Hesse eleli kuin ukkomies — toisin sanoen, kun asia Moonan kanssa oli
saatettu onnelliseen loppuun, hän suuntasi harrastuksensa toisaalle.
Se merkitsi, ettei hän paljon tytöstä välittänyt — tai ainoastaan sen
verran, ettei tarvinnut pelätä tämän kadottamista. Moona puolestaan
oli häneen syvemmin kiintynyt — Moonan äiti vielä enemmän. Hänelle
Hesse merkitsi hyvää panosta tyttären tulevaisuuden turvaamisessa.
Hän rohkaisi poikaa kaikin tavoin, ja jos hän aikaisemmin oli tätä
syöttänyt, niin nyt se vasta oikein alkoi. Hesse lihoi, tuli pyöreäksi
kuin pallo. Vaatteet kävivät ahtaiksi, mutta Moonan äiti laitatti
uudet. Hesse katsoi joutuneensa siksi suureen kiitollisuuden velkaan,
että tukahdutti tuntonsa soimaukset. Kun kerran Moona piti hänestä,
niin kaipa se menettelisi. Hänellä ei ollut voimia riistäytyä vapaaksi.
Kotonaan hän pistäysi tavallisesti sunnuntaina. Se oli hänelle kuin
kyläpaikka. Hän vaistosi, että siellä surtiin tätä hänen elämänsä
muutosta, mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Isä istui pöydän
päässä päivällistä syöden. Hän näytti hajamieliseltä, vilkaisi vuoroin
äitiin, vuoroin poikaan, mutisten jotakin itsekseen. Mutta ääneen hän
virkkoi: Mikäpäs siinä... onhan se Moona topakka tyttö...
Olipa miten oli... Hesse ei sitä niin paljon ajatellut. Annettuaan
kerta sanansa, hän tahtoi sen pitää. Olihan se ainakin ritarillista. Ja
sitäpaitsi — hän oli syönyt itsensä kiinni.
Hän heittäytyi politiikan pyörteisiin. Se oli vain tuollaista
koulupoikapolitiikkaa, mutta lyseon seitsemäsluokkalainen ja vielä
konventin puheenjohtaja katsoi velvollisuudekseen merkitä kantansa —
varsinkin, kun valtiolliset sortotoimenpiteet uhkasivat itse koulua ja
sen sisäistä elämää.
Rehtori Ringbom oli joutunut mustiin kirjoihin.
Innokkaana isänmaan ystävänä hän oli taistellut maan perustuslakien
puolesta. Sanoin ja kirjoituksin hän oli osoittanut, mihin keisarisana
velvoitti. Koulussa hän oli puhunut oppilailleen samoista asioista,
herättänyt heissä oikean isänmaallisen hengen. Konventin kuraattorina
hän oli joutunut sangen läheltä seuraamaan poikien kehittymistä.
Ja hän oli ohjannut sitä jäntevällä, tarmokkaalla kädellään ja
hehkuvalla hengellään. — Jumala on nähnyt siksi paljon vaivaa tästä
Suomen kansasta menneinä vuosisatoina, ettei Hän sitä vieläkään
hylkää! Se oli sana, joka sytytti, nostatti noiden seitsemän-,
kahdeksantoistavuotiasten nuorukaisten innon korkealle. _In tyrannos!_
— se oli iskusana, joka kaikui kautta koulun, ja konventtiluokilla
vallitsi sellainen kuhina ja ja kahina kuin olisi valmistauduttu sotaan.
Ensimmäinen tämän innostuksen synnyttämä toimenpide oli rehtorin kuvan
maalauttaminen. Se, joka kaikkein kiivaimmin tätä asiaa ajoi, oli Hesse.
Eikä siitä tarvinnut paljon puhuakaan, maaperä oli muokattu. Vaikeuksia
tuotti vain rahakysymys. Mutta sekin järjestyi, ja hanke toteutettiin.
Muutamana lauantai-iltana konventin juhlaistunnossa muotokuva
paljastettiin yleisen riemun vallitessa.
Mutta — sanoma tämän koulun hengestä ja siellä tehdystä isänmaallisesta
työstä ehätti etelään, hallituksen pääpaikkoihin. Sieltä käsin oli
jo pitemmän aikaa salaa seurattu rehtori Ringbomin toimia. Mies oli
vaarallinen, kasvatti oppilaistaan kapinoitsijoita. Pyhän Venäjän
edustajat eivät voineet siihen välinpitämättömästi suhtautua.
