Mutta toivo elpyi taas, kun Hesse kohtasi Moonan.
Hän oli yhteisiä luistinratatuttavuuksia, ja Paula oli seurustellut
paljon hänen kanssaan.
Hän oli mennyt konepajalle työhön heti Kitkasta palattuaan. Siellä
hän raatoi nyt aamusta iltaan, poraten jarrutönkkiä tai kierteitä
muttereihin. Yhtä ja samaa yksitoikkoista, koneellista työtä. Öljyn
katku tympäisi häntä. Oh, tuo kaikki oli niin toivotonta — niin
surullisen raskasta ja raatelevaa! Se repi sielun verille.
Hän muisteli Kitkan vaaroja ja humisevia metsiä, joissa kirveen
iskut kajahtelivat. Hän näki puiden kaatuvan... noiden satavuotisten
jättiläispetäjäin, ja kuuli, kun miehet hoilasivat: Kaa-aa-tuu taas!
Vaistomaisesti hän hypähti syrjään — ja huomasi seisovansa porakoneen
ääressä, joka verkkaan kaivoi reikää jarrutönkän lapaan. Joku
ohitsekulkeva työmies nauroi: Mitä se Kaalsonnin poika poukkoilee?
Hesse katsahti hämmästyneenä puhujaan kuin unesta heräten. Oh, se oli
toisenlaista työtä — siellä! Täällä, konepajassa hääri vain orjia, noen
ja rasvan ryvettämiä raukkoja, joiden hymykin oli vain irvistystä.
Ainoastaan pajassa oli toisenlaista. Siellä heiluivat moukarit, ja
lauloivat alasimet, iloisesti helkkyen kuin kulkuset kirkkotiellä.
Siellä oli vapaampaa, avarampaa ja reippaampaa. Hesse hengähti siellä
hetkisen saatuaan poransa terät karaistuiksi.
Ja sitten taas takaisin konepajaan, noiden monien rattaiden ja
viuhuvien hihnojen keskelle. Muutama askelkymmen ulkoilmassa — poikki
pajaa ja verstasta erottavan aukean, johon työmiesten jalat olivat
tallanneet pikimustan polun keskelle kukkivaa nurmikkoa. Täällä eivät
säilyneet edes kukkaset, puna- ja valkoapilat, eikä sinisilmäinen
lemmikki. Kaikki peitti noki, joskaan ei siinä määrin kuin tallatun
polun kohdalla. Nokisia päitä joka puolella — pesun tarpeessa olevaa
kedon väkeä. Kunnes taivaalta humahti sade ja pesi nuo monet valkoiset
ja punaiset keropäät. Mutta lemmikin sinisilmä loisti noenkin seasta...
Ja sitten sisään konehuoneen matalasta ovesta, jonka päällä seisoi:
»Pääsy asiattomilta kielletty.» Ah, Hesse olisi halusta kuulunut noiden
asiattomien joukkoon! Mutta — kun oli köyhä, niin täytyi ansaita.
Vielä matalampi ovi nielaisi hänet itse verstaaseen. Siellä ryski ja
paukkui, humisi kuin hornan myllyssä. Pannusepät niittasivat isoa
höyrykattilaa. He huusivat toisilleen kuin kuurot, ja kuuroja he
melkein olivatkin. Sorvarit seisoivat kumarassa koneidensa ääressä.
Nuo pienet, nopeasti kieppuvat pyörät mennä vilistivät ympäri vinhaa
vauhtia, ja sukkulanmuotoinen, monilla erisuuntiin kierrettävillä,
päällekkäisillä alustoilla lepäävä terä pani messingin huutamaan.
Se vikisi ja valitti kuin koiranpentu, joka on polttanut turpansa
nokkospensaassa — tai kuin kokonainen hiiriperhe kattolistan ja seinän
välissä. Viki, viki — viki, viki! Sorvari veivasi terää, tähtäsi ja
mittasi. Pieni rasahdus —ja kone seisahtui. Valmis kappale lensi
penkille sorvin taakse.
