On taas sunnuntai, iltapäivä.
Hedelmä valmistuu kerkeimmillään herkullisen lämmön ja valon
käsissä. Ruis on jo vesijyvällä, peruna pulpukalla, ohra vihneellä
ja linnunpojat ensi lentoon lähteneinä. Ilma on tyyntä tulvillansa,
luonto kukkeimman kesän hajua ja aurinko vierii valoseulana iltaista
alamäkeänsä.
Pieni vene soluu suksena Litvanjokea myöten, joka laskee
Litvanjärveen Ranniston talon luona. Molemmat joenrannat kohoavat
korkeahkoina kalliovaaroina aivan vesirajasta, kupeet sekametsän
peittäminä, Rantimaiset riippakoivut kallistuvat virran yli,
ikäänkuin kurotellen oksaa antamaan vastarannan koivuille. Ne
muodostavat miltei umpeen menevän holvin, jonka kuvanen riippuu
syvällä joen vedessä vihreänä altaana, missä Litvan vesi valuu hiljaa
joensuuta kohti. Siellä täällä, koivujen välissä kukkii pihlaja
ja tuomi. Vesiranta on lummetta levällänsä, maaranta putkikkona.
Paikoin koristaa lumpeikkoa vedenkukka ja maalla punaa rehevä
orjantappurapensas toiset paikat aivan punaisiksi.
Veneen soututeljolla istui Ranniston Martva, airot kauneissa käsissä,
tukka irti solahtaneena. Perässä istui paitahihasillansa nuori mies,
Ranniston naapurin Tuukkalan ainoa poika Oolavi, kaunis, miehekkään
näköinen mies, hiukan vanhempi Martvaa. Hän piti perää näön vuoksi.
Melan tylsä reuna leikkasi vettä, viiltäen siinä laiskasti,
pehmeästi, kuin kylläinen hauki kaislikon matalikossa. Päivänpaiste
pujottelihe lehtiholvin läpi, putoellen sieltä pilkuiksi soutajien
veneeseen ja joen vesivyölle.
Soutajat olivat vaiti, virran vesi levolla. Vene solui soutamatta,
paikalta tuskin yhtään edeten. Martvan airo ei ottanut veteen. Hän
piteli airoja ikäänkuin ajan kuluksi tai kuin veneen koristuksena.
Veneen kupeelle osui kaksi valkeaa vedenruusua. Oolavi kurottautui ja
taittoi kukat.
-- "Sinun onneksesi, Martva!... Koetappa, saatko kiinni!" -- huudahti
hän heittäen kukan Martvalle.
-- "Kiitos!" -- huudahti Martva, siepaten kukan ilmasta käteensä.
-- "No sepä kävi somasti!... Otit kuin ilmasta säveleen... niin
sievästi... Siitä pitää antaa sinulle paras palkinto", -- innostui
Oolavi. Ja kumartuen heittämään toista vedenruusua jatkoi hän:
-- "Mutta sekin pitää sinun ilmasta sievästi nopsata... No!...
Hopsis!"
-- "Oooh!" -- huudahti Martva ilosta, sieppasi taas ilmasta kukan,
katkaisi kiharan hiuksistansa, sitoi sillä molemmat kukat yhteen ja
kiinnitti ne rintaansa.
Sen tehtyänsä nyökkäsi hän sievästi nuorelle miehelle ja kiitti:
-- "Kiitos, Oolavi!... Ne olivat varmaankin onnenkukkia, kun
kasvoivat keskellä virtaa vieretysten..."
Nuori Oolavi katseli ihastuneena kaunista tyttöä, jota vedenruusu
puki aivan enkeliksi. Ja kun Martva nyökäytti päätänsä vielä
toisen kerran kiitokseksi ja heidän katseensa kohtasivat toisensa,
tuntui kuin olisi onnenkukka helahtanut keskelle kesän kukkeinta
kauneutta. Kumpikin huomasi sen, eikä kumpikaan tajunnut, mikä se
kukka oli. Arka mieli ei uskaltanut sanoa, että se oli lemmenkukka,
joka arkaillen raotti nuppuansa. Sen terälehdet koskettivat
arastellen, ensi kerran, auringon valoa, värähtivät hentona värinä ja
sulkeutuivat uudelleen kuin lapsen silmä liian aikaisin havahtaessa.