Päätettiin tarttua lujin kourin asiaan.
Rehtori Ringbom sai karkoitusmääräyksen.
Hesse työskenteli silloin taas rautatien konepajassa. Oli kesä, ja hän
oli päässyt kahdeksannelle luokalle. Tuli päivä, jolloin rakastetun
opettajan oli lähdettävä. Hesse juoksi asemalle. Hän ei välittänyt
siitä, vaikka näin työpaikkansa jättikin. Nyt olivat tärkeämmät asiat
kysymyksessä.
Asemasilta oli mustanaan väkeä. Koko kaupunki oli saapunut saattamaan
rehtori Ringbomia. Siinä oli ylhäistä ja alhaista, rikasta ja köyhää
— hienoista herroista ja rouvista yksinkertaiseen työmieheen ja
körttimummoon saakka. Oli joukossa Matlinin väkikin. Emäntä etunenässä
raivasi tietä rehtorin vaunua piirittävän väkijoukon halki. Matlinin
Maija huomasi Hessen.
Tule mukaan! Mennään sanomaan rehtorille hyvästiä. Ajattele, että
sellaisen miehen ajavat pois maasta! Eikö se ole hävytöntä? Ne ryssät,
pirut... Maija äkkäsi santarmin ja kyyristyi väkijoukkoon. Hän
viittilöi ja iski Hesselle silmää.
Herra siunatkoon. Jokohan se kuuli? Siperiaan tästä vielä joutuu! Eikö
se ollut se Päkkilässä asuva santarmi?
Se näkyi olevan, mutta ei se näyttänyt kiinnittävän huomiota Matlinin
Maijaan. Sillä oli tällä kertaa tärkeämpiä toimia.
Maija viittoi ja iski silmää, mutta ei Hesse viitsinyt lähteä
tunkeutumaan. Hän oli niin noessa ja rasvassakin. Siellä oli siksi
paljon ihmisiä.
Syrjässä seisten hän seurasi tapausten kulkua. Saattajia tungeskeli
vaunun edessä. Rehtori seisoi vaununsillalla, hyvästellen ystäviään.
Siinä hänen vieressään oli hänen rouvansa, hieno, kalpea, harmaapäinen
nainen. Kuului menevän saattamaan miestään. Muijat tuuppivat toisiaan.
Jokainen heistä halusi sanoa jäähyväiset rakastetulle opettajalle.
Nyt tunkeutui Matlinin emäntä vaununportaille. Pitkänä ja laihana hän
työnteli tieltään väkijoukkoa. Saivat siinä pormestarit ja muut korkeat
herrat siirtyä syrjään. Katselijat kohosivat varpailleen. Jokainen
koetti nähdä mahdollisimman tarkkaan.
Lihava herrasmies Hessen vieressä kysyi naapuriltaan: Hvem ä' den där
käringen, som tränger sej fram så ursinnigt?
De ä' Matlinskan — disamma pietister...
Hesse hymyili. Joo — Matlinin emäntä se oli! Menkääpä siihen muut,
kyllä se puolensa piti!
Nyt kuului emäntä puhuvan jotakin isolla äänellä. Väkijoukko höristi
korviaan.
Niin se Mooseskin kerran sai lähteä Eekyptistä Mitiaanin maalle sitä
Haarao-hirmua pakkoon — mutta palasi se takaisin ja vei kansansa
Luvattuun maahan...
Hva' talar hon om Mose? kuuli Hesse äskeisen lihavan herran kysyvän.
Int' vet ja' — de' ä' skandallöst! Mose var ju en mördare...
Herrat nauroivat, eikä Hesse joutanut seuraamaan heidän keskusteluaan.
Nyt siellä seisoi Matlinin ukko vaununportailla, pudisti rehtorin kättä
ja pyyhki toisella silmiään. Hän näytti änkyttävän tavallista enemmän.
Nyt tuli Maijan vuoro. Tämä puhua papatti niin tiheään, ettei siitä
saanut selvää. Rehtori koetti rauhoittaa häntä, mutta se oli samaa,
kuin olisi kaatanut öljyä tuleen. Maija vain yltyi — sai jonkinlaisen
hermokohtauksen ja parkaisten: Herra Jumala! kaatui pyörtyneenä
alhaalla seisovien muijien syliin.
Kävi sellainen kohina ja itkun hyrske, kuin olisi myrsky myllertänyt.
