
koristi kukka nurmet häntä varten
sadoilla loistavilla väreillään.
Niin loisti kaikki. Kukkamaiden päällä
leijaili tuhatväri-perhospilvi
ja peitti kaiken väriharsoon, joka
säteistä päivän hohti, leijaellen
hiljalleen väri-valokylvyssään.
Sen kaiken yli kauniit lintuparvet
kutoivat suurta sävelverhoansa,
mi peitti sointuihinsa kaiken, kuten.
runoiltu harso peittää ihanuutta.
Sen sävelharson alla ihmiselle
antautui koko luonto morsianna
tarjoillen hälle aina parhaitaan.
Kuin konsanansa Jumalalle kantoi
niin koko luomakunta uhriaan.
On kaikki hiljaa. Ihmeen kaunis näky
huikaisi enkeleitä Perkeleen.
On paratiisi rauhaa tulvillansa.
Jänistä armasteli jalopeura
kuin äiti lastaan. Tiikeri ja kauris
nukkuivat rauhallisna vieretysten
kuin lapsipari. Suuri ihmishenki,
mi puhdasta ol' aivan jumaluutta,
sai sopusointuun kaiken. Koko luonto
tajusi jumaluuden ihmisessä
sen tunnustain ja aivan vaistomaisna,
kuin lapset suuren vieraan läsnäollen
talttuivat pedot. Kaikki aherteli
kuin eessä sen, jot' ei voi vastaan nousta,
ei suututtaa. Keskellä paratiisin
elämänpuu hedelmätaakkaa kantoi,
kuin jalo, hurskas äiti, jonka rinnat
jalointa, ylevintä ravintoaan
armaalle lapsoselle valmistavat,
ja äiti itse sitä tehdessänsä
jalostuu, puhdistuu ja henki nousee
korkeuteen, kuten uhraajan, mi kantaa
jalointaan antimiksi Korkeimmalle.
Runoksi ihanaksi kaikki sointui.
Ei tuullut. Tuuli oli nukkununna;
se oli lapsen viatonta unta
ja morsiamen armaan ikävää.
Varpuista vaali ahnas petohaukka
kuin kana poikiansa siiven alla
ja lintu lauloi pedon nukuksiin.
Niin loisti paratiisi. Ihmishenki
siell' eli onnellisna, autuaana,
puhtaana, korkeana. Jumaluutta
kuvasti katse, käynti, korkee otsa.
Kuin majesteetti siellä ylevänä,
keskellä petoparvien hän kulki
Jumala-ihmisnä. Ja Jumalaansa
hän puhtain mielin suhtautui kuin lapsi,
mi luottain painuu armaan äidin rintaan,
kun miel' on puhdas, rikos tuntematon,
ja syyllisyydentunne tuiki outo.
Hän puhtain mielin, avoimena, saattoi
lähetä Jumalaa, kuin veljeään.
Ol' yksi ainut hälle tuntematon:
Ei tiennyt _pahaa_ hän. Kuin puhdas lapsi
hän tunsi hyvän vain. Ei halpa rikos
viel' ollut hälle pahan olemusta
tutuksi tehnyt. Siksi ei hän tiennyt,
mi hyvän pahuudesta erottaa.
Ei tiennyt hän myös mit' on onnettomuus
ja tuska, kärsimys, kun onni, rauha
hyvästä suhteestansa Jumalaan
hänelle puhkesi kuin aamuvalo,
mi helähtää kuin armain lapsen nauru.
yön aamuruskoisesta hymyilystä
kirkkaaksi hohteeks' yli kaiken maan.
Vaan paratiisin puista kauneimpana
kukoisti hyvän-, pahantiedon puu.
Se siellä hohti tuli-omenissaan,
loisteellaan houkutellen, niin kuin tyttö,
mi kiehtoo miestä ulkokuorellansa,
peitellen sillä muun, kuin syötti ongen.
Sen joka oksa, maasta latvaan asti,
makeinta, kiehtovinta herkkuansa
tarjoili syötäväksi ihmiselle
ja kutsui niinkuin vietin kiihotin,
mi valittuaan kutsuu nautintoon.
Jokaisen oksan päässä lauloi lintu
säveltä hekkumaista soidin-ajan:
se sävel lemmen herkkuisuutta kertoi,
sekottuin lehden tuoksuun huumaavaan.
Kuin kaunein morsian se hohti siinä
yllänsä paratiisin valovaippa,
hohteena aistipuna, helyinänsä
makeimmat laulut, joilla lintuparvi
sen helmitteli helmiin hempeimpiin.