Ja kumminkin oli siinä katseessa paljon vaistomaisesti tajuttuakin.
Yhdessä olivat he pieninä valinneet rannasta noppakiviä,
kahlailleet vedestä pulpukoita, olleet talosilla ja piilosilla.
Sitten olivat he laitelleet tuohesta marjatuutteja ja tuohkosia,
käyneet marjassa, vaihtaneet marjoja toistensa kanssa, koristaneet
toisiaan keltakukkaseppeleillä keväisin, kesin ruiskukilla, juosseet
leskeä, käyneet koulua ja kiikkuneet kylän muun nuorison kisoissa.
Koko elämänsä ijän olivat he niin katsoneet toinen toisensa
silmiin, eivätkä olleet koskaan tunteneet sitä, mitä nyt veri oli
sanonut. Mutta se kaikki oli puhdasta, jaloa, kuin lapsen suruton
hautajaismieli.
Silloin helahti kesäinen pyhä-ilta kauniimmaksi. Jokaiselle
muistomaalle nousi kukista perhosparvi. Jokainen tuttu mahlakoivu
hymyili, kuusi kertoi vanhaa tarua ja pihlajikko punotti muistojen
mailla marjoista aivan yhtenä punana.
Molempien katse painui hetkeksi alas. Syntyi hiljaisuus. Ei
vierähtänyt väre veden pinnalla, ja vaiti istui lintu. Ainoastaan
jostain kaukaa kuului tytön kaunis lemmenlaulu. Molemmat kuuntelivat
sitä sanattomina. Eivät he ennen olleet sitä laulua niin kauniiksi
huomanneet, eivätkä maata niin runolliseksi. Se laulu nousi nyt
ikäänkuin tuoksuna kukastansa, jona oli laulajan kulkema metsä.
Martva oli päästänyt airot käsistänsä. Ne viilsivät nyt veneen
kupeella joutilaina. Itse hän otti pienen kanteleen polvillensa ja
näppäsi siitä jonkun säveleen etäisen laulajan laulun sekaan. Ja kun
laulu oli loppunut ja sen sävel haihtunut kuin itäinen taivaanranta
sen sineksi haihtuessa, laski hän kätensä kanteleelle kuin väsyneenä
ja katseli avonaisilla silmillänsä, itse tajuamatta mitä. Oolavi
katseli häntä sanattomana, unohti veneen, eikä enää muistanut, että
on mela kädessä.
Hetken mentyä näppäsi Martva taas jonkun säveleen kanteleesta,
ikäänkuin illan ratoksi. Sävel osui "Litvan laulu"-nimisestä
laulusta. Kuka oli sen laulun sanojen seppä, sitä ei kukaan tiennyt.
Se laulu oli ilmestynyt Litvaan kuin kukka kankaalle, samaan aikaan
Martvan kanssa, ja se oli metsässä kulkijan toveri, paimenen
päivänkulu, soutajan airon tahtilaulu, ikävöivän tytön hely ja
nuorison kisalaulu. Olavi yhtyi hyräilemään "Litvan laulun" sanoja
soiton mukana, puoliääneen, kuin vain ilman-edestä. Hän hyräili:
"Karill' on vedennainen.
Hän on niin murheissaan.
Sen miel' on kummanlainen:
Hän kaipaa kuvaistaan."
Vene ei tuntunut etemmä soluvan... Se oli vain ollaksensa,
virrankalvon koristeena... Se kuunteli paikoillansa kaunista Litvan
laulua, airot laiskoina sivuilla... Hauki torkkui kaislikossa, evä
velttona, elämä vedenhaaleutena... Ahven lepäsi matalikolla kivien
kolossa, ja särki ihaili suomujensa hopeanhelettä. Oolavi hyräili
edelleen kauniista vedennaisesta, joka istuu Litvan järven karilla:
"Niin kaunis olla halaa,
kuin kuvaisensa on.
Yöt, päivät itkee salaa
ja niin on onneton."
Vene koreili kukkana... Sen kuvainen riippui sitäkin kauniimpana
syvällä koivujen kuvaisten seassa... Virta kaartui polvekkeena...
Tyttö soitti, poski punotti... Rintaa koristi kukka ja kihara
korvallista. Laulu jatkui:
"Kurottuu aaltoon -- pettyy.
Kuvansa sinne jää.