Hessenkin nokisia poskia pitkin virtasivat kuumat kyynelet. Äskeiset
herratkin olivat käyneet vakaviksi, ja toinen oli paljastanut päänsä.
Nyt viritti voimakas miesääni virren: Jumala ompi linnamme. Siihen
yhtyi vähitellen yksi ja toinen, ja tuokion kuluttua aaltoili sävel
tuon tiheään ahtautuneen kansajoukon yllä kuin meren mahtava pauhina.
Merkinantokello läppäsi kolmannen kerran, junanlähettäjä heilutti
kättään, konduktööri puhalsi pilliinsä, veturi vihelsi, ja hitaasti,
hyvin hitaasti lähti juna liikkeelle.
Rehtori Ringbom seisoi vaununsillalla käsivarsi kierrettynä puolisonsa
vartalon ympäri. Näytti siltä, kuin olisi tuo kalpea, kyynelsilmäinen
rouva ollut maanpakoon lähtijä eikä hän, tuo tukeva, kookas mies, jonka
tukka muistutti leijonan harjaa. Hän seisoi suorana kuin sotapäällikkö,
kuin joku Napoleon, joka on jättänyt jäähyväiset vanhalle kaartille ja
nyt matkustaa pois Elballe, joka hänelle on määrätty olinpaikaksi. Kuin
Vanhan Testamentin profeetta hän seisoi siinä, junan hiljaa liukuessa
ohi väkijoukon — silmät säihkyen, tulta salamoiden, otsalla ukkospilvi,
joka uhmasi sortajia.
Jumala Suomea varjelkoon!
Hesse purskahti itkuun. Siinä meni nyt hänen rakas opettajansa — se
vanha, hyvä rehtori. Hän muisti, kuinka se kerran oli katsonut häntä
muutama vuosi sitten, katsonut kiinteästi, mutta samalla isällisen
lempeästi: Vai sinä olet _se_ Karlsson. Niin, se hän oli — sama poika,
nyt kookkaampi ja oppineempi, mutta avuton ja heikko kuin lapsi. Hän
suri, suri kasvattajaansa, isäänsä, joka tuossa vietiin pois — pois
tuntemattomia kohtaloita kohti. Ja hänen sydämensä oli nääntyä tuskasta.
Ja-a... så går de'... man ska' vara försiktig.
Mokomatkin pösöt! Mitähän nuokin luulivat, olevansa? Seisoivat siinä
pystynokkaisina, paperossia poltellen, mutta valmiina pokkuroimaan
ensimmäistä ryssää, joka maireasti heille hymyili! Kyllä oli Suomen
kansa vaipunut alas!
Hesse pyyhki kyynelensä ja lähti juoksemaan yli ratapihan konepajaa
kohti. Olikohan rehtori huomannut häntä? Hän oli heiluttanut nokista
lakkireuhkaansa. Mutta — kuinkapa se olisi voinut tuntea sen
omistajassa priimusta ja konventin viimevuotista puheenjohtajaa...
Se oli alakuloinen, surullinen kesä. Ei häntä ilahduttanut työ, ei
Moonan ja tämän omaisten seura. Noissa pienissä huoneissa vallitsi
sellainen epäjärjestys, että ihan väkistenkin pakkasi hermostuttamaan.
Vanhin sisko oli käymässä kotona — se rautatienkirjurin rouva.
Hiestyneenä ja tukka pörrössä hän istui keittiön pöydän ääressä kahvia
hörppien. Se odotti lasta, sen näki selvästi. Mies, hiljainen nahjus,
souteli keinutuolissa ja kehoitti Hesseä laulamaan: Sjung nu lite' —
min hustru tycker så om... Vai laulamaan vielä tässä sekamelskassa!
Keittiössä kävi sellainen puheenpärinä, että ihan korvia särki.
Moonakin nauraa hohotti kuin torimuija! Hesse oli aivan onneton.
Vanhimman sisaren mies kyseli, niitä hän aikoi ruveta opiskelemaan.
Ei hän vielä varmuudella tiennyt — filologiaa luultavasti... vanhoja
kieliä, kreikkaa ja latinaa.
Joo, se on oikein, Hesse — sinulla kun on niin hyvä pää, huusi Moonan
sisar keittiöstä. Minäkin olisin saanut maisterin, mutta, tyhmeliini,
annoin rukkaset ja otin tuon Kaalepin. Hän nauraa hohotti niin, että
vatsa hytkyi, mutta aviopuoliso virkkoi rauhallisesti:
Tule sinä vain rautatielle, siellä on hyvä olla.
