Seuraavana päivänä hän tapasi Paulan.
Ajaessaan Kallen kanssa maantiellä he kohtasivat suuren tyttölauman.
Ne olivat rippikoululaisia, joilla oli ruokavälitunti. Kalle tyrkkäsi
Hesseä kylkeen. Tämä hämmästyi — mitä nyt?
No, katohan tarkemmin, eikö näy tuttuja joukossa.
Hesse tarkasteli tyttöparvea, joka oli jakaantunut molemmin puolin
tietä. Paksuja, tukevia palmikoita ja pyöreitä, punakoita kasvoja.
Eivät ne juuri näyttäneet kauniilta. Mutta — ah! — yksi hattupäinenkin
oli joukossa. Hessen silmät levisivät pyöreiksi kuin renkaat.
Paula, Paula!
Siellähän seisoi Paula maantien syrjässä ja katseli häntä lämpöisesti,
joskin hiukan ujosti. Hesse hyppäsi rattailta alas. Tyttölauma,
joka uteliaana oli töllötellyt outoa poikaa, pyrähti juoksuun kuin
säikähtynyt riekkoparvi.
Nyt sinä tekosen teit! Kuulutit koko kylälle, että sulla oli möötit.
Pirkule —ja minä kun olin järjestänyt, että saisitte meillä tavata!
Hesse seisoi kuin puusta pudonnut. Mitä oli tapahtunut? Oliko tämä nyt
niin hirveä rikos?
Sinä et tunne paikkakuntaa, jutteli Kalle kuin haastetta antava
poliisimies. Täällä leviää juoru kuin kulovalkea. Ja Paulankin saatoit
pahaan välikäteen.
Hän katseli maantietä pitkin silmiään siristäen, oikeassa kädessä
ohjakset. Sitten hän naurahti setämäisesti: No, mitäs nyt tehhään?
Ja vasemmalla kädellä kouraisten kuvettaan hän röhähti: Saat nyt itte
hoitaa puttiikin...
Paula kimpastui: Kyllä se hoidetaan! Tule, Hesse!
Ja kääntäen Kallelle selkänsä hän viittasi Hesselle, lähtien astumaan
tietä eteenpäin.
Kalle pyörsi hevosineen takaisin.
Menkää hautuumaalle — siellä saatte olla rauhassa, huusi hän, lähtien
ajamaan kylään päin ja viittoen kädellään.
Olipa tämä nyt — aivan kuin vihollismaassa.
Paula ja Hesse kulkivat rinnatusten, hengästyneinä, punaisina, sydän
kiivaasti takoen. Hesse tarkasteli Paulaa. Tämä tuijotti tiehen, pieni
olkihattu hiukan kallellaan. Hän näytti hämmästyneeltä. Merkillistä!
Tyttö vaikutti täällä aralta, pelästyneeltä... kuin jollakin tavoin
pienemmältä ja avuttomalta. Mikä häntä vaivasi?
Paula, minä tulin!
Tyttö katsahti häneen kuin sanoakseen, että: niinpä näyt tulleen. Hän
kiirehti askeleitaan ja viittasi Hesseä seuraamaan. He pysähtyivät
korkean, mustaksi maalatun portin eteen, jonka päällä törrötti
kömpelötekoinen, kallellaan oleva risti.
Tyttöparvi oli kerääntynyt Kallen kiesien ympärille. Tämä näytti
selittävän heille jotakin ja silmäsi tavantakaa sinnepäin, missä Hesse
ja Paula seisoivat. Sitten hän tempaisi ohjaksista ja lähti ajamaan,
niin että maantie pölysi. Tytöt lähtivät marssimaan samaan suuntaan,
parittain, käsi kädessä. Metsä kaikui heidän naurustaan.
Paula sanoi: Mennään tänne... täällä ei meitä häiritä.
Oh, se sorahtava r! Miksi se nyt pisti niin selvästi Hessen korvaan.
Vaikuttiko siihen tämä epämukavasti sattunut kohtaaminen? Hänhän oli
iskenyt tyttöparveen kuin haukka — ja tässä nyt oli saalis: avuton,
ujosteleva rippikoulutyttö! Oh, se selvisi Hesselle vasta nyt.
Käytkö sinä rippikoulua?
Käyn.
Mutta — eikö sinun pitäisi mennä takaisin?
