Perkeleen kasvoille ja hän selitti:
-- "Ettekö tiedä, että Jehovan vääryys on äärettömin kaikista?"
Ja osottaen kaikkeuteen, sanoi Piru esimerkin:
-- "Hän opettaa ihmiselle: 'Jos joku ottaa sinulta hameen, salli
hänelle myös muukin vaate!'... Mutta onko Hän itse sinulle
luovuttanut _omaasikaan_, kaikkeutta, kun sinä olet tahtonut ottaa
häneltä hameen?... Onko Hän vapaaehtoisesti luovuttanut sinulle
viheliästä Harhamaakaan?"
-- "Hän on kuten monet hänen pappinsakin, ne, jotka tavaraa
kootessansa opettavat: 'Mene ja jaa tavarasi vaivaisille!' Sillä
antaako Hän sinulle omaasikaan?... Hän on vääryyden henki", -- lisäsi
Hiisi.
Perkele alensi äänensä kavalaksi ja lausui:
-- "Juuri sen kautta ovat hänen semmoiset pappinsa minun
palvelijoitani: Heidän esimerkkinsä on se siemen, joka itää, ja
heidän sanansa ovat kuivia lehtiä, jotka varisevat tyhmien lampaiden
ravinnoksi. Se kaikki todistaa, että minun henkeni on koko kaikkeuden
perus-olio."
Vallan ja voiman viimat suitsusivat Perkeleestä. Riemastunut
enkelijoukko veisasi hänen ylistystänsä täysin rinnoin:
"Kaikki kaikkeuden pielet,
perustukset sekä ääret
todistavat, julistavat
kunniaasi, mahtiasi.
Jos sa loppuisit, niin silloin
haihtuis koko kaikkeus
niin kuin henki kuolevasta,
kun sen silmä ummistuu."
-- "Sen me tiedämme... Me olemme oppineet sen tuntemaan
taistellessamme Häntä vastaan", -- todisti enkelijoukko.
Sävel vieri vyörynä ikipimeydessä. Kuilujen pohjilta nousi kumea
kaiku. Laulun vaiettua lausui Piru:
-- "Siksi onkin sinun voimasi Jehovan vääryyttäkin suurempi. Sillä
jos se ei sitä suurempi olisi, et sinä voisi sitä hävittää. Mutta
nyt sinä hävität sen ja tuhoat Hänen valtansa, Hänen joka ei noudata
omia, ihmisille säätämiänsä siveellisiä lakeja..."
Enkelien veisatessa mahtavaa ylistyslaulua lausui Perkele itseksensä
merkilliset sanansa:
-- "Meillä jumalilla, Jehovalla ja minulla, ei voi olla kahleina
mitään siveellisiä lakeja, joita tarvitaan ihmisille... Meidän täytyy
luoda ja murskata, synnyttää, ja hävittää armotta kuolemalla...
Meillä ei voi olla muuta siveellistäkään lakia kuin oma ääretön
olemuksemme... Kuten luonnonlaki ei voi alistua säälintunteen alle,
sen mukaan toimimaan, niin emme me jumalatkaan..."
Ja katsahtaen taas kaikkeuteen, joka tunnusti Jumalan kaikkivaltaa,
raivostui hän, muisti suuren taistelunsa ja vihaa leimahdellen lausui:
-- "Jehovan, ja kaiken mikä Hänestä on: ihmisen, täytyy joko kääntyä
minuun, tai sitten tuhoutua... Se on luonnonlain muuttumaton viime
ehto. He seisovat minun olemukseni järkähtämättömän, armottoman lain
edessä, jota en minä itsekään voi muuttaa, sillä ei mikään voi itse
omaa olemustansa luoda, muuttaa ja hävittää..."
Hänen äänensä jyrisi pauhuna kuolonkolkossa pimeydessä. Sen kaiku
ulisi mittaamattoman syvissä rotkoissa ja onkaloissa. Valtaavin
laulun ja soiton sävelmyrsky säesti sen pauhua ja kumeata kaikua...
Sen vaietessa, etäällä hymistessä, puhui taas Perkele:
-- "Jehova vaanii kavalana kaikkialla... Hän on rääkkäämällä
pakottanut palvelijani Harhaman lankeamaan Hänen kirkkonsa
permannolle... Hän on pakottanut hänet vääryytensä palvelukseen ja..."
Hänestä suitsusi viha, kun hän lopetti:
-- "Ja Harhama on _hetkeksi_ langennut... Hän on yrittänyt raukkana
antautua Hänelle..."
Vavistus kävi enkelijoukon läpi. Laulunhyminä muuttui rukoilevaksi.
Enkelit anoivat armoa Harhamalle, rukoilivat Perkelettä pelastamaan
hänet takaisin itsellensä. Perkele jatkoi, sanat vihan salamoina:
-- "Hän on ollut suurempi raukka kuin Adam: Hän on ryöminyt Jehovan
kirkonlattialla polvillansa. Hän ei uskaltanut edes eukon hameen taa
piilottautua, tai viikunalehtiin peittäytyä."
-- "Mihin Jehova on väärän henkensä puhaltanut, sen on vaikea Hänestä
irtautua ja nousta sinuun, oikeaan", -- todisti Piru.
Silloin Perkele kohosi oman kiukkunsa huipulle. Katsellen kaikkeuden
huikaisevaa tulitanssia, nähden kuinka loppumattomat maailmapaljoudet
julistivat Jumalan ijankaikkista kunniaa, totellen Hänen tahtoansa,
sen hivelevän ajatuksen huikaisemana, että se kaikki voisi totella
häntä, vannoi Perkele:
-- "Mutta Harhama on ja on oleva minun enkelini edelleenkin,
silloinkin kun hän on palvelevinansa Jehovaa. Hän kulkee minun
verkkoni silmästä sen toiseen silmään. Hänen täytyy minun verkkooni
sotkeutua ja vielä uudestaan edessäni palvelijanani polvistua!"
-- "Sinä voit kaiken muun, paitsi itseäsi ja valtaasi lopettaa", --
todistivat vapisevat enkelit.
Perkeleen vihjauksesta ilmestyi Harhaman haamu enkelijoukon
keskelle, istuen pöydän ääressä. Hänen vierellänsä seisoi enkeli
Iiranto, ruumiina aistillisuuden armaimmat houkuttimet, kädessä
aistipunakukka. Perkele katsoi haamua käärmekavalana ja lausui
matelevalla äänellä:
-- "Hän aikoo Jehovaa palvellessansa paljastaa elämänsä... Se
tapahtukoon!... Hänen elämänsä on _minun_ henkeni hedelmä ja sillä
hän aikoo lääkitä niitä, jotka ovat sairaita Jehovan edessä.
Jokaisena hänen tekonsa siemenenä olen ollut minä: hänessä asuvan
pahan voima ja olemus. Siksi täytyy jokaisen, joka maistaa hänen
henkensä hedelmää, saada _minun_ henkeni..."
Hän käveli ylpeänä, enkelien riemuitessa, ja lisäsi:
-- "Hänen henkensä hedelmiä maistettuansa on heille käypä kuin
Adamille ja Evalle hedelmän syötyänsä: He pakenevat Jehovaa ja heidän
hedelmästänsä on syntyvä jo uusi Kain."
-- "Se on totisesti tapahtuva", -- vannoivat enkelit.
Perkele lisäsi Harhamaa tarkottaen:
-- "Hän antaa Jehovan sairaille vahvan annoksen taudinsiemeniä... Hän
pesee Jehovan puhtaat lapset elämällänsä, joka on _Jehovan_ edessä
saastaa..."
Hän alensi äänensä maata-matavaksi ja lopetti silmissä piruntuli,
kasvoilla kavalin ele:
-- "Ja kun hän tulee maljoinensa Jehovan kirkon permannolta, niin
ihmiset eivät tiedä pitää varaansa, vaan luulevat hänen astiaansa
rippikalkiksi... Sillä Jehovan Mosesta ja profeetoita eivät ihmiset
usko, mutta kun fariseus sanoo, että hän on publikaani, joka muka
tulee Abrahamin helmasta, niin kaikki seuraavat häntä."
Mietteissänsä lopetti hän vannovalla äänellä:
-- "Minä olen Harhamasta nähnyt niin paljon vaivaa, etten minä enää
voi häntä käsistäni päästää. Hänen hetkellinen lankeemisensa Jehovaan
oli pakollinen, sairauden puuska, eikä siis siveellinen, sillä
ainoastaan vapaaehtoinen on minun ja Jehovan edessä siveellistä ja
oikeaa."
Rajaton riemu täytti enkelien rinnat. He veisasivat herransa
kavaluuden ylistystä:
"Konsanansa
pirun-ansa
katketa ei taida.
Jospa lie
kenen tie
leveä tai kaita,
kumpikin ne paulaas johtaa.
Kaikki siinä sinut kohtaa.
Viekkahalla,
kavalalla,
ne on sulia paulanrihmat
hienot niinkuin valovihmat,
joit' ei kukaan hoksaa kiertää,
kosk' ei silmä niitä nää."
Sävel vieri virsimerenä. Perkeleen vihjauksesta ilmestyi korkeuteen
hänen kohdallensa tuhatmäärin enkeleitä, tuliset seppeleet päässä,
käsissä hohtavat pasuunat. He seisoivat tulisten kotkien seljässä,
puhaltaen ylistysvirttä Perkeleelle. Sävel valui sateena alas.
Soittajajoukot loistivat tulipilvenä seppeleittensä ja kotkain
tulesta. Perkeleen edessä veisasi enkelijoukko soiton säestyksellä
suuren herransa ylistystä. Perkele itse puhui taas, kaiun hänen
sanojansa säestäessä:
-- "Tuhannet piispat, jotka ovat nuhteettomat Jehovan edessä,
kirjoittavat kirjoja, eikä maailma niitä lue, mutta palvelijani
Harhama, joka paljastaa minun henkeni hedelmiä, on saava ihailijoita.
Minun henkeni, _paha_, on sen kautta osottautuva taas oikeaksi ja
Jehovan henki vääräksi."
Tuliset kotkat levittivät ylhäällä siipiänsä levälle... Korkeus
kohisi... Enkelit puhalsivat pasuuniinsa... Sävel pauhasi kuin vuoren
vieremän kaiku... Alhaalla veisasivat enkelit sen säestyksellä:
"Sinun kaikkivaltiuttas
maa ja taivas tunnustaa.
Sinun suurta voittoasi
kaikki tyyni ennustaa...
Koko kaikkeuden pauhu
Sulle kantaa kunniaa.
Halki maailmain kuin kauhu
äänes suuri pauhoaa.
Kaikki sua kumartaa,
kun sun aikas' armas saa."
Pöydälle, Harhaman eteen, ilmestyi pieni punainen käärme, joka
Perkeleen vihjauksesta muuttui kynäksi. Enkeli Iiranto antoi sen
Harhaman haamun käteen. Kaikki odottivat, haventa hievauttamatta.
Kamalan kolkko äänettömyys ikäänkuin kauhuna istui pilkkopimeillä
kymmenen peninkulman korkuisilla vuorenhuipuilla, lymysi vastaavan
syvissä rotkoissa kuin hiiviskelevä kuolema, kyyristeli onkaloissa
ja kyykötti sammuneiden tulivuorien aukkojen syvyydessä kuin
peikkojoukko pesässänsä. Soitto oli vaiennut. Kotkat kantoivat
kuormaansa, siipeä liikahduttamatta.
Harhaman haamu alkoi työnsä. Silloin räjähti ylhäällä pasuunan
soitto. Ihastunut enkelilauma alkoi palvella Perkelettä kauniilla
laululla, jota suuri soitto säesti. He tanssivat laulun tahdissa,
rukoillen Perkelettä valamaan henkensä Harhaman kirjaan, ja antamaan
viisautta ja voimaa Iirannolle, joka johti uutta työtä seisten
Harhaman haamun takana. Iki-pimeydessä, johon tulvi valoa soittajien
seppeleistä ja kotkien siipien tulesta, häilähtelivät enkelien
punaiset varjot sulavina lumokuvina... Ne notkahtelivat tummina tuli
valoina, joista ei valo kauvemmas omaa ihoa levinnyt... Polvi taipui
kauneutena... käsi kukkana... vartalo sulona... Tanssitanhua oli
taikamaana, jossa henget karkeloivat satukaunista kisailua. Soitto
pauhasi korkeudessa. Enkelit lauloivat rukousta tanssinsa muaksi:
"Oi herra kaikkivoipaisin!
Näin karkeloiden, laulaen
me palvelemme sinua,
anellen suita armoa.
