sauana käyessä. Näpissähe vain piti sen vasaman nenän, sen kera
tempasi, laski nuolen. Selkä oli välistä ulospuolella koivunkylestä,
sisäspuolella pajusta; peät vuoltu, jotta yhtäläisesti käkristyisi. Ne
oli nilatuohella hienolla keäritty toinen toiseese kiini — ei mitänä
rihmoa — pikie pantihi keskehe, jotta tarttuisi kiini toinen toiseese.
Warsijousta piettihi parempana.
"Wetäessä piettihi jänne itse päin ta vartta piti ulostoo, muute ei
saanu jännitetykse, jos kuin vahva mies.
"Pahasuopaset katattihi toisen jousi (kattasivat toisen jousen).
Silmätön niekla katettihi (katkastiin) ta sen kera nakattihi sinne.
Siinä piti sanuo: 'mies nuoli, terävä kirves, päivie Jumalan kyllä.'
"Wasama loaittihi, vanutettihi (sorvattiin) vanuntahevolla. Se
vanuntahepo tehtihi kahesta patsahasta, ta sihe pissettihi vasamapuu
piikkiin välihi. Siinä toiset sitä remelillä veellähä, pyöritetähä,
toiset veitsellä vanutaha. Ei erityistä vanuntarautoa. Kun sai
vanutetukse, niin sihe jäi ruopivoa vähänen nenähä. Se siitä veitsellä
silpastihi, nakattihi lattialle, kai sanottihi: 'vasama; k' ei vasama.'
Jos putoi selällähä, niin tuli onnikas vasama; kun kumollaha, niin ei
onnikas. — Sulittamisessa piti tuohta polttuo kaikkein pehmeimmällähä,
sitä purtihi, jotta tuli pikie. Sitta otettihi kokon sulkie, pantihi
yksi isompi suorasta ta kaksi kaiempata kahen puolen. Kun pantihi
vakavasta, niin se mennä lollotti niin hyvästä. Sulat siottihi
rihmalla; sihe peällä tuohipikie, ei mitänä sen peällä. Joho jänne löi
vasaman kynänenähä, pantihi luukesrä eli rautapiikki; kell' ei ollu
semmoista, loati puusta.
"Kun ammuttihi, niin toinen vahtasi, kuunteli, kunne kirpuoo. Keältä
(käeltä) aina ammuttihi; jos pani olkapeähä, niin potkasi, löi kipieksi
sen olkaluun.
"Wiini oli selässä ta siinä vasamat. Siinä oli puu pohjassa, ympärissä
verkot, jolla se tuli kantoa kepie. Yli olkase tempai vasaman viinestä."
Lisää suksista.
"Suksi on potasma oikiessa jalassa; kutsutaha kalhuksi, kun on alla
petrankoipia. Toinen isompi on lyly, tehty koivun lylystä eli männyn
janhuksesta. Janhusta saahaa lenkomännystä, joka on punanen alaselta
puolen. Olas on se ura lylyn alla; potasmassa ei pietä olasta. Sauassa
on sompa ta välistä sen alla rauasta eli luusta nenähä tehty suovero.
Kalhu ei tierau takkalalla. Päläs on se tuohi, jossa jalka pietähä,
varpahallinen se raksi, joho jalka pissetähä, kannantakanen, joka
estävi jalan peräymästä."
Wähänäkönen tyttö.
Oli muutamalla akalla vähänäkönen tytär. Sen näkemättömyyttä piti
äiti sekä hän itse salassa. Oli aina hyvin näkevinänsä, kun vieraita
kävi talossa. Wiimein tuli tytölle kosiomies. Äiti ja tytär tiesivät
eiltä kosiomiehen tulon. Äiti pani ompeluneulansa laattialle
tuolinjalan viereen ja sanoi tytöllensä, että hänen piki se sieltä
neuoa äitillensä, kosiomiehen tultua. Kosiomies tuli; alas vanha mummo
hakia neulaansa. Tytär istuu uunin laialla, sano sieltä äitillensä:
"tuollahan tuo on neula tuolinjalan juuressa."