Pitäisi kai... mutta en minä välitä. Minä en välitä mistään!
Hesse seisoi kuin puulla päähän lyöty. Paula hengitti raskaasti
ja puristeli punakoita käsiään. Oh, nuo kädet... ne olivat Hesseä
alussa hermostuttaneet. Ne olivat niin tukevat ja punakat, — niin
maalaismaiset. Mutta nyt hän ei ajatellut niitä.
Enkö minä olisi saanut tulla?
Kyllä — sinun pitikin tulla. Minä olen odottanut sinua niin. On ollut
ikävä, toivottoman ikävä.
Ja Paulan silmissä kimaltelivat kyynelet.
Silloin Hesse riemastui. Tarttuen tyttöä käsipuolesta hän veti tämän
portista sisään. Siellä, suuren koivun, alla, hän kietoi kätensä Paulan
kaulaan ja suuteli häntä.
Ensimmäinen suudelma! Kun Hesse Karlsson vuosien kuluttua muisteli
sitä, hän nauroi itsekseen ja ajatteli: Kyllä on oltu hassuja! Mutta
nyt hän oli vakava kuin ehtoollispöydässä. Ja tavallaan — eikö tuota
ensimmäistä, arkaa ja ujoa suudelmaa, jonka tyttö pojalle suo, voitaisi
kutsua sakramentiksi, jonka Amor, rakkauden jumala, tarjoo?
Suuri koivu heidän päänsä päällä suhisi hiljaa. Aurinko paistoi
kosteille, lahonneille puuristeille. Oli aamulla satanut, ja tuore
hautuumaan multa, joka oli sulattanut itseensä niin monta ennen
sykkinyttä sydäntä, tuoksui väkevästi. Yksinäinen lintu lehahti
visertäen lentoon viereisestä koivusta — kuin sanaa viemään korkeuteen,
että tuossa... tuon tuuhean koivun alla uskottiin taas elämään.
Auringon valo välkehti sen siivissä, kun se nopein, väräjävin lyönnein
lensi tiehensä. Ne värisivät yhtä herkästi kuin Paulan huulet.
Kuka voi kuvata hetken, jolloin kahdeksantoistavuotias nuorukainen
ensi kerran syleilee tyttöä, joka itkee hänen povellaan! Suudelmien
sulouteen sekoittuu suolaisen kyynelen maku. Kirpeääkö? Ei —
päinvastoin: makeaa kuin hunaja! Äitelääkö? Ei — päinvastoin: suloista
kuin nektari!
Kyynel, kyynel — se juuri antaa tuolle hetkelle sen erikoisen arvon —
pyhyyden. Ei pienintäkään saastaa, ei aistillisuutta — tai, jos sitä
on, niin se on täysin viatonta. Sellainen ei rumentaisi enkeleitäkään.
Ei intohimon kipinääkään, vaan täydellinen puhtaus — yhtä kirkas, kuin
on juuri nuoren, puiltaan ja viattoman tytön kyynel.
Paula tyyntyi. Hän irroittautui Hessen syleilystä. Katsahtaen hiukan
ujosti poikaan hän viittasi tätä seuraamaan itseään.
He kulkivat syvemmälle vanhojen koivujen siimekseen. Hoitamattomia
hautoja, kaatuneita puuristejä, lahonneita ja ilmansyömiä — tuossakin
muuan, suora ja yksinkertainen, ilman poikkipuuta. Se muistutti vanhaa,
harmaata mummoa. Niin avuttoman näköisenä se seisoi pienellä kummullaan
kuin kerjäten ohikulkijoilta almua.
Sen päähän oli upotettu lasi, ja sen alla värjötteli sateen Koittama
paperipalanen. Siihen oli kankea käsi piirtänyt vainajan nimen,
syntymä- ja kuolin ajan, sekä virrenvärssyn lopuksi: »Siäll' on nyt
talella hään luonna Heran...» Kostuneesta kirjoituksesta oli vaikea
saada selvää.
Niin... niin — tallella, tallella... nuori rakkaus, joka äsken näytti
jo hukkuneen, oli tallella! Se oli löytynyt — puhjennut esiin kuin
vehmas ruoho vilvoittavan sateen jälkeen.