Kuin uni kaikkein ihanin
näin edessäsi pyörimme
sun ylistystäs kehräten
ja kiitostasi kiertäen,
rihmoiksi sitä kerraten.
Kuin armain tuulen henkäys,
näin häilähdämme. Nopsina
taas kiepahdamme kauniisti,
kuin perho kukkaa kaartaen,
kun kukan tuoksukylvyssä
se mairemielin karkeloi
kukalle, mieli metenä ja
elo siiven-värinä."
Näky oli saarekasta satumaata, missä henget ajavat aalloilla,
haahtena kaunis sävel, kaiku sen kaiken satamana ja kannel soi
kivellä, sormen siihen koskematta... Saarella asuvat ihanat neitoset,
leikkien ikävän keralla... Lumme on lumoa, kaisla neidon kaipausta
ja valo kuutamovaloa. Harhaman haamu jatkoi työtänsä, Iiranto
seljän takana, kädellään Harhaman kynästä pidellen. Perkele säteili
voitonriemua. Enkelit jatkoivat hänen palvelustansa laulaen ja tehden
sanoja vastaavat liikkeet:
"Kuin kaunis lintu varvulleen
me polvin siroin, sulavin
nyt polvistumme eteesi.
Ensiksi polvi oikea!
Kas näin!... Nyt taas
sulava, pieni kiemahdus
sun kunniakses, herramme!
Nyt vasen polvi vuoron saa
jo notkistua eessä sun.
Oi, sitä suurta armoa
ja kunniaa, kun saamme näin
eteesi polvin molemmin
nojata maahan kauniisti,
kuin alli, joka painaltuu
rinnalle armaan emonsa."
Enkelien varjot polvistuivat Perkeleen eteen, josta säkenöi viisaus,
voima ja valta. Hän katseli näkyä, katseli sitä ja maailmoiden suurta
ikilentoa. Enkelit jatkoivat rukoustansa:
"Sun puoleesi nyt rukous
kauniisti meistä kohoaa,
kuin kukkasesta tuoksu:
Suo Harhamalle henkesi!
Sen anna kautta Iirannon
niin vuotaa ihmiskurjahan
kuin veden vesisieneen.
Tai jos hän, raukka, ennestään
jo henkeäsi täynnä on,
niin salli että Iiranto
vaan sientä sitä puristaa,
niin että henkesi
kynästä kurjan Harhama
lehdille kirjan aijotun
herkuksi muille vuotaa!
Näin sadon satakertaisen
se kasvaa sulle kerran."
Harhaman haamu jatkoi kirjoitustansa käärmekynällä, Sanat vuotivat
käärmeen suusta. Iiranto ohjasi työtä, kirjoittajan olennon pahana...
Kauneimmat aistipunakukat kukoistivat... Ne helähtelivät kaikkeuden
pimeydessä, loistivat verenvärisinä, huumasivat hermot... Niiden
tuoksusta syntyivät pienet punaiset pilvenkielet... Ne häilähtelivät
ja karisivat, haihtuen kuin linnun soidinlaulu... Kaikki todisti
Perkeleen voimaa ja hänen henkensä, pahan, valtaa Harhamassa...
Laulu kohisi. Soitto kuohui. Korkeudessa liitelivät tuhannet tuliset
kotkat, kauniit soittajat seljässä... Polvistuneet enkelit nousivat
ja jatkoivat tarutanssiansa, laulaen sen muaksi:
"Nyt oikeaan... Nyt vasempaan
näin kumarramme sinulle
kuin kukka päivän valolle,
kun pikku teriönsä
sen suuteloille kääntää se,
odottain valoanninta.
Nyt kättä kaartain pyörimme,
hartaasti rukoellen:
Suo Harhamalle taitoa,
niin että kirjan lehdelle
hän sinun henkesi
kukiksi voisi pukea
ja perhosiksi loihtia!
Kas silloin kokonaan
Jehovan väärä raamattu
monelta syrjään jää.
Nyt pari pientä askelta:
kaks' eteen... yksi taaksepäin...!
Nyt oikeaan... ja vasempaan...!
Nyt pieni polven notkahdus
sinulle, herramme!"
Sulo läikkyi lammekkeena... Sävel ajeli allina sen selällä... Enkelit
häilyivät koreina pimeänkukkasina. Perkele nautti voimastansa,
tarkaten samalla Harhaman työtä.
Enkelien käsiin ilmestyivät hehkuvat aistipunakukat. Niitä ilmaan
heittäen ja taas kiinni kokoillen, jatkoivat he palvelustansa
tanssien ja laulaen:
"Nyt kukkaiskesä alkakoon
Sun kunniaksesi...!
Noin aistipunakukkien
keralla, sua palvellen,
kuin perhot kisaelemme,
rukoillen sulta vielä:
Sä asettasi Harhamaa
nyt käytä koko terältään,
ja hänen sielustansa
lumoiksi kirjanlehdille
suo aistipunakukkia
puhjeta kokonaisia
kauniita kukkamaita!
Ne on sun parhaat ansasi,
ei perho puhdasmielisin
sen kukan aistituoksua
voi kestää... Siipi pienoinen
vie väkisinkin perhosen
sen kukan ihmepauloihin,
kun vain sen tuoksun tuntee."
Perkeleen katseesta säteili tyytyväisyys ja voitonilo.
Pimeys kohisi... Soiton pauhatessa laskeutui Perkeleen eteen
meteorihohteinen valta-istuin, tulisten enkelien kantamana... Hän
nousi sille ylpeänä ja katseli äärettömyyttä kruunun valosäteen hänen
hartioilleen valuessa... Hänen takanansa seisoi kaksitoista enkeliä,
tuliset keihäät kädessä.
Enkelit jatkoivat rukoustansa... Perkele antoi merkin ja oitis nousi
syvyydestä tuliroihu... Roihun keskellä liiteli ylhäällä enkeli ja
alempana lieskassa istui kymmenen pientä enkeliä harput siroissa
käsissä... Ne soittivat harppua ja ylempänä leijaileva enkeli vastasi
rukoukseen herransa puolesta:
"On oiva rukouksenne.
Se itsestään jo kuulluksi
on tuleva, kun Harhama
on kukka minun henkeni:
Hänessä pahan-aartehet
on aivan ehtymättömät.
Ja aistipunakukkia
niin kasvaa hänen sielunsa
kuin lava hyvin höystetty.
Hän himon, valheen, pahuuden
on paras taimitarha.
(_Iirannolle_:)
Vaan kuinka työ nyt luonnistaa?"
Iiranto (_Perkeleesen kääntyen_):
"Se luistaa sinun rataasi,
kuin päivän pyörä tietänsä:
niin varmasti ja oikein päin.
Ja silmä liittyy silmähän
ja verkko valmistuu.
Vaan joka silmän solmuna
on sinun henkesi:
On aistipunakukkia
ja paljon muutakin...
On verkko kaunis... Kenpä ei
rientäisi siihen, sillä sen
jokainen silmä, puikkari
ja paula sekä paino on
hempeintä liekkumaa."
Harput säestivät Iirannon puhetta... Enkelit tanssivat sen kestäessä
tanssiansa, hiljaa, salaperäisinä, uinaillen Perkeleen vallan
lumoissa...
Perkeleen tulinen katse tunki syvälle Harhaman sieluun, tutkien
sen salaisimmat ajatukset. Ne nähden puhalsi hän ne enkeliensä
nähtäväksi, lausuen kylmänä:
-- "Hän ei ole unohtanut, mitä minä olen hänelle näyttänyt
Korkealtavuorelta ja temppelinharjalta kerran."
Laulun ja soiton pauhu nousi riemuisana myrskynä Harhaman haamun
luo, oli ilmaantunut varjona hänen oma itsensä, joka valitteli,
ettei kirja tule tuottamaan kylliksi kultaa... Hän himoitsi sitä...
Hän oli jo lähdössä kaivamaan teoksensa maasta ja heittämään sen
valittajalle... Hän epäröi, punnitsi, taisteli... Vielä heilahti
mainen seppele... Kirkkaista salamoista taottu kruunu hohti
seppeleenä... Enkelit riemuitsivat. Laulu raukesi... Harhaman
silmistä tuikki kumma, himokas katse... Korpikosken kultapuro
hyrskähti vielä kerran, kuohuna kultavaahto... Näkyi valkeita
lintuja... Tuntui suloiselta kohota kuviteltuna nerona luuloteltujen
loukkaajien yläpuolelle... Perkele odotti marmorikovana...
Mutta Harhama muisti jotakin. Hän kuuli mitä povi sykähti. Hän muisti
myös, että oli äitinsä kautta vannonut, ettei hän teostansa koskaan
maasta nosta... Hän muisti isoisäänsä, joka oli luvannut ennen
nälkään kuolla kuin aarteensa maasta kaivaa. Perkele tarkkasi häntä
koko olemus ikäänkuin yhtenä silmänä.
Hetkeksi taukosi laulu ja korkeudesta tuleva soitto. Ainoastaan
pienet harput soivat lieskassa hiljaa. Iiranto puhui niiden
säestämänä Harhaman epäilyä tarkottaen:
"Hän katsoo omaatuntoaan
kuin juutalainen rabbini
se ois! Hän oikeassa on."
Kaikki enkelit seurasivat Harhaman eleitä. Kuiskaukset kulkivat
enkelistä toiseen. Lieskassa leijaileva enkeli vastasi Iirannolle
herransa puolesta:
"Näyttää kuin siitä tuntuisi
pitävän kaivaa haudasta
mädännyt Ritvan ruumis
ja myytäväksi heittää se.
Hän, rahjus, ihmishengeksi
on heikko. Hän on varmaankin
nahjusten suurin nahjus."
Harhama mietti yhä... Hän tarttui lapioon ja taas heitti sen pois...
Viimein voitti hän itsensä ja halunsa ja viskasi lapion luotansa. Hän
tarttui taas kynään ja jatkoi. Perkele leimahti vihan rovioksi:
"Jehovan juonta katalaa.
Vaan olkoon! Minun orjanain
taas raataa kurja Harhama,
jos pettääksensä Jehovaa
hän käykin toista tietä
kuin kulki muinoin. Jehova
on houkutellut rahjuksen
verkkoonsa, tielle kaidalle!
Hän varmaan uskoi, Tyhmyri,
etten mä sinne mahdu.
Hän erehtyi kuin ainakin.
Polulla kapeimmallakin
mä kuljen niin kuin kotonain.
Vaan jatka työtäs, Iiranto!"
Soitto pauhahti taas korkeudessa. Vuorien halkeamissa pauhasi sävel
kuin suuret vesiputoukset... Enkelit sitoivat aistipunakukasta
kauniit seppeleet ja koristivat niillä päänsä. Heidän käsiinsä
ilmestyivät tuliset käärmeet, käyristyivät kauneiksi vanteiksi,
hohtivat punatulina jäisessä pimeydessä. Enkelit heittelivät niitä
ilmaan, antoivat niiden uudestansa käsiinsä pudota. Ja alkoivat
lumokauniin karkelonsa, laulaen:
"On suuri sinun voimasi.
Kauniisti sua palvella
taas tahdomme.
Nyt käärme vanteet heitämme
korkeelle ikipimeään,
ja itse sievin askelin
edessäs tanssimme.
Takaisin käärmekiemurat
kätösin kaunein kokoomme
ja kolmin pyörimme...
Taas käärme ilmaan kohotkoon...
Nyt itse nelin kierrämme,
sinulle kumarramme...
Kädessä rengas taaskin on...
Nyt viisin etees astumme...
Taas kumarrus!... Nyt taaksepäin!
Nyt pieni polven notkahdus!...
Kumarrus!... Askel vasempaan!...
Ja kaunis liike käärmeellä...
Nyt askel oikeaan!...
Taas käärmekiekka ilmahan
ja itse kuusin piirissä
sinulle karkeloimme.
Eteesi polvistumme taas,
kädessä punakukkainen
ja kaunis käärmevanne.
Me rukoilemme sinua:
Suo Harhamalle henkesi,
niin että kirjan lehdille
hän valaa voisi viljalta
sun suuren henkes aarteita,
kuin myrkkyä kyykäärmehen,
mi kylvää sitä kautta maan,
mi pahan parhain siemen on
ja kylvö kaikkein jaloin.
Suo sirotella kaikki se
taas aistipunakukilla,
niin nousee laiho verraton,
mi ajallansa heilimöi
ja hedelmöittyy, valmistuu.
Se moni-tuhatkertaisen
sinulle sadon kantaa."
Laulu ja soitto vyöryi sävelmerenä... Sen ryöpyissä karkeloivat
ihanat enkelit... Meteoorivalot huikaisivat tulirovion tulihohteen,
jossa kaunis enkeli istui hopeanheleän pallon päällä... Kotkaparvet
risteilivät korkeudessa, kannellen sävelmeriä, jotka tulvivat
pasuunista...