"Niin se on", sanoi mummo, "vanhall' on variksen silmä, kären silmä
neitosella."
Mutta tytön näkemättömyys tuli kuitenki ilmi. Äiti rupes kosiomiehelle
ruokaa laittamaan, kanto esinnä viinaputelin pöyälle ja rupesi muutta
ruokaa hakemaan. Tyttö näki uunin laialla istuissaan jotain mustaa
pöyällä olevan, luuli kissan nousneen pöyälle, hyppäsi pois, kaapasi
kepin käteensä ja lyöä sätkäsi viinaputeliin, sanoen: "kitis pois,
kissa, pöyältä!"
O. Karjaliini.
Rikka ompeleessa.
Kerran nousi jättiläinen kirkonharjalle kenkää ompelemaan ja hänellä
oli niin pitkät pikilangat, että ylöttyivät aina maahan asti. Sattuipa
mies ratsastain ajamaan kirkon sivu. Tämä ajaa töytyytti pikilangan
pohjukkaan. Samassa sattui myös jättiläinen vetäsemään pikilankaansa,
jonka pohjukassa nousivat hevonen ja mies ylös ja menivät kengän
ompeleesen. "Ohos, sanoi jättiläinen, mistähän rikka puuttui
pikilankaan; — paljo toki olis tuon tähen lankaa peruuttaa." Samalla
otti vasaran ja takoa kapautti päälle, sanoin: "kyll' on vahva, vaikk'
ei kaunis."
O. Karjaliini.
Paakunaisen nujakka.
[Tämänlaisiaki kertomuksia mielellämme otamma Mehiläiseen pantavaksi,
mitä niitä maassa löytyy. Toimittaja.]
Ennen vanhaan Alakarjalassa olisi pitänyt tapahtuman miesmurhan, jota
syytettiin erään miehen työksi nimeltä Paakunainen. Oikeus tuomitsi
hänen mestattavaksi. Waan mestatessa olisi pitänyt nousta semmoinen
tuulen nujakka, että ihmiset ei kestäneet seisallaan, vaan kaatuivat
kaikki maahan rujuksi. Josta päättivät, että Paakunainen oli viaton,
ja että to'istajat olivat väärin hänen päällensä haastaneet. Mutta
Paakunainen oli kuitenki jo nujakan alussa surmansa saanut. — Sama
tuuli oli katkaissut suuren petäjän Kiteen ja Tohmajärven rajakylässä,
jonka nimi on Kantosyrjä, ja olis pitänyt juuri siitä nykysen nimensä
saaman, kun kanto jäi siihen seisomaan. Saman petäjän latvapuoli oli
tuulen muassa kulkenut Uukuniemen pitäjään ja vasta siellä puuttunut
maahan, jota väliä minun luuloni jälkeen on muutamia penikuormia.
Siellä olevata kylää siitä syystä kutsutaan Latvasyrjä. Eräs mies,
Itonen nimeltä, sattui veneisin soutamaan Pyhäjärvellä, joka on Kiteen,
Kesälahen ja Uutuniemen pitäjiin sisällä. Tuulen voima otti hänen
ja alkoi lennättää järven pintaa myöten siinä hojakassa, ettei enää
parempaa kyytiä tarvinnut. Itonen luuli jo viimeisen kyyin olevan
kulettavana. Wiimein sattui veneensä menemään pientä luotoa kohti,
jossa se vähän seisattui, siksi kun Itonen kerkeis päästä kiini
muutamaan matalaan koivu käkkiään. Wene kumminki meni vielä luovosta
ja Itonen jäi kiini koivuun, josta hän sitten jonkun ajan perästä
korjattiin. Sama luoto vielä tänä päivänä kutsutaan Itosen salo ja
sanotaan Itosesta nimensä perineen.
O. Karjaliini.
Muinonen Suomenmaa ja vanha Finlandi.