Ylhäältä kuiva, vuolas sävelvirta
yhäti tulvi joukkoon Perkeleen.
Hän itse suurna, mutta kademielin
silmäili, kuinka iki-onnellisna
el' ihminen ja kiintyi paratiisiin,
ja koko luonto raatoi rauhallisna
ja täyttä onnen siemausta joi.
Hän yksin oli rauhaton, hän, joka
on kaiken Luojan luoman vihamies
ja vaanii hetkeänsä, kavalana
kuin käärme, joka pelokkaana mataa
pensaassa piilotellen, rauhatonna
saalista väijyy, kaikkein vainoomana.
Sen tuntien, nyt kateuttaan peittäin
hän lausui enkeleilleen seuraavasti:
"Tuo kaikki työt' on Jehovan. Mut nähkää:
koreinna, sekä herkullisimpana
keskellä siellä kohoaa se puu,
mi hedelmissään minun henkein kantaa
ja pahan ihanuuden kirkastaa."
Ja silloin suuri sävel riemukkaana
joukosta enkelien nous kuin myrsky,
mi vimmattuna nousee siivilleen.
Nyt sotajoukko suuri veisas näin:
"Aamuruskon purppuraan
sinä pukeudut,
Vihollistas kostamaan
kun sä sukeudut.
Sinä laulun sävelissä
unelmissa hellimmissä
niinkuin käärme viisahin
madat ihmissydämiin.
Nautintoa, hekkumaa
maljasi vain vaahtoaa.
Henkes kaiken taivuttaa,
hekkumoihin vaivuttaa.
Ken voi sua vastustaa!"
Ja laulun sekä soiton pauhatessa
hän loihti enkelien nähtäväksi
sen hetken jolloin ensi ihmisparvi
söi heelmän kielletyn ja kauhistuen
jo tunsi pahan suuren hirmuisuuden
ja näki kuilun, jok' ol' auennunna
välille heidän sekä iki-onnen.
Lumoista ihmiskatseen jumalaisen
nyt pääsi peto oitis vapahaksi,
tajuten heti luonnontajullansa,
ett' oli poissa ihmisestä voima
mi, kuten kahle sitoi, laski luonnon
orjaksi nöyrimmäksi ihmisen,
sen kulkiessa ihmisjumalana
katseessa voima Kaikkivaltiaan.
Ei häntä enää luonto totellutkaan.
Valtoinna riehui nyt jo petoparvi,
ei myrsky kuullut hänen ääntään nyt,
vaan riihatonna riehui omaa tietään.
Pääs' aalto irti. Hirmupauhinalla
vettänsä viskoi riemastunut meri
rantaansa vasten. Pilvi salamoita
kuin irti päässyt peto sylki maahan,
ja riehahdellen ärjyi rajusää
repien pilviä ja ukkoshuudoin
kierrellen korkeuden kuperalla,
miss' yhä yltyi sade salamain.
Niin oli luonto valloillensa päässyt
ja paratiisi kadotettu. Nyt
jo pääsi valloillensa rikkaruoho:
Nyt ohdaketta, orjantappuraa
maa kasvoi. Niinkuin avuttomat lapset
langennut ihmispari erämaassa
värjötti kauhun-ilme kasvoillaan.
Työ suuri alkoi: paluu jumaluuteen
ja vallotus sen luonnon, joka äsken
ol' irti päässyt heidän vallastaan...
Jo alkoi paluumatka paratiisiin.
Se matka oli raskas, vaivaloinen:
Hiellä otsan oli erämaa
taas höystettävä, luonto vallattava
ja suurin vielä: paha voitettava,
mik' uhkas' aina kaiken hävittää
ja turhaks tehdä paluun Jumalaan.
Vei joka askel taakse saman matkan
kuin eteenkin, ja niinkuin kivikuorina
pidätti palaajata paha, jonka
hän syönyt oli hedelmästä puun.
Kuin syöpä lähtemätön sielun pohjaan
se oli syöpynyt. Nyt murhemielin
elämän kivikuormaa kantoi hän,
jok' äsken vielä oli luonnon herra.
Vaan riemu leimahti nyt Perkeleestä.
Näkyjä näyttäin lausui korskeasti:
"Niin sortunut nyt Jehovan on valta...
On välimatka liian pitkä jo
välillä Hänen sekä ihmishengen
ja ihmis-ikä liian lyhyt on
semmoisen välimatkan kulkemiseen...