Pyöräsorvi pyöri hitaasti, tavattoman hitaasti. Se oli kuin elefantti
kissanpoikien keskellä — kömpelö, iso rumilas, jonka leukojen välissä
veturinpyöräkin aivan kiltisti meni ympäri kuin olisi se ollut vain
tyhjä lankarulla. Terä leikkasi lastua sen selästä... verkalleen,
varmasti... kuin olisi purrut vain puuta. Pyöränrengas savusi.
Hessen selkäpiitä karmi.
Yks' kaks' parkaisi sirkkeli jossakin verstaan toisessa päässä,
kipeästi, vihlovasti — kuin olisi huutanut ilmoille koko maailman
tuskaa. Konepajan holvit kajahtelivat. Se loikkasi nuorta työmiestä
luita ja ytimiä myöten.
Hesse porasi, pitäen silmällä reiän syvyyttä. Kone jurrasi hitaasti, ja
terä leikkasi lastua, ohutta kuin lehti. Hän kaasi öljyä reikään, josta
tuprahti pieni, kitkerä savukiehkura ilmaan. Vaivojen savu, vaivojen
savu, ajatteli Hesse, ja hänestä tuntui, että terä tunkeutui hänen
lihaansa.
Kesken kiireen hän juoksi maaliverstaan kupeella olevaan
lautakopperoon. Siellä Ruunari-veli rapasi höyrykattilan putkia
niinkuin hän muutama vuosi sitten. Poika oli päässyt lyseoon ja oli
tuosta hyvin ollakseen. Naama valkoisena kattilakiven pölystä hän
tiedusteli Hesseltä, mitä ostaisi ensimmäisillä ansioillaan.
En minä osaa sanoa... kyllähän rahalle aina reikiä löytyy.
Ruunari vetäisi muutaman kirskuvan vedon, katseli rapansa terää ja
virkkoi: Olen ajatellut ostaa kovia kauluksia!
Oho... kylläpä veli varhain alkoi! Mitä hän nyt niillä?
No... kun sitä nyt on kerran lyseolainen...
Hesse mietti hetkisen: Kuule... anna äidille, hän tulee iloiseksi.
Ruunari: Saatanpa antaa... mutta kyllä minä kerran ainakin käyn
»kontiksessa»!
Se pikku veli... se oli sellainen herkuttelija... niin perso, että
olisi syönyt vain leivoksia ja makeisia.
Hesse tarkasteli aikansa hänen työtään ja juoksi takaisin konepajaan.
Anna-sisko toi hänelle kahvia. Hän istui penkillä porakoneen vieressä,
pitäen silmällä jarrutönkkää. Mutta samalla hän heitteli kysymyksiä
sisarelleen. Mitä äiti puuhasi? Oliko hän silittänyt hänen pyhäpaitansa?
Anna: Ei — mutta minä olen sen tehnyt. Siellä se on valmiina illaksi.
Se oli hyvä.
Anna-sisko oli käynyt kansakoulun ja aikoi ruveta
sairaanhoitajattareksi. Nyt hän kävi neulojanoppia, mutta oli saanut
viikon lomaa. Siellä Nykäsen neidillä tehtiin kovin hienoja töitä.
Hänkin oli viimeksi neulonut puolitusinaa papinkauluksia, jotka Nykäsen
neiti oli leikannut.
Oho... kylläpä kuului komelta! Vai papinkauluksia! Kukahan onnellinen
nuo mahtoi saada?
Neljäntoistavuotias ompelijattaren alku nauroi: En minä sellaisia
ajattele.
Hyvä oli... paljon terveisiä vain kotiin äidille.
Hän jatkoi työtään, odotellen kärsimättömästi verstaan pillin
puhallusta. Kun se vihdoinkin hukkasi ilmaa, hän pysähdytti koneensa
ja juoksi pesuruuhelle. Siellä kävi sota ja meteli. Miehet riitelivät
paikoista ja karjuivat toisilleen. He olivat kuin ärsytettyjä petoja.
Muiloa, muiloa! huudettiin joka puolelta. Kuka perkele pimitti
saippuan? — Joku vähemmän kiireinen laulaa loilotteli. Vesihanat
sihisivät kuin käärmeet, ja lämmin höyry leijaili noiden ruuhen ääressä
ärhentelevien miesten päiden yläpuolella. Joku huusi: Hei, Kaalsonnin
poika! Kenenkä likkaa sinä nyt hellustat?