Ainaki on Suomalainen kansa muilta Euroopalaisilta niinkun nytki
kaikilta muilta, pait Wenäläisiltä, kutsuttu Finniksi, sen maa
Finlanniksi, ja Latinan kielellä: Fenni, Fenlandia, Fennia. Ainoastaan
itsille Suomalaisille on tämä nimi outo. Waan jos aina lienee niin
ollut, siitä on kysymys? Se jo on melkein tuttu asia, että Suomalaiset
muinasten asuksentelivat melkein yli nykyisen Euroopassa olevan Wenäjän
maan, jossa vieläki heitä tavataan, liijaksiki pohjoispuolella monet
Lahkokunnat, ja jota maata pian kaikki Suomalaiset kutsumat Wenään
maaksi, sen asukkaita Wenäläisiksi ja Wenakoiksi. Näitä nimityksiä
on luultu saadun siitä, että lienevät muka veneellä tulleet ensin
Suomalaisille tutuiksi, josta heitä Weneläisiksi olisi ruvettu
kutsumaan; saattaneen seki olla mahdollista. Waan sopivammalle vielä
näyttää, että nimet Wenäh, Wenään maa, Wenäläinen ovat yhtä sukua
kun Fennia (Suom. Wennia, Wennää) Fenni, Suom. Wenni, Wenäläiset.
[Sillä keraketta F ei löydy koko Suomenkielessä, sen siaan aina
käytetään W tahi H; H nimittäin tavuun lopulla, W muissa paikoissa.]
Niinmuodoin pitäisi nykyinen Wenäänmaa olla se muinonen Fennia, joka jo
Ruomalaisillenki oli tuttu.
Suomalaiset, tahi niintun sillon taisivat itsiänsä kutsua
Wenäläiset, jättäin, joku osa, entisen asuntomaansa, paeten ja
hajottaien lähemmäksi Suomen merenrantoja, alkoivat, asettauttuansa
Lappalaisilta sihenasti asuttuun Suomen maahan [Marraskuun osassa 1839
Mehiläisessä tästä aineesta], itsiaän kutsua Saamelaisiksi, josta
sitte Suomalaisiksi; [On vielä nytki Suomessa tapana kutsua talon ja
maannimeltä sen asukasta. H... —] ja entisen isänmaahansa jäänyttä
kansaa, niinkun sinne tulleita vieraitaki Slavilaisia kansoja, siis
kutsuivatki entisellä maan nimellä.
Tämä myös todistanee, Slavonit tahi Slavilaiset Suomalaisien
muuttoaikaan asti nykyiseen maahansa, heille olleen tuntemattomat,
kosk'ei heitä Suomalaiset näytä millään muulla nimellä tunteneen,
samatekun Slavonitki eivät liene ennen tuloansa nykyseen Wenäjän maahan
tienneet Suomalaisista, eikä niiden yhteisestä nimestä Fenni, vaan
kutsuivat heitä sotiessansa ja vainotessansa Tsuhniksi, joka lienee
joku nimitys sanasta tsusoi (muukalainen) jolla Wenäläiset vieläki
Suomalaisia nimittävät.
Näin luulen siis Slavonien Wenajän maahan seisattauttua sen entisiltä
asukkailta saaneen niiden nimen, samatekun he myöhemmin päämiestensä
kotimaan nimellä muilta kansoilta tulivat Russoiksi kutsutuksi.
Saamenmaa, jossa Lappalaiset pimiän metsän sisässä ja vuorien välissä
asuksentelivat lienee silloin ollut tuntematon ja pidetty yhtenä
Finlandina, vaikka sen asukkaat sitä toisin kutsuivat.
Muutoin, luulen Puolan maanki vanhuudesta olleen Suomalaisilta asutuksi
ja sen nimen Suomen sanasta, puola, tulevan josta sihen maahan
seisottaneet Slavonilaisetki saivat nimensä. Monta muutaki nimeä Wenäen
maassa todistanevat vielä sen muinasista asukkaista n.k. Maskunvirta
(Moskov Floden), Walkiavirta, (Wolga Floden, Wolkom Floden), Pensa
(Pense) j.m.
MEHILÄINEN W. 1840.