Siis onkin turhaa taipaleelle lähtö,
kun toivoton on kerran paluutie.
Mun henkeni on taakka kulkijalle,
sen kanssa kulku liian vitkaan käy,
perille että voisi ennättää...
Ja takana mun herkkuisimmat heelmäin
takaisin kutsuvat kuin Lootin vaimoa..."
Taas nousi riemumyrsky enkeleistä
kuin rajusää, mi puhkee tyvenestä.
Miljoonat äänet veisasivat näin:
"Jos vuoritaakkansa maa voisi
harteiltaan heittää menemään,
tai kaikkeuden ken tyhjäks loisi
aineesta, eivät sittekään
ne voisi henkeäsi poistaa
pois ihmisestä. Ijät loistaa
se ihmissydämessä suurna
sun suuren valtakuntas juurna.
Sa olet suuri, verraton.
On luotas pääsy mahdoton."
Ylistyslaulun myrskyävä pauhu
hyväili ohimoita Perkeleen
ja sävelryöppy tulvi ylähältä
kuin kosken kuohu laulun pauhinaan.
Sen raikuessa miljoonaiset joukot
liikkeelle lähti keihäsmetsinensä.
käskystä Perkeleen. Hän itse johti
säteillen tulen sekä meteoorin
valossa huikeimmassa, kruunu päässä
ja sävelpilven häntä seuratessa
tulisen meren lailla korkeudessa,
miss' enkelien äärettömät laumat
hänelle kaiuttivat ylistystä.
Niin kaikki välkkyi sekä hohti vain
ja kertoi suurta valtaa Perkeleen,
ja voimaa, joka ihmis-elämätä
kuin raskas vuoripaino hallitsee
poluilla pahan, tiellä Perkeleen.
Kuin yhtenäinen, suuri ukkospauhu
kohisi miljoonainen sotajoukko
nyt halki kaikkeuden. Keihäsmetsät
liikkuivat vinhoin vauhdin pimeässä
välkyttäin kärkiänsä: salamoita,
sävelten valtavassa pauhinassa.
Käy suuri kulku aatosnopeaan,
ylhäällä, mistä aatteen siipi yksin
vain maahan kantaa. Joukko loistavin
kohdalle uuden paratiisin lensi
johdolla Perkeleen, jok' ylpeänä
kaikkeutta matkallansa silmäeli
keskeltä hohteen sekä kunnian.
Jo päättyi suuri matka. Mahtavana
kohdalle Litvan joukko pysähtyi
jyrkästi, niinkuin ukkos-ilma musta,
mi synkän turman varjon maahan heittää.
Ja hetken siinä hengähdettyänsä
taas enkel'joukot keihäsmetsineen
nyt kaunoastunnassa järjestyivät
herransa eteen. Litvaa osottaen
nyt lausui heille joukon johtaja:
"Näette, tuoll' on uusi paratiisi...
Jehova siellä linnaa rakentaa...
Tok' ei Hän muurilla voi sitä saartaa...
Ja ennen Häntä siellä olen minä."
Niin lausui hän. Ja uuteen paratiisiin
miljoonat ahnaat katseet viskautuivat
kuin nälistynyt haukka varpuspesään,
miss' emo nauttii lapsi-onnestansa,
kun pienten siipi alkaa liikahdella
ja katse kiittää hellää hoitajaa.
Ihastushuuto pääsi enkeleiltä,
kun katse ehti Litvan paratiisiin,
miss' onnestansa nautti hurskas äiti
ja isä, kiittäin Herraa lapsestansa
Martvasta, joka koko sielullansa
Herralle oli valan vannonut.
Ol' ihmis-onni siellä kukassansa.
Kuin kaunis virsi solui päivä iltaan,
yö kääri kaikki uniin armaimpiin
ja aamuin herätteli lintuparvi
laulullaan nukkuvia aamunpunaan,
jok' idän taivaan reunaa purppuroi.
Maa kasvoi viljaa, vesi järven riistaa.
Taivaalla kulki päivin valoseula,
jok' antimiaan jakoi. Kuuhut öisin
taivaisna valvojana vartioitsi,
ja pilvi kantoi vettä ajallaan.
Ol' aika, jolloin Oolavi ja Martva
veneessä keinuellen kuuntelivat
kuuluisan Litvan laulun laulantaa.
Herraansa enkelit nyt kuuntelivat:
"Uus' Eeva sekä Aadam Jehovalla
taas siellä on... On saalis valmis mulle...
