MARTVA

Kun tyttö lupasi Luojassa pysyä.

Taivaan rauha ja maan ihanuus ylistivät Jumalan kaikkivaltaa ja

hyvyyttä, kaikkeus Hänen suuruuttansa. Järvenselkä helisi soutajan

laulusta yhtenä vesirunona. Nurmi nosti kukkaa, metsä oli lihava

puunmehusta, rantalumpeikossa sikisi ja varttui vedenvilja, ja koko

luonnon kauneuden päällä helisi lintujen kirkas, heleä laulupilvi,

riippuen ilmassa kuin sävelharso.

Vedenhengessä, niemekkeellä lymyili Litvan pieni puukirkko

metsänsilmässä, vanhan koivikon sisällä. Se koreili siinä kuivana

metsäkukkana, pujotellen ristiänsä puiden latvojen lomitse, tuskin

ylemmä niitä. Katolla viherti siellä täällä pehmeä sammal. Suurehkot

ikkunat kimaltelivat auringon heijasteesta surullisina, mutta

kirkkaina, kuin huikaisisi se valo niitä, kuten puolipäivän paahde

silmiä. Räystäs riippui, risti kohosi runona. Seinällä riippui koivun

varjo repaleena ja oven ränsistynyt pihtipielilauta ja rappusen

lahonnut hirsi kertoivat vanhaa, kaunista runotarua, julistaen häviön

ja kuoleman suuruutta kuin harmaat hapset.

Äkkiä helähti tornista kirkonkellon pehmeä messinkisävel, haihtuen

järvenselälle soutajan laulun sekaan.

Kuin enkelien kantamana laski se siellä vesille ja rantamille

levälle, vieden Litvan hurskaalle väelle kutsun Jumalan eteen. Rauha

seurasi soiton jäljestä, ylensi ihmismielen, valoi rintaan hurskautta

ja kohotti sielun ylemmä maantomuja. Heti muuttui ihmissilmä: ranta

näytti nyt rauhallisemmalta, ruiskukka kainommalta, eikä kuulunut

enää järveltä airon ääni, ei soutajan laulu, vaan autiona rauhanmaana

hymyili sen sininen vesiselkä. Oli kuin istuisi siellä enkeli, itkien

salassa ihmispoloisen suruja. Ahven pulahti. Rannalla risahti oksa

arkaillen ja lintu tirskasi lyhyen:

-- "Tvirrr!"

Ääni hiljeni. Lintu asettui siimekseen päivän kuumuutta pitämään.

Sotka keskeytti uintinsa, hauki asettui levolle ja katiskassa nukkui

sinne eksynyt kuha.

Litvan hurskas väki oli jo koolla Jumalanhuoneessa. Matalassa

holvissa tuntui vielä kiertelevän kirkon kellojen messinkipehmeä

ääni, koivikon maukkaaseen tuoksuun sekoittuneena. Ikkuna tulvi

täydeltänsä auringon kirkasta valoa. Kirkkomaa tuntui olevan täynnä

jumaluutta; enkeli joka oksalla, joka kukassa Herran sormien jäljet

ja joka ruoho Jumalan työtä. Aurinko paistoi Hänen armoansa ja

kirkossa kokoili enkeli ihmismielistä suruja. Mieli kepeni. Povi oli

rauhaa täynnä, sielu oli puhdas kuin kesäisen pyhäpäivän kirkko-aika.

Urkuparvelta alkoi kuulua pienten urkujen soitto, rauhallisena kuin

yksinäisen vaeltajan laulu metsäpolulta, metsän hiljaisuuden ja

kesäisen lauvantairauhan sitä hiljaa kuunnellessa. Harras kirkkoväki

yhtyi siihen, veisaten:

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen."

Ja silloin tuntui kuin olisi todellakin kirkkoon tulvannut

valovirtana uusi, armas aika, avautuen ihmissielulle ijankaikkisuuden

suurena rauhana. Elämän karut kankaat hävisivät muistosta ja niiden

sijalle levittäytyivät ihmishengen ikävöimät ahot, joissa päivin

kukka koristi kaiken, öisin juhannuskokko, joka paloi uhritulena,

vartioiden nukkuvia ja vieden niiden kiitosta korkeuteen. Täysin

rinnoin kuin enkelijoukko Jumalan istuimen edessä veisasi Litvan

hurskas väki, sitä ihanuutta ajatellessansa, Jumalalle kiitosta

vakuuttaen:

-- "Kaikki, kaikki todistaa Sinun hyvyyttäsi ja Sinun suuruuttasi...

Sitä todistavat viheriäpukuiset puut... ylpeät yrttitarhat...

kukkaniitty... hedelmöityvä vainio... kalaa kasvava lammin aalto

ja linturikas metsä, jossa turvattomat lintuparvet hautovat Sinun

kaikkivoivan kätesi suojelemina..."

Ja ihmisrinnassa puhkesi siiloin kaunis kaipuu kuin pikku uruista

pillahtava soitto, kaipuu: "Miksi en minä ole yhtä hyvä ja armollinen

ja laupias? Miksi eivät minun povessani aukene ne lähteet, joista

vuotaisi Sinun henkesi ja toisi rauhan ja tyydytyksen, kuten Sinä

niitylle armaan kukka-ajan, linnuille pesimis- ja hautomis-onnen ja

kukille kauniin heilimäjuhlan? Miksi ei minussa puhkea se jumaluus,

joka korottaisi minun henkeäni Sinun olemuksesi osaksi, pois

maantomuista ja taisteluista?"

Ja kun laulu oli loppunut ja pienet urut soivat vielä, ikäänkuin

korvessa laulajan kaikuna, kumartui harras väki sen Jumalan edessä,

jonka kaipuu on ihmissielun jaloin ja puhtain, ihmisen olemuksen

kaunein kukka, se ainoa, joka erottaa hänet eläimestä ja korottaa

hänet yläpuolelle kaikkea.

Oli rippipyhä.

Litvan pienen seurakunnan tytöt ja pojat kokoontuivat alttarin

eteen lupaamaan Jumalan ja ihmisten edessä, että he eivät luovu

Jumalasta, eivät nouse sitä Jumalaa vastaan, jonka alttarin

edessä he nyt seisovat ihmis-elämän kevätkukkina, vaan nöyrinä

alistuvat Hänen edessänsä. Vanhemmat katselivat silloin puhdasta

lapsijoukkoansa kuin ihaninta kukkamaata, jonka päällä helskyvät,

ikäänkuin lintujen lauluharsoina, isän ja äidin siunaus ja onni

lapsestansa, elämänsä kalleimmasta kukasta, tulevaisuudentoiveet

välkkyvät auringon valona ja vanhuuden-ilo kisailee perhosparvena.