Vai rautatielle! Ja naida samanlainen loopana, kuin oli hänenkin
rouvansa.
Ja Hesse sieppasi hattunsa ja lähti suutuksissaan kotiin.
Hän tunsi tekevänsä vääryyttä Moonalle. Tyttö erosi sentään sisarestaan
koko joukon. Mutta hän oli niin katkeroitunut, niin kiusaantunut, että
arvosteli kaikkea ilkeästi. Hän puri ympärilleen kuin vihainen koira.
Hänhän riutui kahleissaan.
Toivotonta oli pakottaa itseään rakastamaan. Ei rakkaus antanut itseään
komentaa. Mutta minkä hän mahtoi —? Hänhän oli auttamattomasti kiinni.
Jonkun verran valoisammaksi muuttui hänen mielensä, kun hän pääsi
varastokonttoriin sijaiseksi. Eräs kirjanpitäjistä oli lomalla, ja
Hesselle ehdotettiin siirtoa konttorin puolelle. Hän suostui ilolla.
Siellä oli kokonaan toisenlaista, siistiä ja puhdasta. Oli hauskaa
istua hienon kirjoituspöydän ääressä ja laskea. Vastapäätä työskenteli
iloinen herra, tummaverinen tuntikirjuri Tennberg — sama mies, joka oli
ennen hänelle kirjoja antanut. Hänellä oli keuhkotauti, mutta siitä
huolimatta hän oli reippain koko joukosta. Viereisessä huoneessa istui
varastokirjuri Hemming, hyväntuulinen, laajaliikkeinen herrasmies. Oli
nautinto katsella, kun hän selitti jotakin asiaa tai yleensä puhui.
Harppaillen ympäri huonetta hän jutteli kovalla äänellä, heilutellen
yläruumistaan, kädet selän takana, ja sitten yht'äkkiä pysähtyen ja
jääden haaralla jaloin seisomaan. Hän kohosi vuoroin varpailleen,
vuoroin laskeutui kantapäilleen, koko ajan levitellen käsiään ja hiljaa
edestakaisin heiluen. Ylös, alas, ylös, alas... eteenpäin, taaksepäin!
laski Hesse mielessään. Kaarto oikeaan, kaarto vasempaan! Hei — siinä
oli uuni! Hemming väisti sen taitavasti, heilui ympäri, selän takana
olevien käsien tehdessä omituisia, hassunkurisia liikkeitä — aivan
kuin kravun sakset. Tarttui, ei tarttunut, tarttui! Kädet luiskahtivat
toistensa ohi, kämmen puristi kämmentä vuoronperään, välillä aina
harhalyönti, jolloin kalvoset menivät ristikkäin. Pyörähdys — ja siinä
hän seisoi taas haaralla jaloin, nousten varpailleen, laskeutuen
kantapuilleen. Ja puhetta tuli, innostuksen hohteen kirkastaessa
sileäksi ajeltuja kasvoja. — Joo — se on onni, _fortuna_ — kun saa
kouluja käydä, niinkuin tämä Karlsson ja ystävämme Teppo! Sillä pojalla
on aina varastonhoitajan virka tiedossa...
Hemming kunnioitti oppia. Hän ei ollut itse saanut koulua käydä — pari
luokkaa lyseota vain, ja siltä valoisalta ajalta oli vielä säilynyt
sana fortuna, jota hän usein toisteli. Hän lausui sen sellaisella
hartaudella, sellaisella klassillisella äänenpainolla, että olisi
luullut rouva Fortunan katsovan suosiollisesti hänen puoleensa.
Mutta ei — päinvastoin oli kovaonni vainonnut häntä koko elämän
ajan. Suuriperheisenä, köyhissä oloissa eläen hän oli ponnistanut
eteenpäin rautatiellä, alkaen juoksupojasta — kunnes oli vihdoin saanut
varastokirjurin paikan. Mutta — jos joku luuli hänen katkeroituneen,
niin hän erehtyi täydellisesti. Hemming oli säilyttänyt valoisan,
aurinkoisen luonteensa, horjumattoman toivon parempaan tulevaisuuteen,
ja säästynyt kokonaan kateudelta. Rehdimpää miestä oli vaikea löytää —
niin ystävällistä, hyväntuulista, niin valmista auttamaan, missä vain
joku hänen apuansa tarvitsi. Ja rakkautensa oppiin ja tietoon hän oli
säilyttänyt — samoin kuin vilpittömän ihailun jokaista kohtaan, joka
oli enemmän lukenut kuin hän. Hesse kiintyi häneen koko sielullaan.