Perkele nousi valta-istuimellensa. Meteoorikruunu laskeutui ylhäältä
hänen päähänsä, valaen hänet huikeimmalla valolla. Hän avasi taas
enkeliensä nähtäväksi koko kaikkeuden. Soiton sijalle ilmestyi
yleinen suuri maailman-pauhu. Äärettömyys puhkui synnytyskivuissansa
ja kuolintuskissa samalla. Sen säestämänä lausui Perkele:
-- "Teidän rukouksenne on kuultu. Harhama on teoillansa kohoava minun
enkelikseni, yrittäköön hän mitä hyvänsä. Jehovan muukin täytyy
tunnustaa minun voimani. Eikä yksin Harhama, vaan koko kaikkeus on
palveleva ja totteleva minua, sillä se on minun... Mutta lähtekäämme
täältä."
Enkeleille ilmestyivät tuliset vaipat, valta-istuimelle tuliset
vaunut. Ihastuneet enkelit alkoivat veisata Perkeleen ylistystä ja
koko joukko lensi meteoorin nopeudella halki kaikkeuden, ylistyslaulu
ihanana sävelpyrstönä.
Ensimäiset valkeat linnut.
Harhama oli hiljakkoin kirjoittanut ja julkaissut elämästänsä
muutamia kohtia, niitä mitä voi, vetämättä julkisuuteen henkilöitä,
joita hän ei tahtonut paljastaa maailman häväistäväksi. Kirjan nimi
oli "Varotushuuto". Siinä oli lähes seitsemänsataa sivua. Hänelle
syntyperäisellä taipumuksella, joka on jokaiselle rikolliselle
ominaista, oli hän vaistomaisesti värittänyt rikoksensa omaksi
eduksensa.
Oli sydänkesän valorikkain päivä. Kuuma auringon kehrä ikäänkuin
kahlasi taivaan sini-uhkussa. Kukkamaalla kisailivat perhot.
Tuulenhenki oli nukahtanut, vierähtänyt rasvatyyneksi. Autere oli
muuttunut kuumaksi, kuivaksi päivänsavuksi ja peitti kukkaansa
puhkeavan kesän kuin morsiushuntu. Nurmi oli kirjava värikukista ja
valkeista päivänkakkaroista. Kukka tuoksui, lintu lauloi ja perho
kilpaili koreudessa kukan kanssa.
Ikivanhojen poppelien vilpoisessa varjossa, ruiskukissa
koreilevan Venäjän vilja-ulapan rannalla lymysi pienoinen huvila,
onnellisena, vaatimattomana kuin pääskynen tutun räystään alla. Sen
päivänpuoleisella, keltaisilla verhoilla suojatulla portaikolla istui
Anna Pawlowna keskustellen munkki Pietarin kanssa.
Avonaisen, eteiseen johtavan huoneen läpi kuului äkkiä ovikellon
soitto ja kohta sen jälkeen palvelijattarelle tehty kysymys:
-- "Onko rouva Vronskaja kotona?"
Palvelija ei ehtinyt vielä vastata, kun jo portaikolta kuului
vastaukseksi kysyjälle näkymättömän Anna Pawlownan huudahdus:
-- _"C'est monsieur Harhama!... Oui!... Je suis à la maison...
Entrez!... Je Vous en prie..."_ ["Se on herra Harhama. Kyllä minä
olen kotona. Pyydän astumaan sisään."]
Harhama astui portaikolle ikäänkuin hieman arastellen. Anna Pawlowna
ojensi hänelle tapansa mukaan kätensä suudeltavaksi katsoen häneen
tutkivasti, surullisesti ja lausui:
-- "Minä tunsin jo äänestä... No vihdoinkin! _Bienvenu_."
[Tervetuloa.]
Mutta Harhama ei tarttunut ojennettuun käteen, vaan kumarsi syvään ja
lausui:
-- "Anteeksi!... En ole kelvollinen..."
Ja kumartaen munkki Pietarille jatkoi hän:
-- "Ja Tekin, isä Pietari, anteeksi! En ole edessänne edes syntinen
vaimo tai tuhlaajapoika!"
Munkki Pietari siunasi hänet kaukaa ristinmerkillä lausuen:
-- "Jumala siunatkoon tulosi! -- Toistemme edessä me ihmiset
olemme samoja. Ainoastaan Jumalan edessä me olemme sitä, mitä
todellisuudessa olemme."
Syntyi hetkisen kestävä jonkunlainen hämi, ikäänkuin ei tiedettäisi
mistä alkaa puhelu. Anna Pawlowna vetäisi raukeasti pienen tuolin
rinnallensa ja sitä osottaen lausui hiljaa Harhamalle:
-- "Istukaa tänne rinnalleni!"
Harhama istahti. Äskeinen äänettömyys jatkui. Kaikki kolme
katsahtivat toinen toiseensa. Niissä katseissa oli jotain, jonka
jokainen ymmärsi ja samalla oli niissä jotain epäselvää, kysyvää
ja selittämätöntä. Harhamasta näytti kaikki toiselta kuin ennen:
Molempien ystävien kasvonpiirteet näyttivät hienontuneilta,
jalostuneilta, hieman laihtuneilta, heidän katseissansa oli hän
näkevinänsä jotain syvää ja surullista ja kummankin silmäkulmissa
huomasi hän pari hienoa ryppyä, joita hän ei ennen muistanut
huomanneensa. Hän masentui. Mieli musteni. Hän tiesi, että ystäviensä
surunilmeet olivat johtuneet säälistä häntä kohtaan, sillä kirkosta
lähdettyänsä oli hän kertonut heille elämänsä lian: varkautensa,
vankeutensa, väkivallantekonsa, kiristyksensä, ilmiantonsa ja kaiken
muun. Ja hän oli kaiken kertonut miltei jo oikeilla väreillä,
niillä, joilla tiesi maailman niitä katselevan, sillä vihdoinkin
oli hän alkanut käsittää, että hän itse on itsensäkin edessä jäävi
tuomitsemaan omassa asiassansa ja maailman tuomio on ainoa oikea ja
puolueeton, sen silmät näkevät asian oikeassa valossa.
Hetken kuluttua alkoi Anna Pawlowna puhua äkkiä hieman painuksiin
menneellä äänellä:
-- "_Mon Dieu!_ [Herra Isä!]... Siitähän on puoli vuotta, kun taas
hävisitte. Olen sillä ajalla saanut Teiltä kaiken kaikkiaan yhden
kirjeen, jossa ilmoititte aikovanne kirjoittaa jonkun kirjan. Mutta
kirjeessänne ette edes ilmoittanut osotettanne, joten en voinut
vastata."
-- "Silloin" -- tarttui Harhama -- "on tullut erehdys, jonka pyydän
nyt anteeksi. Osotteeni on jäänyt epähuomiossa pois. Mainitsemaanne
julkaisua valmistaessa unohtui hyvin usein kaikki muu."
Anna Pawlowna otti pienen käsityönsä ja puheli työhönsä katsoen:
-- "Minä taas -- anteeksi epäluuloni -- luulin, että epäkohtelias
peittäytymisenne johtuu tavallisesta venäläisvihasta."
Harhama kävi miettiväksi. Hän oli viime aikoina aivan kaivannut
näitä kahta ihmistä, joita hän piti ystävinänsä vieläkin. Häntä
olivat aina houkutelleet Venäjän suuret lakeudet, joissa oli
ajatuksille ja katseille tilaa ja joissa taivaanrannan siniviiva
hupeni näkyvistä kun poiskiitävä kaunis unelma. Siellä olivat ne
ainoat ihmiset, joiden äänessä hän vielä luuli kuulevansa ystävän
ääntä, eikä ollut siellä ketään, joille hän olisi ollut katkera edes
entisinä katkeruutensakaan hetkinä. Kotimaassansa hän oli alkanut
tuntea olevansa täysi muukalainen. Siellä oli hänen mielensä väärä
katkeruus kerran kääntynyt kaikkia kohtaan. Tohtori Nordman, joka oli
häntä tukenut, silloin kun hänet vankeudesta päästyään karkotettiin
kaikkialta, oli viime aikoina ainoa, jota hän uskalsi lähestyä, mutta
hänenkin edessänsä värisi hänen epäluuloinen sielunsa kuin lapsi, kun
se vapisten odottelee peljätyn aaveen tuloa. Kun hän oli kirjansa
julkaissut ja väsyneet ajatukset jäivät hetkeksi työttömiksi, tunsi
hän olevansa isänmaassansa niin yksin kuin haudasta noussut aave,
joka kulkee kisakentän halki, missä väki karkeloi, mielet hääilona,
elämä kukkana edessä. Viulut soivat, tytöt tanssivat, mutta kaikki
vaikeneisi ja väistyisi, jos tietäisivät hänen, haudasta nousseen
haamun kulkevan heidän lomitseen, huono elämä kalman kylmänä hajuna
hartioilla.
Semmoisina hetkinä hän kaipasi Venäjää ja kärsi, kun tiesi olevansa
ennenkaikkea _suomalaisen_ kansallisuuden Kain, sen häpeä ja
siksi muukalainen Suomessa. Hän tunsi kulkevansa siellä tulisella
poltin-oralla lyöty leima otsassa, itikka ainoana ystävänä, sekin
ainoastaan siksi, kunnes on saanut hänestä mahansatäyden. Terveinä
hetkinänsä hän taas väärin kuvitteli, että siihen äärimäiseen pelkoon
muka olisi syynä hänen luonteensa ääretön herkkyys, joka oli häntä
vaivannut sylilapsesta lähtien. Jo silloin koski viattominkin iva
häneen niin, että hän kerrankin sitä paeten kätkeytyi paremman piilon
puutteessa piirongin laatikkoon, sulki sen jotenkin ja, hisahdusta
päästämättä, pysytteli siellä koko päivän, kunnes hätäytyneet etsijät
hänet sattumalta löysivät. Kun hän siitä luonteensa piirteestä etsi
nyt selitystä epäluuloillensa, ei se -- luonnollisesti -- ollut muuta
kuin hänessä piilevän alhaisen taipumuksen ilmaus selittää itsensä
syyttömäksi, jopa marttyyriksi.
Kaikki ne ajatukset kävivät nyt mieleen nopeina. Ja niin halpa ja
alhainen kuin hän olikin, ystävyyttä hän _ei voinut_ koskaan unohtaa.
Se ehkä riippui hänen koiramaisesta luonteestansa, joka liehakoitsee
ystäväänsä. Samaten hän aina värisi jalouden edessä, niinkuin ainakin
olento, joka vaistomaisesti tuntee ja tunnustaa alemmuutensa ylevän
edessä, kuten koira isäntänsä edessä. Niinpä nytkin: Ajatellen
ja muistellen venäläisten hänelle osottamaa jaloutta hän vastasi
hitaalla äänellä Anna Pawlownalle:
-- "Jos sen sanojana ette olisi Te, niin minä loukkautuisin. Jos
tämän-hetkisen ajatukseni sanon rehellisesti, niin minä olen pikemmin
venäläinen kuin suomalainen, sillä kaikki hyvät muistot vetävät
tänne ja täällä ei minua kenenkään tarvitse _omanaan_ hävetä, kuten
suomalaisten täytyy. Mutta siinä on jotain selittämätöntä, siinä
isänmaantunteessa, niin että siitä vain ei pääse kaikin ajoin irti.
Te ymmärrätte runoutta... Muistan kuinka kerran sanoitte, että
yksinäisessä ruiskukassa on runoutta enemmän kun räikeän värisissä,
rehentelevissä ruusuissa... Minä sanon sentähden sattuvan esimerkin
isänmaantunteesta: Pienenä lapsena minä löin varpaani sormenpään
kokoiseen kivennastaan, uimatiellä juostessani. Kolmenkymmenen vuoden
kuluttua, kun nyt pari päivää kuljin samaa tietä, minä vaistomaisesti
varoin sitä kiveä, kun tulin sille kohdalle, ja silloin se kivi
tuntui minusta kultavuoren arvoiselta... Semmoisesta kivennastasta ei
ihminen pääse irti!"
Portaikolle tuulahti hellä tuuli. Jokainen muisti omat lapsipolkunsa.
