Taivaassa.
Pakene syntiä kuin käärmettä!...
Huono ihminen on syntiäkin vaarallisempi...
Taivas huikesi omaan kirkkauteensa. Tulvillaan tulvi se Jumalan
kunniaa. Enkelit veisasivat Hänen ylistystänsä:
-- "Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Zebaot!"
* * * * *
Hohteena helisi kaikki. Kaikki säteili sädesuihkuna. Auringon kehän
kirkkautta oli ilma. Valo-uhkuna hehkui se kuin itse auringon
sisusta. Kuin armain luomis-aamu hohti kaikki värähtämättä. Kaikki
välkkyi, kaikki kimalsi. Kaikki hohti kunniata Jumalalle. Kaikkeuden
kaikki auringot paistoivat valo-uhkuun uponneina ja enkelilaulu
leijaili kirkkaana sävelpilvenä korkeudessa.
Kirkkaat ovat Jumalan asunnot.
Hartaina viskoivat vuoret huippujansa korkeuteen. Punakirkkautena
paistoivat ne yleisen valon sakeudesta.
Rinne hohti. Kivensyy oli täynnä jumaluutta ja huippua kruunasi Hänen
henkensä.
Valoisat ovat Hänen asuinsijansa. Tulvana tulvii Hänestä valo.
Pimeydeksi hupeni kaikki muu valo taivaan kirkkauden rinnalla. Hänen
valonsa huikaisi auringot sammuksiin. Ne hukkuivat hänen valonsa
paljouteen kuin tähdet päivällä auringon valomereen. Kuin sammuneet
tuhanhituset kierivät ne Hänen kirkkaudessansa. Tomupilvenä tanssivat
siinä tähdet, kuut haihtuivat mitättömyydeksi ja Hänen valonsa
lakaisi kaiken pimeydeksi.
Ei mikään voi himmentää Jumalan kirkkautta. Ei mikään voi hänen
kunniaansa pois ottaa.
Ikisinenä paistoivat vedet vuorien välissä. Ne hohtivat pyhyyttä
suuren kirkkauden sekaan. Autuutena hymyilivät ne Hänen jalkojensa
juuressa, kuvastaen Hänen kirkkauttansa. Ranta oli rauhan maata,
virranvyö puhtautta. Ei ollut tahraa, ei syntiä, ei pimeyttä pilkkuna
valolla, ja onneensa ja hurskauteensa huikesi kaikki.
Pyhät ovat taivaat, joissa Jumala asuu.
* * * * *
Valo puhkesi kirkkaammaksi. Jumalan henki liikkui taivaassa vetten
päällä. Ihmeen armaana hymyili Hänen ijankaikkinen luomispäivänsä
aamu.
Seitsemän Ilmestyskirjan enkeliä seisoi sadesuihkussa, veden selällä.
Heidän edessänsä seisoivat enkelit Mikael, Gabriel ja Raphael ja
takana loistavat Cherubimien ja Seraphimien enkelijoukot. Hartaina
katselivat he Jumalan suurta luomistyötä. He ihmettelivät Hänen
suuruuttansa. Hänen valtansa ja voimansa ihastutti heitä, kuin
aurinko pitkästä pimeydestä sen valoon päässyttä vankia. Pieni
aurinko oli astinlautana jokaisella, ja kädessä kirkas salamantuli.
Heidän kirkkautensa oli suurempi sitä, jossa he säteilivät, niin että
heidät eroitti siitä. Kuin kirkkaassa kylvyssä seisoivat he siinä
suuressa valossa. Rauhan kellot soivat. Autuus oli kaunis kukka.
Jumalan henki avasi silloin enkeleillensä kaikkeuden näköalaksi.
Riemulaululla kiittivät enkelit Häntä ja tervehtivät suurta
kaikkeuden näkyä. Sitä osottaen selitti enkeli Gabriel:
-- "Äärettömänä avautuu eteemme maailman kaikkeus. Olemattoman
lyhyinä haihtuvat siihen kaiken ajatuksen kantomatkat. Tomuhitusta
vähempi on siinä ihmispoloisen mielikuvituksen karkelopiiri.
"Rajattomana ja rannattomana ilmestyy Jumalan henki."
Mikael (jatkaa näköalaa osottaen):
-- "Kirkkaana tähtipalona avautuu maailmoiden ikilento.