Teppo, toinen kirjanpitäjä, oli ylioppilas, mutta varattomuuden
vuoksi keskeyttänyt opintonsa ja mennyt rautatielle. Hän oli
konttorihenkilökunnan keskus — se mies, jonka puoleen aina käännyttiin,
kun tahdottiin tietää jonkun latinalaisen tai kreikkalaisen sanan
merkitys tahi jonkun tähtisikerön nimi. Niin — _Cassiopaea_,
Pohjantähden vastakkaisella puolen, Otavasta lukien, viiden tähden
ryhmä, joka muodosti kaksinkertaisen W:n. Hemming takoi sitä päähänsä,
sanoen ensi tilassa tervehtivänsä sitä lakkia nostaen, tällä uudella
nimellä — kunhan tulivat kirkkaat syyskuun yöt. Hän oli niin monta
kertaa kävellyt Laitakadulla huolten painamana, tähtitaivasta
tarkastellen. Vaimo riutui, lapset makasivat tuhkarokossa, vekseli
lankesi maksettavaksi, ja tuo kaksinkertainen W oli häntä peloittanut.
Oli tuntunut siltä, kuin olisi itse Jumala sytyttänyt semaforinsa
taivaalle muistuttaakseen häntä pitkän paperin maksupäivästä. Ja
alakuloisena hän oli palannut ahtaaseen asuntoonsa.
Mutta — nyt oli vielä kesä, vaikka loppupuolellaan. Elokuun aurinko
hellitti alaslasketuille markiiseille, ja konttorihuoneessa väreili
punertavanhohtoinen valo. Oli lämmintä, melkein hiostuttavaa. Ikkuna
oli auki. Niityltä, konttorirakennuksen takaa, kalahteli lehmänkello.
Siellä jyrsi ratavartijan Punikki mehevää ruohoa. Perhoset lentelivät
kukasta toiseen ja ampiainen pörräsi avonaisen ikkunan alla. Se lensi
huoneeseen, teki muutaman vihaisen kierroksen, poukahti kattoon,
ja tuijasi ulos ikkunasta. Tuulenleyhkä rapisutti pöydällä olevia
papereita. Se tuli mereltä, suolaiselta, siniseltä mereltä, jota laivat
kyntivät matkalla vieraisiin maihin. Tuntikirjuri Tennberg heitti
kynänsä, pisti peukalot liivin aukkoihin ja rupesi laulamaan:
Mellan England och Skottland,
där seglade en brigg. Slitna var dess mäster
och trasig var dess rigg.
Kors i Herrans namn,
den gick långsamt fram!
Vi hurra' för den resan,
när vi kom till Köpenhamn!
Se oli merkkinä yleiseen lepohetkeen. Toiset yhtyivät lauluun, ja
viereisestä huoneesta säesti Hemming mörybassollaan. Hän ei ollut
erikoisen musikaalinen, mutta aina valmis avustamaan, jos joku aloitti.
Jaa-a! Pitää mennä koettamaan Rommakkoon, vieläkö ahven nappaa, lausui
hän sytyttäen paperossin.
Ja sitten juteltiin kalastuksesta. Kaikki kolme olivat innokkaita
onkimiehiä — kaikki muut paitsi Teppo, Hän ei välittänyt siitä
urheilusta.
Tennberg virkkoikin: Teppo on liian klassillinen herra sellaiseen
hommaan.
Asianomainen naurahti eikä vastannut mitään. Hän tarkkaili tielle, joka
johti ratapihan poikki kaupungille. Yht'äkkiä hän huomautti: Ukko tulee!
Se oli insinööri, konepajan johtaja. Jokainen painui työhönsä, sillä
tiedettiin, että insinööri pistäytyisi heitäkin katsomassa. Hän oli
juhlallinen, pitkäpartainen herra, jota pelättiin yhtä paljon kuin
kunnioitettiinkin, ja hänen kanssaan oli parasta pysyä hyvissä väleissä.
Mutta insinööri ei tullutkaan. Sen sijaan saapui asiamies konepajan
puolelta.
Hesse seisoi keskellä lattiaa, tarkastellen kädessään olevaa
paperilippua.