Isänmaan hellät kielet soivat, sen kauniit lampisilmät hymyilivät
salojen keskellä kyynelissä. Kuikka hautoi rantamättäällä ja sirkka
aherteli ruohon juurella. Puro tanssi, päivä paistoi. Tuttu koivu
puhkoi lehtisilmikoitansa ja vanha tuuliviiri hymyili katolla. Oli
kuin olisi tullut sisälle pieni kaunis lapsi, kaikkien yhteinen
lemmikki. Se oli tullut, hymyili armaasti, kainosteli, rypisteli
pikkupuseroansa, sormi sievässä suussa, kasvojen koristeena sievä
kihara.
Se oli isänmaa.
Anna Pawlowna katseli kukkalasikkoa, jossa tuoksui pari veteen
pistettyä kukkaa. Kauniiden kellojen yhä vielä soidessa kysyi hän
lopuksi Harhamalta:
-- "Onko kirjanne julkaisusta sitten tullut täysi tosi?"
-- "Kyllä", -- vastasi Harhama epäröiden.
Anna Pawlowna laski käsityönsä helmaansa ja kiirehti lausumaan:
-- "Siis kirjailija! Toivotan onnea."
Kiusallinen tunne viilsi Harhamaa: Mustana aaveena nousi hänessä
muisto siitä, kuinka hän Ritvan haudalla oli kironnut jokaisen, joka
häntä ivallakaan kirjailijaksi mainitsee. Hänen kirouksensa olivat
jääneet hänelle pysyväiseksi hartiain painoksi, jota hän tyytyväisenä
kantoi. Hän joutui hämilleen, hapuili ja vaikeni.
Anna Pawlowna ikäänkuin odotti vastausta. Hänen poskillensa oli
noussut tuskin huomattava punahehku, Harhama huomasi, että hänen,
samoinkuin munkki Pietarinkin, katseessa oli jotain äärimäisen
säälivää ja surullista.
-- "Oletteko väsynyt?" -- kysyi viimein Anna Pawlowna kuin arkaillen,
tahtoen saada Harhaman jotain puhumaan, mutta samalla peljäten
sanovansa jonkun varomattomuuden.
-- "No, en... Ja anteeksi, etten kiitä onnentoivotuksestanne. Se
säädyttömyyteni johtuu siitä, etten ole kirjailija, enkä niin ollen
ole oikeutettu onnitteluunne", -- vastasi Harhama miettivänä ja
hiukan alakuloisena.
-- "Kuinka Te ette ole kirjailija, kun olette julkaissut kirjan?" --
tarttui Anna Pawlowna, syventyen vain puoleksi työhönsä, salataksensa
sillä mielenkiintonsa.
-- "En ole kirjoittanut romaania, en novellia, en runoa. Olen
kirjoittanut" -- hän tapaili sopivaa sanaa -- "'painettavaa'...
tai korkeintaan 'luettavaa'... tai ehkä oikeuden väärennetyn
'pöytäkirjan'... omasta elämästäni olen kirjoittanut ja se ei ole
romaani eikä runo", -- selitteli Harhama. Hän koetti olla sanoissansa
rehellinen, sillä hän oli alkanut tuntea, että jokainen rehellinen
sana vyörytti hänen hartioiltansa pois myllynkiviä.
Anna Pawlowna tapaili jotain ajatuksen päätä, mutta ei jaksanut saada
kiinni mitään selvää. Ilmoitus, että Harhama oli kirjoittanut omasta
elämästänsä, oli hänelle yllätys. Hän pelkäsi jotain aavistamatonta.
Oli kuin olisi hän istunut huoneessa, jossa on äsken ollut kuolleen
ruumis, ja hän pelkäisi sen haamua samalla käsittäen ettei sitä ole.
Avuttomana katsahti hän munkki Pietariin, jonka surunvoittoisesta
katseesta levisi joku vanhurskauden hohde ja rauha. Hän näytti
pyhimykseltä, joka katselee hirmumyrskyäkin tyynenä.
-- "_Something is rotten in the state of Denmark_ [Jotain mädännyttä
on Tanskan valtiossa] tekisi mieleni sanoa", -- huokasi Anna Pawlowna
lopuksi. Harhama kiirehti oikaisemaan:
-- "Ei ainoastaan _'something'_ [jotain], vaan _all is rotten_."
[Kaikki on mädännyttä.]
Palvelija toi teen. Tyhjentäen sille pöytää selitteli Anna Pawlowna:
-- "Isä Pietarin tulon johdosta juomme tänään _five o'clock tea'n_
[Kello viiden teen] kello yksi."
Munkki Pietari käänsi puheen hetkeksi muihin asioihin, kysellen
aluksi Harhaman vointia. Mutta se ei onnistunut pitkäksi aikaa.
Anna Pawlownan sielussa kummitteli edelleenkin haamu, ilmestyen
häilähtelevänä varjona. Kesken puheen pyysi hän kuin ohi mennen
heikolla äänellä:
-- "Ettekö tahdo lukea meille jotain kirjastanne?... Joku kappale
sieltä täältä."
Epäröiden, mitään vastaamatta nouti Harhama hetken kuluttua kirjansa.
Ja kun hänen piti alkaa, muistuivat hänen mieleensä ne menneet
päivät, jolloin hän oli Anna Pawlownan kanssa joskus lukenut maailman
kirjallisuuden merkkiteoksia ja niistä keskustellut. Ne muistot
ilmestyivät nyt surullisina, kelmeinä, kuin syksyn värjäämän metsän
tunnelma, kun sinne sattuu poikkeamaan ja mieleen muistuvat kesäiset
päivät, jolloin päivänpaiste riippui harsoina puiden lehtevillä
oksilla, lämpö herkutteli kuusen ja koivun tuoksujen ääressä, sirkka
sirisi, lintu lauloi riemusta ja kaikki nautti hedelmöittymisestänsä.
Anna Pawlownalta solahti käsityö helmaan ja hän imeytyi kaikella
ajatuksellaan Harhamaan, kun tämä alkoi kääntää muutamia kohtia
kirjastansa. Siinä oli hyvin paljon samaa, kuin mitä tämän kirjan
ensimäisessä osassa, muun muassa pari kolme kuvausta Perkeleen
tarustosta, samantapaisina kuin ne ovat otetut "Harhaman" ensimäiseen
osaan. Lisäksi kuvauksia Harhaman riettaasta elämästä Hiiden
myllyssä. Kirja oli kelvoton, kuten kaikki muukin, mitä hän oli
yrittänyt ulkopuolella varsinaista teostansa. Kirouksensa muistaen
oli hän karttanut kaikkia muotoja y.m. minkä perusteella hänen
kirjoituksensa voitaisiin korottaa kaunokirjalliseksi ja hänet siten
nostaa kirjailijoiden joukkoon, niiden häpeäksi. Samalla oli siihen
vaikuttanut vaistomainen, sairaloinen "_Dichterlein_"-nimen häpeily.
Hän oli jo käsittänyt, ettei hänestä voinut Dantea tulla.
Mutta kun hän ei tuntenut estetiikkaa eikä kaunokirjallisuutta, oli
siitä kirjallisten muotojen kantelemisesta se seuraus, että hän
ymmärtämättömyydessänsä olikin tietämättänsä tullut käyttäneeksi
sekaisin kaikkia kaunokirjallisia muotoja, symbolismia, romantiikkaa
ja kaikkia muita -ismejä ja -tiikkoja, joten kirjallisuuden ja
estetiikan tuntijalle oli helppo asia lukea hänet kuuluvaksi mihin
kirjallisuuden suuntaan hyvänsä, vieläpä tehdä hänestä suunnan
täysverinen edustaja. Ja kaikki ne suunnat oli hän vienyt semmoiseen
järjettömyyteen, käyttänyt niitä semmoisella kielteisellä tuloksella,
että se milteipä teki koko suunnat toisillekin kirjailijoille
kauhistukseksi.
Lisäksi oli kirjan kieli kelvottominta suomea. Estääkseen vieraiden
kielien unohtumista, oli hän aivan sairaloisesti karttanut
suomalaista kirjallisuutta, käyttäen yksinomaan vieraskielistä
ja siitäkin lukien ainoastaan tieteellistä kirjallisuutta, sekä
kaunokirjallisuudesta ainoastaan jonkun kaikista kuuluisimman. Oman
maansa lahjakkaista kirjailijoista ja kielenkäyttäjistä ei hän
ollut lukenut ainoatakaan ja luonnollisena seurauksena siitä oli
se, ettei hänellä ollut kieliaistia, "suomenkielen korvaa". Joka
lauseessa oli kielellistä mauttomuutta, kuten hänen nimessänsäkin.
Entisestä leimuavasta mielikuvituksesta oli jäljellä ainoastaan
rippeet, nekin niin vähäiset, ettei ainoakaan kirjailija, jolla ei
ole enempää, olisi kynään tarttunut. Ja niitä rippeitäkin käytti
hän kömpelösti aistittomasti. Kirjan yleisenä tyyli-piirteenä oli
suhteeton kömpelyys, tyylin suunnaton mauttomuus ja elottomuus,
joita vikoja hän oli -- silminnähtävästi tahallaan -- koettanut
peittää semmoisten suurten ajatusten riekaleilla, joista hänellä
itsellänsä ei ollut mitään elävää tietoa. Hänen kirjansa oli tyyli-,
kieli- y.m. -harhama. Se oli, kuten koko hänen elämänsä, jonkunlainen
Humbert-kaappi, jossa jotkut luulivat olevan aarteen kätkettynä, mutta
josta syvällinen tutkijasielu löysi ainoastaan housunnapin.
Kun hän oli jonkun matkaa lukenut, keskeytti hänet Anna Pawlowna
osottaakseen kirjan törkeitä vikoja huomauttaen:
-- "Tehän olette nyt koonnut kirjaanne kaikki ne viat, joista Te
aikoinaan muita kirjailijoita ivailitte..."
Harhama tunsi taas olevansa romaanisankari, muisti kirouksensa,
loukkautui ja lausui:
-- "Jos minun kirjoituksissani on koskaan rahtuakaan 'romaania', niin
on se sille viaksi luettava, samoin kuin saappaalle luetaan viaksi
se, että se muistuttaakaan Venuksen ihanaa kuvaa... Eihän saapasta
voida moittia siitä, että se ei ole hyvästi tehty hattu..."
-- "Nyt Te taas loukkaannuitte," -- kiirehti Anna Pawlowna lisäten:
"Mutta oletteko Te ajatellut, että kirjoititte _muita_, ettekä
itseänne varten? Ja jos sen myönnätte, niin onko Teillä oikeus
ostatuttaa ihmisillä kirjaa, jossa esimerkiksi onkin vain pari
lausetta, mutta ne toistettu tuhat kertaa?"
Hän syventyi työhönsä katsomaan ja lisäsi sitä tehdessänsä:
-- "Teidän pitäisi olla kiitollinen niille, jotka vikojanne
huomauttavat. Niitä ihminen tuskin koskaan itse löytää, sillä niin
sanottu nero on ainoa, jonka ihminen itse itsessänsä huomaa, ja
senkin ainoastaan se ihminen, joka ei nero ole..."
Harhama ajatteli hetken, etsien sanoja vastaukseksi. Kirjaansa
selvitellen jupisi hän lopuksi:
-- "En minä ketään pakota kirjojani ostamaan enkä lukemaan. Miksi
ette minulle silloin myönnä oikeutta kirjoittaa mitä tahdon..."
-- "Taas hullu päähänpisto!" -- lausui Anna Pawlowna hätä-hätää
kuultavasti ja huoaten. Harhama huomasi sen ja hänen sielussansa
välähti ajatus, että hän on hullu. Siihen hänessä oli ihmisten
viimeaikaisista huomautteluista valmistunutta maaperää.
Hän alkoi salaman nopeasti laskea tekojansa, huomasi niissä
mielipuolen töitä ja laski, että hulluus on hänessä perinnöllistä.
Hän oli usein tarkastellut sukuansa ja uskoi löytäneensä siinä
hulluutensa selvät lähteet. Isä oli ollut hyvin kummallinen ja oli
häntä pidetty hulluna. Iso-isä ei suostunut ilmaisemaan suurta
raha-aarrettansa, vaikka itse oli jo puutteeseen vajonnut. Eräs
mies-sukulainen oli ollut hermosairas. Joku naissukulainen oli
koppihullu. Luonteen omituisuudet olivat yleisiä. Viime vuosina
oli suvussa ilmennyt uskonnollista hartautta, jopa kiihkoakin.