Hesse ei vastannut mitään, vaan riensi juoksujalkaa ulos. Hän hyppäsi
yli aidan kadulle. Siinä melkein vastapäätä olikin Pasasen talo. Hän
kärppäsi pihan poikki, ryntäsi sisään, muutti vaatteita ja läksi. Äiti
huusi hänen jälkeensä: Etkö jouda syömään? Mutta Hessellä oli kiire...
eipä hän nyt välittänyt. Piti rientää Moonan luo.
Hesse astelee Hupisaarilla Moonan, rinnalla. Tämän veli on hänen
koulutoverinsa, vakava, hiljainen poika, joka ei paljon juoksentele.
Mutta sisar on iloinen ja puhelias. Siniset silmät loistavat, ja
suupielet värähtelevät alinomaa. Moonalla onkin erikoisen herkkä ja
kaunis suu... ehkä hiukan liian iso, mutta ilmehikäs.
He käyskentelevät pitkin puistokäytäviä ja yli pienten, haaveellisten
siltojen. Yhden nimi on »Huokausten silta». Joku irvihammas oli antanut
sille tuon nimen.
Näin iltaisin siellä on paljon väkeä. Kaupunkilaiset, joilla ei ole
kesäasuntoa, tulevat sinne jaloittelemaan, istumaan ja kahvia juomaan.
Pareja on paljon — koulupoikia kesäheiloineen ja työmiehiä hiukan
vakinaisempine morsiamineen — miten milloinkin. Äidit työntelevät
lapsenvaunuja. Hupisaaret ovat Hessen kotikaupungin Luxembourgin puisto
ja Boulognen metsä.
Kirjokeppiä heilutellen astelee Hesse Moonan rinnalla ja juttelee.
Miksi hänen piti aina tuolla tavoin huiskia ympärilleen? Se näytti
hassulta... liian herrahtavalta. Moona toisinaan hermostuu. Kaksi
ryhmää tehtaanpoikia tulee toisiaan vastaan. He riitelevät, haukkuvat,
ja joku huutaa pilkallisesti toisen joukon jälkeen: Luuletteko
meitä Uunoiksi... ruohonkorret suupielissä! Ja sitten nauretaan ja
rynnistetään eteenpäin.
Hesse ja Moona pysähtyvät »Huokausten sillalle». Sen alitse ryöppyää
pieni, pauhaava koski, vihainen ja virtava. Vedenkalvo kiiltää
paikoitellen kuin välkkyvän peilin pinta.
He juttelevat Paulasta... aina vain Paulasta. Se on alituinen,
jokailtainen, ehtymätön keskustelun aihe. Moona haluaisi puhua
muustakin, mutta Hesse keskeyttää hänet: Sanoiko se sinulle todella,
että hän rakastaa?
Sanoi, sanoi — eikö Hesse voinut uskoa? Kuinka monta kertaa hänen piti
se toistaa?
Mutta Hesse laskee kätensä tyynnyttävästi tytön käsivarrelle: Älä
hermostu, Moona!... Minun on hauskaa kuulla se aina uudelleen. Minun
sieluni elää siitä.
Kummallinen poika! Moona tarkastelee häntä sivulta käsin. Hän on
kuusitoistavuotias, nokkela neidon alku. Kyllä hänkin jo rakkautta
ymmärtää. Kahden pojan kanssa hän oli jo ennen seurustellut, mutta
ne olivat sellaisia villejä varsoja... paiskasivat suutelemaan. Ei
Moonalla ollut mitään itse asiaa vastaan, mutta se ei saanut tapahtua
noin rajusti.
Hesse olisi hänen mielestään ollut sopiva... tuollainen haaveellinen,
hiukan lapsekas, mutta kuitenkin älykäs ja miellyttävä. Sen nenä oli
vain liian pysty, mutta otsa oli korkea, jalopiirteinen. Otsaa Moona
rakastikin.
Hän siis kertoi Paulasta, kertoi kaiken minkä tiesi — muisteli jokaisen
pienimmänkin seikan. Ja taas näyttäytyi todeksi, ettei mikään tunnu
vähäpätöiseltä, kun rakkaus saa puhua. Moona rakasti Hesseä.
Mutta tämä ei sitä huomannut. Hän jutteli vain Paulasta, aina vain
Paulasta. Kuinka miehet olivat sokeita!