Mitäpä nyt merkitsi, että he olivat antaneet itsensä ilmi — mitä
Iinatin Kallen varovaisuustoimenpiteet, joihin Hesse — sivumennen
sanoen — ei oikein jaksanut luottaa. Olihan Kalle jutellut
rippikoulutyttöjen kanssa — nämä tiesivät siis asian. Kohta sen sai
kuulla kirkonkylä, pitäjä — niin, koko maailma. Saakoot! He rakastivat
toisiaan.
Nuoret käyskentelivät hautojen välissä. Heillä oli paljon puhumista.
Hesse kertoi mitä hän oli tehnyt, sen jälkeen kuin Paula oli lähtenyt —
muisteli jokaisen pienimmänkin seikan. Mikään ei ole vähäpätöistä, kun
rakkaus saa puheenvuoron. Paula vuorostaan kertoi pojalle ikävästään,
yksinäisistä iltahetkistään kotona vinttikamarissa. Oi, hän oli
aloittanut kirjettä sen seitsemänkin kertaa, mutta ei ollut uskaltanut
lähettää. Postissa olisivat nähneet. Heillä oli sellainen postineiti,
joka avasikin kirjeitä —niin utelias ja juorunhaluinen.
Hesse sanoi: Mutta nyt... nythän se kumminkin on tiedossa.
Paula: Olkoon — nyt onkin eri asia. Minä pääsen kohta ripille... täytän
viisitoista. Ja vuoden päästä me voimme mennä kihloihin.
Hesse mietti — vuoden päästä. Hän olisi silloin kahdeksannella
luokalla. Ei kävellyt. Koulupoika ei saanut mennä kihloihin. Se oli
kouluasetusta vastaan. Mutta ylioppilaaksi tultua kyllä.
No... olemme siihen saakka salakihloissa.
Se kyllä menetteli. Mutta — se salaileminen oli ikävää. Piti aina olla
varuillaan, aina miettimässä keinoja, miten kohdattaisiin. Kaupungissa
se kävi, mutta ei täällä maalla. Miten se täällä järjestettäisiin?
Nytkin hän aikoi jäädä tänne kesäksi, koko kesäksi. Iinatin Kalle oli
toimittanut hänet muutamalle maanmittarille työhön. Teki tietysti
mieli tavata silloin tällöin — esim. sunnuntaisin. Mutta — mitenkä se
järjestettäisiin?
Paula sanoi: Täytyy kertoa isälle ja äidille.
Hesse hätääntyi: Älä herran nimessä hiisku vielä mitään! Suuttuvat
eivätkä laske sinua enää syksyllä kouluun.
Paula: Pakko laskea, sillä meiän talossa ovat kaikki niin huonoja
rätinkimiehiä, että yksi koulunkäynyt tarvitaan.
He nauroivat. Kaipa se siitä selviäisi. Ehkäpä Iinatin Kalle keksisi
keinon.
Niin... Kalle, se oli sellainen välläke, kiusasi joka paikassa. Sanoi,
että: penikkatautia se on teillä tuommoinen rakkaus!
Vai penikkatautia! Kylläpä nyt kuultiin! Mutta — Kalle saisi nähdä,
saisi nähdä.
Päivä oli jo kulunut paljon sivu puolivälin, kun he palailivat. Paulan
rippikoulu oli ainakin tältä päivältä jäänyt. Hän ei uskaltanut
tulla keskikylälle saakka, vaan erosi Hessestä heti, kun ensimmäiset
talot tulivat näkyviin. Tämän piti neuvotella Iinatin Kallen kanssa
tilanteesta.
Hyvä! Kyllä keino keksittäisiin. Paula sai olla huoleti.
Hesse nosti lakkia ja lähti astumaan. Joukko äskeisiä rippikoulutyttöjä
tuli vastaan. Ne tiirailivat kulmainsa alta, ja muutamat nauraa
tirskuivat, painaen huivin nurkkaa suunsa eteen. Ikkunoista
töllisteltiin häntä, ja tulipa muutaman kaupan portaille mies oikein
vartavasten häntä katsomaan. Hesse vilkaisi kylttiä. Se ei ollut Posion
kauppa.
Iinatin Kalle oli sitä mieltä, että hänen oli mahdollisimman pian
laittauduttava metsiin. Paulan vanhemmat olivat hihhuleita, hyvin
epäluuloista väkeä. Jos he saisivat vihiä riiuusta — kävisi tytön
huonosti. Hessen piti ajatella juuri sitä. Hän, Kalle, kyllä
järjestäisi, että he voisivat vaihtaa kirjeitä kesän kuluessa. Hesse
saisi luottaa häneen. Kun se nyt kerran oli noin vakavaa laatua,
niin pitihän, helkutissa, koettaa miestä auttaa. —Mutta en minä olis
uskonut, että sinä oot noin paha pihkaantumaan.