Sairaloiset unennäöt olivat tavallisia. Eräs täti oli kerran hänelle
kirjoittanut nähneensä hänet unissa, onnettomuuteen vajoamassa. Ja
todellakin oli hän juuri samana päivänä kietoutunut ikävään asiaan,
josta hän ainoastaan vaivoin pelastui. Ja aivan äsken, kolme päivää
sitten, oli hän laivamatkalle varustautuessaan nähnyt unen, että
tätinsä kutsui häntä erääseen hotelliin. Oudostuneena meni hän,
seuraavana päivänä, osotettuun paikkaan ja todellakin tapasi siellä
tätinsä, joka kertoi juuri samana yönä unessa nähneensä hänet
menemässä erääseen laivaan, pyytäneensä kääntymään ja tulemaan häntä
tapaamaan, sekä sitten rukoilleensa Jumalaa tuomaan hänet luoksensa.
Lisäksi kertoi tämä täti näkevänsä unia lapsensa elämästä taivaassa,
ja taivaan kauneista pihamaista. Hän muisti entisiä unennäköjänsä,
joita hän salasi ja häpeili.
Iso-isän veli oli ollut kuusikymmenvuotias kuollessansa, eikä vielä
kertaakaan käynyt likimmässä naapuritalossa, ei poistunut kotipihasta
askeltakaan. Kaiken sen luuli hän olevan hänessä ilmenevän
perinnöllisen hulluuden ilmiötä ja sitä uskoa vahvisti jälleen Anna
Pawlownan huudahdus. Tämä jatkoi:
-- "Ja lisäksi: Teidänkin maassanne on, luultavasti kait, kuuluisia,
lahjakkaita kirjailijoita, jotka ovat tehneet työtä kehittääksensä
kansanne kielikorvaa ja esteettistä makua... Oletteko Te silloin
oikeutettu astumaan heidän työnsä tulosta turmelemaan?"
Harhama ei vastannut. Hän väänteli kylmeneviä käsiänsä hermostuneesti
ja tunsi kasvoihinsa ilmestyvän katkeruuden väreen. Munkki Pietari
katseli Harhamaa, näki hänen sisäiset ajatuksensa ja lausui lempeästi:
-- "Veli Harhama! Sinä erehdyt. Ei yksikään lintu ole oikeutettu
laulamaan muuta säveltä kuin sen, mikä on oikea ja minkä Jumala on
säätänyt, Jokaisesta sanasta, minkä puhut, olet sinä kerran tiliä
tekevä."
Portaikon tyyneessä katveessa tuntui leijailevan joku selittämätön
ihanuus, kuten kirkossa, kun urut ovat lakanneet soimasta, hieno
hyminä kiertelee vielä holveissa ja kirkkoväki kumartuu rukoukseen,
odottaen hurskaan papin julistamaa siunausta ja lupausta syntien
anteeksi-annosta. Harhamasta tuntui kuin olisi hän pitkällisen poudan
kuluttua äkkiä päässyt lämpimän sateen virkistävään valeeseen. Hän
istui jonkun aikaa ääneti ja antoi munkki Pietarin sanojen lauhduttaa
palohaavojansa.
Mutta sitten muistuivat hänen mieleensä taas pohjolaisnoidan
ennustus valkeista linnuista. Hän uskoi, että kaikki kääntyy hänelle
päinvastaiseksi: valkeat linnut muuttuvat mustiksi korpeiksi, ja
itseksensä hän ajatteli:
-- "Minä en _koskaan_ kirjoitakaan mitään romaania ja kumminkin jo
lentelevät mustat linnut."
Anna Pawlowna nypisteli sormiansa hermostuneena. Poskille oli
kohonnut kuumemainen hehku ja hän lausui huoaten:
-- _"At every word a reputation dies."_ [Jokainen sana "tappaa" hyvän
maineen.]
Harhaman mielenkatkeruus yltyi. Hän luuli täyttäneensä
velvollisuutensa, kun oli elämänsä lian vetänyt julkisuuteen, ja nyt
hänestä tuntui kuin olisi siitä sama seuraus, kuin siitä, että hän
sylilapsena oli ilmottanut isällensä katkaisseensa veitsen kärjen,
joutuen siitä pahoinpideltäväksi. Hän oli sitä jo aavistanut,
sillä isänsä pahoinpitelystä lähtien oli hänessä aina kytenyt
siihen aavistukseen johtava epäluulo. Siksipä oli hän julkaistuansa
kirjansa alkanut paeta kaikkea, joka siitä hänelle muistuttaisi:
karttaa sanomalehtiä ja muita. Siitä huolimatta oli hänelle
väkisinkin tietoja toimitettu. Ja vaikka hänen mielikuvituksensa
olikin rampa, voi se sairaloisuuden puuskien sattuessa vielä joskus
leimahtaa salamannopeaksi tapauksien väritauluksi. Niinpä hän
nytkin silmänräpäyksessä muisti ja näki edessänsä lihallistuneina
kaikki kirjansa julkaisusta johtuneet tapaukset: Toimittaja Arjanne
oli hänelle jalomielisesti, käsinkirjoitetuilla lisäyksillä ja
vigneteillä varustettuna lähettänyt hienoa arvosteluansa useampiakin
kappaleita ja eräs tuttava oli juuri päivää ennen kirjoittanut
hänelle:
"Kerrotaan sinun kirjoittaneen kirjan 'Varotushuuto'. Tekosi ei
ole ollut harkittu ja on tuottanut kärsimyksiä syyttömille. Paria
henkilöä on ollut pakko herjata sen luuloteltuina avustajina.
Lisäksi on eräs tunnettu arvostelija -- ijäkäs ja syvämietteinen
estetiikan professori Rosendahl samaisen kirjasi johdosta ollut
pakotettu nerokkaassa arvostelussaan pahasti pitelemään m.m. erästä
rahalaitosta, arvostellen sen sivistystä (vaikka se todistettavasti
on pidellyt kirjailijoiden käsikirjoituksia sadasti ankarammin
kuin sinä -- ikävä kyllä -- omaasi), muutamaa osakeyhtiötä ja
-- mikä ikävää -- muuatta vanhaa arvokasta senaattoria, joka
on suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tehnyt enemmän kuin sata
sinunlaistasi kirjailija-humpuukimestaria. -- Etkö tahdo ilmoittaa,
että _sinä_ olet syyllinen kirjaasi, eivätkä muut? Ikävä, että
sinäkin puolestasi olet taas osottanut meidän suomalaisten luonteen
alhaisuutta: olet kirjoittanut kirjan, josta monia syyttömiä
vanhuksiakin on ollut pakko pahoin kohdella. Jos olisit ottanut
huomioon, että jo hellenien jalo kauneus-aisti asetti kauneuden ja
koko estetiikan ensi vaatimukseksi harmaiden hiuksien ja suoritetun
elämäntyön kunnioittamisen ja toisten häpäisemisen karttamisen --
eihän runoiltu Alkibiadeskaan häväissyt muuta kuin koiranhäntiä --
niin et varmaankaan olisi ottanut käteesi kynää, jolla olet nyt
saattanut syyttömille häpeää. Olisi sinun pitänyt myös muistaa, että
meidän halveksimamme juutalaisetkin pitivät vanhuuden kunnioitusta
estetiikan kauneuden ja jalouden ensi vaatimuksena, kuten huomaat
Jeesuksestakin Hänen ollessaan kaksitoistavuotiaana temppelissä,
jossa _Hän_, joka oli Jumala, nöyränä kuunteli vanhoja ja kyseli
heiltä.
"Kirjasi on myös huomattu niin epäsiveelliseksi, että
vapaamielisetkin arvostelijat ovat olleet pakotetut vaatimaan
kirkonkuri-toimenpiteitä. Korjaa nyt asia. Samalla voisit korjata
väärinkäytökset, joihin päivänselvästi olet tehnyt itsesi syypääksi
arvostelijoita kohtaan. Vieläpä ovat rumat tekosi menneet
sitäkin pitemmälle: Olet itse -- kuten esteetikko Silvander on
julkisuudessakin jo ilmottanut -- likaisine sorminesi kirjoittanut
eräät arvostelut sanomalehteen. Se on jo meidän suomalaisten tunnetun
'jalomielisyyden' huippu, jota olet velvollinen julkisuudessa
anteeksipyytämään. En näet usko, että voit syyttömyytesi toteen
näyttää. Herra Silvanderin luonteenjalous ja nimi on jo takeena
siitä, sillä hän ei olisi tehnyt niin raskaita syytöksiä, jollei
hänellä olisi ollut selvät todistukset asiasta. Vähäinen rikos ei
ole sekään, että pilatessasi yleisön kirjallisen maun, samalla
joudut niiden häpeäksi. Huomannet kai itsekin jo, että sinun oikea
kätesi onkin 'väärä' käsi. Ja jos et voi sitä pois hakata, voinet
sen ainakin kiinni sitoa. Ainoa valopuoli mielestäni on se, että
arvostelijat ovat ottaneet arvostellakseen siveellisyytesi. Kirjasi
on siten aiheuttanut ensi askeleen parantajien oman terveydentilan
tutkimiseen ja siitä on jo pakko astua itsearvosteluun, jonka
sinä olet unohtanut. Kiittävistä arvosteluista en puhu, sillä
niitä pitänet itsekin ivana. Yleensä ovat arvostelijat, jotka
ovat ilmottaneet edustavansa ainoastaan korkeaa eli n.s. kylmää
järkeä eikä puolueellisuutta ja ymmärtämättömyyttä, tuominneet
kirjasi sen linotypillisiä virheitä myöten. Puhutaan myös, että
olet saattanut kiusalliseen asemaan kirjailijamme. Kukaan heistä
ei näet hienoussyistä voi nousta tuomaan julki, että sinä pilaat
heidän luomansa esteettisen maun. Semmoista tekoa näet voisivat
ei-kultuuri-ihmiset pitää heidän oman tavaransa suosituksena sinun
mallikirjaksesi ja muille luettavaksi.
"Mutta pahin on vielä jälellä. Herra Rosendahl on tosiasioilla
osottanut, että kirjasi on alhainen petos, nuotta, jolla olet vetänyt
onnistuneen apajan kirkollismielisten kannatusta. Istut siis taas
syytettyjen penkillä syytettynä vieläkin törkeämmästä rikoksesta
kuin varkaus. Muut herra Rosendahlin y.m. esteetikkojen todistamat
syytökset jääkööt mainitsematta, koska niitä ajatellessa muste jo
hyytyy kynässä säälistä sinua kohtaan."
Kaikki nämä muistot välähtivät Harhamalle nyt mustana salamana.
Kirjansa kirjoitettuaan oli hän ollut äärimäisyyteen asti väsynyt,
tylsistynyt, eikä siis ollut jaksanut panna tuskin mitään
huomiota niihin arvosteluihin, joita hänelle oli ystävällisesti
toimitettu. Hän oli niitä lukiessansa, väsyneenä ollen, ollut aivan
samassa mielentilassa kuin vaatimaton, nöyrä talonpoikaisnainen,
joka välinpitämättömästi pyyhkii pöydältä pois työnsä tomuja,
leivinjauhoja tai semmoisia. Mutta nyt, kun ne tuntuivat uusiutuvan
Anna Pawlownan ja munkki Pietarin lausumina, niiden, joita hän
rajattomasti, sairaloisesti kunnioitti, alkoivat ne jäytää hänen
sieluansa kuin kirvelevä syöpä. Lisäksi tuli se hänen elämänsä
onnettomuus, että hän ei ollut syvällinen _tutkija_, joka voi löytää
ehdottoman, absolutisen totuuden, vaan oli hän ehdoton epäilijä,
joka _jokaikisessä_ asiassa etsi myös vastakohdan, vieläpä aivan
äärimäisen. Siksipä hänen kirjansa kuvauksissakin esiintyivät
vastakohdat mitä jyrkimpinä, ristiriitaisimpina. Se äärimäisten
vastakohtien etsiminen oli hänen epäilynsä tulos, hänen narrimaisen
totuuden etsimisensä surullinen hedelmä. Se vaikutti, ettei hän ollut
ainoankaan tekonsa oikeudesta vakuutettu, vaan epäili sitä ja epäröi
ja kadotti siten näkyvistänsä oikean ja väärän rajan, sulatti ne
tavallaan samaksi.
Niinpä hän nyt, kun kuuli munkki Pietarin ja Anna Pawlownan puheet,
alkoi epäillä tekonsa oikeutta, koettaen kumminkin sitä puolustaa.
Hänen mielensä katkeruus puhkesi sanoiksi:
-- "Minulta voi jokainen vaatia tiliä siitä _mitä_ minä sanon,
mutta ei siitä _miten_ minä sanon. Se muru minulle toki täytyy
elämästä jättää, että itse saan valita tavan ja kieltäytyä
kirjailija-arvonimestä."
