Me kuljemme kuoleman turuilla
ja elämme armomuruilla,
kunis elämänlankamme katkee.
Ken enimmän ajaa onnea takaa,
hän ennen' muita maassa makaa
ja ennen muita ratkee.
Yhä huolta ja nälkää ja kurjuutta,
yhä taistelun vimmaa ja hurjuutta
ja orvointa onnettomuutta.
Ja sama on kohtalo _kaikilla_ meillä
ja _kaikki_ me kaadumme okaisilla teillä,
jos emme etsi _yhdessä_ uutta!
Kuolonlasten laulu kaikaa.
Elo painaa niinkuin vuori:
työtä teit, sait tyhjän aikaan.
Niinkuin vanha vaipuu nuori.
Kaikkialla kauhu tuntuu,
murhe mieronmiehen käärii;
surun helmaan orja untuu,
kulki vaikka mailman ääriin.
Epätasainen on taisto,
iskut sataa selän takaa.
Aut' ei tieto, aut' ei vaisto,
maassa elon uhri makaa.
Kuolema on onni hylyn,
kaiken loppu lohduttoman,
tunsit elon kouran tylyn,
tunsit tuskan ponnettoman.
Käymme yli kuolon sillan,
taapäin emme enää käänny.
Näimme surun suuren illan,
kuulimmehan: näänny, näänny
Kaleeriorjat soutavat.
Kaleeriorjat soutavat,
he kultakuormaa noutavat
rikkaille ryöväreille.
Jos tahdiss' ei he olla voi,
niin ruoska selkäpiissä soi,
on palkka työn se heille.
Kaleeriorjat soutavat,
he kultakuormaa noutavat
ja päästyänsä rantaan
he maalle kullan kantavat,
sen kiskureille antavat,
ja -- pakahtuvat santaan.
Valitusvirsi.
Niin kaukana kuin yö on auringosta,
niin kaukana on orja osastansa
ja koko kuolonlasten leino kansa,
kahleissa käyden, elon nautinnoista.
Niin äänekäs kuin valtameren pauhu
on epätoivon itku, parku, oihke
ja yli maiden vierii vaivan voihke
ja kaikkialla yhä kasvaa kauhu.
Ei armoa, ei armahdusta lainkaan,
ei ihmisyyttä eikä rakkautta,
ei säälin käsi koske kaatunutta,
ei vaalintaa, ei vapahdusta vainkaan!
Ja niinkuin mielipuolet puisin aivoin
nyt "luomakunnan kuninkahat" käyvät
ja kuolon helmaan kiirein ennättäyvät,
kun tuskin tovin "elivät" he vaivoin.
Ja sittenkään ei kaikki kurjat herää
ja sittenkään ei kaikin nousta vielä,
vaan työtä tehden näännytään me tiellä
kuin kerjäläiset, kesken, ilman erää.
"Ollako vai eikö olla".
Maassa kaikki kauhu karttuu.
Nyt jos koskaan aik' on kallis.
Ken sen nyt siis mennä sallis
ilman että työhön tarttuu?
Päiden pääll' yö uusi uhkaa.
Kiskur orjaraukan niskaan
kantamusta vielä viskaa.
Lupaukset ovat tuhkaa.
Oisko odotuskin turhaa?
Koska joka hetki tässä
orja-herra-elämässä
toivottoman toivon murhaa.
Odottaako, vaiko kerta
oman voiman urho olla
tehden selvän taistelolla
ilman miekkaa, ilman verta?
Unta ja totta.
Kuva kaunis aatoksissa:
ollaan onnen kesäkuussa,
luomakunt' on laulelmissa,
kukka maassa, lehti puussa.
Astuu täällä inehmoinen,
niinkuin poika jumaloiden,
vainoa ei toista toinen,
työ on onnen ehto noiden.
Mutt' on elo ympärillä:
juoksee pohjan jäiset lampaat,
talvi uhkaa; hyiset sillä
silmät on ja julmat hampaat.
Ihmislapsi maassa mataa,
konnuus ompi elinehto,
vainon myrkkynuolet sataa,
palkka työn on kuolon kehto.
Unta nähdä, totta elää --
vierii jalan alta tanner;
epätoivon kannel helää,
kuolon maa on elon manner.
Auliutta.
Ruokitko sa veljeäsi,
kun hän tähtes nälkään nääntyy,
onko sulla aulis käsi,
kun sun siskos puolees kääntyy?
Ellet heitä auta, silloin
oot sa outo vieras heille,
sisko et, et veli milloin,
tuiki tuntematon meille.
Auta siis ja ole veikko,
ole sisko, tover' oiva
Nääthän: uhkaa kuolon peikko,
eikä riitä oma hoiva.