Myös valmis paratiisi herkkuineen...
Puu elämän on täynnä hedelmiä:
Se kantaa hekkumaa ja nautinnolta...
Ja kaiken peittää kaunis lihanrunous
kiehteisiin huumaavimpiin. Kuka voisi
sen antimia maistamatta olla!"
Ylistyslaulu ukkospauhinana
julisti kaikkivaltaa Perkeleen.
Keskeltä sävel- sekä hohdepilven
hän ylpeänä jatkoi puhettaan:
"Hän Itse tunnustaa jo heikkoutensa:
Sinailta lähtien hän tiedon-puuhun
jokaiseen oksaan ripustanut on
varoitussanat: 'älä tapa... huoraa...
varasta!'... Kohta joka asiasta
on Hänen pakko kieltää... sillä lailla
valtansa perusteesta tunnustaa,
se ett' on pelkkää karjaa, jot' on pakko
jo aidoin suojella ja ruoskin ajaa.
mieluista Hälle tietä kulkemaan...
On Sinain käskyt pelkkä karja-aita
ja tunnustus ett' on mun vallallani
perustus vankka _Hänen kuvassansa_...
Voimaani ihmishenki tunnustaa..."
Tulisten keihäsmetsäin hohtehesta
pauhahti taaskin laulu valtaavin
ylistäin Perkelettä. Kunniaksi
editse hänen kulki taajat joukot
herransa suurta voimaa tunnustaen.
Sen loputtua kuului "Litvan laulu"
rannalta Litvanjoen. Tyttö siellä
nyt lauloi ihmishengen tarinaa.
Sen loputtua mahtavana taaskin
joukoilleen puhui Perkele nyt näin:
"Jehovan kynsiin uudelleen ne halaa...
Niin siellä kertoo laulu tyttösen...
Vaan näätte, kuink' on pitkä välimatka...
Sen pituus mulle oiva ase on:
Se väsyttää sen, joka sille lähtee...
Hän joutuu epätoivoon... Hurjistuen
hän silloin hylkää turhan taistelunsa
ja ottaa lahjan herkkuisimman, jonka
mä hälle tuon... Hän silloin huomaa jo.
ett' onkin liian lyhyt ihmis-ikä...
viisainta siis, kun nauttii aikanaan."
Niin lausui hän, tuo henki rauhaton,
joll' ei oo kaikkeudessa lepopaikkaa.
Nähdessään ihmis-onnen, hurskauden,
jok' eessä hänen silmiensä taaskin
todisti kaikkivaltaa Jumalan,
hän kateutta sekä vimmaa täynnä
katseensa ahneen, kiukkuisen ja julman
nyt heitti Martvaan sekä Oolaviin,
kuin ahnas peto arkaan karitsaan,
mi heikon emäparan suojiin rientää
hädissään, väristen ja avutonna
kyyristyy maahan iskun välttääksensä.
Sen nähden vannoi henki rauhaton:
"On turhaa Sinain karja-aidat, ruoskat!
Ei mikään estää voi mun voittoain.
Vuos toinen aikaa: Litvan paratiisi
on valmis mulle. Erämaahan taas
saa ajaa sieltä uuden ihmisparin
Se Julmuri, jok' ansoihinsa heidät
on houkutellut. Sinne tarvitaan
nyt käärme, joka puusta kielletystä
hedelmän näyttää, Joukot Kaldean
saa viedä poijes ukko Jobin kullan:
Hän liian vanha puusta syömään on..."
Taas laulun pauhu raikui kaikkeudessa
muodostain ihmeen suuren sävelsveerin,
mi pauhinalla läksi lentämään
käskystä tuon. Se kaikkeuden halki
nyt syöksyi niin kuin maa, mi radallansa
ijäistä hirmulentoansa syöksyy
kaikkeuden yössä. Keihäsmetsä hohti,
kuin sävelpallo aatosnopsin lennoin
raivoisin vauhdin syöksyi eteenpäin.
Se syöksyi suoraan taakse kaukaisuuden,
miss' alku-usvat tulisina kierii
tiivistyin spiraaleiksi. Niiden halki
käy sotajoukon kulku. Kohinalla
se laski kohti uutta maailmata,
miss' ihmishenki vielä synnitönnä
rauhassa kiitti Herraa taivaan, maan.
Kuin vuolas valovirta maille tulvii
nyt laski sinne suuri sotajoukko
sävelten pauhinassa perustamaan
taas siellä jylhää valtaa Perkeleen.
Ranniston talo.