He muistivat sitä katsellessansa sitä aikaa, jolloin itse olivat

kukoistaneet kukkina, elämä tulvillaan tulevaisuuden toiveita, mieli

puhtaana päivänpaisteena, polut hopeaisina ja elämäntyö pyhä-ilona.

He muistivat sitä, näkivät edessänsä puhtaat lapsensa, oman

elämänkukkansa kantamat kauniit hedelmät, ja he kumartuivat entistä

syvempään sen Jumalan eteen, jonka hyvyyttä todistaa viheriäverhoinen

puu, auringon ehtymätön valohopea, koti-onni, lapsiparvi ja

kaikki, mikä on olemassa. Koko elämä kirkastui ainaiseksi armaaksi

ajaksi, juhannusjuhlaksi, jolloin kaikki ylistää Jumalan hyvyyttä,

joka vuotaa yli luonnon auringon valona, kasvuvoimana, kukkien

äitiytymislahjana, neidon kauneutena, linnun hautomis-onnena, lauluna

ja ihmispoven onnentunteena.

Rippilapsien joukossa oli Litvan varakkaimman talon, Ranniston, ainoa

tytär, Martva. Hän oli koko seudun lemmikki, hurskaan isänsä ilo,

äitinsä unelma ja kaikkien silmäterä. Hän oli puhdas kuin enkeli,

viaton lapsi, jonka elämä oli pyhävirttä, unet ja unelmat hartautta.

Hänen puhdas sielunsa oli kukka, johon ei perhokaan olisi raaskinut

siivellänsä koskea, peljäten siihen pilkun jäävän. Taivaan sini oli

hänelle sitä, mitä on kuvastin muille tytöille. Siitä katseli hän

Jumalan suuruutta. Kukassa ihaili hän Hänen hyvyyttänsä, eikä itsensä

kukan väriä, ja elämän-onni oli hänelle puhjennut sielun puhtaudesta

kuin sielun rauha oikeasta rukouksesta.

Nyt seisoi hän alttarin edessä Jumalan lapsena. Armaissa silmissä

liekehti kainous ja puhtaus, jumaluuden kaipuu, rauha ja hyvä

omatunto Hänen ja koko maailman edessä. Mustasta, silkkihienosta

tukasta oli pari kiharaa solahtanut otsalle, silmikkona ilakoimaan.

Avonaisessa katseessa oli kainous ja puhtaus kukalla, verhiöinä

kauniit mustat silmäripset ja ihmeen-kauneilla kasvoilla helotti

nuoruuden helein puna yhdessä sielun jalouden kanssa. Hän oli

korven kukka ja metsän lähde, lehdon runo, ahojen armas tuuli ja

kotirantojen kaunis laulu.

Kun hän astui ensimäisenä alttarin eteen, katsoi koko Litvan väki

häneen ihastuneena, ylpeänä, ja isä ja äiti laskeutuivat polvillensa,

kiittivät Jumalaa tyttärestänsä, antaen onnenkyyneliensä vuotaa

Hänelle uhriksi ja vastalahjaksi. Elämän-onni, mielenrauha ja jalo

kiitollisuuden tunne täytti heidän sielunsa ja kirkasti heille

maailman kuin Jumalan kunnia, joka tulvii korkeudesta valovirtana

kaiken yli.

Heille oli joutunut isän ja äidin armas aika.

* * * * *

Litvan kirkossa saarnasi sinä pyhänä nuori, hurskas pappi, todellinen

Jumalan palvelija, pastori Aamusto. Hän oli juuri papiksi vihitty

ja astui nyt ensi kertaa Jumalan alttarille todistamaan uskoansa

ja vannottamaan muita. Vaatimattomana polvistui hän alttarille ja

rukoili hartaasti:

-- "Rakas Isä! Suo Sinun puhtautesi ilmestyä tällä hetkellä minun

sydämeeni, niin kuin kirkas iltatähti puhkeaa sinestä taivaalle, joka

auringon mailleen mentyä on autioksi jäänyt. Anna minulle voimaa ja

uskoa valaa sitä puhtautta niiden puhtaisiin sieluihin, jotka nyt

seisovat alttarisi edessä nuoruutensa kukka-ajassa, julistamassa

Sinun hyvyyttäsi poskiensa punalla, elämänsä kevätkauneudella,

onnellansa ja runollisilla toiveillansa! Suo minun olla kirkas

aamutähti, joka sinun valollasi valaisee täällä murheen maassa

vaeltavan, luoksesi pyrkivän ihmishengen elämän aamunsarastuksen

Sinun kirkkaaksi päiväksesi."

Kasvoilla nuoruuden puna ja sydän iltatähden puhtaana valona kääntyi

hän rippilapsiin päin. Hänestä tuntui, kuin seisoisi Jumalan enkeli

hänen takanansa, kuten Jeesuksen takana Getsemanessa, vahvistamassa

häntä. Pieni kirkko näytti hänestä nyt Jumalan valtaistuinsalilta

ja hän oli seisovinansa sen valtaistuimen alustimella, julistamassa

Jumalan kunniaa ja hyvyyttä. Litvan väki näytti hänestä Jumalan

valituilta, jotka odottivat hänen suustansa korkeaa sanaa.

Rippilapset muuttuivat hänen silmissänsä enkelijoukoksi, joka

katselee Jumalan kirkkautta ihastuneena, kuin aamu-unesta havahtunut

neito kesäisen auringon runopunaista nousua metsän alta järven

kauneiden vesien takaa. Mieli yleni. Sydän puhdistui, ja pienten

urkujen vaatimaton hyminä leijaili holvissa enkelilauluna, kohotellen

ihmis-ajatusta pois maan murheista. Kirkkaalla, lempeällä äänellä

alkoi hän saarnata:

-- "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan."

Ääni ja sanojen ajatus helähti kirkkoon kuin kirkas päivänpaiste

pilven takaa kevätnurmelle. Ranniston Martva nosti katseensa maasta.

Kirkkailla silmillänsä katsoi hän nuoreen pappiin avonaisesti

kuin Neitsyt Maria enkeliin, joka hänelle ilmoitti naisen onnesta

suurimman: äitiyden nurmenkukkien runollisen lemmen tietä: ilman

aistillisuutta, luonnon käskystä. Hänen sielunsa värisi puhtaudelle

kuin talvinen hangella kasvava runojen lumikukka auringon puhtaalle,

kylmälle valolle. Nuori pappi puhui lämmöllä, sydän posken punaa

puhtaampana. Hän saarnasi:

-- "Sydämen puhtaus on se ainoa onnenkukka, josta kasvaa oikea

hedelmä: pysyvä, todellinen onni. Älkää siis lähtekö onnen hakuun

niille kukkamaille, joita maailma ja sen elämä teille levittävät,

vaan vaalikaa sitä kukkaa, jonka Jumala on teihin istuttanut:

sydämenne puhtautta!"

