ANTERO. Mitä voin sillä nyt? Haenko hänen tilansa vasaran alle -- tulee
joku rahamies, joku kilpailija ... ostaa sen hinnalla millä tahansa.
VILHO. Omituinen pulma. Ja enon ei juuri kannattaisi ... olen minä sen
nyt niin tarkkaan mitannut ja laskenut, ei kannattaisi mennä yli sadan
tuhannen, vaikka kyllä siinä on hyvät ryöpyt.
ALPO (tekee liikkeen piilopaikassaan).
ANTERO (epäluuloisesti kuunnellen). Niistä älä puhu näillä tienoin!
Ehkä hänelle kelpaisi enemmänkin. Mutta nyt siellä on köyhyys
ylimmillään. Ilman hän ei olisi tuolla takomassa.
VILHO. Ei tiedä, mitä hän oikeastaan "takoo".
ANTERO. Kuuleppas Vilho! Onko sinulla mitään ehdotusta?
VILHO. On.
ANTERO. Siitä "heikkoudesta" --?
VILHO. Etupäässä siitä.
ANTERO. Ettei uudistuisi tuo lakon uhka joka kevät?
VILHO. Niin, toivoakseni _Että työmies ei aina vaan olisi vaativalla
puolella_, että liikkeen etu olisi myös työmiehen etu, että kumpikin
puoli niin kantaisi kuin maksaisi palkkansa --
ANTERO. Siis siihen Englannin malliin?
VILHO. On paikoin käytännössä muuallakin. Ei tietääkseni ole keksitty
parempaa, pysyväisesti vaikuttavaa varokeinoa.
ANTERO. Hm -- ottaa työmiehiä osalle liikkeesen?
AINO. Sehän on tulevaisuuden aate, jalo.
ELSA. Kaunis aate.
VILHO. Sen kun toteuttaa, ovat vanhimmat ja parhaat työmiehet
uskollisimpana tukenamme kaikkea kiihoitusta vastaan.
ANTERO. Suittaa olla.
VILHO. Ja yleensä saisi pysyvämmän, valitumman työväen.
ANTERO. Suuri asia se olisi. Mutta niin laajassa liikkeessä kuin minun,
ei ole hyvä ryhtyä kokeilemaan. (Miettii.) Maltahan aikaa!
Uskaltaisitko sinä?
VILHO. Miks'en uskaltaisi! Esittäisinkö sitä muuten?
ANTERO. Niimpä osta _sinä_ Vallinkorvan paikka ja laita omantakeinen
liike sinne ylemmä!
VILHO. Millä varoilla?
ANTERO. Kyllä sitte rahoja lähtee. Toimitaan yhdessä! Minulta saat
aluksi ja autan nimelläni. Näytä, kestääkö aatteesi käytännössä! Ja
tiukan tullessa, löytyyhän Saarelan Hilja.
AINO. Sellaisiinko tarkoituksiin?
ELSA. Että parhaatkin teistä voivat puhua naisesta kuin olisi hän mikä
kauppatavara miesten käsissä!
AINO. Niin -- se on nöyryyttävää!
ANTERO. Leikkiä, leikkiä, typykkäni! Ihanteitten puhdas lapsi!
ELSA. Täällä liijan usein unhotetaankin ihanteet.
VILHO. Mutta jos Vallinkorva ei myö minullekaan?
ANTERO. Miks'ei möisi? Hän ei ole niinkään outo mies, kelle ei pidä
vihaa.
VILHO. (lyö hänelle kättä). Minä koetan. -- Mutta nyt on ensi työnä
saada lakon hanke asettumaan.
ANTERO. Kyllä se nukkuu alkuunsa, niinkuin aina ennenkin.
VILHO. Minä en ole varma.
ELSA. Missä on tuon tyytymättömyyden pesäpaikka, niin sanoakseni
"ahjo"?
VILHO. Siellä missä tehtaankin pääahjo: valssipajassa.
ELSA. Onko teillä mitään vastaan, jos minäkin koettaisin voimiani?
ANTERO. Ei suinkaan! Niin tekee kelpo vaimo!
VILHO. Nyt siellä ei mieliala ole soveliain. Vasta sitte, kun ensi
kiihtymys on ohi.
ELSA. Minä taas ajattelin päinvastoin, ettei olisi ensinkään
menetettävä aikaa.
AINO. Sitä minäkin. Jos se saa kauvan kyteä, niin kiihtymys yhä yltyy.
ANTERO. Typykkä voi olla oikeassa: joka tyynen lepää, se tuulen soutaa.
AINO. Mitä aijot Elsa?
ELSA. Järkevän, asiallisen puheen pitäisi heihin vaikuttaa.
VILHO. Mutta osaatteko asettua heidän katsantokannalleen?
AINO. Oi, se on niin helppoa! _Ajattelee vaan, että puhuu lapsille_.
VILHO (nauraa). Vai niin!
ELSA. Mitä naurat? Minusta se oli sekä sattuvasti sanottu että
terävästi huomattu. Kansan ajatustapa on jotakin niin alkuperäistä,
niinkuin lastenkin. Todella sattuvasti sanottu!
VILHO. Miks'ei, kun vaan pitäisi paikkansa.
AINO. En minä sillä tarkoittanut, että he olisivat lapsia kuitenkaan.
Heissä on paljon syvää, yksinkertaisen kuoren alla.
ELSA. Niin, kun tutkii ja osaa vetää sen esille.
ANTERO. Useat ovat sellaisia salalaatikoita.
VILHO. Niin ... salalaatikoita. Ajattelet: "tuossa on pohja". Mutta
siellä on vielä toinen pohja alla.
AINO. Mitä aijot, Elsa?