Niin — niin se vain oli.
Taisit jo ottaa pusutkin?
Hesse nauroi ja oli salaperäinen. Eipä hän — se kun vain muuten
haasteltiin...
Hesekieli, ketunmieli, Mikko Repolainen! nauraa röhötti Kalle ja kynsi
kuvettaan silmät sikkarassa.
No niin. Iinatin Kalle järjesti asiat. Hesse sai ostaa saappaat
muutamalta hänen sukulaismieheltään. Ne olivat kyllä käytetyt, mutta
vedenpitävät. Ei tirissyt läpi! Hartsuja ja muuta, mitä metsässä
tarvittiin, sai heidän puodistaan tulevaa tiliä vastaan vaikka kuinka
paljon. Hän oli jo puhunut isänsä kanssa. Ei muuta kuin reppu selkään
ja mies matkaan!
Viikon päästä Hesse lähti. Hän ei ollut tavannut Paulaa koko aikana.
Niin araksi tämä oli käynyt. Eikä Iinatin Kallekaan ollut neuvoa
keksinyt. Posiot haistoivat jo jotakin ja pitivät tyttöä silmällä.
Siitä oli jo puhuttu pappilassakin — arvaahan sen, kun tyttö jäi
koulusta pois. — Se lähti muutaman kaupungin herran kanssa; oli eräs
piian tumppana möläyttänyt papille, kun tämä oli tiedustellut Paulaa.
Kalle sanoi: Se oli hullu juttu, kun et malttanut pidättää. Mutta —
minkäpä sille nyt...
Niin — minkäpä sille... Hesse sai tyytyä vain katselemaan kauppias
Posion mahtavan rakennuksen päätyä, joka näkyi Iinatin portaille.
Jonkun kerran hän luuli erottaneensa Paulan kasvot vinttikamarin
ikkunassa, mutta se saattoi yhtä hyvin olla erehdyskin.
Mutta juhannuskirkossa hän sai tytön nähdä. Valkoisessa puvussansa
tämä istui etupenkissä mustapukuisten toveriensa keskellä. Arkana kuin
lammas hän pälyili sivuilleen kuin tavoitellen Hessen katsetta. Mutta
ne eivät kohdanneet toisiaan. Paikan pyhyys ja hetken juhlallisuus
estivät Paulaa kääntämästä päätään niin paljon, kuin olisi tarvittu.
Hesse tuijotti tyttöön surullisena, alakuloisena. Saisiko hän tuota
koskaan omakseen —?
Sitten oli alkanut ehtoollisen jako, ja Hessen katse oli saatellut
Paulaa, kun tämä allapäin astui alttarin ääreen. Tyttö oli purskahtanut
itkuun heti. Papilla oli ollut täysi työ saada hänet maistamaan
ehtoolliskalkista. Hesse oli niellyt kyyneleitään. Ah, vaikeaa, vaikeaa
oli juoda elämän malja!
No niin. Hän lähti raskain mielin. Kaikki oli käynyt toisin, kuin hän
oli suunnitellut, mutta — hyvä näinkin. Saipahan edes hengittää samojen
metsien tuoksua kuin Paulakin, Hyvä näinkin — hyvä.
Saappaat olivat pitävät — siinä oli Kalle puhunut totta — ja hartsut
hyvät. Jos hän yhtä hyvin järjestäisi kirjeenvaihdonkin, olisi kaikki
taas loistavassa kunnossa.
Hän seivästi linjaa sitä mukaa kuin miehet sitä avasivat. Satavuotiset
petäjät kaatuivat rytisten maahan. »Insinööriä» huudettiin tavantakaa
väistymään syrjään, sillä ukkomänty halusi heittäytyä maahan siihen,
missä hän seisoi. Roiskisi Siinä se makasi pitkin pituuttaan, ja
sen oksat tärisivät. Oikea insinööri tuli tarkastamaan seivästystä.
Helvetti! huusi hän — eihän tämä ole suorassa ollenkaan! Taidatte olla
rakastunut, nuori mies?