Kirkossa hymisi sanojen henki säveleenä. Martva kuunteli sitä, korva

herkkänä kuin hentovärisin valkokukka auringon ihanuudelle. Poski

hehkui, veri sykähteli puhtautta. Pappi jatkoi:

-- "Kun teillä on jumalallinen sydämen puhtaus, niin on teillä

kaikki. Joka aamu puhkeaa teille silloin onni uutena. Se on teille

maatamennessänne armas äiti, joka istuu vuoteenne vierellä,

viihdyttää teidät uneen, laulaen mieleen lohdutusta. Se levittäytyy

ylitsenne mielenrauhana, kun silmänne ummistuvat. Yöllä se on teille

armas uni ja aamusilla mielenvirkeys."

Monet isät ja äidit kuivasivat vettyviä silmiänsä. Martvasta tuntui

kuin huokuisi nuoren papin sanoista Jumalan armo, hyväillen hänen

olemustansa, kuten tuulenhengähdys helteistä poskea poudan sitä

paahtaessa. Eikä hän peljännyt, sillä hän tiesi olevansa puhdas ja

antautui valon suuteloille, niitä ollenkaan arastelematta. Pappi

jatkoi:

-- "Jos sydämenne on puhdas, ei siihen laskeudu paha ajatus eikä

himo, jotka kääntävät ajatukset syntiin ja nostavat viimein käden

rikokseen. Sydämen puhtaus on siis teille kuin talven puhdas hanki,

jolle ei himon perhonen laskeudu, vaan etsii kukkaa, jonka väri on

sille altis."

Martvan äiti ja isä katsahtivat tyttäreensä. Kun he näkivät hänen

avonaiset, viattomat enkelinsilmänsä puristivat he hiljaa toisiensa

käsiä, kiitokseksi siitä, että tytär oli puhdas. He olivat varmat,

ettei hän ole altis väärälle perhoselle: himolle ja synnille. He

lausuivat toisillensa hellällä katseella:

-- "Kiitos sinulle, puolisoni, sillä hän on sinun sydämesi ja

olemuksesi puhtaudesta puhjennut kukka!"

Pappi jatkoi:

-- "Ja kun teillä on sydämen puhtaudesta puhjennut mielen rauha,

on teillä myös kaikki maallinen, ulkonainen onni. Halpa majanne

on rikkaampi onnen-aarteista kuin kuninkaiden palatsit. Sillä

katsokaa: Eikö Johannes Kastaja ollut kamelinkarvaisessa puvussansa

onnellisempi kuin purppurapukuiset kuninkaat, ja olisiko hän

vuoteensa korvessa vaihtanut kuninkaiden loistaviin linnoihin?"

Kaikki myönsivät nuoren papin puhuvan oikein. Erämaa ja Johannes

Kastaja ilmestyivät heille kuvina. Litvan metsät ikäänkuin muuttuivat

taivaallisiksi puutarhoiksi, joissa luonto on puhtainta runoa täynnä.

Pappi jatkoi ylevää runoiluansa:

-- "Teillä on myös silloin kaikki maallinen kunniakin, mitä ylevä

ihmishenki voi toivoa. Sillä kuninkaatkin, joiden päitä kruunut

koristavat, kadehtivat Johannes Kastajaa, jonka sydän oli puhdas..."

Sanoista vuoti ylevä runo kuin puhdas sävel soittimista. Kyyneleet

valuivat. Nuori pappi availi sydäntä siksi lähteeksi, jonka

puhtaudesta vuotaa ikuinen onni ja rauha. Martva tunsi nyt olevansa

rikas. Hänen sydämensä oli tulvillaan puhtautta kuin lähde vettä.

Jumalan hyvyys ja kunnia kuvastuivat siinä kuin taivaan sini

lähteessä, jonka pintaa ei peitä ainoakaan sille varissut lehti.

Pappi jatkoi:

-- "Sillä maan multaa ovat teille rikkaudet, jos sydämenne ei

ole puhdas, vaan on johtanut teidät himojen kautta paheeseen ja

hävittänyt siten mielenrauhanne. Ettekö te silloin olisi kuin mies,

jota levottomuus tulena polttaa hänen istuessansa rikkauksiensa

keskelläkin?"

Rauhallisena kuunteli puhetta Ranniston Martva. Hän lupasi Jumalalle

olla aina puhdas. Silmä kirkkaana ajatteli hän, miten rauhaisaa hänen

elämänsä tulee olemaan ja miten onnellista: Tyytyväisenä nukahtaa

hän vaikka korven sammalvuoteelle, puhtaana kuin kukka, jalona kuin

Johannes Kastaja. Isä ja äiti itkivät onnesta ja ilosta. Litvan väki

nyyhkytti. Arki-elämä unohtui. Ihmishenki leijaili jo korkeuksien

mailla. Pappi jatkoi:

-- "Ei mikään muu kuin jumalallinen sydämen puhtaus voi teitä

maailmassa pahaan vajoomasta suojella. Maallinen laki on teille

kerjäläissauva: Sen varassa voi kerjäläinen kulkea, mutta siihen

nojaten hän ei voi pelastua köyhyydestä. Kaikki maailman kieltolait

ovat teille semmoisia kerjäläissauvoja, jos sydämenne ei ole puhdas."

Hän innostui. Ääni kohosi ja hän otti esimerkkejä elämästä, jatkaen:

-- "Eikö meillä ole jo kieltolaki varkautta, murhaa, haureutta ja

muita paheita vastaan?"

Hän pysähtyi. Kuulijat hämmästyivät kysymyksen terävyyttä. Pappi

kysyi edelleen:

-- "Mutta ovatko ne voineet suojella niitä, joiden sydän ei ole ollut

puhdas? Ovatko ne voineet pahan maailmasta lopettaa?"

Väki kuunteli uutta pappiansa ihastuneena. Hän tuntui oikealta

Jumalan palvelijalta, jota he olivat odottaneet kuin Israel

Vapahtajaa. He hämmästyivät. Nuori pappi tuntui puhuvan maailman

syvintä viisautta, syvää juuri yksinkertaisuutensa kautta, joka on

kaiken oikean, syvällisen viisauden, filosofian tunnusmerkki. Pappi

jatkoi:

-- "Samoin eivät voi uudet kieltolait teitä suojella, jos sydämenne

ei ole puhdas. Kieltolait ovat kansakunnankin kerjäläissauvoja.

Ja onnettomuus on vielä siinä, että ei voida säätää kieltolakia,

joka kieltäisi kansan millä hetkellä hyvänsä lyömästä poikki senkin

sauvansa: kumoamaan kieltolakinsa, jonka se eilen sääsi. Sillä jos

teidän ja koko kansan sydän on paha, eikö se murra niitä esteitä,

joita lait sen pahoille taipumuksille asettavat? Eikö se kumoa

kieltolakejansa, tai jätä niitä hyljätyiksi vanhempien neuvoiksi tai

unohdetuiksi hautakummuiksi?"