Toukokuutta.
Onneton naimamatka.
Olli se kylän kävijä,
Morsianten tieustaja,
Läksi koistansa kosihin
Noita Niemen neitosia.
Kävi tietä, astelevi,
Arvelee, ajattelevi:
"Joko mennen maata myöten
Wainko kulkenen vesitse? —
Menisin mä maata myöten,
Kanssa jaksaisin jalalta,
Waan ne kenkäni kuluvi,
Saappahat supi menevi;
Hyv' ois vettä viiletellä,
Myötävirtoa vilata,
Waan on nousta vaikiamp,
Päästä päälle kosken korvan."
Muisti Mustosen venehen,
Sen otti omin lupine;
Löys' airot venehen alta,
Raksit rannassa rakenti:
"Aalto ei Ollia hukuta,
Miest' ei kaaha kosken korva."
Laski korvan, laski toisen,
Kiven kiini ottamatta,
Kallion kapasematta.
Niin tulevi kolmas korva,
Wene väärähän menevi,
Kaksilaita kalliohan,
Mustosen vene musuksi.
Ele huua Huusko parka,
Ele oo Olli milläskänä! —
Juntti joutuvi hätä'än,
Karppanen tähän kahu'un,
Miestä maalle saattamahan,
Kuivalle kulettamahan;
Waikk' on koski kontin vienyt,
Wirta viinan viilettänyt,
Lihapalaset likahan,
Rapakkohon voirasiat,
Miehen mielen melkiähän,
Naimatuumat tuonnemmaksi.
(Kuhmosta.)
Kaipaksen elämäkerrasta.
Kaipas onkivi kaloja.
Joen suussa joutusasti,
Millon Weilon venehellä,
Konsa kökkivi kivellä;
Tuota katsovi kalatki,
Halusesti hauvit katso,
Ahvenetki arvelevat,
Kun oli otsa oivallinen,
Kulmaluunsa kunnollinen.
Kanssa kasvonsa leviä.
* * *
Kaipas kaskuja panevi,
Tarinoita taitavasti,
Pitelevi piippuansa,
Kukkaroa katselevi,
Kaiken kaunoista keseä.
Kyllä onkia osasi,
Katsoa kalojen päälle,
Palot jäivät paikoillehen;
Ei ole kynnetty kesanto,
Eikä pelto pehmitetty,
Kerran kyntävi kesässä,
Pehmittävi peltoansa,
Seki sattuvi sateella,
Päatyci pahalla säällä.
* * *
Kaipas suuttu sunnuntaina
Eukollensa ensistäänki,
Heinistä häjyn tavalla;
Sitte nosti noian väen,
Ja kirosi kauhiasti.
Otti hattunsa omansa,
Jonk' oli turkista turannut,
Myssyn päälle myyvittänyt,
Huonon päänsä hoitajaksi,
Kopristi kovasti kiini,
Löi lietehen lujasti,
Palamahan paiskahutti; —
Itse istuvi tuvassa,
Pöyän päässä pöllöttävi,
Walittavi vaikiasti:
"Ei ole aikaista älyä,
Eikä tointa täyellistä,
Mulle annettu ajassa,
Suotu suurelta isältä —
Suuttuvatpa suuremmatki,
Wihastuvat viisahatki.
Ei ne hattua hajota,
Polta myssyä poroksi,
Niinkuu mie polonen poika
Poltin myssyni poroksi,
Hatun ainoan hajotin,
Paratulla pakkasilla,
Jätin pääni paljahaksi."
* * *
Kaipas suuttu kauhiasti
Wirsistänsä viimeisellä,
Puhu tuimasti Kokille,
Siroselle siiristihen,
Wielä veitsensä vetäsi,
Puserteli puukkoansa,
Siroselle siitä syystä:
"Sie paljo pajassa lauloit
Wirsiäni viekkahasti;
Waan mie laitan lautamiehen
Keräjihin kutsumahan.