He kävelivät pitkin kosken rantoja, nousivat näkötorniin ja ihailivat
mahtavaa virtaa. Jättiläisaallot löivät painia kallioiden kanssa. Mutta
nämä seisoivat paikoillaan, nousten ryöppyjen keskeltä vettä valuen,
kuin nauraen koko leikille. Heitä ei vain voitettaisi — roiskisi — ja
uusi laine hautasi teräväpäisen kalliopaaden allensa.
Läheisessä mielisairaalassa roikkuivat hullut puolitiestä ikkunoista
ulkona. Ne huutelivat ohikulkijoille minkä mitäkin. Viittilöiden ja
nauraen ne houkuttelivat luokseen: Rakasta minuakin, sievä poika!
Hesse katsahti ylös. Nuori nainen istui ikkunalla polvet pystyssä,
pää käsivarren nojassa. Se oli synkkä talo! He poikkesivat lähimmälle
sivukäytävälle ja pakenivat loitommas.
Välistä he kävelivät rautasillalle saakka, kulkivat yli sen ja
vaelsivat kauas ylimaihin johtavaa maantietä. Se oli Hesselle pyhää
maata. Tätä tietä hän oli kerran ajanut reippaana, toivorikkaana, sydän
onnea tulvillaan — ja palannut muutamana iltana auringon laskiessa
epätoivoisena, sairaana, mieli masennuksissa. Siitä riitti puhetta
vaikka kuinka pitkälti, eikä Moona väsynyt kuuntelemaan. Hän oli
huomannut sen ainoaksi keinoksi voittaa Hessen mielenkiinto puolelleen.
Hän oli nainen, vaikka lapsi vielä.
Nytkin he seisoivat täällä — mäellä, jolta oli hyvä näköala kaupunkiin
käsin. Aurinko teki laskua. Se valaisi kosken kauttaaltaan mitä
ihmeellisimmällä tavalla. Se kaasi kultavihmaansa pitkin virtaa,
värjäsi ryöpyt ja kuohupäät — rennosti, säästelemättä.
Koko koski huppelehti kullassa.
Hesse... eikö ole kaunista?
Kaunista oli. Poika unohti hetkiseksi Paulan, ja he keskustelivat
tuosta valtavasta näystä. Moona oli tyytyväinen. Hän oli tuokioksi
temmannut Hessen tämän mieliaiheesta.
Moona jatkoi piiritystään. Kuta pitemmälle kesä kului, sitä enemmän
hän keksi uusia keinoja. Hän oli viisas tyttö. Eikä hänen tarvinnut
taistella yksin — hänen äitinsä rupesi auttamaan. Ollen yksi noita
lukemattomia äitejä, joilla ei tunnu olevan muuta huolta kuin
tyttäriensä naittaminen, hän innostui asiaan. Yhden, vanhimman, hän oli
jo naittanut... Hyvänahkainen rautatienkirjuri oli korjannut hänet.
Tässä näytti tarjoutuvan toinen yhtä hyvä tilaisuus — tosin hiukan
ennenaikainen, mutta tilaisuus joka tapauksessa. Piti vain ottaa poika
hoteisiinsa ja hoidella häntä hyvin.
Ja Moonan äiti rupesi kutsumaan Hesseä kotiinsa. Hän tarjosi kahvia,
tarjosi illallista — esittipä toisinaan, että Hesse jäisi yöksikin.
Heidän nurkkakamarinsa oli vapaana — se, jossa talvella asui
koulupoikaa. Siellä oli Hessen hyvä ja rauhallinen nukkua. Olihan
heidän kotinsa rautatien takana niin ahdas.
Ja Hesse jäi.
Lopulta hän kotiutui taloon täydellisesti. Hän ei enää osannut muualla
ollakaan. Työvaatteensakin hän kantoi uuteen asuntoonsa.
Äiti huomautti: Sinä olet tainnut tämän kodin kokonaan hyljätä.
Ei... ei suinkaan. Mutta kun ne siellä olivat järjestäneet hänelle
erikoisen huoneen, niin hän ajatteli... Vähemmällä huolellahan äiti
pääsi.
Tämä ei vastannut mitään, huokasi vain. Hän oli todella levoton
vanhimmasta pojastaan.