Ja insinööri, punaläikkä-poskinen jonka nimen edessä oli »von», tähtäsi
uudelleen prismansa avulla ja muutti seipään toiseen paikkaan.
Sitten hän kääntyi Hessen puoleen kysyen ivallisesti: No, joko se
preivi on valmis? Meiltä lähtee mies postia hakemaan.
Olihan se — pitkä ja tulinen lemmenkirje, jota hän nuotion ääressä oli
rustannut monta iltaa. — Sillä taitaa olla heilu, kun noin ahkerasti
skriivaa. Insinööri oli nauranut pilkallisesti. Mutta miehet — neljä
luvultaan — eivät, ihme kyllä, olleet virkkaneet mitään. Olivat vain
iskeneet toisilleen silmää.
Mutta — tuli ja leimaus! Paulan kirjeen asemasta saapuikin kirje
Nyströmin pojan isältä — saman, jolta Hesse oli lainannut polkupyörän.
Jollei tämä heti toimittaisi pyörää takaisin, tulisi tupen rapinat. Vai
sillä lailla! Lainaksi pyytää — ja jääkin koko kesäksi Kitkan metsiä
kurpomaan! Pyörä pois ja heti!
Se oli tiukka paikka. Mikäs nyt neuvoksi?
Hän keskusteli insinöörin kanssa. Ei joutanut mies kirkolle sellaista
asiaa järjestämään. Vaikea oli Kallellekin kirjoittaa, kun pyörä pahus
oli kahden peninkulman päässä tämän kotoa, muutamassa torpassa maantien
varrella. Olisi pitänyt saada rukki rahtimiesten matkaan. Helkkari
sentään!
Hesse virkkoi: Täytyy kait sitten lähteä itse.
Mutta nyt suuttui insinööri: Siinä tapauksessa en ota teitä takaisin. —
Hän vetäisi muutamia äkäisiä savuja ja jatkoi: Ja parasta onkin, että
menette. Viette linjat päin helvettiä! Kas tässä — saatte tilinne heti!
Siinä seisoi nyt »Hesse-insinööri» — niinkuin työmiehet häntä kutsuivat
— kahdenkymmenen markan seteli kourassa. Hän oli perin tukalassa
asemassa — jäädäkö vai ei. Yhtäältä uhkasi Nyström, se iankaikkinen
kitupiikki, ja toisaalta houkutteli Paulan läheisyys jäämään. Mutta —
tuossahan seisoi insinööri, joka oli lukenut hänelle tilin kouraan. Ei
siis auttanut muu kuin lähteä.
Hän sanoi lyhyet hyvästit ja alkoi painaa kohti maantietä. Ei vedellyt
yhtään toivomusten mukaan. Kirottu Nyström! Mikä pyörän tarvis heillä
nyt oli? Vanha, iänikuinen rämä... ja sitä nyt kuulutettiin halki koko
maaherranläänin! Peijakas sentään!
Ja hän oli ostanut saappaat, saanut hartsut, puserot ja paistinpannut
velaksi ja nyt oli paineltava pois. Olipa elämä kummallista...
Mutta samalla hänen sydämensä löi kuuluvasti. Paulan luo, Paulan luo!
— Nyt hänen ainakin piti tyttöä tavata, kävi sitten kuinka hyvänsä.
Hän menisi Posiolle — suoraan puotiin ja vaatisi tytön esiin. Mikä
valta heillä oli tuolla tavoin lastansa vangita? Hän ei lähtisi Kitkan
kirkolta sanomatta armaalleen jäähyväisiä.
Mutta — voi surkeus! Päästyään kirkolle hän sai kuulla, että Paula
oli lähetetty muutamaan sivukylään vanhan tätinsä luo. Vanhemmat
olivat pakottaneet. Postimies, höpelö, oli pudottanut Hessen kirjeen
maantielle, ja sieltä oli löytäjä tuonut sen Posion puotiin. Paulan isä
oli sen avannut, ja seuraavana päivänä oli tyttö matkustanut.
Hessen teki mieli kirota koko Kitkan yhteiskunta, sen rahanylpeät
isännät ja uskonkiihkoiset emännät — kirota kadotuksen syvimpään
kattilaan! Siinä samassa saisivat mennä kaikki insinöörit, mokomatkin
mosatrampparit, jotka mahtailivat aatelisarvoillaan — sinne koko
jätkälauma, Kitkan kaupat ja kauppiaat, Iinatin puoti päällimmäiseksi!