Anna Pawlownan suupielessä näkyi tuskallinen väännähdys. Hän olisi
tahtonut oikaista Harhamaa, mutta sääli tukahdutti äänen. Munkki
Pietari katseli erästä kirjaa ja huomautti:
-- "Ei ole meidän ihmisten mielivaltaan jätetty tavankaan
valitseminen. Hyvänkään asian edistämiseksi me emme saa käyttää
huonoja menettelytapoja. Sinä itse kerran sanoit minulle, että
Venäjän hallitus tekee väärin, jos se käyttää hirsipuuta, vaikkapa
toisten kansalaisten turvaksi. Sinä, veljeni, tuskin hyväksyisit,
jos isäsi sinua hyväksi ihmiseksi kasvattaessansa käyttäisi vitsaa
lempeyden sijasta..."
Harhama mykistyi. Vast'ikään oli hän tavallaan tuominnut isäänsä
juuri _tavasta_. Hänen järkeilynsä lakkasi kuin vasaran lyömänä.
Munkki Pietarin olemuksesta tuntui taas tulevan jumalallinen viisaus
kirkkaana ja ihanana ja vuolaana kuin auringon valomeri, joka
aamusilla tulvii idästä länttä kohti, huuhdellen tieltänsä pimeyden
ja yön valot: tähtikylvön ja kuun. Koko maailma tuntui olevan
oikeassa, huokuvan oikeaa ja hyvää, ja hän yksin väärässä. Hän tunsi
suupieleensä ilmestyvän tuskan ja katkeruuden väreen. Anna Pawlowna
huomasi sen ja kiirehti johtamaan ajatukset muuanne, pyytäen:
-- "No jätetään nyt se asia. Emme kait me kaikki ihmiset ole
muotojenkaan tuomareiksi oikeutetut... Jatkakaa nyt lukemistanne,
mutta älkää vain lukeko mitään siitä kauheasta asiasta,
vankeudestanne ja muusta!"
Harhama ryhtyi jatkamaan lukemistansa käyttäen eri kielistä
poimituita sanoja, aina sen mukaan mistä sopivimman muisti. Hän
luki kappaleita sieltä täältä. Sitä tehdessä oli päivä kallistunut
illankorvalle. Lintulaumat olivat virkistyneet ja iltaviileys valui
maille lauhkeana kuin merenhenki, joka rasvatyynenä poutapäivänä
tuulahtaa rantaa lähestyvän, rasittuneen kulkijan helteiselle iholle.
Jostain kuului kaivonvintin hiljainen narahdus, vähän etäämpää
karjankellojen yksitoikkoinen ääni, tullen niin kaukaa, että sen
heikkenevä ääni ainoastaan hipaisi korvaa, hyväili sitä hetkisen ja
riutui kuin uneen, itikan raukean laulun sitä säestäessä. Tuntui kuin
olisivat kaikki kolme palanneet väsyneinä joltain epäonnistuneelta
matkalta, jolla kohdannutta pettymystä jokainen salaili, luullen
etteivät toiset sitä ole huomanneet. Harhama tuijotti kirjansa
kansikuvaan kuin etsien siitä jotain tarkastettavaa.
Anna Pawlowna hädisti kiusottelevaa kärpästä kädellänsä, lausuen
hiljaisen hermostuneena:
-- "Äs, tuota!"
Ja käskettyään palvelijan alkaa kattaa päivällispöytää, lausui hän
Harhamalle:
-- "Minä en käsitä mikä on kirjanne tarkotus."
Harhama kiiruhti selittämään:
-- "Sen tarkotus on nimensä mukainen: varotushuuto. Se on minulle
sama kuin kello ruton kaulassa, että ihmiset tietävät karttaa minua
kuin ruttoa... Tai toisin sanoen:... Antaa tietä kuin kuninkaalle",
-- lopetti hän katkerasti.
Anna Pawlowna huokasi ja lausui puoli itseksensä:
-- _"C'est le commencement de la fin."_ [Se on jo lopun alkua.]
Munkki Pietari tarkkasi Harhamaa, katseessa taivaallinen rauha ja
lempeys, ja kysyi kuin Jeesus syntiseltä, jota Hän säälii:
-- "Voitko levollisesti kuulla, mitä mitä minä sinulle sanon?"
Harhaman silmissä vilahti jo musta lintuparvi, mutta nyt hän toivoi
sen tulevan ja laskeutuvan räpyttelemään hänen ympärillensä. Hän
toivoi kuulevansa munkki Pietarin hienon, musertavan ja samalla
rauhottavan tuomion. Rauhallisena ja rehellisesti vastasi hän:
-- "Te, isä Pietari, tiedätte, että minä kunnioitan Teitä
sairaloisesti ja rajattomasti. Se kunnioitus on suuruutensa kautta
aivan rikollinen, sillä monesti minä olen Teidän äänessänne huomannut
Jumalan, enkä ihmisen äänen. Teidän jokainen moittivakin sananne on
minulle kuorma kultaa."
-- "Minä uskon rehellisyyteesi", -- alkoi munkki Pietari, Anna
Pawlownan koko sielun alkaessa vetäytyi vireeseen. Lempeällä,
hienolla äänellä jatkoi hän:
-- "Minä en puhu kirjasi ulkonaisesta muodosta, sen tyylistä,
sillä jokainen ulkonainen muoto on oikea, kun sen henki on oikea.
Koukkuisimmankin puron uoma on purtta kantamaan yhtä oikeutettu kuin
suoran, jos se johtaa purjehtijan puhtaille meren vesille, eikä
likaisiin lammikkoihin, joissa tauti pesii. Mutta sinun kirjassasi,
veli Harhama, on tulisia kukkia, jotka johtavat monen perhon siipensä
polttamaan."
Hänen sanojensa lempeä, jalo sävy helisi Harhaman korvissa
kuin kirkonkellon kirkas ääni, joka on juuri haihtumaisillaan
lauvantai-illan tyyneen kesäiseen ilmaan, etäällä veden siniselällä.
Harhama arvasi mitä munkki Pietari tarkotti, mutta puhujan äänen jalo
kaiku rauhotti häntä taas ja painoi kiusalliset tunteet taltuksiin.
Munkki Pietari jatkoi:
-- "Minä tarkotan sen aistillisia kuvauksia. Oletko ajatellut,
miten arka puhtaan ihmisen sielu on juuri sille kukalle, jota sanot
aistikukaksi ja miten tarttuva on sen kukan tuoksu?"
Harhama tunsi otsansa kylmenevän. Hän ei todellakaan ollut sitä niin
tarkoin punninnut. Munkki Pietarin jalo puheen sävy humisi hänen
korvissansa kuin kaunis laulu, joka tulee niin etäältä, että väsyy
ja häviää kuulumattomaksi juuri korvaan saapuessansa. Mietteissänsä
selitti hän:
-- "Minä olen etupäässä tahtonut paljastaa oman sieluni likaa ja
kuvannut oman sieluni tilaa. Sillä kun kirjoitin kirjaani, inhotti
minua jokainen aistillisuuden värähdys, ja minä luulin, että muissa,
jotka ovat tuhannesti puhtaammat minua, se herättää vieläkin
suuremman inhon."
Hän pysähtyi ja riensi oikaisemaan:
-- "Tai ehkä ei aivan niinkään... Siinä oli niin monenlaisia
ajatuksia. Tämä on toinen lisävaikutin: Minä olin varma, että kun
minä paljastan oman sieluni aistillisuuden, osotan miten se on ollut
elämäni päätekijä ja mihin eläimellisyyteen se on johtanut, minä
tulen varottavaksi, inhottavaksi esikuvaksi, kuten Nero, jonka elämä
ei houkuttele hänelle seuraajia."
Puheen aiheesta tuoksusi outo lemu luonnon puhtauden ja elämän
jaloimman runouden sekaan, runouden, joka värisi munkki Pietarin
sanoissa. Anna Pawlowna syventyi työhönsä, peittäen oudot,
vastahakoiset tunteensa. Munkki Pietari kysyi rauhallisena:
-- "Mutta miksi olet sitten aistillisuuden, joka on ihmis-olemuksen
ilkeintä ja ruminta, kuvannut kauniiksi ja kiehtovaksi? Miksi olet
pannut ilkeimmän ruton kaulaan houkuttelevan helmen?"
Harhama tuskastui ja hätäytyi huomatessansa, että munkki Pietari muka
ei ymmärrä häntä ja ikäänkuin ahdistelee häntä kysymyksinänsä. Hän
jatkoi selittelyänsä:
-- "Olisiko minun sitten pitänyt olla epärehellinen: kuvata
aistillisuuden houkutus minulle muka vastenmieliseksi, inhoa
herättäväksi, ja kumminkin myöntää kulkeneeni sen kahleissa? Minä
tahdoin vain rehellisesti osottaa, että minulla on ollut niin
_saastainen_ sielu, että aistillisuus on ollut minun elämäni ja
eläimellistymiseni suurin tekijä, että se on _minulle_ ollut
houkutteleva ja kaunis juuri minun sieluni lian tähden."
Anna Pawlowna varjosti silmiänsä käsillänsä. Munkki Pietari kysyi
nopeasti:
-- "Ja miksi tahdoit sen osottaa?"
-- "Luulin muiden sitä silloin karttavan, kun samalla osotan sen
hedelmän: oman elukkamaisuuteni", vastasi Harhama avoimesti, lisäten:
"Jos olen rehellinen ja uskallan arvostella muitakin -- johon tosin
en ole oikeutettu -- niin on ajatukseni se, että aistillisuus on
yleensä koko elämän suurimpia tekijöitä ja kaiken kurjuuden alku ja
lähde. Se muuttaa ihmisiä laumoittain eläimiksi, joiden tekoja ohjaa
halu kiihottaa vain viettejä... Kerron Teille yhden tapauksen."
Hän aikoi kertoa kohtauksen Hiiden myllyn talvipuistosta, kun hän
Nikitinin seurassa ollessansa huomasi itseensäkin kehittyneen
epäinhimillisen, koiramaisen vainun. Mutta se muisto puistatti häntä
ja hän lopetti:
-- "No, olkoon... Ei se maksa vaivaa kertoa..."
Munkki Pietarin kasvoille levisi entistä suurempi rauha. Hän oli kuin
nuori, puhdassydäminen pappi, joka astuu ensikertaa tunnustamaan
Jumalansa suuruutta ja armoa ja tuntee ikäänkuin hänen kiharoitansa
koristaisi autuuden kuihtumaton seppele, jota taivaan enkeli niille
asettaa seisten hänen takanansa, vyöllä armon avaimet ja uumenilla
taivaan valkovaippa.
Hän puhui lempeällä äänellä, kuten Jeesus suurta syntistä kutsuessaan:
-- "Sinä puhut oikein tunnustaessasi aistillisuuden voiman, sen
suuruuden ja merkityksen elämässä ja varsinkin sen pettävän kiehteen.
Mutta kun sinä menet sen houkuttelua paljastamaan ihmisille, etkö
ole verrattava mieheen, joka aistillisuutta hävittäessään meni
siveellisyyden nimessä nostelemaan porton helmoja kokemattoman,
puhtaan nuorukaisen edessä? Eikö aistillisuus kukoista niin
turmiollisena kukkana juuri siksi, että ne portot _jo itsekin_
paljastelevat rintojansa? Ja jos sen myönnät, eikö velvollisuutesi
olisi silloin ollut sitä alastomuutta peittää, eikä sitä vielä
enemmän paljastaa?"
Anna Pawlowna hengitti raskaasti, tuskastuneesti. Katse oli
surullinen ja hän veteli hermostuneesti sormistansa "sakkoja", pieniä
nisahduksia. Harhama katsoi maahan neuvottomana. Jotain kumoamatonta
huokui ja tuulahti munkki Pietarin jalosävyisestä puheesta.
Usko niiden sanojen oikeuteen johtui osaksi siitä rajattomasta
kunnioituksesta, jolla hän katseli munkki Pietaria. Mieli masentui.
Hän muisti taas äsken mainitun kirjeen, jossa kerrottiin kuinka oli
jo täytynyt pyytää papiston apua hänen kirjansa turmelevaa vaikutusta
vastaan. Sielun voimat alkoivat väsyä kuin painostavan kuumuuden
raukaisemina. Pienen vaiti-olon jälkeen puhui hän alakuloisena:
-- "En minä, isä Pietari, ole pahaa tarkottanut. Jos Jumala näkee
sydämeen, niin Hän tietää, että olen tahtonut paljastaa, että olen
se korven käärme, jonka hengityksen tunnettuaan ihmisen täytyy
jo vaistomaisesti katsoa Vaskikäärmeesen, eikä kiintyä siihen
petolliseen rapaan missä minun eläimellisyyteni on siinnyt!...