Mutta Hesse ei vaivannut päätään äidin huolilla. Hän asui Moonan kotona
ja söi ja joi, mitä eteen pantiin. Ja kyllä häntä hyvänä pidettiinkin.
Moonan äiti virkkoi: Si där, Hesse ska' få den största biten!
Ja Hesse otti ihan häikäilemättä, sillä etuoikeudella, joka hänelle oli
luovutettu, talon oman pojan hymyillessä ja katsellessa ivallisesti.
Hän käsitti äidin tarkoitukset.
Hesse komenteli ja määräili. Hän käyttäytyi kuin kotivävy konsanaan,
vaikk'ei hänellä ollut aavistustakaan uudesta asemastaan. Vaikka
hän olikin luonnostaan pehmeä, oli hänellä kuitenkin voimakas halu
hallitsemiseen. Hän oli tahtonut hallita Paulaa, omistaa hänet
kokonaan. Nyt kun tämä oli häipynyt kauas, hän hallitsi sen sijaan
Moonaa ja tämän äitiä, niin — koko taloa. Se tapahtui tietysti Paulan
muiston säilyttämisen vuoksi, mutta talonväki tulkitsi sen toisin.
Hesse ei huomannut mitään. Hän jutteli Moonan kanssa nurkkakamarissa
ja nämä keskustelut pyhitettiin täydellisesti Paulan muistolle. Tyttö
kuunteli hiljaa, vastaansanomatta. Äitikin tuli toisinaan istumaan
heidän kanssaan. Hänkin puhui Paulasta hyvin kiittävässä äänilajissa.
Kokeneen naisen viisaudella hän oli huomannut, että tuo toisen muiston
palvominen oli vain eräs uusi muoto rakkautta, vaikka poika ei vielä
ollut tietoinen sen esineestä. Kun toinen kylmenisi, olisi täällä tulta
tarpeeksi.
Näytti siltä, kuin olisi jokin viekas henkivalta liittoutunut
Hesseä vastaan. Äidin ylistäessä Paulaa, tyttö vaikeni. Se tuntui
kuin keskinäiseltä sopimukselta. Mutta — tekisimme vääryyttä Moonaa
kohtaan, jos niin väittäisimme. Eikä äitikään ollut huomannut tätä
omituista asiaintilaa. Hänetkin siis voimme vapauttaa tämänkaltaisesta
salaliitosta. Ei — tyttö oli yksinkertaisesti rakastunut, syvästi,
auttamattomasti. Ensin alussa hän kyllä oli miettinyt, millä saisi
Hessen huomion käännetyksi pois Paulasta. Nyt hän ei enää sitä
ajatellut. Hän istui vain ja kuunteli. Hänestä oli suloista olla tuon
omituisen pojan läheisyydessä. Hän ihmetteli suuresti äitiään, joka
jutteli Paulasta yhtä ja toista. Mitä... tahtoiko tämä häntä kiduttaa?
Mutta — äiti ei välittänyt siitä. Hänellä oli omat suunnitelmansa.
He istuivat taas eräänä elokuun iltana nurkkakamarissa. Hesse puhui
Paulasta tavalliseen tapaansa. Moona kuunteli vaieten. Hesse kyseli
häneltä yhtä ja toista mielitiettyä koskevaa, mutta tyttö oli
hajamielinen. Hänestä ei tahtonut saada ulos mitään.
Mikä sinuun on mennyt?
Minuunko — ei mikään... olin vain muuten hajamielinen.
Hesse katsahti pihalle. Siellä istui kaksi tyttöä pihakeinussa —
räätäli Pohdin tyttäret. Tämä oli heidän talonsa, ja Moonan äiti oli
vain vuokralainen. Tytöt lauleskelivat jotakin hengellistä säveltä.
Yht'äkkiä Hesse muisti vanhan veisun, jota Laidan poikaset usein
vetelivät tämän räätälin ikkunan alla:
Räätäli Pohti
taivasta kohti
matkamme käy...