Martva katseli nuorta pappia kuin tyttö lähteensilmää, josta pulppuaa

totuus kirkkaina vesikuplina. Ja Litvan väestä tuntui kuin olisi

nuori saarnaaja avannut heille elämänkirjasta lehden, josta tuoksuaa

viisaus niin armaana ja tuttuna kuin kodinmuisto, kun se johtuu

mieleen vieraalla maalla kauvan vaeltaneelle, kun elämänväsymys

äkkiä painaa mielen maahan, koti-ikävä alkaa ja ystävät tuntuvat

ventovierailta. Pappi jatkoi:

-- "Vaalikaa siis sydämenne jumalallista puhtautta, älkääkä perustako

turvaanne kieltolakeihin, joiden säätäminen ja taas kumoaminen ei

riipu yksin teistä. Älkää perustako onneanne, henkistä rikkauttanne

kerjäläissauvaan, vaan sydämen aarteeseen! Vaalikaa sitä kuin hurskas

äiti armasta tytärtänsä, kun se suojelee sen puhdasta sielua maailman

himokkailta silmiltä! Silloin ovat leveätkin tiet teille vaarattomia.

Joka kivi voi olla kiusauksena, ettekä te siihen jalkaanne loukkaa.

Te voitte astua paheen luoliin langenneita pelastamaan ja palaatte

tehtävästänne rauha mielessä, kuten Jeesus aterialta publikaanin

luota."

Akkunasta, hänen vasemmalta puoleltansa tuleva auringonvalokuvio oli

kääntynyt ja kohosi nyt hänen pappispukuansa myöten ylös, valaisi

hänen kasvonsa ja puki lopulta hänet kokonansa valopukuun. Litvan

väestä näytti hän nyt Jumalan kirkastamalta. Valotulvan toinen

pää siirtyi hiljaa Martvan päälle, joka nyt seisoi kuin enkeli

Jumalan edessä, hohtaen taivaallisen kirkkauden sädesuihkussa,

kukkapuhtaana kuin lapsen viaton uni. Ja väki oli hiljaa kuin

odottaen Jumalan tuloa. Ihmissielu joi sillä hetkellä rauhan ja onnen

täyttä siemausta, kuten oikea rippivieras, koskiessaan huulillansa

rippikalkkiin. Se oli onnenhetki, jota ei maailman kullalla voida

ostaa.

Nuori saarnaaja itse tunsi Jumalan enkelin seisovan takanansa,

kädessä elämän kruunu ja huulilla kuiskahdus: "Ole aina yhtä

puhdas, luja ja uskollinen, niin tämä kruunu on kerran kiharoitasi

kaunistava!" Ja hän sai uutta voimaa ja puhui sielu hehkua täynnä.

Hän todisti Jeesuksesta opetuslapsen uskolla ja kehotti nuoria

kuulijoitansa ammentamaan sydämensä puhtautta Hänestä, eikä ihmisten

opeista. Lopulta hän siirtyi puhumaan taas elämästä, erittäinkin

kirjallisuudesta. Hän kuvasi Jeesuksen ihanan, puhtaan olemuksen

auringon kirkkailla väreillä, vertaili Häntä aikamme vääriin

kirjailijoihin, jotka kohottautuvat Hänen sijallensa maailman

opettajaksi, ja kysyi:

-- "Kenen heistä, _vääristä_ kirjailijoista Te voitte asettaa Hänen

rinnallensa?"

Kuulijat ajattelivat, eivätkä muistaneet ainoatakaan, pappi jatkoi:

-- "Eivätkö he, kuten kaikki ihmiset, ole mullan tahraamia pikku

kiviä sen kirkkaan helmen rinnalla, joka on Jeesus Kristus?"

Vertaus tuntui kaikista oikeutetulta. Kysymys jatkui:

-- "Jos tarkastatte, ettekö huomaa, että hekin ovat lisäksi, kuten

yleensä ihmiset, palkkapappeja, jotka joka hetki valittavat palkkansa

pienuutta?"

Litvan väki huomasi pappinsa puhuvan totta. He olivat tottuneet

elämään suurta elämänrunoansa omin voimin, nurisematta vuoden sadon

vähyyttä ja kerjäilemättä toisilta palkka-apua.

-- "Ja voiko yksikään heistä sanoa Jeesuksen tavoin: 'Minä annoin

teille esikuvan, että te niin tekisitte, kuin minä teille tein'?"

Ja luettuansa kuulijoittensa kasvoilta vastauksen, jatkoi hän:

-- "Kuka heistä pakenee kunniaa kuten Jesus, kun ihmiset tahtoivat

tehdä Hänet kuninkaaksi? Ja kuka heistä on Johannes Kastajana

korpeen vuoteensa valmistanut? Eivätkö monet heistä valita yötä

ja päivää sitä, että ihmiset eivät ymmärrä heitä ja kruunaa heitä

neron ja siveellisyyden kuninkaiksi? Ja jos he siis niin hylkäävät

ihmisen korkean avun, jota ilman ei runokaan sanoista synny, vaan

jäävät sanat sanapöyhkeilyksi: jos he unohtavat ikikauniin, hienon

vaatimattomuuden ja nöyryyden oman itsensä, Jumalan ja ihmisten

edessä, ovatko he kelvollisia astumaan Jeesuksen sijalle Teitä ja

teidän lapsianne kasvattamaan?"

Miehekkäästä, vaatimattomasta väestä se oli oikein sanottu. Litvan

miehekäs väki oli oppinut tuntemaan, että ylvästely ei ole miehuutta,

vaan sen vastakohtaa. Pappi lisäsi vielä:

-- "En minä puhu oikeista, vaan vääristä kirjailijoista, joiden oikea

käsi on heidän turmioksensa ja muiden onnettomuudeksi annettu."

Hän puhui vielä kauvan. Jokainen olisi voinut esimerkeillä todistaa

sanat tosiksi. Kirkko oli tulvillansa totuuden ja nöyryyden henkeä.

Väki ihaili pappiansa. Rippilapset katselivat häneen kuin pieni lapsi

aamuaurinkoon, kun sen valo tulvaa juuri unesta raottuneeseen silmään.

Pappi jatkoi auringon valokehästä:

-- "Jos siis hylkäätte Hänet ja lähdette sydämenne puhtautta

noutamaan aikamme lukemattomilta palkka-Jeesuksilta, ettekö te ole

verrattavat siihen, joka vaihtaa kirkkaan helmensä mullan tahraamaan

kivisiruun, tai siihen, joka hylkää auringon valon ja lähtee valoa

etsimään karsinan pimeydestä?"

Kaikki oli taas niin kumoamatonta kuin auringon valo, jota ei voida

sammuttaa, vaikkapa se voidaankin hetkeksi pilvillä peittää, tai sitä

varjoon paeta.

