LYYLI. Hyvästi Alpo ... _ijäksi_!
ALPO. Tulen illemmalla teille, kuden jo sanoin.
LYYLI (kääntyy mennäkseen vasemmalle, mutta pysähtyy sillalla,
tuijottaen koskeen hetkisen. Sitte poistuu kuin paeten).
VILHO (sill'aikaa tulee esiin, tekee liikkeen, rientääkseen apuun).
ELSA ja AINO (nuhtelevasti katsovat Alpoon).
VILHO (hilpeästi kuin ei olisi nähnyt kohtausta). No Alpo! Mitäs iloa
saadaan toimeen täksi illaksi? Onhan nyt juhannusaatto.
ALPO. Eivätkö siitä nuoret pidäne huolta? Minä en ole sopiva mies
niissä asioissa --.
VILHO. Se suuri _pyhyyskö_ painaa, vai murheet ja huolet niin nuorella
ijällä jo?
ALPO. Minua ototetaan rukoushuoneelle. Muutoinkin luondeeni
kallistuu --
ELSA (keskeyttää). Rukoushuoneelle! Voiko ajatella katalampaa? Juuri
murtanut ihmiselämän.
AINO. Niin suloinen kuin hän oli!
ALPO. Ken tietää, _kuka_ oikeastaan on senkin kukkasen taittanut?
ELSA. Tosin täällä paljon tapahtuu, ruukin jaloissa -- Mutta jotakin
niin hienoa kuin hänessä -- (Vaikenee.)
AINO. -- niin ylevää, Elsa: se oli ylevyyttä.
ELSA. Harvinainen esiintyminen heikäläiseksi ... ja semmoinen sydän
särjetään, kylmäverisesti vaan tallataan jalkoihin --
AINO. -- syvätkin tunteet.
ALPO. Entäs _minun äidini_?
ELSA (säpsähtää, joutuu hämilleen).
AINO (lukee vihkostaan). "Älä katso kansaa halujesi leikkikaluksi: se
on aviorakkaudenkin arvoinen".
ALPO. Eikö myös _minun_ äidini ollut "aviorakkauten arvoinen"?
ELSA. Naista, naisen puhtautta täällä ei pidetä minään. Ken tahansa
katsoo oikeudekseen ryöstää -- (Vaikenee.) Ja mikä on suurin kurjuus:
nainen itse alentuu.
AINO. -- ei tunne arvoansa.
ELSA. Nykyinen polvi on turmeltunut auttamattomiin.
AINO. Mutta uuden polven eteen vielä voimme työskennellä. Elsa, minä
rupean opettamaan tehtaan lapsia!
ELSA. Se on jalo päätös, Aino kulta. Ja Lyylin lapsen me pelastamme.
AINO. Otamme, niinkuin Martta esitti.
ALPO. Enkö siis ole tehnyt enemmänkin kuin minulta voitaisiin vaadia?
Turhaa tässä minulle saarnataan.
VILHO (lyö häntä olalle). "Kaikki on turhuus ja hengen vaiva", sanoo
viisas Salomo.
ALPO. Pyytän, ettei Jumalan sanaa pilkata, ainakaan minun
läsnäollessani!
(Menee vasemmalta.)
ELSA (hänen jälkeensä). Tekopyhä! (Vilholle.) Eikö sinua hänen
käytöksensä loukannut?
VILHO. En ymmärrä: olen milt'ei hyvilläni jostain.
ELSA. Mistä sitte?
VILHO. Ettei heistä tule paria.
ELSA (katsoo kysyvästi häneen).
VILHO (välinpitämättömästi). Sen kaupan takia vaan.
AINO (kuin itsekseen). Että lapsista tulisi valistuneempia ja parempia
kuin --
VILHO (tarttuu hänen käteensä). Salli minun puristaa kättäsi, Aino!
AINO (epäluuloisesti). Hm.
VILHO. Rehellisen työmiehen vilpitön kädenpuristus, kirkas kyynel
kiitollisesta sydämmestä on oleva --
AINO (vetää kättään pois). Hm!
VILHO. -- ainoa palkintosi kaikesta siitä vaivasta, minkä näet tämän
kansan hyväksi, kaunis sirkkuseni!
(Suutelee kättä.)
AINO (tempaa kätensä pois). Ei meidän enää sovi leikitellä!
VILHO. Ei. Juhannuskokko saatava.
(Rientää vasemmalle, kallion taa.)
PUHOS (tulee tehtaalta, huomaa kohtauksen, tervehtää Vilhoa
sivuuttaissaan.).
AINO. Aika hulivili!