Vitka vauhti kehityksen rattaan,
tuumaa pääse ei se kulkemattaan.
Vuosikymmen, toinen -- lyhyt hetki.
Meill' on pitkä matka, raskas retki.
Tulee tuskan tovi, sekasorto,
silmäluonta painaa unenhorto,
käydään kaukokangastusta päinkin,
koituu takatalvi lumin, jäinkin.
Noustaan taas ja tehdään tosityötä,
heikompikin heiluu muiden myötä,
pettymys on pelkkä porras uskoon,
työ ja taisto taival huomenruskoon.
Vitka vauhti kehityksen rattaan,
tuumaa pääse ei se kulkemattaan.
Kiihdyttää sen käyntiä on työmme,
työtä tehden seestyy synkkä yömme.
Työhön!
Pettymyksen piinatessa
tuskan tullen, työhön tartu,
epäilyksen kalvaessa,
usko työhön, työssä vartu!
Työ on ruoskan jäljen rohto,
työ on auvon, toivon lähde,
työ on orjan onnen johto.
Työhön ryhdy työnkin tähden.
Ennustuksia.
"Pilkkuja on auringossa;
tulee tästä kuuma kesä".
Elon alhon ahdingossa
syntyy moni hellepesä.
Tulee tästä tuimat ajat,
päiväin menot vakavimmat;
nousee elon vapahtajat,
toden urhot ankarimmat.
Kun on päästy talven yli,
tiettään moni uusi juttu,
jahka aukee suven syli,
_vaatii_ orja sarkanuttu.
Luodaan kohtaloa Suomen.
Kurja on, ken kesken kaatuu.
Nousee orjalaumain huomen,
väkivalta maahan maatuu.
Keväässä.
Kansan yllä hämär häilyy,
vaan ei syksyn synkkä sumu
kevään armas auer päilyy,
kuuluu huomenkoiton humu.
Epätietoisuuden yli
kaikaa kaunis uskon virsi.
Jahka aukee suven syli,
vaipuu viime kinos, kirsi,
silloin ihminen on vapaa,
silloin silm' on selvä hällä,
askaroimaan sillä tapaa,
ett' on arvo elämällä.
Annas nousta aurinkoisen
ihan keski taivahalle,
niin ei tarvis inehmoisen
jäädä epätiedon alle.
Kevättulvissa.
Kevätvirta tulvillansa,
vierii yli rantatöyrään,
särkein salvat kupeiltansa,
tyytymättä tiehen nöyrään.
Sana siin' ei auta yhtään
eikä toetoimenpiteet
Paras lie kun poies nyhtää
viimeisetkin virran siteet.
Luonnonlaki.
Vitkaan talven valta vaipuu,
vitkaan väistyy nietos, hanki,
vitkaan pitkä puhde haipuu,
poistuu yöhyt Pohjolanki.
Mutta silti kevät koittaa,
saapuu suuri Suomen suvi,
päivä nousee, valo voittaa,
koituu kukkakuiden huvi.
Murros.
Puhaltavat tuimat tuulet,
vinkuu murrosajan viimat,
luonnonvoimain kumun kuulet,
kosk' on huomenkoiton tiimat.
Kaikkialla kannel kajaa,
kaikkialla laulut helkkää.
Katso luonnon suurta pajaa,
mailm' on ahjotulta pelkkää.
Silmät auki inehmoinen,
seposelällensä aivan:
Tulee tästä aika toinen,
ohi mennen synnyinvaivan.
Lakkolaisille.
Nyt on sillat poissa takaa,
eteenpäin on mennä määrä,
ellei riitä voima vakaa,
voittaa valhe, voittaa väärä.
Suur' on rahan raaka valta,
mahtava on maassa Mammon,
työläs nousta on sen alta,
kanssa kauhun, kera kammon.
Vaan on silloin varma voitto,
kosk' on usko oikeahan,
kosk' on pyhä kunkin koitto,
asein puhtain taistellahan!
Yhä kidu ja kärsi.
Yhä kidu ja kärsi
ja kiveä leipänä järsi!
Ja työtä tee,
ole osaton orja ja tallattu maahan
ja tomussa kulje!
Sun osasi kiskurin kourassa on.
Työs tuloksen vie vihamiehesi raaka,
tuo tunnoton herra
ja sukunsa pöyhkä,
mi pilkkaa ja ilkkuu
sun alhaisuuttasi, alhainen orja.
Soi sulle messu
ja virret kaikaa
ja urut soivat
ja taivaan armoa taritaan sulle
ja synnit, -- joit ovat riistäjät tehneet
anteeksi suodaan,
kun syöt näkyleivän
ja juot tipan nestettä kalkista kirkon
kuun kiertäissä kerran.
Mutt' "armoa" maan ei anneta sulle,
et leipää saa,
et verhoa ruumiin,
et lepoa työstä,
et virkistystä
ja nautinnolta,
vaan raastavanraskaan ja polttavan puutteen
ja ainaisen huolen,
mi jäsenes jäytää
ja suonesi kuivaa
ja hautaan kesken sun kaataa.
Sun osasi kiskurin kourassa on.
Hän yltäkylläisnä kauvan elää,
vaikk' ei tee työtä, ei kehrää liioin,
ja ripittäjäs, lihapadan ääressä istuin
ja huoleti syöden,
sulle nuhtehen heittää,
kun kasvosi kuolemankauhusta vääntyy,
on vatsasi tyhjä
ja kirous suustasi kaikaa.
Sun osasi kiskurin kourassa on.
Ota siis osas, orja,
ja ristisi heitä!
Kun työtä teet, niin palkkakin vaadi,
ja kun et sitä saa,
niin lakkaa työstä
ja seisauta pyörä
ja taivaanarmojen hoiviin heitä
sa kiskurit kaikki
ja pipit ja papit,
koko konkkaronkka,
ja anna aatella ihmiskunnan
mitä sen rauhaan sopii.
Työnorja ja orjatar alhainen, kurja:
sun osasi kiskurin kourassa on
ja hänenpä laissaan on pykälä sulle
_Yhä kidu ja kärsi
ja kiveä leipänä järsi!_
Yksi on totuus.
Yksi on totuus:
leipää nälkäsen tarvis!
Kun käy autioks' elämä liian,
loppuu leipä ja loppuu lempi,
pettää pohja ja jää vaan jätteet,
eikä ole murheen määrää missään,
niin ei tiet' ole muuta kuin kaksi:
poistua taikka
tuimaan taistohon käydä.
Kaksi on tietä:
Kuoppasi kaiva ja laskeu siihen
tai kuin kuolohon tuomittu koita
viimesin voimis katkoa kahleet,
mitkä on riistäjä päällesi pannut,
ruosteiset raudat,
jotka sun luitasi kalvaa.
Turhaan toivot,
että hän itse ne irroittaikse,
vaikka hän hoitaa haavojas joskus,
pyytäen ystäväs olla.
Hälle on onnettomuutesi onni
ja sinä olet pelkkä porras!