Pappi puhui vielä pitkältä ja kauniisti. Lopuksi kääntyi hän vanhan

väen puoleen ja uskoi nuoret oppilaansa heille. Hän varotti heitä:

-- "Jokaiselle, joka pahentaa yhden näistä, olisi parempi, että

myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren

syvyyteen." Hän jatkoi:

-- "Jos näiden puhtaisiin sydämiin puhallatte tunteen, joka sen

saastuttaa, ettekö ole verrattavat mieheen, joka vie ruton siemenet

naapurinsa kotiin? Ja jollette _estä_ käärmettä, joka matelee

lähimäisenne kartanolle, ettekö ole yhtä syyllinen kuin se, joka sen

sinne veisi?"

Kirkossa kuului itkua ja nyyhkytyksiä. Papin ääni nousi ja sai voimaa

ja lempeyttä. Hän puhui taas kirjallisuudesta ja sen edustamasta

inhimillisestä siveellisyydestä. Verraten sitä jumalalliseen

siveellisyyteen jatkoi hän:

-- "Inhimillinen siveellisyys on tuulta, joka tänään puhaltaa idästä,

huomenna lännestä, riippuen siitä, mikä milloinkin kaupaksi menee.

Eikö nimittäin kukin kirjoittelija kilpaile toisen kanssa, koettaen

tuottaa markkinoille n.s. 'uutta'?"

Sen oli jokainen huomannut. Pappi jatkoi kysymystänsä:

-- "Mutta voiko totuus olla muuta kuin yksi, joita joka päivä paistaa

samana kuin aurinko taivaalla?"

Jokaisesta oli se niin luonnollista, ettei ainoakaan sydän yrittänyt

sitä kieltää. Pappi puhui aistillisesta kirjallisuudesta ja sen

ylistämästä sukupuolirakkauden luonnontilasta. Hän saarnasi:

-- "Eivätkö he korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille,

kuten Molokin papit, ja kehota ihmisiä: 'Uhraa tälle vapaasti,

sillä tämä onkin rakkautta'? Eivätkö he, toisin sanoen, ole Molokin

pappeja, jotka leipäänsä ansaitessaan seisovat Molokin alttarilla

houkutellen kansaa kantamaan sinne uhrejansa? Kuka Teistä siis

raaskisi noutaa lapsensa pois Jeesuksen luota ja viedä hänet heidän

jalkojensa juureen? Jos niin teette, olette vanhempia, jotka noutavat

lapsensa vanhan, viisaan ja lempeän isoisän luota ja vievät heidät

sinne, missä käärme vaanii jokaisessa kivenkolossa ja houkuttelevat

virvatulet viettelevät niille harhateille, jotka päättyvät paheen

pesien portaiden edessä. Älkää niin tehkö, vaan viekää lapsenne joka

aamu Jeesuksen luo. Poistakaa pois se kalkki, jolla ihmiset ovat

Hänet aikojen kuluessa sivelleet, ja hän avautuu teidän lastenne

eteen ihanana erämaan kosteikkona, jossa runous pulppuaa totuuden

lähteestä, kauniimpana kuin se on koskaan ihmissielusta heijastanut!"

Ja sitten alkoi hän kuvailla Jeesuksen ihanaa olemusta, Jeesus

ilmestyi hänen sanoistansa kuulijoiden eteen taivaan tähtenä,

joka tuikkii taivaanlaella täynnä jalointa, puhtainta runoutta

ja totuutta. Hän suureni, kirkastui ja muuttui hymyileväksi

joulukuuseksi, josta tuoksusi raikas, puhdas havuntuoksu ja jonka

oksilla kynttilät tuikkivat kuin muistot lapsuuden leikkimailta.

Silloin tuntui kuin soisivat pienet urut itseksensä jossain

kaukana ja kumminkin aivan likellä. Kirkkokoivikossa istui joka

oksanpäässä pieni lintu, katseli Jeesuksen kirkkautta ja lauloi

Hänen ylistystänsä täysin äänin. Nurmi oli kaunis, laakso kukista

korea, järvenselkä sinestä, ja jokainen vaara tuntui Öljymäeltä,

jonka juurella pieni kylä hymyili pyhänä Jerusalemina Joka puro

oli Kidron, joka lampi oli Bethesdan lampi ja harppuna oli Suomen

kannel. Maa kantoi hedelmää, luonto ylisti Jumalaa, järvellä liiteli

kirkonkellosta päässyt kumahdus kirkkaana sävelenä ja kotipihalta

nouseva lehmisavu tuntui Israelin aikaiselta uhrisavulta. Päivä oli

onnea, yö lepoa, sillä jokainen oli onnellinen ylkä tai morsian, joka

odottaa armaansa, Jumalan tuloa.

Litvan väen sydämet olivat sillä hetkellä puhtaat, kuten Martvan

sydän. Siksi oli heidän rintansa rauhaa ja heidän onnensa sen

johdosta täydellinen. He olivat näkevinänsä ihmishengen ijäti

kaivatun: Jumalan, ja he todistivat todeksi papin sanat: "Autuaat

ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä oman onnensa: Jumalan."

* * * * *

Saarnakellot olivat soineet, saarna loppunut ja Isämeidän rukous

oli avannut ihmisten eteen elämänrunouden aapislehden. Siitä olivat

tuoksahtaneet kullekin ne päivät, jolloin hän itse oli sitä rukousta

etsinyt aapisen sivuilta yhtä viattomana ja avoimin mielin kuin oli

katsottu aapisen kukkoa.

Urut pillahtivat taas soimaan kauniisti, viattomina, kuten pikkulapsi

kätkyessä keinuen laulelee vanhaa virttä, jota on kuullut äidin

veisaavan lypsäessänsä lehmää veräjällä. Alttarilla seisoi jo nuori

pappi rippiastiat kädessä. Väen mieli oli hartautta, äiti itki

onnesta ja isän hartioilta vierivät pois elämän huolet. Siinä oli

samalla iloa ja surua, kuten lintuparilla, jonka poikue on lentoon

lähtemässä: Pesuuden elantohuolet olivat lopussa, mutta lopussa oli

myös vanhemman onni saada olla lapsensa tukena. Ja surua lisäsi se

tieto, että pesä ei ole enää lapsen suojana, kun on lapsi lähdössä

avaran maailman varaan.

Jo polvistuivat nuoret alttarin eteen, Martva muita ennen.

Alttaritaulusta katseli kärsivä Ristiinnaulitun kuva suoraan häneen,

kyljessä verta vuotava haava katse rakkautta ja sääliä täynnä,

tiukkuva veri armonantimena. Urut soivat entistä kovemmin ja väki

veisasi, rukoillen onnea omillensa:

"Jumalan Karitsa! Sinä joka pois otat maailman synnit! Armahda meitä!"