Poloisen poski vettyy.
On kumma taru tää.
Se kari Litvanselkää
salassa kaunistaa.
Jokainen sitä pelkää
ja -- luo sen haluaa."
Metsä kuunteli laulua kukkana... Rantavaara lellitteli kaikua kuin
pientä arkaa linnunpoikaa... Vene seisoi joen helynä... Särki
pulahti, kaisla nuokahti... Elämä oli kuin veneen tyyntä vesitietä,
johon ei raaski airo ottaa.
Silloin värähti Martvan mieli. Vaisto sanoi hänen istuvan karilla,
katsoen "Litvan laulusta" kuvaistansa, Eikä hän tiennyt miksi nyt
niin oli. Hän mietti vain, mitä mieli käski. Samoin oli Oolavinkin.
Kannel herkesi soimasta. Laulu loppui. Oli kuin ei olisi uskaltanut
katsoa syvemmä veden saloihin. Mieli heltyneenä istui Martva miettien
jotakin.
Mutta rannalla istui tyttönen, vierellä mansikkarove täynnä marjoja.
Hän oli kuunnellut laulua ja jatkoi nyt sitä kuin sovitellen helmiä
kauniin illan koruiksi. Hän lauloi:
"Ja kumma nainen siellä
se Litvan laulu on
ja joka purren tiellä
miel'teko verraton.
Hän Litvan helmi korein
ja kaunein kaiku on,
sen virsi hartain, sorein
ja kukka tahraton."
Oolavi oli huomaavinansa, että Litvan laulua, sen laulun kaunista
veden naista kantoi se vene, jonka perää hän piti... Sen
soututeljolla kukki Litvan puhtain kukka, rinnassa vedenruusu
onnenkukkana... Hiljaa vei vene kaunista kuormaansa... Ääneti avautui
pehmeä tie sen kulun edessä... Lehtiholvi hymyili... Kaislikko oli
muuttunut kortteikoksi, ranta jyrkemmäksi... Tyttö jatkoi taruansa:
"Hän monta neito-vuotta,
kuin kukka karillaan
kuvaistaan kaipaa suotta.
Se asuu aallossaan.
Se suuren, puhtaan kaipuu
vie voimat, turman tuo.
Epäilyyn raukka vaipuu
ja tuskanmaljan juo.
Ei kukaan luokse tohdi...
Vaan vihdoin poika maan
karia kummaa kohti
jo painuu purressaan.
Hän rohkein mielin soutaa.
Karille kulku vie.
Veen naisen sieltä noutaa...
Nyt alkaa paluutie."
Veneessä olijat kuuntelivat tytön laulamaa tarua entistä
hartaampina... Arkana värisi Martvan mieli... Hän ikäänkuin aavisti
tarun olevan elämäntarua, aavisti ja oli sitä tajuamatta... Elämä
hymyili ympärillä viisaana ja lempeänä kuin vanha naavakuusi, jonka
kätköt ovat satuja täynnä... Sydän sykähti... Se pyysi kuusta
kertomaan tarunsa... Ja kuusi kuuli. Tyttö jatkoi lauluansa:
"Vaan onnenpurren noita
rannalta silloin vie.
Ja Litvan aallokoita
ei halo kulkutie.
Keskellä Litvan selkää
on nainen turvaton
ja poika, jota pelkää,
turvansa ainut on."
Laulun sanoista tuoksui suru, sävelestä kesäisen pyhä-illan kaiho.
Taru jatkui:
"Vaan poika neito-parkaa,
jok' itkee, arkailee,
kuin linnunpoikaa arkaa
näin neuvoin rukoilee:
'Sä ällös suotta emmi!
On varma onnentie.
Pois heitä pelko! Lemmi!
Se tie sun onneen vie.
Nääs, päässä suukon heiton
on ranta onnenmaan' --
niin lausuu poika neidon
edessä polvillaan.
Yön mustan tuo nyt noita
hevoksi kohtalon.
Ja sitä näyttäin poika
taas lausuu pelvoton:
'Nyt vara valikoida
jo liian myöhä on.
Siis ällös pakoon koita
käsistä kohtalon!
Suo huulen onnen maisen
huulelta ottaa vaan!' --
Sen lausuttuaan naisen
hän nostaa satulaan."