Olen lisäksi tahtonut itseni siinä tarkotuksessa paljastaa, ettei
_muiden_: asianajajain, sanomalehtien ja semmoisten, tarvitsisi
_enää_ itseänsä vaivata minun elämäni paljastamisella, jota ne olivat
pakotetut tähän asti tekemään... Olihan se tehtävä heille aivan saman
arvoinen kuin koiran korvista vetäminen... Olisiko minun pitänyt
pakottaa heidät ikänsä minua paljastelemaan, eli olemaan niin kuin
se, joka koiraa korvista vetää?"
Hetken vaiettuansa ja muistaen munkki Pietarin sanat lopetti hän:
-- "Sanoittehan itse että: 'Syntikin on ase Jumalan kädessä.' Minähän
olen antanut Hänelle sen aseen."
Munkki Pietari huokasi. Suru täytti hänen sydämensä, huomattuansa,
että Harhama oli häntä niin väärin ymmärtänyt. Hän katsoi Harhamaan
tutkivasti, lempeästi, ja selitti:
-- "Kyllä. Mutta minä sanoin sinulle, että synti on ase _Jumalan_
kädessä, ei siis ihmisten. Sillä jos synti olisi annettu aseeksi
_ihmisten_ käteen, eivätkö silloin portot ja varkaat olisi Jumalan
parhaita palvelijoita? Eivätkö rikosromaanit ja aistilliset kirjat
olisi raamatuita? Käärmeet korvessa olivat aseita _Jumalan_ kädessä,
mutta oletko sinä oikeutettu viemään kyykäärmeen lähimäisesi
rauhalliseen majaan, tai oletko itse oikeutettu sinne kyykäärmeenä
matelemaan?"
Harhama hikosi. Mustat "valkeat linnut" lentelivät hänen silmissänsä.
Munkki Pietari jatkoi:
-- "Jos lähimäisesi majaan semmoisena matelet, etkö ole käärme, ase
Perkeleen kädessä, joka hiivit lähimäisesi paratiisiin? Siellä on
vaimo hurskas, tytär puhdas kukka ja poika ihailee Herran auringon
kirkkautta, kun se aamusilla kohoaa valoantiminensa. Mielen rauha
on siellä väreetön kuin runollisen metsälammin tyyni pinta. Ja
lamppu palaa rauhallisena kodin runona Jumalan kuvan edessä. Mutta
sinä tulet kirjoinesi, paljastat lihan herkullisuuden ja puhtaaseen
sieluun ilmestyy väre: Onko totta, että tämmöistä näin ihanaa on
olemassa? Ja kun se väre on ilmestynyt, ilmestyy toinen, joka
kuiskaa: 'Jona päivänä syöt, aukenevat sinulle onnen-ulapat'."
Anna Pawlowna katseli tuskaisena Harhamaa, joka masentui kokoon.
Munkki Pietarin sanoista säteili totuus ja jalo runous kuin
auringosta helle ja valo. Hän jatkoi suurena, ylevänä:
-- "Tutki omaa elämääsi, eikö sinun kulkusi ole alkanut samaa tietä?
Eikö Hiiden mylly ole ollut turmiosi? Ja onko Hiiden mylly tehnyt
muuta kuin sinä kirjassasi: paljastellut lihan herkkuja?"
Sysimusta salama juoksi silloin Harhaman silmien ohi mustana,
loppumattoman pitkänä käärmesuikaleena. Vuori litisti häntä rakoonsa.
Hänen rampa, maassa rapisteleva mielikuvituksensa leimahti taas
salamasateiseksi äärettömyydeksi, ja silmänräpäyksessä oli hän
loihtinut eteensä kuvan kirjansa kantamista hedelmistä: Sadat ja
tuhannet huusivat jo häpeästä, huomattuansa että ovat alasti.
Jokaisen edessä hohti tuliomenana se hedelmä, johon he olivat
tarttuneet hänen kirjansa vietteleminä. Onnettomien lihakset
vääntyivät tuskasta ja ne huusivat kirousta hänelle. Hän huokasi ja
kuivasi kylmän hien otsaltansa. Itseksensä jupisi hän epätoivoisena:
-- "Itse minä teoistani vastaan."
Mutta munkki Pietari kuuli kuiskauksen ja oikaisi:
-- "Et sinä voi sitä tehdä. Ei kukaan maailmassa voi teoistansa
vastata."
Anna Pawlownakin oudostui. Munkki Pietari selitti silloin:
-- "Jos joku sinut johtaa harhaan, tai lyö sinut raajarikoksi, onko
mielestäsi asia sillä sovitettu, että hän ehkä istuu ikänsä vankina,
sinun taakkanasi?"
Harhama vaikeni. Kysyjä jatkoi:
-- "Tai jos se joka sinun lapsesi turmelee, tai sen ainoastaan
tappaa, kärsii siitä kuolemanrangaistuksen, onko paha sillä
sovitettu?"
Harhama ei voinut vastata. Munkki Pietari teki johtopäätöksensä:
-- "Ihminen kykenee keskimäärin ainoastansa oman itsensä elättämään.
Hän ei voi siis mistään vastata. Jos hän rahoillakin vastaa jostain
pahasta teostansa, eikö hän vastaa siis _vierailla_ rahoilla, koska
oma työnsä hänelle ainoastansa leiväksi riittää?"
Pakostakin täytyi Harhaman myöntää, että munkki Pietari oli lausunut
totuuden, jota ei voida kumota. Hän synkistyi synkistymistänsä. Anna
Pawlowna huomasi hänen tuskansa, ja tahtoen johdattaa keskustelun
rauhallisemmille aloille, ja löytämättä siihen aihetta, huudahti hän
tuskallisena:
-- "Eikö se päivällinenkään joudu?"
Pienen äänettömyyden katkaisi taas munkki Pietarin lempeä ääni:
-- "Emme me ihmiset saa maailmaa lääkitä omilla synneillämme.
Ei Jeesus Kristuskaan parantanut pahaa pahalla, ei hän lausunut
siveetöntä sanaa, eikä paljastanut synnin herkullisuutta...
Jokaisesta Hänen sanastansa huokuu puhdas, jalo runous, kuin hurskaan
äidin laulamasta kehtolaulusta."
Harhama nousi ylös ja käveli portaikon pariin kertaan edestakaisin,
rauhottaaksensa itseänsä. Sitten istahti hän taas ja lausui
alakuloisena:
-- "Kiitos, isä Pietari, sanoistanne. Tällä hetkellä minä tunnen niin
elävästi, että Te olette oikeassa, kun tuomitsette kirjani."
Munkki Pietari tarttui puheeseen, kuten rippi-isä, joka armon-astiat
kädessä julistaa sairaalle rauhan maille lähtevälle Jumalan
ijankaikkisen tuomion ja armon samalla kertaa. Hän lausui:
-- "Tuomio on Jumalan, vaikkapa Hän sen lausuisi minun, halvan
munkkinsa suulla. Jos se on tuomio, ja oikea tuomio, on se Hänen
äänensä, joka on lähtenyt minusta, kuin ääni kellon kuparista. Mutta
minä uskon, että kirjasi on kantava sinulle karvaita hedelmiä ja
jokaisen täytyy _itsensäkin_ niittää se, mitä on muille turmioksi
kylvänyt. Minä uskon, että kirjasi on elämäsi suuri erehdys ja rikos.
Se kirja on nimesi mukaan _harhama_: elämäsi suuri erehdys."
Syvät rypyt nousivat Harhaman otsalle ja hän tunsi katseestansa
tuskan säteilevän. Munkki Pietari jatkoi puoli-itseksensä:
-- "Jos meissä ei ole Jumalan henki, niin me olemme auringotta,
joista sairauden itiöt säteilevät. Perunakin kyllä voi itää ja kasvaa
ituja karsinan pimeydessäkin, mutta se ei voi terveellistä hedelmää
kasvaa, ellei se ime ravintoansa Jumalan luomasta valonlähteestä."
Harhama vaipui kokonaan kokoon, mustien lintujen lennellessä
avaruuden täydeltä. Hän näki, kuinka Anna Pawlownan käsi
vapisi, poskella hehkui sairaloinen puna, ja kuinka hän joskus
arastellen, mutta tutkivasti katsahti Harhamaan, seuraten hänen
sielunliikutustansa. Munkki Pietari otti pöydältä jonkun kirjan,
selaili sitä ja lausui surullisena:
-- "Synti, kuten sanoin, on ase _Jumalan_ kädessä. Hän on sillä
sinutkin jo kerran painanut jalkoihinsa puhdistumaan, jalostumaan ja
rauhottumaan. Mutta _synti, aseena ihmisellä, on myrkyllisin käärme_."
Ja selittääksensä edelleen väitettänsä, hän ikäänkuin murskasi
Harhaman, kysyen, joka sana rauhaa ja lempeyttä täynnä:
-- "Sillä jos sinulla on lapsi, jota rakastat, kasvatatko sinä häntä
jaloksi paljastelemalla porttojen elämää? Niiden elämälläkö sinä
luulet lapsesi sielun puhdistuvan? Eikö mielestäsi sitä varten ole
Jeesuksen elämä, joka painuu lapsesi sieluun puhtaana kuin päivänkuva
lammensilmään?"
Harhaman kädet hikosivat. Hän oli muserrettu. Hän väänteli tuskissaan
kirjaansa torveksi. Munkki Pietari jatkoi ikäänkuin toiseen asiaan
mennen ja puoli itseksensä:
-- "Minä uskon sen ajan tulevan, jolloin ihmiskunnan on pakko säätää
kirjallinen kieltolaki, ainakin osittainen, sillä moni kirjailija
levittää turmelusta enemmän kuin kapakoitsija."
Harhamasta se tuntui liian kovalta tuomiolta, joka oli _hänen_
kirjansa johdosta lausuttu kirjailijoista, joihin hän ei kuulunut.
Hän yritti huomauttaa:
-- "Minusta se on liian paljon sanottu..."
-- "Ei ollenkaan liian paljon", -- keskeytti munkki Pietari. --
"Tarkasta vain elämää ja todellisuutta, niin huomaat, että mikä on
tänään mahdotonta, se on kerran välttämätön. Keskiajan ritarit,
joille pystytettiin muistomerkkejä ja joita runoilijat lauluillansa
ylistivät, eivät olisi uskoneet, että heidän jälkeläisiänsä
hävitetään turmiollisina ammattilaisina. Eikä se esimerkki ole ainoa."
Harhama punnitsi tekoansa. Sitä tehdessään muisti hän erään
alhaisuutensa: Kun sanomalehdet hänen vankeudesta päästyään häntä
nuhtelivat hänen riettaan elämänsä johdosta, oli hän alkanut koota
tietoja sanomalehtiä lähellä olevien henkilöiden ja toimittajien
elämästä, voidakseen "antaa vastaan". Tavaton muistinsa ja
varsinkin se suuri tuttavajoukko renttuilevia herroja, jonka
hän oli retkuillessansa hankkinut, olivat hänelle silloin oivat
apulaiset. Hän palkkasi miehen hankkimaan tarkat tiedot kapakoiden
ja porttoloiden kätköistä ja kohta oli hänellä ääretön aineisto.
Mutta kun hänen piti sitä käyttää, oli hänestä aina tuntunut
liialta semmoisen, muka saastan, paljastaminen. Nyt huomasi hän
paljastaneensa omaa elämäänsä, jonka rinnalla näiden toisten elämä
oli toki pelkkää hurskautta. Sitä ajatellessaan hän masentui ja
ajatukset tylsistyivät. Anna Pawlowna huomautti aralla, äkkiä
painuksiin menneellä tai väsyneellä äänellä:
-- "Minua siinä kirjassa oudostuttaa yksi asia... No, Te
loukkaannutte... Olkoon sentähden sanomatta", -- lopetti hän nopeasti.
Mutta Harhama tahtoi kuulla kaiken. Kun hän pyysi jatkoi Anna
Pawlowna:
-- "Ettekö Te huomaa miten epäritarillinen Te olette ollut, kun
elämänne yhteydessä olette paljastanut toisia, muun muassa naisen,
jonka suhde Teihin oli salainen? Samaten olette paljastanut majuri
Velikodushofin. Se ei ole kaunis teko."
Se tuntui liian katkeralta Harhamasta. Synkkänä mietti hän hetken
vastatako, vaiko vaieta. Viimein mutisi hän:
-- "Voinko minä peittää kaupungin, jonka toiset ovat tahtoneet
väkisinkin, minun rukouksistani ja hengestänikin välittämättä,
vuorelle rakentaa? Tai voinko minä sen hartioilleni nostaa ja
laaksoon kantaa..."
-- "Kuinka ne ovat tahtoneet sen vuorelle rakentaa? Te vain
uskottelette", -- ihmetteli Anna Pawlowna.