Ja laulu ja rukous kertautuivat ja humisivat kirkon matalassa

puuholvissa kuin kaunis iltakaiku etäisessä kalliossa, kun se sieltä

takaisin palaa lehtipehmeän kotikoivikon syliin. Koko kirkko hymisi

täynnä urkujen säestämää rukousta: "Jumalan Karitsa... Jumalan

Karitsa!... Armahda meitä synninlapsia!"

Ja silloin tuntui Martvasta kuin olisi koko maailma lempeä kuin äidin

syli, kaikki tiet pehmeitä kuin vihtakoivu, kaikki polut marjateitä,

päivät kaunista kaikua ja koko elämä Pohjolan lumipuhtautta. Ja kun

hän silloin nosti avonaiset silmänsä rukouksesta, valmistautuen

juomaan sitä siemausta, joka on niin monelle särkyneelle rauhan

tuonut, ja kun hänen katseensa silloin kohtasi alttaritaulun

Vapahtajan, tuntui taivas olevan hänelle armoa täynnä, ja lähettävän

enkelit varjelemaan, ettei hän jalkaansa mihinkään loukkaa. Ei hän

silloin surrut sitäkään, että Jeesus oli hänen tähtensä ristille

astunut, -- sillä hän olisi siinä surussansa nähnyt ikäänkuin isänsä

viisaiden tekojen luvatonta arvostelemista. Hän oli todellinen lapsi,

jommoisena Jeesus oli sanonut ihmisen täytyvän tulla Hänen luoksensa.

Eikä hurskas Rannisto ja hänen vaimonsa olleet koskaan niin hartaasti

rukoilleet Jumalan Karitsan armoa, kuin tällä onnen ja autuuden

hetkellä, jolloin heidän elämänsä ilo ja kukka ensi kertaa koski

huulillansa rippiastiaan ja jumalaapelkääväinen pappi siunasi hänet,

vakuuttaen hänelle Jumalan ijankaikkista armoa ja rauhaa pienien

urkujen soiton hävitessä veisaavan väen rukoukseen, kuin runon

surusävy sen sanojen sekaan.

* * * * *

Jo veisasi väki lähtövirttä. Martva suuteli äitiänsä ja isäänsä,

kiittäen koko olemuksellansa, katseellansa ja kaikella:

-- "Kiitos sinulle äiti ja isä, elämästäni, nuoruudestani, onnestani

ja kaikesta! Kiitos lapsuuden iloisista päivistä, kirkkomatkoista,

makeisista, nukeista, pesuista, puhtaista vaatteista ja

joulukuusista! Kiitos Jumalasta, jonka minulle osotit! Kiitos äiti

sylistä, kehtolauluistasi! Kiitos isä polvestasi, jolla keinutit,

taruistasi, joita kerroit, aapisistasi, kuvakirjoistasi ja hyvästä

esimerkistäsi, jonka annoit! Minä palkitsen ne tulemalla iltasi

iloksi, kotisi kunniaksi ja sinun hyväksi, puhtaaksi tytöksesi!"

Silloin saivat Ranniston ja hänen vaimonsa kyyneleet vapaasti vuotaa,

sillä ne olivat onnenkyyneleitä, kuten äidin synnytyskivut ovat

onnenkipuja. Sanattomina suutelivat he enkelityttönsä puhdasta otsaa

ja kiittivät Jumalaa ja sitten toinen toistansa sydämen sanoilla:

-- "Kiitos yhteisestä lapsesta, huolestasi, rakkaudestasi ja

uskollisuudestasi! Kiitos yhdessä eletyistä onnenpäivistä: öisistä

valvomisista lapsemme ääressä, sen hellimisestä ja Jumalan luo

johtamisesta!"

Ja sulkien tyttärensä syliinsä, kuiskasi onnellinen isä:

-- "Kiitos, lapseni, kuuliaisuudestasi ja niistä onnenhetkistä,

joita olet minulle ja äidillesi valmistanut! Jumala olkoon isäsi ja

äitisi, päiviesi päivä ja öittesi kuuvalo!"

Jo soivat lähtökellot, mutta yhä istui Ranniston Martva kirkon

penkissä. Hän katseli alttaritaulua ja hänestä tuntui kuin olisi

hän tänä päivänä astunut äidin sylistä ja isän polvelta uuden isän

hoiviin kuin linnunpoika, joka pesästänsä ensi kertaa varvulle

lennähtää. Joku rauhallinen, mutta kaihoisa tunne täytti nuoren

mielen. Hän aavisti ja tajusi, että lintu ei voi pesäänsä palata,

eikä tyttö äitinsä syliin, sitten kun on pesä pieneksi, syli

ahtaaksi käynyt. Hän mietti sitä, silmät alttarikuvaan kiintyneinä.

Hän muisteli isän polvea, josta hän nyt tajusi astuneensa neidon

keinuihin eikä voinut enää uudestaan lapseksi tulla ja polvien

keinuihin palata. Se ajatus heräsi hänessä kuin lintusessa, kun siipi

on sen luonnon käskystä varvulle kantanut ja pesä näyttää autiolta.

Jo oli muu väki poistunut, vaan vielä istui Martva, istui ja

ajatteli, isän ja äidin odottamana.

-- "Tule, lapseni!" -- kehotti viimein äiti hellästi.

Martva mietti, katsoi äitinsä silmiin ja pyysi kauniisti:

-- "Menkää, isä ja äiti, edeltä! Minä jään hetkeksi yksin."

Rannisto katsoi häneen kysyvästi. Martva ymmärsi kysymyksen ja lisäsi

hiukan arkaillen:

-- "Minä rukoilisin yksinäni."

-- "Jumala kuulkoon rukouksesi!" -- toivotti Rannisto ja lähti

vaimonsa keralla. Suntion, joka tuli sisälle, pyysi hän tulemaan

myöhemmin sulkemaan kirkon oven.

Jo oli kirkko typötyhjä. Martva nousi, astui alttarin eteen, laskeusi

polvillensa ja katsoi alttarikuvaa, kuin olisi siinä elävä Jumala

edessä aivan silmin nähtävänä. Ja kaikki kirkastui Martvalle...

Kirkko hävisi, taivas aukeni kirkon sijalle... Puhdas sielu nousi

korkeuteen... Hän unohti oitis missä oli, ja kulki jo taivaan tiellä,

käyskeli sen poluilla, souteli sen vesillä, ohjaajina enkeleitä,

alttarikuva aina edessä Jumalana... Silmissä siinsi rauha ja ikävä,

pienen kyyneleen koristamina... Mieli oli koti-ikävänä, sydän lapsen

rukouksena.

Jo kulki sielu taivaan lehtoloissa, joissa autuaat asuvat... Lehto

on kaunis, puu ihana... Ei liiku oksa, ei väre vierähdä... Tuuli on

mielentyyntä tyynempätä, päivä perhosen kevät-iloa.