Martva oli tarttunut airoihin ja nostanut ne levälle... Valmis oli
airo ottamaan virran veteen, vaan yhä jäi se tekemättä... Korva
kokosi ennustusta... Mieli etsi siitä selitystä kuin pääskynen pesän
paikkaa... Katse oli taivaan puhdasta sineä, mieli koti-ikävätä...
Rannalla risahti oksa... Laulu etsi kaikuansa ja vene solui
levällä-airoin. Tyttönen jatkoi:
"Vaan sääli neito-rukkaa!
Hän lausuu mietteissään:
'Ei kohtaloaan hukkaan
voi siirtää yksikään.'
Kuvansa aaltoon heittää
ja suostuu suudelmaan...
Karinsa aalto peittää
on siitä muisto vaan.
Vaan Litvan vesivyöhyt
nyt onkin harhanmaa.
Hevoisna synkkä yöhyt
hän siellä ratsastaa.
Ei löydy koskaan rantaa.
Kuin tuuli rauhaton
heponsa häntä kantaa,
hän on niin onneton.
Kuin haamu ajaa yöllä
vavisten harhaa yö.
Hän itse käärmevyöllä
hevostaan hurjaa lyö."
Laulu loppui, taru oli kerrottu... Lehtivaara keräili kaiunrippeet
koloihinsa ja tyttönen lähti tuohkosinensa nousemaan polkua myöten
mäelle... Mutta Martva ei nyt tajunnut mitä herkkä mieli läikähteli.
Hän sitaisi kiharan korvalliselta tukkalaitteeseen takaisin.
Aironlapa painui hiljaa veteen. Pieni aalto pulahti sen ottamasta
ja vene liikahti hiljaa eteenpäin. Venerantaan oli enää airon-ote.
Oolavi melasi voimakkaan vedon ja vene suhahti rantahietikkoon.
Oolavi nousi, otti Martvaa, Litvan laulua, käsin kainaloista ja nosti
hänet kuin lapsen rannan ruohikolle.
-- "Kiitos, Oolavi!" -- nyökäytti Martva, ja sillä aikaa kun Oolavi
veti veneen teloillensa, taittoi hän kaksi kukkaista, sitoi ne
ruoholla ja ojentaen ne Oolaville, lausui:
-- "Onnenkukistasi!"
-- "Onniko onnenkukista?" -- tarttui Oolavi puheeseen.
Nuori tyttö nyökkäsi hänelle myöntävästi, katsoi hänen silmiinsä
avoimin silmin ja lausui:
-- "Mennään nyt kotiin!"
Ja kuten sisar ja veli alkoivat he nousta rantavaaran rinnettä,
puiden alitse kiertelevää polkua myöten. Mäen päällä oli veräjä.
Nopeasti hyppäsi Oolavi sen yli, ja kun Martva oli ehtinyt nousta
veräjän selälle, sieppasi hän hänet syliinsä, nosti maahan kuin
pienen tyttösen ja huolettomina lähtivät he astumaan Ranniston taloon
ruispellon halki tallattua kapeata oikotietä myöten. Polku oli aivan
tukossa pitkäkasvuisesta rukiista, ja peitti kulkijat kokonansa.
-- "Ai!... En minä enää löydä tietä... Minä jo eksyn", -- huudahti
edellä kulkeva Martva rukiin sisästä, kun muutamassa paikassa oli tie
kokonaan umpeen mennyt.
-- "Annas kun minä kuljen edellä, niin et eksy!" -- lausui siihen
Oolavi, astui edelle ja alkoi jakailla tietä rukiin läpi, kysyen
leikillä:
-- "Vieläkö nyt eksyt?"
Martva naurahti herttaisesti ja vakuutti:
-- "En minä sinun jäljessäsi kulkiessani koskaan eksyisi... en
missään ruispellossa..."
Hän oli lausunut nämä rohkeat sanansa juuri silloin, kun astui pois
rukiin sisästä. Siinä ruispellossa ei hän ollut eksynyt Oolavin
jäljestä kulkiessansa. Mutta edessä oli vielä toinen ruisvainio:
suuri, tutkimaton elämän vainio, jonka polut ovat usein hämäriä
tutkimattomia, ilman suuntaa ja tienviittaa, usein umpeen menneitä,
joskus taas avautuen aukioksi, erämaaksi, josta ei löydä tienpäätä,
eikä sen suuntaa.