Esivallan eessä käyttä,
Saatta sakkoa samassa —
Kolme riksiä Kokille,
Siroselle siitä puoli,
Puoli Pulkkilan pojille,
Annetaanpa Antillenki,
Laamaselle laitetahan,
Saman sakon maineita,
Warvarill' on vahva rauha."
(Kerimäeltä.)
_Jälkimaine_. Kaipakseen sopii sanalasku: mies mennyt, liha lahonnut,
töitä maassa mainitaan.
Tarina Abrahamista.
Abrahami istui majansa ovella ja odotti vieraita, joita hän mielellään
otti vastaan, syötti, juotti ja majautti. Kerran tuli vanha ukko,
vuosistansa ja vaivoistansa köykistynyt, saua kädessä, hänen tykönsä.
Abrahami käski hänen astua sisään, pesi hänen jalkansa ja asetti hänen
iltaselle. Mutta kun näki, että ukko syömään ruvetessa ei siunannut
ruokaa, niin kysyi, miksi ei palvellut ja kunnioittanut taivaan
Jumalata. Ukko vastasi ei tietävänsä muusta Jumalasta, kun tulesta,
jota hän palvelisi ja kunnioittaisi. Tästä vastauksesta närkästyi
Abrahami, ajoi ukon ulos ja antoi hänen siellä olla yön sateessa ja
vilussa. Mutta kun ukko oli lähtenyt tuli Jumala ja kysyi Abrahamilta,
mihin hän oli vierahansa pannut. Abrahami vastasi, ajaneensa hänen
ulos, koska hän ei tahtonut palvella ja kunnioittaa taivaan Jumalata.
Silloin lausui Jumala: "voi sinuasi, Abrahami, kun yhtä yötä et tainnut
ukkoa kärsiä ja minä olen häntä jo sata vuotta kärsinyt!" Nyt lähti
Abrahami, kutsui ystävällisesti ukkoa jälle majaansa, holhoi häntä
kun parasta vierasta, jutteli mitä Jumala oli hänelle sanonut ja sai
sillä seka muulla opetuksellansa ukon pakanallisesta tulen palvelosta
luopumaan ja ainoahan taivaan Jumalaan turvaamaan.
Kärsivällisyys.
Muinasella Greikan viisauden tutkijalla, sillä mainiolla Suokratilla
oli toranen akka Santippa nimeltä. Suokrati tavallisesti ei vastannut
hänelle mitään, vaan antoi torua, siksi että vaikeni. Mutta tästä
miehensä vaiti olemisesta vaimo muutamasti niinki suuttui, että viskoi
maljan vettä hänen päällensä. "Sen minä tiesin, että piti jyrinätä
sateen seuraamaan", sanoi sillon Suokrati ja pyhki kasvonsa kuivaksi ja
rupesi sen jälkeen jälle työhönsä.
Wakuus.
Suokrati tervehti kerran kadulla toista, joka ei vastannut häntä. "Ja
tuommoista ylpeyttä sinä kärsit!" sanoi sillon joku hänen ystävistänsä.
Suokrati vastasi: "pitäisikö minun siis suuttuman siitä, ettei
kaikki ole niin nöyrät, kun minä?" — Toisen kerran kun kuuli, jonkun
panetelleen häntä, sanoi: "jos se paha, mitä minusta puhuttiin, on
tosi, niin muistuttaa se minua parantamaan itseäni, jos se taas on
valhe, niin se ei kuulu minuun ollenkaan."
Franskan kuninkaalle, Kaarlo kuudennelle sanottiin myös kerran, että
joku oli häntä pahasti panetellut. "Se ei ole mahdollista, vastasi
kuningas, sillä minä en ole hänelle muuta, kun hyvää tehnyt."
Phrygian kuningas Antigono sattui kerran kuulemaan kuinka muutamat
keskenänsä salaa panettelivat häntä. "Menkää vähän ulommaksi, sanoi
kuningas heille, muuten minä kuulen puheenne ja olen täydytetty
rankasemaan teidät."
Arabian sanalaskuja.
1. Kieli lyö pään poikki.
2. Pidä sillon tavarastasi vaari, kun kissa ja hiiret ystävyydessä
elävät.