Eivät muistu mieleen maan murheet, kun on ihmishenki tomua ylemmä

noussut...

Ääneti katsoi Martva Häneen, jota kohti sielu kulki... Hän tunsi

Häneen hajoavansa... Oli niin suloista särkyä tomuksi ja laskea

rukouksena Häneen kuin uni silmään iltasella, kun on lasna koko

päivän poiminut marjoja aholta, juossut kilpaa perhojen keralla ja

etsinyt onnenkukkaa apilamaalta...

Ja silloin hän suli kuin vaha, ja läikkyi kuin vedenvälke. Niin kuin

hän oli pienenä lapsena pyytänyt isältänsä jotakin, silmä sinenä,

sydän avoinna ja herkkänä kuin otsalle solunut kutri, jota joka liike

heilahduttaa, niin kääntyi hän nyt uuden Isänsä puoleen... Se oli

vain erona, että hän kääntyi Häneen neidoksi jo varttuneena, puhtaana

kuin hurskas nunna, jolla on ylkänä Jeesus ja aisti-elämän rumat

tuiki-tuntemattomia. Hän oli yhtenä rukouksena, sanellen sydämensä

lumipuhtaita toiveita. Hän rukoili:

-- "Rakas Jumala! Suo minun tuoda Sinulle puhtain kukka, mitä on

kasvattanut se nuoruuteni kevät, jonka minulle annoit ja jonka päivät

Sinä siunasit päivänpaisteellasi ja perhosillasi ja yöt rauhallisilla

unillasi! Suo minun tuoda Sinulle kiitos isästä ja äidistä, joiden

kädellä olet onnea poluilleni kylvänyt ja minua hoitanut kuin

turvatonta varpusenpoikaa!"

Silloin Perkele ilmestyi alttarille näkymättömänä. Hänen takanansa

seisoi kaksi enkeliä, elävä käärme vyöllä, seppele päässä, pidellen

kruunua hänen päänsä päällä. Hänen ympärillänsä parveili sata

pientä enkeliä, leijaillen somien siipien varassa, ruumiina siro

lapsiruumis... Jokainen jäsen oli kuin kaunista tarua, jokainen muoto

pienen lapsen armautta... Kullakin oli kukat käsissä. Vyöstä riippui

soma käärme... Armaana lapsiparvena karkeloivat he Perkeleen edessä

kaunista keijukaistanssiansa.

Perkele katseli rukoilevaa Martvaa ahnain silmin, täynnä pohjatonta

ilkeyttä. Martvan lausuttua äskeiset sanansa alkoi Perkele

järkeilynsä:

"Kuin kaunis tyttö Jehovalle

on tänään tullut uhraamaan!

Hän taaskin kantapäänsä alle

mun päätäin vaanii. Tyttö vaan

on Hällä ase. Pala oiva

hän onkin. Vaan ei ilkamoiva

oo voitostansa mulle Hän."

Martvan puhdas sielu vaelsi yhä etemmä taivaan lehtoloissa... Hän

näki sinne ylenneen ihmisen onnen... Kukka nukkuu siellä kedolla,

lintu varpukeinussansa, pikku siipenä taivaan sineä... Puunrunko

on hopeanhelettä, lehdet taivaan tähden kirkkautta ja hedelmänä

hohtaa auringon heloa... Ei hisahda, ei risahda... Ääni etsii korvaa

äänetönnä, hiipien hiljaa kuin äiti nukkuvan lapsen kehdon luona,

sillä ajatus ei kaipaa sanoja tullaksensa tajutuksi... Laulu on

äänetön unelma, kaiku hiljainen, sanaton rukous...

Kaunis on puhtaan tytön sielu... Ylevä on viattoman neidon rukous ja

ajatus.

Martva rukoili edelleen:

-- "Ole Sinä nyt isäni ja äitini ilona! Tee heidän elämänsä ehtoo

lauvantai-illaksi! Sirottele tuoreilla havuilla heidän tiensä!...

Puhkaise jokainen uusi aamu heille kukkana yöstä, anna päivän lentää

perhosena ja muuta jokainen ilta valoisaksi joulukuuseksi, josta

kauneimmat kynttilät tuikkivat, ja seulo heihin yöksi rauhallisimmat

unesi!"

Perkele katseli rukoilijata kuin haukka puhtainta pulmusenpoikaa, kun

se heiluu turvatonna hienon koivunvarvun varassa, siipi heikkona,

eikä ole emä elossa ja isä on joutunut pyydystäjän paulaan. Katse

kavalana, käsi leuvassa, järkeili hän ivallisesti:

"Se naikkonen Sun temppeliisi

kuin ansaan houkuteltu on...

Vaan sitten en oo enää hiisi,

jos moinen saalis verraton

ei täällä suoraan mulle paulaan

kuin kypsä tyttö pojan kaulaan

lennähdä!... Ah, sä lintunen!"

Enkelit kuulivat herransa puheen... Pienet, kauniit posket

puhkesivat silloin kauneutensa kukkaterälle. He keinuivat

näkymättömistä keinuissansa, yhdet nuora-, toiset lauta-, kolmannet

varpukeinuloissa, laulellen keinunnan muaksi herrallensa ylistystä:

"Sun kunniaas keinu nyt heilahtakoon

näin kauniisti!... Korkeelle!... Nyt alas taas!

Nyt keinuissa seisten, kauniisti, näin

saa taipua polvi sun kunniaksesi...

Vaan silloinkin heilukoon keinu!

Maan tyttönen siellä! Sä kiinni jo oot.

Kun herramme tahtoo, me viemme sun pois.

Saat kanssamme keinua kohta.

Nyt suukkosen sormelta, herramme suur,

kuin lintusen luoksesi laitamme näin...

Ja keinut ne keinuvat aina..."

Martvan sielu kulki etemmä taivaan vedenselälle... Virta vei venettä

sinne kuin iltatyyni laulunhyminätä... Ranta on nunnan mielenrauhaa,

virta kauniin kirkkomatkan muistelmata... Kaisla on tarua, lumme

laulua ja metsässä asuvat autuaiden henget, elämä yhtenä ilona...

Heillä on maja kaikkialla, kuten varpu lintusella, metsän jumalalla

mätäsvuode... Ruumis on heillä kauneutta, puku puhtautta.

Kauniit ovat ne kuvat, jotka kumpuavat puhtaan neidon povesta...

Martva rukoili, olemus yhtenä hartautena:

-- "Pidä Sinä minun sydämeni puhtaana! Pese minua joka aamu päiväsi

kirkkaudella! Anna koko elämäni olla kirkkomatkaa, joka johtaa tänne

Sinun huoneeseesi! Suo kaikkien toimieni olla polvistumista Sinun

alttarisi edessä, jossa ei ole synnille oksaa, mille istahtaa,

vaanimaan turvatonta linnunpoikaasi!"