Silmän-kantama on meillä nyt rajaton. Tähti kiiluu tähden, aurinko
auringon takana, niin ettei rakoa jää välille. Kaikkeus hohtaa yhtenä
kirkkaana tulena, yhtenä aurinkona.
"Jumalan kunnia ja kirkkaus täyttävät koko äärettömyyden."
Raphael:
-- "Huimaten heittäytyvät tähdet radoillansa. Tuhannet sisarustähdet
yhtyvät eri maailmoiksi, karkeloiden toistensa keralla. Tuhannet
niin muodostuneet maailmat yhtyvät maailmakunniksi. Miljoonine
tähtinensä kierivät ne toisten maailmakuntien seassa. Tuhannet
maailmakunnat yhtyvät maailmaryhmiksi. Hirmulaitteina syöksyvät ne
toisten maailmaryhmien lomitse. Uudet loppumattomat ryhmitykset
alkavat. Kaikki suurenee äärettömiin. Lukemattomat maailmayhtymät
muodostavat kokonaisuutensa kukin. Ne kiertävät toisiansa,
muodostavat loppumattomiin suurenevia yhtymiä, sillä kaikkeus on
yksi kokonaisuus. Ei mikään ole yksin. Kaikki kiertää kaiken mukana
ja kaiken osana. Kaikki yhdessä on kaikkeus. Kaikki viskautuvat
toistensa ympäri yksitellen ja kaiken osana. Ja se kaikki on
tomuhitunen Jumalan edessä.
"Suuri on Jumala. Äärettömyys pakahtuu Hänen suuruudestansa."
Gabriel:
-- "Eikä yksikään aurinko, ei kuu, ei tähti kierrä ainoastaan
omaa rataansa: Kukin syöksyy kaikkeuden jokaisen kierron mukana,
aina määrättömyyttä myöten, sillä kaikkeus on kokonainen.
Lukematonta tietä kirmaa jokainen samalla. Siksi on kunkin, hetken
haihtuvimmassakin osassa kulkema matka määrätön, ja mittaamattoman
rajaton niiden lennon nopeus. Eikä yksikään Hänestä pois pääse.
Kaikkialla on Jumala mukana.
"Kaikkialla läsnäoleva on Jumala. Kaikkeus säteilee Hänestä pienenä
kehänä, niinkuin valo auringosta."
Mikael:
-- "Kaikki löytävät tiensä, vaikka on vauhti rajaton, kiertämät lukua
vailla ja edessä pilkkosen-pimeä. Lintusen emo tietää aikansa; sen
puoliso ei erehdy laulussansa, ja nurmen ruoho tuntee elämänlakinsa.
Ei myöhästy koskaan päivännousu. Kuu tietää hetkensä ja tähdet
syttyvät taivaan tuliksi oikealla ajallansa. Kaikkea johtaa Jumalan
sormi.
"Viisas ja kaikkivoipa on Jumala. Hän lainaa kaikelle valonsa. Hänestä
virtaa ijäinen voima."
Raphael:
-- "Eikä mikään voi olla ijankaikkinen, ei mikään muu kuin Hän.
Rajaton luku maailmoita häviää joka hetki. Auringot ehtyvät Hänen
päiviinsä verraten nopeammin kuin sammuksiin tuikahtava kynttilä.
Koko kaikkeus kiteilee niiden sammunnasta kuin tuikkiva tulivilinä.
Yhtä rajaton luku syttyy alati uusia auringolta. Äärettömyys kipinöi
niiden sytynnästä yhtenä tulikipinänä. Kaikki häviää. Kaikki
syntyy häviöstänsä uudestaan. Eikä yksikään tiedä miksi, eikä voi
kohtalollensa tietä osottaa, ei sille määrää panna.
"Tutkimaton on Hän ja syvä. Hänen viisautensa on mittaamaton."
Gabriel:
-- "Hänessä kiertävät kaikki väärätkin polut. Hän on kaiken ojennus.
Rangaistus puhkeaa rikoksesta kuin hedelmä kukkien kevätsuudelmasta.
Onni seuraa hyvintekoa, kuin rauhallinen kuolema hyvää elämää.
"Vanhurskas on Jumala. Ei ainoatakaan rikosta jätä Hän rankaisematta,
ei hyvää tekoa palkitsematta."
