ALPO. Veisinkö ketään vihille _väkisin_! Ja vielä se äidisi viinajuttu,
likainen --. Salama kirkkaalta taivaalta!
LYYLI. Senkin voisit tuomita toisin, jos sulla olisi _sydäntä_. Kamala
tulla sinun vaimoksesi enää.
ALPO. Mitä sitte teet täällä?
LYYLI. Sinulla on vielä toinen velvollisuus, jos yhdestä pääsetkin.
ALPO. Mikä velvollisuus?
LYYLI (hiljaa). _Isän_! Kunniaani on jo myöhä pelastaa, mutta pitääkö
minun kärsiä puutettakin?
ALPO. _Kodisi_ --?
LYYLI. Kotini kavalsit ruukin alle. Isäni _ei voi_, jos tahtoisikin,
kun joutui työstä pois.
ALPO. Taitanko minä sen auttaa?
LYYLI. Keneen minä käännyn, jos en sinuun? Kenen on syy, että olen
joutunut näin --?
ALPO. Kaikedi oma syysi, oman syndisen lihasi.
LYYLI. On tosin omaakin syytä, en sitä kiellä. Mutta älä sinäkään --!
ALPO. Millä sen totistat?
LYYLI (kovemmin). _Tiedät_ kyllä itse, hävytön! Auta edes tämän ajan
yli! Muuta en sinulta vaadikkaan. Perintö-osanikin veit.
VILHO (tulee oikealta huvimajan seutuville, Alpon huomaamatta).
ALPO. Perindö-osasi! Velkaako tarkoitat?
LYYLI (ottaa esille kirjeitä). Niimpä en tahdo säilyttää näitäkään
muistoja.
ALPO (tarttuu ahnaasti niihin). Midä papereita ne ovat?
LYYLI (naurahtaa). Ei ne _talonkirjoja_ ole, vaan kirjeitäsi -- aina
siltä ensimmäiseltä kesältä. _Velkakirjoja_ tavallaan.
ALPO (katselee kirjeitä). En voi näissä havaida nimikirjoitustani alla.
(Elsa ja vähä jälemmä Aino ovat astuneet huvimajasta.
Vilho silloin kätkeytyy Alpolta huvimajan suojaan.)
ELSA. Alpo! Me olemme nähneet, kuinka sinä käyttäyt. Sinulla ...
sinulla ei ole siihen oikeutta.
AINO (melkein yht'aikaa). -- Ei ole sitä oikeutta.
ALPO. Kelläs sitte on siihen oikeus.
ELSA ja AINO. Ei kellään.