Kauniit keinut keinuivat Perkeleen edessä ja laulu hyväili hänen

korviansa. Leuka kädessä, katse ivahymynä, kynnet iskuun vedettyinä

tarkasteli hän rukoukseen vaipunutta, järkeillen sen rukouksen

kuultoansa:

"Voi miekkonen! Voi lintu arka,

mi perhos-usko sulla on!

Niin monen moni pappiparka,

kun alttarilla, kunnoton,

kiitosta hoilaa Jehovalle,

siin' itse kauhtanansa alle

mun temppeliäin rakentaa!"

Yhä enemmän ihastuivat enkelit herransa voimaa ja viisautta. Hiljaa

heiluivat kukkaiskeinut... Pienet jalat notkahtelivat sulavina...

Polvi oli taipuisa, pohje lapsen pehmeä pohje... Lautakeinut nousivat

ja laskivat ihmissilmään näkymättöminä, ilma ainoana varana...

Oksakeinut notkahtelivat, lehtevinä, vihreissä kevätpuvuissa...

Taas heilauttivat enkelit keinunsa korkealle laulaen ylistystä,

toisillensa kukkia heitellen:

"Sun valtasi, voimasi verraton on.

Nain keinuen laulamme kiitosta ain'.

Nyt kukkia viskomme kauniisti, näin...

Nyt ensiksi pienoinen pyörähdys!... Nyt

kumarrus sulle, sa tutkimaton!

Me viskellen vaihdamme kukkia taas...

Ja riemusta keinu nyt heilahtakoon,

kun joukkoomme korjaat lapsosen maan

pois verkoista Jehovan viekkaan!

Näin kauniisti kiitosta kannamme sulle

kuin kukkanen kukalle antiaan,

kun tullut on kosinta-aika."

Yhä yleni Martvan sielu... Hän souteli jo taivaan vedenselillä...

Vesi on siellä puhtautta, aalto on ijäksi nukkunut... Rauhallisena

kuin lapsi iltauneen, on se vaipunut järvensä vesisyliin... Ranta on

runoa, metsät hohtavat valohelyinä... Alli nukkuu laulussansa... Ei

havahdu joutsenen laulu...

Valo välkkyy, ranta suutelee vedenrajaa... Autuaat nukkuvat

aallon povella... Ne elävät vedenselällä, vapaina kuin vesilintu

metsälammikon vedessä... Ne ripsehtivät rantakaislikoissa, keinuvat

oksakeinuissansa kuin pulmunen pihlajan varvunpäässä... Kaikki kukkii

Jumalalle, hiljaa kuin kukka auringon valolle.

Jalo on nuoren tytön sielu, kun se on vielä puhdas... Se päilyttelee

puhtaita kuvia kuin metsälampi läikettänsä, kun se hymyilee rannan

riippakoivikolle, joka on juuri lehteensä kerinnyt.

Martva rukoili:

-- "Ole Sinä päivin päivänäni, öisin kuunvalonani! Ole minulle uusi

isän polvi, uusi äidin syli! Anna elämän olla minulle armas äiti,

joka valvoo puhtauttani ja johtaa minua luoksesi! Lähetä enkelisi

minun elämän-oppaakseni!"

Perkele (ivallisesti):

"Vai enkeli!... Vaan maltas! Siksi

jo moni luulee Harhamaa!...

Hän Jehovasi enkeliksi,

sun turvaksesi tulla saa!

Jehovan häll' on kaapu... Loimet

ja kuteet, eleet, työt ja toimet

on minun... Mulle raataa hän."

Martva:

-- "Minä en luotasi luovu milloinkaan!"

Viha leimahti Perkeleen silmissä. Tulena säteili katse. Enkelit

pysäyttivät keinuntansa. Perkele teki uhkaavan liikkeen ja lausui

ivallisesti:

"Voi naikkonen!... _Mun_ paulassani

viserrät moista vannontaa!

Vai et sä luovu!... Kaulassani

sä kohta riiput!... Koko maa

on mulle tomu, astinlauta:

Ei ansastani mikään auta

nyt sua pois... Sä minun oot."

Hän leimahti ylpeytenä, voimana ja viisautena, kruunun sädesuihkun

häntä valellessa. Enkelien riemu nousi rajattomaksi. Keinut

hävisivät. Keinujat alkoivat kauniin karkelon, pyörien piireissä,

kukat ja käärmeet käsissä, laulaen karkelon soitoksi Perkeleelle

kunniata:

"Me tanssimme ja keinumme.

Kuin kukka sulle kunniaa

me kannamme.

Ensiksi kaksin pyörimme...

ja kukkaa suutelemme...

Nyt piirit uudet muodostuu.

Me kolmin niissä pyörimme...

Nyt nelin... viisin... kuusin ja...

niin aina edespäin...

Näin kaunis käsi kaartelee,

kädessä kukka tuoksuva.

Kumarrus sievin sulle nyt

ja polventaivahdus!

Sä annat sievää tyttöä

Jehovan valko-enkelin

sun keinuihisi johdattaa

ja niissä keinuttaa.

Siis kanna siitä kiitos nyt:

tää kaunis polven notkahdus...

pyörähdys... armas kumarrus

ja täysi polvistus!"

-- "En koskaan, en koskaan minä luovu Sinusta. Sinun on valtakunta,

voima ja kunnia!" -- lopetti Martva, toistaen lupauksensa, nousi

ylös ja poistui kirkosta rauhallisena. Keinukepeänä, mielessä

rauhan aarre, astui hän kirkkokoivikon halki, missä jokainen koivu

hymyili hänelle vanhana tätinä. Nurmen kastikainen katseli häntä

kallellapäin, voikukka kademielin ja lintunen tirskautti ihmettelevän

tvirrinsä.

Venerannassa odottivat jo Litvan vesikansan veneet, soutajat

valmiina tuhdoilla istumassa, keula selälle käännettynä. Yksikään

vene ei lähtenyt ennen Ranniston venettä, sillä kaikki odottivat

Martvaa, Litvan ylpeyttä, sen kauniin järven purjetuulta ja rantojen

pyhää lintua. Nyt hän tuli kuin laulu tietä myöten, koivuntuoksu

hartioilla, ja istui isänsä veneeseen. Voimakkaat aironvedot

vetäisivät veneen lumpeikon läpi seinälle vedelle. Veneistö hajosi,

ohjaten kukin kotirantaansa kohti. Ja kun oli selälle päästy, kuului

Ranniston veneestä harras veisuu. Siihen yhtyi koko veneistön

väki ympäri sinistä järven selkää ja ihana laulu liittyi taivaan

kauneuteen, veden rikkauteen ja maan viljavuoteen, ylistäen Jumalaa

korkeudessa.

Litvan laulu.