3. Silmäpuolten maassa elä itseki silmäpuolena.
4. Ele sillon kaikkia pyydä'kään, kun sinussa ei ole kaiken pitäjätä.
5. Alasimena ollessasi kärsi, vasarana lyö.
6. Kellä ei ole muuta opettajata, sen aika opettaa.
7. Wierottaminen katkeruutta äitin maidon.
8. Lainatakki ei lämmitä.
9. Mykän äiti ymmärtää mykän kielen.
10. Täysiikäistä on paha vierottaa.
Ihmisen ikä.
Kymmenestä samana päivänä syntyneestä ihmisestä tulee tavallisesti
yksi 74 vuoden vanhaksi; kahdeksastatoista yksi 80 vanhaksi;
neljästäkymmenestä ja kolmesta yksi 85 vanhaksi; kuudestakymmenestä
yksi 88 vuoden ikään. Sadan vuoden vanhaksi ei tule jos yksi 3500:sta
ja 105 vuoden vanhaksi yksi 14 eli 15:sta tuhannesta. 25:stä tuhannesta
elää tavallisesti yksi 106 vuoden vanhaksi ja 50:stä tuhannesta yksi
107 vanhaksi, koko millioonasta saattaa yksi päästä 110 ikään.
Mikä on siis ihmisen maallinen elämä? — Tomu tuulessa taikka savu
ilmassa. — Sadasta tuhannesta kuolee ylipäite ensimäisenä vuotena
25 tuhatta, toisella vuodella 8 eli 9 tuhatta, kolmannella 4 eli 5
tuhatta, neljännellä 2 eli 3 tuhatta, viidennellä puolentoista eli
2 tuhatta, kuudennella tuhannen paikkoin. Niin sadasta tuhannesta
seitsemättä vuotta ei näe, jos 60 tuhatta.
Muuten mainitaan aviisoissa välistä hyvinki vanhoista ihmisistä.
Niin olisi Puolan maalla joku lammaspaimen Demetrio Grabvuski elänyt
169 vuoden vanhaksi ja Englannin vanhin mies Jenkinsi samaan ikään.
Eräs Englantilainen tietojen harrastaja, Johan Sinklairi, joka on
muutaman kirjan terveyden ja pitkän iän voittamisesta kirjottanut,
lausuu pitkäikäsistä ihmisistä, että niitä kyllä löytyy erinäisissä
viroissa ja erinäisellä elämänlaadulla, mutta sanoo niiden kuitenki
näissä kahdessa asiassa ei toinen toisestansa erouman: ensiksi olivat
terveistä ja voimallisista vanhemmista syntyneet ja toiseksi aikasin
aamulla ylös nousseet. Tytyväisyys onneensa, levollinen omatunto ja
vähällä täytetyt tarpeet ovat kussaki säädyssä parahimmat keinot ikää
pitentämään.
Myös sanotaan erimailla semmoinen erotus olevan kuolevaisuuden välillä,
että Italiassa, Greikan ja Turkin mailla vuosittain kuolee 30:stä 1;
Hollannissa, Franskan maalla ja Preussiassa 39:stä l; Austriassa,
Helvetiassa, Portugalissa ja Hispaniassa 40:stä 1; Euroopallisessa
Wenäjässä ja Puolan maalla 44:stä 1; pohjoispuolisessa Saksassa,
Juutissa ja Ruotsissa 45:stä 1; Ruidan maalla 48:sla l; Irlannissa
53:sta 1; Englannissa 58:sta 1; Skottlannisja ja Islannissa 59:stä 1.
Tästä osotuksesta näemmä esiksi, että kylmemmillä mailla ikä on
pitempi, kun lämpimillä ja toiseksi, että meren likeys puoltaa iän
pituutta. Italiassa kuolee sadasta kaksi sen vertaa vuosittain kun
Islannissa.
Muutama sana soiden viljeliöille.
[Niin tämä, kun seuraavatki otteet maaviljelystaidosta ovat meille
itsekoettaneelta tarkalta maaviljeliältä annetut. Kiitollisuudella
panemma ne tähän muidenki hyväksi.]