Mikael:
-- "Hän lyö erehtyneen rangaistuksella takaisin luoksensa. Hän
armahtaa sitä, joka Häneen palaa. Hän kuulee salaisen rukouksen ja
huomaa tuskanhuudon. Hän ohjaa maailmoiden kiertoa ja johtaa hyttysen
lentoa.
"Armollinen ja hyvä on Hän."
* * * * *
Auringot, jotka olivat astinlautoina enkeleillä, alkoivat hiljaa
kohota. Kuin hopea valkeassa tulessa loistivat ne ja enkelit
niillä... Ylinnä leijailivat Seraphimien ja Cherubimien enkelijoukot
ihanassa pilvessä, kirkkaat pasuunat kädessä... He puhalsivat
jalointa, puhtainta säveltä, armasta kuin kaunis uni... Kuuluivat
kauniit kaiut... Armaimmat laulut hymisivät... Kirkkaus oli itse
aurinkoa... Tuskin erotti siitä silmä enkeleitä.
Auringot kohottivat enkeleitä ylemmä. Surren katselivat enkelit maan
ihmisten elämää, joka avautui heidän edessänsä. Maantomussa hääri
ihmishenki, pyrkien kumminkin siitä ylenemään. Vapaana harhaili se
kuin tuuli ja kumminkin oli se vanki, sillä tulitutkain oli joka
askeleella edessä. Se oli ainoa vapaa ja se oli samalla suurin
vanki. Myrskyt nousivat ja lakkasivat orjina... Salamat syttyivät
ja sammuivat käskystä... Kukka totteli elämänsä lakia ja lintu
hautoi luonnonsäännöstä ikäänkuin sen pakottamana. Kaikkein teot ja
elämä olivat ennalta säädetyt ja riippuivat niiden elämänlaista...
Ihmishenki sai itse vaikuttimensa valita... Hän sai vapaasti valita
siunauksen tai kirouksen...
Hänelle oli suotu vapaus kulkea Häneen joko ruoskan tai armon, onnen
tai onnettomuuden alitse. Näkyä osottaen lausui Gabriel:
"Vinhasti säätämäänsä rataa
kirmaavat auringot ja kuut.
Vaan orjina ne kaikki mataa,
ja kaikkeuden ihmeet muut.
Vain ihmishenki -- paitsi meitä --
vapaasti tietään käydä saa:
Saa kulkea hän harhanteitä
tai oikeata vaeltaa."
Mikael:
"Vaan vaikka aatossiivin vinhoin
hän harhanteillään harhaileis
pois Hänen luotaan, Häntä inhoin,
niin matka Häneen aina veis.
Ei luotaan koskaan päästä taida,
kun hän on myöskin harhantie.
'Tie laaja' sekä 'polku kaita'
Hänestä alkaa, Häneen vie,"
Raphael:
"Vaan niin kuin maailmoiden lento
on yksi kaikkeus rajaton,
niin myöskin ihmishenki hento
toiseensa kytkettynä on.
Kuin käärme taikka turman vaajat
toiselle toisen rikos lie:
se harhanteille joukot taajat
muassaan sortumahan vie."
Kolmin:
"Kaikk' kierii kyllä toisen mukaan
ja harhanteille johdattaa,
mut harhaan Hält' ei joudu kukaan.
Vapaasti ihmishenki saa
sentähden käydä harhanteitä.
Ei oo niin suurta harhamaa,
jot' ei Hän armollansa peitä,
aikansa konsa valkeaa."
Armain ilta-aurinko punasi koko kaikkeuden. Kauniina, kuin
olematonta äärtänsä ikävöiden, avautui se ihmishengen harhanmaaksi.
Vapaana värisi siinä punapalossa ihmishenki, kun kaikki muu kulki
kahleissansa. Näkymättömäksi osaksi, harha-ajatukseksi haihtui se
kaikkeuden iltapunaan, itse etsien teitänsä siinä. Seitsemän enkeliä
ylisti silloin ihmishengen vapautta, lausuen:
"Kahleissa kulkee myrskyn pauhut
ja maa ja päivä, sekä kuut
ja alku-usvain suuret sauhut,
salamat, kuolot, kaikki muut.
On ihmishenki yksin vapaa,
se, Korkein-Korkein, tahtos' on.
