ILLBERG. No Välikorva, millos Te fundeera maksa se sakko?
ANTERO. Niin, kuinkas vaimosi viinasakon laita on?
ALPO (Katsoo kysyvästi Lyyliin, joka koettaa kuiskuttaa hänelle, vaan
Alpo pudistaa päätään).
VALLINKORVA. Mitäs mie häne sakkojaa? Ei hää miu tahostain oo myönt.
Totta yks' pää vastaa, minkä kaks' kättä tekköö.
ANTERO. Voisin minä sen nyt maksaa, jos sinä rupeisit mihinkään
lopulliseen --
VALLINKORVA. Ka kun lie nii halu, em mie kiellä maksamast. Miehä täss
oon luullt issiäin likisimmäks', mut miu tilliin' sitä vaa ei panna!
ILLBERG (ottaa paperia laukusta). Oleks teittill mite elukat?
VALLINKORVA. On kissa, jos kelpaa! Muut täst ei ni joutas' sako
syöntää'.
ILLBERG. Tekeks Te jekku esivalda kanss? Mine yks kappala esivaldast!
VALLINKORVA (uhkaavasti). O miusski muru miest! Joutavast täss sakot ja
linnat!
KAISA. Ei mei tavaroist ennää mitä lähe.
ILLBERG. Te saa sitt maista se kruunu' buljong!
KAISA. Mikä täss muukaa neuvoks' tulenoo?
(Pukeutuu.)
ANTERO. Vallinkorva, sinä voisit sen niin vähällä!
VALLINKORVA. Mut ku Vallinkorva ei puutu, ei tartu! Saap' patruun miu
maan' avissuonistki.
ANTERO (Kaisalle). Onhan tämä ikävänlaista, jos muistat vanhoja aikoja.
KAISA. Viel sieki muistat yhen kerra'!
(Kääntää selkänsä.)
ANTERO. Mene sitte, kun niin tahdot.
LYYLI (sill'aikaa). Alpo! Etkö millään lailla voisi pelastaa äitiäni!
ANTERO (katsoo epäluuloisesti heihin).
ALPO. Minäkö! Mitä minulla olisi tekemistä siinä asiassa --
sivullisella?
ILLBERG (Kaisalle). Jassoo, Te on valmis?
(Menee ovelle.)
LYYLI (lankee Kaisan kaulaan). Äiti ... minun takiani!
ANTERO (Vallinkorvalle). Kylläpä vähä välität vaimostasi!
VALLINKORVA. Ketkä välittäät, ni maksakoot! -- Tuikku murheese!
(Ryyppää, sitte istuu vuoteen laidalle, käsi leuvan alla.)
(Kaisa, Illberg ja Antero menevät.)
ALPO. Tämä oli minulle aivan otottamatonta!
LYYLI. Olenhan kaikin voimin koettanut selittää sinulle, että äiti oli
sen tehnyt vaan minua auttaakseen.