Suot poltettakoon Juhannuksen aikoina taikka ennemmin. Myöhemmin
poltettuna on vaikia maan palamista estää. Kaksi eli kolme vuorokautta
ennen sytyttämistä pitää suot kynnettämän ja karhittaman (äestettämän,
astuvoittaman eli harattaman). Juurikot, turpeet ja ruohot luodaan
pieniin kokoihin keskelle sarkaa, että pikemmin kuivaisivat ja paremmin
palaisivat. Polttamisen jälkeen pitää tuhka hetimmiten mullan kanssa
sekasin karhittaman, ennenkun tuuli sen viepi, jos sadetta ei kohta
tulisi.
Sateisina kesinä ruohottuu maa niin äkisti, että tarvitsee kerran
kyntää ja useemmin karhita soita ennen kylvämistä, joka tavallisesti
tapahtuu alkupuolella Elokuuta, juurusjyvillä viikkoa ennemmin kun
muilla.
Kuuden syllän levyiseltä saralta on kuokkioille tavallisesti maksettu
9 markkaa syllältä lakioilla, puittomilla soilla ja 3 talaria, välistä
tolvaki korpisoilla, jossa paljo juuria löytyy. Ojittajat ovat saaneet
6 hopiaäyriä syllältä 5 korttelin levyisestä ja kyynärän syväisestä
ojasta.
MEHILÄINEN W. 1840.
Kesäkuuta.
Suomen kielen otosta opetuskieleksi kouluissa, kuin myöskin sen
käyttämisestä oikeuksissa ja muissa tiloissa on kyllä ja monessa
kohti jo ennen kirjotettu. Meidänki mielestä on hyvin osaavasti
sanottu, mitä Ulvilan kirkkoherra, professori G. Renvall siitä asiasta
lausuu, nimittäin: 1:ksi että Suomen kieli otettaisi opistoissa ei
opetus- vaan opittavaksi kieleksi ja 2:ksi, että oikeuksissa ja
muissa tiloissa itsekuki vapaehdollisesti, niin kirjotuksissa kun
puheessa, saisi käyttää Suomen kieltä, jota asianomaisten virkamiesten
toisen tulkitsematta pitäisi ymmärtää. Wasta jonkun pitemmän ajan
käyttämisellä ja korjaamalla luulee Renvalli Suomen kielen tulevan
otolliseksi sihenki tarpeesen, että opetus kouluissa ja muissa
opistoissa sillä toimitettaisi; jota pitemmän ajan valmistusta emme
myös taida vastaan sanoa, koska, jos suomi yhtäkkiä määrättäisi
opetuskieleksi, puutos epäilemättäki ilmautuisi, jos ei kielessä, niin
kuitenki opettajissa.
Mitä taas Suomen kielen vapaehdollisen käyttämiseen oikeuksissa ja
muissa tiloissa koskee, niin olisi se hyödyllinen jo siinäki kohdassa,
että se kadottaisi leivän puolivalmiilta herroilta, jota tapojen
turmioksi ja talonpoikien rasitukseksi aina enempi vuosi vuodelta
maakuntaan lisäytyy. Kun nimittäin joku voipi oppia jonkun sanan
ruotsia ja sihen lisäksi taitaa, jos kuinka puultuvaisesti kirjottaa,
niin pitää hän kohta itsensä herrana, heittää työnteon, kirjottelee
talonpojille, selittelee heille tuomioita ja muita ruotsinkielisiä
kirjotuksia, neuvo heitä yhdestä keräjästä toiseen ja viettelee
moninaisihin ilkeyksihin, kaikella sillä toimellansa talonpojan
kostannuksella hyvin eläen. Tämä herrain ja talonpoikain välillinen
sukukunta juuri on se, joka enimmasti turmelee talonpoikasen kansan
elämässänsä. Sillä paremman arvon talonpojilta voittaaksensa pukevat
itsensä ja elävät muulla tavalla mahdollisuutta myöten herroiksi,