Silloin ilmestyi ikkunaan pitkä, laiha herrasmies, joka kyynäräkeppiä
puistaen torui ja pauhasi, niin että katu kaikui. Hänkin oli jonkun
kerran ollut mukana ja livistänyt pakoon nurkan taakse. Myöhemmin,
vuosien jälkeen, kun hän oli Pohdilla mittaa antamassa, häntä huvitti
muistaessaan noita vallattomuuksiaan. Olisipa mestari vain tiennyt...!
Häntä rupesi naurattamaan.
Mika sinua naurattaa? kysyi Moona.
Ei mikään... muistin vain tämän talon isäntäväkeä.
Niin... ne olivat olevinaan. Emäntäkin, seurahuoneen vanha köksä,
puhui ruotsia, ja millaista ruotsia sitten! Niin murteellista, että
ihan pahaa teki! Likkor, kom ny port... tee kalt o syylit... mutta
mukava ihminen se muuten oli. Se kun sitä piti vain olla herrasväkeä!
Talon isäntä oli käynyt opin Tukholmassa, ja häntä nyt saattoi herrana
pitääkin. Mutta tytöt... niin mahtavia, niin ollakseen, ylpeitä kuin
riikinkukot! Niinkuin nyt räätäli olisi ollut kaikkein hienointa tässä
maailmassa! Pohdit olivat vapaakirkollisia, ja pihan toiselta puolen,
verstaan ikkunoista, kaikui usein veisuuta. Majken, vanhin tytär, piti
tuota uskonsuuntaakin erikoisen hienona. Ja saattoipa se hyvin ollakin.
Hesse ehdotti, että mentäisiin keinuun.
Majken ja Ingeborg loivat heihin ivallisia katseita. Mutta Hesse ei
siitä välittänyt. Hän tiesi, että Majken oli Paulan koulutoveri ja hän
rupesi tiedustelemaan, oliko tämä saanut kirjettä.
Mitä sinä kyselet... onhan sulla daami jo, tyydy siihen! vastasi Majken
pisteliäästi.
Hesse ymmärsi, mitä toinen tarkoitti, mutta kysyi kumminkin: Kuka?
No, Moona! Näkeehän tuon sokeakin, että tyttö on rakastunut kuin
kiiliäinen!
Hesse punastui. Hän seisautti keinun. Se oli suuttumus, joka sai sen
pysähtymään. Ingeborg, Majkenin nuorempi sisar, nauraa hihitti. Hänellä
oli omituinen tapa nakella niskojaan. Moona rupesi itkemään ja juoksi
sisään.
Hesse kysyi: Minkävuoksi sinä tuon sanoit?
Majken: Huomauttaakseni kotivävylle hänen velvollisuuksistaan.
Peijakas! Majken oli olevinaan jalomielinen, mutta hän sanoi sen vain
ilkeydestä. Hesse hyppäsi seisomaan. Hänen korvissaan humisi. Nyt oli
tilanne täysin selvä, hänen silmänsä aukenivat. Hän oli ollut narri!
Oli kuvitellut, että Moonan äiti vain paljaasta ihmisystävällisyydestä
hoiteli häntä, köyhää poikaa. Ätsh! — häntä raivostutti niin, että hän
ihan vapisi.
Hän heitti tyttöihin vihasta leimuavan katseen ja meni sisään.
Nurkkakamari oli tyhjä. Moona oli tietysti juossut äitinsä turviin.
Hänen teki mieli purkaa sisuaan, raivota, lyödä jotakin rikki!
Hän odotti, että joku olisi tullut, mutta ketään ei kuulunut. Hän
sieppasi lakkinsa ja lähti.
Mutta — kotimatkalla hän rupesi näkemään asiat toisessa valossa. Turhaa
oli Moonan äitiä syyttää. Hän itse oli syyllinen. Pitikin miehen olla
niin naivi... niin anteeksiantamattoman typerä, ettei ollut ennemmin
huomannut asemansa kieroutta! Muutti asumaan toisen kotiin ja eleli
siellä kuin olisi ollut talon poika! Ja sellaisenahan häntä oli
pidettykin. Oma poika oli katsellut päältä, kun hän pisteli parhaat
palat! Narri, narri hän oli ollut!
Äiti kysyi: No, joko se lysti nyt loppui?
Lysti? Mikä hiivatin lysti? Joko äitikin rupesi häntä pilkkaamaan?
No... minä olen tässä koko ajan isälle puhunut, että pitänee ruveta
tulevaan miniäänsä tutustelemaan...