ELSA. Ajattelen näin: ketkä olivat vaikeammat lähestyä kuin aseelliset
plebeijit pyhällä vuorella? Yksi sattuva vertaus sai heidät palaamaan.
VILHO (nauraen). Hyvä! Meillä miehet tuskin aikovatkaan tarttua
aseihin.
AINO. Sinä taidat ottaa asian pilaksi? Menenius Agrippan vertaus on
kuitenkin jo kestänyt tulikoetuksensa ihmiskunnan historiassa.
ELSA. Niin onkin. Miksi se nyt olisi menettänyt kärkensä?
ANTERO (hymyillen). Koeta onneasi!
ELSA ja AINO. Siis valmistautumaan.
(Menevät vasemmalta.)
Kolmas kohtaus.
ANTERO (ovesta verannalle). Martta!
MARTTA (tulee perältä). Mitä nyt?
ANTERO. Minä en totisesti saa päähäni, kuinka meidän talous voi maksaa
niin paljo kuin näillä viime kuukausilla?
MARTTA. Oha täss perettä ... kalliist' eletää, kaupunk'-hinnat.
ANTERO. Vaikka! Mutta meillä on oma maanviljelys, oma karja -- ja
sittenkin kolmatta tuhatta kuukaudessa! Onko se laitaa?
MARTTA. Ka em mie tiijä: männeet o.
(Aikoo lähteä.)
(Antero tarttuu häneen, jolloin Alpo astuu esiin vasemmalta).
ANTERO (Martalle). Maltahan vielä! Milläs rahoilla poikasi
kassavaillinkia maksetaan?
ALPO. Mitä vaillinkia, jos saan kunnian kysyä?
ANTERO. Alatko näyttää hampaitasi jo? Muutaman kuukauden ollut. Millä
täyttelet teoloogien kassaa?
ALPO. Rahalla tiedysti.
(Vilho menee oikealta.)
ANTERO. Mutta varastetuilla!
ALPO. Kenenkä varastamilla?
ANTERO. Sinun ja äitisi.
ALPO. Ei osunut paikalleen: toisaalta varas etsittävä.
ANTERO. Älä luikertele!
MARTTA. Jos oiski maksant perinöllää?
ANTERO. Millä perinnöllä?
MARTTA. _Issäisä_.
ANTERO (Alpolle). _Kuka_ sun on isäsi?
ALPO. Teitän veli-vainajanne, (kumartaa) _setä_!
ANTERO. Vaiti, äpärä! Vai minun veljelläni tuollainen poika!
MARTTA. Ei mahittelemist selväss assiiss. Saam mie sannoo papill ja
kaikill, jos niiks' tulloo... Patruun isseki myöntänt.
ANTERO. Mutta nyt en myönnä.
MARTTA. Ni _sentakkei_ --?
ANTERO. Minkä?
MARTTA. Eiks ollt Tanel' herrallki _tehtaast osa_?
ANTERO. Jos olikin, niin minä sen olen perinyt, eikä tuo käärme. Olisi
edes toista laatua mies! Tämän perästä et kassakaappiani aukase, paitse
minun silmäini alla. Avaimen otan paikalla pois ovesta.
(Menee oikealta.)
ALPO (näyttää Martalle rahoja). Ehtin kuitenkin paraiksi kaapada ne
kaksi sataa, jotka lupasin juhannusaattona, (nauraen) "hääpäivänä" --
MARTTA. Älä sie ennää naura! Se ol'ki sa'antuhan tyttö, se Lyyli.
ALPO. Mutta Hilja: kaksi sadaa tuhatta.
MARTTA. A jos Vilho saap' särkeneeks' siu puuhaist' kaikk'?
ALPO. Vielä midä. Otan vaan Vallinkorvalta vanhat talonpaperit pois.
Unohtin silloin ... _kiinnekirjankin_.
MARTTA. Mihi konttoo' sie ne kaks'sattaa vyöräsit?
ALPO. Reparatsuuni- ... korjaustöitten tiliin, _paikkausten_ hi -- hi,
en taloustilille. (Martta aikoo mennä). Kuulkaapas, äidi! Ettekö saisi
tämän talon _rouvaa ottamaan Lyylin lasta kasvatikseen_?
MARTTA. Joko hää o --?
ALPO. Jo.
MARTTA. A mitä varte sie --?
ALPO. Kyllä tietän tarkoitukseni.
ANTERO (tulee oikealta, kassakaapin avain kädessä). Vielä sana, Alpo!
Mitä sinä asioit Vallinkorvalla?
MARTTA (siirtyy peräovelle).
ALPO. Luulen tehneeni Teille suuren palveluksen siellä.
ANTERO. Sinun palveluksiasi!
ALPO. Vallinkorvan tilan osto on minun toimestani siirtynyt
afeerialalle ... puhtas rahakysymys nyt enää.
ANTERO. Mikäs se on ennen ollut, mielestäsi?
ALPO. Hyvin arkaluondoinen, hämärä. Ette olisi voinut esiindyä
etullisimmassa valossanne --
ANTERO (astuu uhkaavasti häntä kohden). Varo sinä!
ALPO. Kukas minun puoltani pidää, ellen minä itse? On minullakin oikeus
elää.
ANTERO. Mutta ei tehdä koiruuksia --!
ALPO. Kun minulle ei anneta oikeutta, otan sen itse, omaan kädeeni.
ANTERO. Sinä et saa minun lähettyvilläni harjoittaa omankäden oikeutta,
minä kiellän sen. Tee selko asioimisistasi siellä, taikka --!
ALPO. Teen, jos ja kun itse tahton ... näen hyväksi.
ANTERO. Tiedätkö, kuka täss' on käskijäsi?