Työn laatua sen, etkä tapaa,
sä itse määrää, Verraton."
Kaikki enkelijoukot yhdessä:
"Vapaasti siksi harhantöillä
harhailkoon hän! Se tahtos' on.
Sun luokses toki päivin, öillä
hän käy kuin vanki kahleeton.
Vapaasti: suoraan -- kautta mutkain
hän saakoon aina haihattaa,
kun aina kohtaa tulitutkain
jokaista pahaa, harhamaa!"
Silloin kuului Jumalan ääni... Ihana punainen pilvi laskeusi enkelien
ympärille... Siinä säteilivät he kirkkautena kirkkauden seassa...
Jalka otti hiljaa aurinkoastuinlautaan, siipi pilven punaan...
Aurinko liiteli hiljaa, autuaiden unena, pilvi enkelilauluna... Vuori
hohti, vesi välkkyi... Jumalan kunnia kirkasti kirkkaudenkin.
Jo soivat suuret laulut. Maat julistivat Jumalan kunniaa, taivas
kantoi Hänelle kiitosta. Kaikkeus ylisti Häntä ja aika vieri Hänen
virtenänsä.
Enkelien eteen avautui taas kaikkeus maailmantulena. Valkeni
ijankaikkinen luomis-aamu, joka ei koskaan päiväksikään kerkeä.
Riemuiten ylistivät enkelit Häntä. Kuin armain onni puhkesi heistä
ihastus. He lausuivat vuoroonsa:
Gabriel:
"Taas tänään, niin kuin kerran ennen
Sun luomisaamus' armastaa.
Tietänsä vinhoin siivin mennen
rataansa mailmat pauhoaa.
Taivaalla vuoroon päivyt kierii,
tai synkin pilvi salamoi,
taas vuoroon kuuhut siellä vierii,
tai tulvaa sieltä aamunkoi."
Mikael:
"_Sun_ käskystäsi kaikki soipi:
auringot kiertää radoillaan
ja pilvi tulta salamoipi,
tai vuotaa vettä tulvanaan.
Sa luot ja murskaat maailmoita,
Sa kostat kaikkein pahat työt.
Et salli huonees pilkkaajoita.
Tomuksi eteesi ne lyöt."
Raphael:
"Kuin kotka kannat maailmoita
ylitse kuiluin hirveimpäin,
ja jotka käyvät harhansoita
Sa johdat hiljaa Itsees päin.
Sa ohjaat hurjan tähdenlennon
ja ihmis-aatteen siiven myös.
Sa hoidat linnunpojan hennon.
On ihmeen suuri Sinun työs."
Kaikkeus vapisi. Pauhu kulki äärettömyyden äärtä etsiskellen.
Kirkkaat salamatulet valaisivat sen tietä. Vinhemmin kuin arka
aatos pauhasi jo ukkonen tulinensa pitkäisen tietä. Jumala kutsui
erehtyneitä.
Cherubimien ja Seraphimien enkelijoukot soittivat silloin
pasuunillansa Jumalan kunniaa. Ihana soiton pauhu vyöryi kirkkaana
sävelpilvenä. Yhdeksän enkeliä veisasivat sen säestyksellä:
"On ihmeen suuri Sinun virkas.
Kaikkeus on työtäs tulvillaan.
Ei koskaan sammu päiväs kirkas,
ei pilves kuivu milloinkaan.
Käy pauhu: Kaikkeuden rantaa
pitkäisnä äänes pauhoaa.
Suo enkeleisi halpain kantaa
näin Sulle aina kunniaa!"
Uusia elamänkukkia.
Henget häilähtelivät. Pidot olivat kuoleman kotiperillä. Kivensyy on
saloja täynnä. Mitä on silloin kaikkeudessa!
On maasta tuhannen tuhatta mielikuvituksen kantomatkaa.
Sammunut maailmakunta kirmaa ikuisessa pimeydessä tuhansine
tähtinensä, kuinensa ja päivinensä. Ei välähdä valo sen omista
auringoista, ei kanna se sinne sisarmaailmoista. Mykkinä pyörivät
pallot Jumalan käden varassa. Sokkoina syöksyvät ne toinen
toisensa lomitse, Kaikkivoivan käskyjä orjina totellen. Matkamaa
on haudanpimeä, valoton oma olemus, ja kulku käy hautojen lomitse
rihmakaitaa tietä myöten: Jos ken radaltansa hairahtuisi, se
suistuisi oitis turman suuhun.