Harhama ojensi hänelle sen sähkösanoman, jonka majuri Velikodushof
oli lähettänyt Schuvalovaan rouva Esempiolle, keskustelunsa jälkeen
herra Edelmuthin kanssa, ja pyysi lukemaan. Anna Pawlowna luki:
-- "Anna paikalla valtakirja asianajajalle! Harhaman elämä
ehdottomasti julkisuuteen!"
Lisäksi antoi Harhama kirjeen, jossa kerrottiin erään hänen
kirjeensä kohtalosta: Hän oli pelastaakseen puolueensa ja äitinsä
häpeästä kirjoittanut rouva Esempiolle, vedoten siihen, että häpeä
on surman-isku hänen äidillensä ja pyytänyt häntä säälin nimessä
säästämään syyttömän ja salaamaan varkauden. Kirje oli omituisella
tavalla joutunut herra Edelmuthin ja hänen ystävänsä, majuri
Velikodushofin käsiin ja saanut heidät kauhistumaan ja luennoimaankin
siinä lausutusta alhaisuudesta, jolla Harhama yritti päästä
rikoksestansa vastaamasta suojautuen säälin varjolla äitinsäkin nimen
turviin.
Anna Pawlowna luki kirjeet ja mietti kauvan. Hänen suhteensa
Harhamaan oli henkinen äidinsuhde. Hän ei siis voinut salata
totuutta, ei miellytellä. Hän puhui Harhamalle aina jalona kuin äiti
lapselleen. Pitkään ajateltuaan hän lausui hitaasti, mietteissään:
-- "Tekonne vain rumenee, jos tällä sitä puolustatte... tai
silläkään, että rouva Esempio itse oli julkaissut asiasta
kirjoituksen... Hänellä olivat ehkä omat polttavat syynsä...
Käyhän se ilmi hänen kirjoituksestansakin, jossa hän kuvaa, kuinka
poliisivoimakaan ei kyennyt häntä suojelemaan teidän väkivallaltanne
ja pakottamiseltanne."
Vihlova, tuskallinen äänettömyys, joka syntyi, leikkeli Harhamaa. Sen
lopetti Anna Pawlowna lausuen heikolla äänellä:
-- "Jokaisella kansalla on oma käsityksensä kunniasta ja
ritarillisuudesta... Minä tiedän, että minun mieheni _ei_ olisi
tämmöisissä asioissa päästänyt naista... vaimoansa näkyviin, eikä
asiaa oikeuteen... Ennen hän olisi valinnut kuoleman. Teillä
suomalaisilla ovat omat käsityksenne... Te nähtävästi käräjöitte
naisista, miehet peittäytyvät naisten hameen suojiin... Muualla
yleensä miehet ratkaisevat semmoiset asiat kahden kesken."
Harhama huokasi raskaasti. Hän huomasi taas miten koko kansa saa
hävetä hänen tähtensä. Ikäänkuin tuskissaan hän lausui jonkun
katkeran sanan. Munkki Pietari, joka oli kuunnellut rauhallisena,
tarttui nyt puheeseen, huomauttaen:
-- "Sinä olit taas väärässä: Sanoit että et voi peittää vuorelle
väkisin rakennettua kaupunkia. Mutta jos rutto tai muu vaara uhkaa
naapuriasi, etkö ole velvollinen yrittämään sitä estää, vaikkapa
tiedätkin voimasi vähiksi? Sinä tosin yritit, vaikka ikävä kyllä
et _asian_, vaan _itsesi_ ja -- sanojesi mukaan -- puolueesi
tähden, mutta jos et siinä onnistunut, olitko silloin jo oikeutettu
_lisäämään_ pahaa?"
Harhama katsoi maahan sanattomana, synkkänä. Munkki Pietari kysyi
edelleen:
-- "Sanoit, että majuri Velikodushof _tahtoi_ julkisuutta väkisin ja
sinä muka et ollut oikeutettu estämään. Minä kysyn sinulta: Jos näet
jonkun aikovan heikkona hetkenänsä syöksyä turmioon tai hulluuksiin
-- tai vaikka harkitenkin sitä aikovan -- kumpi on velvollisuutesi:
Antaa hänen se tehdä, vieläpä olla siinä teossa avullinen,
vaiko estää sitä voimiesi mukaan, ja jos et voi estää, ainakin
lieventää sen seurauksia, etteivät ne tule tekijällensä vieläkin
turmiollisemmiksi?"
Harhama painautui tuoliinsa ja supisi itseksensä:
-- "Jokainen, joka minuun on kätensä satuttanut, on saanut minusta
tahran, ja jokainen tekoni ja sanani näkyy muuttuvan kiroussateeksi
muille..."
Hänen eteensä levittäytyi tietoisuus omasta alhaisuudestaan ja
rikoksestansa, kuten ainakin rikoksia tehneelle.
Silloin hän iloitsi siitä, ettei kukaan tuntenut Anna Pawlownaa ja
niitä, joita hän ei tahtonut paljastaa pilkattavaksi. Se onni oli
johtunut siitä, että hän ei ollut heidän nimiänsäkään uskaltanut
mainita kenellekään, ei rouva Esempiollekaan, vaan salasi, peljäten
sekottavansa heidät vallankumoukseen, jos se tulisi ilmi. Jos hän
oli kenestä puhunut, oli hän aina käyttänyt väärää nimeä ja salannut
huolellisesti tuttavuutensakin. Se oli ainoa valoisa teko, jonka
hän itsestänsä nyt löysi ja sekin oli johtunut salailemisesta ja
sen alhaisista syistä. Näkymättömät tulivuoret vyöryivät hänen
hartioillensa. Munkki Pietari lisäsi lempeänä:
-- "Tekosi on siinäkin ollut harhama, samoin on ollut koko
kirjasi. Sillä miten sinä luulet: Eikö elämäntehtäväsi ole _elää_
elämäsi oikein, kuten nurmen kukka, joka alistuu seuraamaan elämän
siveellisiä, runollisia lakeja?"
Kun Harhama ei vastannut lopetti munkki Pietari:
-- "Koska siis tämän myönnät, niin miksi olet ryhtynyt väärään
tehtävään: _paljastamaan_ elämääsi? Elämänsä siveelliseksi runoksi
_eläminen_ on ihmisen elämän tehtävä, eikä sen epäsiveellisyyksien
paljasteleminen. Väärin on kirjoittaa siitä siveellisiäkään runoja,
jos sitä tehdessä lyö laimin elämän _elämisen_ runoksi... Sillä katso
jaloimpia ihmishenkiä! Katso jo pakanallista Sokratesta: Ryhtyikö
hän runoista, tai kivestä, tai puusta luomaan esteettistä ihmistä?
Kirjoittiko hän runoja, paransiko hän muita? Eikö hän _omasta
itsestänsä_ luonut runoa? Ja eikö se runo ole kuolematon, kun kaikki
muut unohtuvat arvottomina? Ainoastaan korkein hyve ja luonteen
jalous on kaunista, esteettistä taidetta. Missä ei niitä ole, siellä
ei ole oikeutta estetiikasta puhuakaan."
Jokainen hänen sanansa leikkeli Harhamaa kuin armoton lääkärin
leikkuuveitsi. Anna Pawlowna oli tuskaisen näköinen. Munkki Pietari
lisäsi pienen hengähdyksen lopussa:
-- "Jos taas paljastat elämäsi tunnustukseksi, on kirjasi silloinkin
harhama, sillä sovitus on Jumalassa eikä ihmisissä. Hänen edessänsä
piti sinun tunnustaa ja rukoilla sovitusta ja Hän olisi sinua kuullut
ilman kirjaasi... Ei Paavali ja Jeesuksen opetuslapset kirjoittaneet
paljastuksia, vaikka heidänkin alku-elämässänsä ehkä on syntiä ja
likaa ollut."
Anna Pawlowna yritti puhua Harhaman puolesta. Kun hän oli lausunut
muutaman sanan ja pysähtynyt, tarttui munkki Pietari puheeseen,
selittäen:
-- "Ei. Herääminen ja rukous on tehtävä suljetussa kammiossa,
vaikka kyllä se suljettu kammio voi olla kaikkialla, väkijoukon
keskelläkin. Koko kaikkeus voi olla sinä. Jollei niin tehdä, eikö
herääjä ja rukoilija ole verrattava niihin, jotka heräävät kujilla
ja katujenkulmissa? Ja eikö silloin ole herääjällä itsellänsä
kiusauksena se ajatus, että esimerkiksi Rousseau on _tämmöisellä_
heräämisellä ansainnut kunniaa? Ja autuus eikä kunnia on oikean
heräämisen tarkotus, sillä oikea herääminen on juuri ihmishengen
autuaaksi tulemista. Jeesus Getsemanessa erkani opetuslapsistansa,
kun lähestyi isäänsä. Eikä Paavali ole kirjoittanut Augustinuksen
eikä Rousseau'n _Confession'ia_ [Tunnustuksia], joilla on niin
paljon seuraajia. Että semmoinen paraati-kääntyminen ei ole oikea,
sen osottaa se, että niitä herääjiä ihailevat ainoastaan ne, jotka
eivät Jumalasta eivätkä siis kääntymisestä mitään välitä, kun taas
heränneet joukot liittyvät hiljaisuudessa kääntyneihin, kuten
uskonpuhdistuksen ajan reformaattoreihin."
Harhama synkkeni. Ijankaikkinen totuus paistoi häneen munkki Pietarin
sanoista taas kuin auringon valo valon-arkaan yölintuun. Se oli
kuvaamatonta, selvää, kirkasta. Munkki Pietari lisäsi, ikäänkuin
itsekseen puhuen:
-- "Ei lapsi voi sopia isänsä kanssa siten, että menee kylälle
kertomaan pahoja tekojansa, eikä merestä poistunut vesi pääse
takaisin meren yhteyteen, jos se ei _sinne_ pyri, vaan lähtee
purona kiertelemään ja polvittelemaan nurmea, joka tarjoaa sille
kukkapenkereitä rannoiksi ja koristukseksi tuomia ja pihlajoita,
jotka vetävät katselijan silmän sitä ihailemaan. Ei myös
ihmiskunnalla ole varoja kustantaa juhlajulkaisua jokaisen syntisen
kääntymisestä."
Harhama synkistyi ja painautui henkisesti kokoon. Munkki Pietari
jatkoi Jumalan palvelijan vanhurskaalla suoruudella, joka ei pahaa
kaunistele:
-- "Puhuit äidistäsi ja puolueesta, joihin olet vedonnut. Mutta
myönnätkö itse oikeudelle vallan sääliä syyllistä äidin tähden? Eikö
se turva johtaisi ja houkuttelisi ihmisiä rikoksien teille? Ei Jeesus
vetäytynyt äitinsä turviin. Ja kummatko olisivat mielestäsi oikeimmin
tehneet: nekö, jotka äidin tähden olisivat antaneet Nerolle täyden
vapauden, vaiko ne, jotka astuivat häntä rankaisemaan?"
Syntyi hiljaisuus. Kaikki näyttivät ikäänkuin väsyneiltä. Harhama
tunsi taas elämänsä kohoavan hänen edessänsä hartioillensa vuorena,
josta kiroukset salamoivat ja jylisi tuomio. Hän muisti, kuinka
oli kironnut itsensä Ritvan haudalla, ja nyt tuntui todellakin,
että hänen askeleensa ja tekonsa satavat kuumina kirouksina hänen
päällensä. Hän muisti vanhan ennustuksen valkeista linnuista, mutta
päinvastaisessa hengessä. Hän oli kokoon kutistumaisillansa. Elämän
suuri ristiriita, jonka hän luuli jo selkenevän, alkoikin nyt entistä
enemmän sotkeutua.
Ja ikäänkuin ponnistautuaksensa pois hirmupaineen alta, oikaisi hän
itsensä, näki valkeat lintunsa, heittäytyi nojatuolin selkämää vasten
huolettoman näköisenä, rentona, ja nauroi hermostuneesti, katkeran
ilkkuvasti ja pitkään.
-- "Mille Te nauratte?" kysyi Anna Pawlowna hämmästyneenä.
-- "Noille mustille, 'valkeille linnuille', joilla on kirous
seppeleenä nokassa... Noille, joita on avaruus täynnä... Hah...
hah... hah... hah", -- vastasi Harhama osottaen avaruutta.
Anna Pawlowna sävähti marmorivalkeaksi. Munkki Pietari teki
ristinmerkin ja molempien hätääntyneistä katseista luki Harhama sanan:
-- "Hullu?"
Hän purskahti itkunsekaiseen, katkeraan nauruun, ja nauroi, että
portaikko helisi.