Hessen teki mieli vastata jotakin oikein rumaa, mutta hän hillitsi
itsensä. Siepaten lakkinsa hän ryntäsi ulos ja palasi takaisin Moonan
kotiin. Piti kai hänen ainakin työvaatteensa noutaa.
Mutta noutamatta ne jäivät. Äidin puhe oli siinä määrin haavoittanut
häntä, ettei hän saattanut mennä kotiin. Siedettävämpää oli olo
sittenkin Moonan ja hänen äitinsä luona. Siellä ei ainakaan häntä
pilkattu.
Tuli syksy ja koulut alkoivat. Paulakin saapui kaupunkiin. Hesse
tapasi hänet ensimmäisenä päivänä. Aavistaen jotakin onnettomuutta
hän tervehti tyttöä hämillään. Miksi oli Pohdin Majken näyttänyt niin
salaperäiseltä, niin vahingoniloiselta? Selitys tuli heti.
Paula katseli häntä vihasta leimuavin kasvoin ja huudahti: Piruako sinä
mun perässäni juokset! Painu sinne, missä olet koko kesän kortteerannut!
Se oli kauhea isku! Hesselle selvisi tilanne lopullisesti. Pohdin
Majken oli koko kesän ollut kirjeenvaihdossa Paulan kanssa ja
tiedoittanut tälle jokaisen pienimmänkin tapauksen, joka koski häntä
ja Moonaa. Paula oli luonnollisesti saanut sen käsityksen, että
hän oli uskoton, ja sillä sisulla, jonka hän lempeistä silmistään
huolimatta omisti, hän oli heittänyt Hessen. Jos joku minut pettää,
puren rakkauteni poikki kuin rautoihin joutunut kettu häntänsä! Eikö
Paula ollut kerran niin huudahtanut? Ja silloin olivat ärrät pärisseet
tavallista kirpeämmin.
Minkäs sille mahtoi. Hesse yritti tavata Paulaa, mutta tämä ajoi hänet
ulos. Hänellä kyllä oli kavaljeerejä, vaikka viisi joka sormelle! Hesse
palasi Moonan kotiin. Siellä, keittiön pöydän ääressä, hän purskahti
itkuun. Molemmat, Moona ja hänen äitinsä, ymmärsivät kyllä syyn, mutta
eivät puhuneet mitään. Pohdin puolelta kuului Majkenin laulu:
Mun kanteleeni kauniimmin
taivaassa kerran soi...
Hesse pyyhki äkkiä silmänsä ja hänen huulillaan pyöri kirous. Sellainen
käärme!
Moonan äidillä oli kahvi valmiina. Hän kehoitti poikaa ottamaan: Ta' nu
kaffe, min son, o' si glad ut!
Ja Hesse joi. Siihen kahviin oli sekoitettu se taikajuoma, joka sai
hänet melko nopeasti unohtamaan. Vai vaikuttivatko siihen Moonan
silmät, nuo surulliset, miettivät silmät, jotka salaa katselivat häntä
keittiön nurkasta, missä hän parastaikaa kuori perunoita.
Ja tapahtui, että Hesse Karlsson muutti kirjansa ja koko pienen
omaisuutensa Moonan kotiin ja asui siellä. Sitä kesti kaksi vuotta,
eli siihen saakka kuin hän tuli ylioppilaaksi. Hän meni salakihloihin
Moonan kanssa ja he vaihtoivat sormuksiakin. Mutta niitä ei kannettu
näkyvissä — luonnollisesti, vaan kaulassa, mustassa samettinauhassa.
Se oli äiti, joka järjesti niin... se toimelias, puuhakas äiti, joka
halusi naittaa tyttärensä. Kun hän lähetti nuoret sormuksia vaihtamaan
— sivumennen sanoen hän oli itse ostanut molemmat — hän huomautti
Hesselle: O' sen ska' de' vara en kyss!
Ja Hesse teki työtä käskettyä — johti Moonan kaupungin ulkopuolelle,
pieneen metsikköön, ja siellä muutaman kääkkyräpetäjän alla seurasi
»anopin» neuvoa.
Oli myöhäinen syksy, ja varikset valmistausivat muuttomatkalleen.