Mykkänä painautui siksi kaikki Hänen varaansa, kuin lapsi äitinsä
povelle pelon häneen tarttuessa, kulkiessa pimeän huoneen läpi,
mielessä satujen peikot.
Aurinko, sammunut valon ja elämän jakaja, liikkuu ryhmyisenä
röykkiönä, oman avaruus-onkalonsa hirviönä, kaikkeuden hitusena.
Vuoret viskovat huippujansa yli ihmissilmän kantamarajojen. Ne
ikäänkuin tapailevat sitä valoa, joka on heiltä ijäksi paennut,
kurottautuvat ikävöidyn jälestä sadasti ylemmä, kuin vuoret pienessä
maassa, huippenevat, saavuttavat matkansa määrän häviössänsä kuin
savupatsas nousemarajansa, tuntevat mitättömyytensä ja ylettymänsä
lyhyyden kaikkeuden loppumattomassa suuruudessa.
Pimeys vavahti. Oudot valot välähtivät.
Korkeimman vuoren huipulla seisoi Perkele, katsellen rajatonta
kaikkeutta, joka kihisi maailmatomua täynnä, tahti kunakin
tomuhituna. Kiteinä kimaltelivat hänen edessänsä kuut ja tähdet.
Pölynä kiertelivät ne toisiansa ja kipinäparvena loisti rajaton määrä
auringolta loistavan tähtitomun seasta. Yhdet sammuivat, toiset
syttyivät riemastuneena kipunasuihkuna sijalle. Kaikki loisti, kaikki
hohti, kaikki tunnusti Jumalan kaikkivaltaa. Kaikki totteli Häntä,
veisasi kiitosta ja kunniaa Hänelle. Kademielin katseli Perkele näköä.
Äkkiä puhalsi hän suustansa vihaisen salaman. Oitis ilmestyi
hänen ympärillensä enkelien ihana lauma. Ruumiina oli niillä outo
punainen valo, pukuina varjo, käsissä tummantuliset kukat. Kauniina
häilähtelivät punaiset varjot pimeydessä. Salaperäisinä tuikuttivat
tulikukat. Katse kiehtoi, ääni oli kuin laulunhyminä. Näky oli
satusaarien lumoa.
Perkele rypisti silmiänsä ja korkeuteen, hänen päänsä kohdalle
lensi loistava meteoori, pysähtyi siihen kruunuksi ja valoi
valoansa vaipaksi Perkeleen hartioille. Vaipan loistavien liepeiden
leimahdellessa osotti Perkele enkeleillensä kaikkeuden suuruuden ja
sen kirkkaan tulitanssin, lausuen ylpeänä:
-- "Tuo kaikki on minun."
Kuin kukka nupustansa puhkesi enkelijoukosta ihana ylistyslaulu.
Sadoilta vuorenhuipuilta säestivät sitä suuret kaikukellot. Sen
hyminä lymyytyi rotkoihin ja onkaloihin kauniina kuin armain lapsi
pahaa, arka neito miestä piiloon.
Mutta viha välähti Perkeleen silmissä ja hän lisäsi:
-- "Sen kaiken on Jehova minulta _anastanut_... Mutta..."
-- "Mutta sillä on Hän oman turmionsa valmistanut, sillä maailmanlaki
on se, että vääryyden täytyy tuhota se, joka siihen aseeseen on
tarttunut", -- kiirehti Piru keskeyttämään.
-- "Se aika, jonka Jehovan valta on kestävä, on vähempi kuin
silmänräpäys ijankaikkisuuteen verrattuna. Koko muu ijankaikkisuus
jää sinun valtavuodeksesi", -- lisäsi Kehno.
-- "Sinä kukistat Jehovan meidän, palvelijoittesi kädellä, sillä
sinun voimasi on ääretöntäkin äärettömämpi, koska sinä suljet itseesi
äärettömyydenkin, jonka olet synnyttänyt, ennen kun meidät loit", --
ylisti Horna.
Perkele kuunteli ylistystä, ylpeyden eleiden hänen kasvojansa
kirkastaessa. Hetken mietittyänsä oikaisi hän:
-- "Yksi on kumminkin vieläkin äärettömämpi..."