ja talonpoika seuraa heitä niin vaatteissa, kun muussa elämässä,
pitäen itsensä heidän vertasena, niinkun hän ei olekaan huonompi,
vaan kymmentä kertaa parempi heitä. Tämä talonpojan herrastaminen
aatteissa ja muissa ulkonaisissa elämän tavoissa on sekä muuten tuhma
ja ilkiä katsella, että myöski perijuuri koko talonpojallisen arvon
menettämiseen. Se juuri todistaa, että talonpoika itse ei tyydy
oloonsa ja onneensa, alentaa hänen arvonsa sillä tavoin muidenki
silmissä, sillä vähäarvonen on aina se mies, joka Jumalan luotuun
onneensa ei tyydy. Jos talonpoika tahtoo herrastaa, niin herrastakoon
opeissa, tiedoissa ja taidoissa, erittäinki säätyynsä sopivaisissa,
siisteydessä ja puhtaudessa, mielisiveydessä ja raittiuudessa,
lastensa ihmisiksi kasvattamisessa, perheensä hoitamisissa, karjansa,
peltojensa ja niittyjensä korjaamisessa, ja se harrastus on hänelle
moninaiseksi hyväksi, antaa myös kyllä työtä, ettei juuri jouda'kaan
sihen toiseen turmelevaiseen herrastamiseen, joka osotaksen turhissa
käytöksissä, naurattavissa vaatetpuvuissa, kiroilemisissa ja
vannomisissa, juomisissa ja laiskana elämisessä, joutavissa hypyissä
ja kortinlyönnissä, Jumalan sanan ylenkatseessa ja tuhannessa muussa
ilkeydessä, jota juuri edellä mainitut joutavat nurkkaherrat enemmin,
kun mikään muu kansassa matkaansaattaa, levittää ja voimassa pitää.
— Karjalassa ja Savossa, joissa suuri osa talonpoikia nykyaikoina
selvästi kirjottaa suomea, näitä nurkkaherroja ei ollenkaan
kaivattaisi, jos saisivat talonpojat kirjotuksensa sillä omalla
kielellänsä. Kuinka kansa itseki sitä asiata toivoo, olemma monasti
kuulleet lausuttavan, ja todistukseksi panemma tähän seuraavan,
talonpojalta _Petteri Makkoselta_ Kerimäen pitäjästä, tehdyn runon,
jonka syksyllä v. 1837 häneltä kirjotimma.
Suruvirsi Suomen kielen tilasta.
Suvatseeko Suomen kansa,
Salliiko Savon asujat,
Wielä veisata vähäsen,
Surkutella Suomen maasta?
Suruvirsi on Suomen maasta,
Sekä vaikia valitus,
Kuinka suuri Suomen kansa
Saapi kirjoja käsiinsä,
Oikeuksista annetuita,
Pantuna paperin päälle,
Ruotsin kielen kirjotettu,
Jota ei tiennehet isämme,
Oma vanhempi osannut,
Lausuella lapsillensa,
Kanssa poikansa puhua.
Tämä on se outo kieli,
Suomen maalla muukalainen,
Joka kansan kaikki tyyni
Pitäpi pimeyen alla,
Josta juttuja tulepi,
Turhat riiat ratkiapi,
Kun ei tunne kirjojansa,
Arvioitansa osaja.
Herrat saapi suuren palkan
Pienistäki kirjoistansa,
Kuitenki en itse tieä,
Jos on kirja kelvollinen,
Mitä siinä on sisässä;
Mutta täytypi monenki
Wieä herralle hevonen,
Panna lehmä läävästänsä,
Kun ei kukkaro pitäne.
Laki on meillä laaullinen,
Aivan oikea asetus,
Jonka armas Keisarimme,
Itsevaltias vakainen,
Anto meille armostansa,
Suomen suureksi hyväksi;
Waan ei laiteta lakia,
Ei osata oikeutta,
Suomen kielen kirjotella,
Jonka itse ymmärtäisin,
Ilman toisen tutkimatta,
Sekapään selittämättä.