Millä hän nyt maksaisi velkansa?
Kalle toimitti isällisesti: Saappaat hän voisi antaa takaisin — kyllä
se sukulaismies ne otti. Ja hartsuista aina sovittiin samoinkuin
muustakin tavarasta. Kalle kynsi niskaansa. — Mutta se postimies,
pökelö, kun pudotti kirjeen — ja hän kun oli juuri miehen kanssa
sopinut, että pistäisi preivin tytön kouraan ja toisi vastauksen. Se
oli luotettu mies, joka ei tyhjää löpissyt. Voi sakramenskattu!
Minkäpä sille nyt enää mahtoi. Paras oli tyytyä kohtaloonsa. Häntä se
olikin aina korville kopsinut — varsinkin näissä lemmenasioissa. Mutta
— ei hätää, kyllä tyttö vielä korjattaisiin.
Ja Hesse kirjoitti uuden kirjeen, entistä pitemmän ja tulisemman. Siinä
hän kertoi vastoinkäymisensä. Hän lohdutti Paulaa — ei pitänyt surra,
vaikka isä oli saanutkin tietää. Koittaisi vielä päivä, jolloin hän,
Hesse Karlsson, ajaisi kauppias Posion portaiden eteen helskyvillä
valjailla, päässä ylioppilaslakki. Ja silloinhan oli kumma, jollei
sulhasta vastaanotettu!
Ei auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Mutta nyt ei Hessen mieliala
enää ollut sama kuin tullessa. Silloin hän oli kiivennyt vain — noussut
vaaran vaaran perästä kohti ilmansuuntaa, missä päivä syntyi. Nyt
hän laski alaspäin — kohti merenrantaa, länttä, jonka taakse aurinko
painui. Oi, noita surullisen suloisia lepohetkiä erämaan yksinäisissä
kievareissa!
Varsinkin tuntui masentavalta yöpyä matkan puoliväliin — majataloon,
jossa hän menomatkallakin oli yötä ollut. Puheliaan, ystävällisen
emännänkin kasvot näyttivät surullisilta. Tai ehkä hän kuvitteli vain.
Mutta — ei, se selvisi, kun puheisiin päästiin.
Meillä tässä sattui ikävä onnettomuus: meni lehmä suohon.
Olipa se! Hesse tunsi sääliä emäntää kohtaan. Niin, niin — he olivat
tavallaan onnettomuustovereita.
Vähänpä aikaa se herra siellä viipyikin, sanoi hän sitten. Ei tainnut
maistua maallaolo?
Kyllähän se — mutta piti vain muuten lähteä — se kun vain...
Emäntä hymyili: Niinpä niin — huvimatka se taisi herralle ollakin.
Olihan se — oi, jos tuo emäntä olisi tiennyt! Kaukana, kaukana
huvimatkasta. Niin epätoivoista ihmistä oli ennen tuskin yöpynyt tähän
kodikkaaseen kievarikamariin. Mutta — ei Hesse puhunut mitään. Hän vain
vastaili yksikantaan.
Emäntä toivotti hyvää yötä: Minä tein vuoteen samaan sänkyyn kuin viime
kerrallakin.
Niin, niin — parempi olisi ollut toiseen, mutta samapa se. Täytyi mennä
nukkumaan ja koettaa unohtaa.
Hän käski herättää aikaisin aamulla ja rupesi riisuutumaan. Mutta
raskasta se oli. Jalat olivat turvonneet pitkästä ajosta, ja käsivarret
käyneet kovin helliksi. Tuo olisi tuntunut suloiselta, jos asiat
olisivat olleet toisella kannalla. Mutta nyt — nyt se vain lisäsi
onnettomuuden ja orpouden tunnetta.
Aamulla varhain hän jatkoi matkaansa ja saapui keskiyöllä kaupunkiin.
Hän ei saattanut poiketa kievariin, jossa oli erokahvit juotu. Se
olisi ollut liian raskasta. Mutta — kuin hänen kipeää sieluaan
kiduttaakseen istuivat mies ja nainen taas huvilan kuistilla maantien
varressa, yhteiseen hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat
välinpitämättömästi ohitseajavaan koulupoikaan ja syventyivät
toisiinsa. Hessen silmät kostuivat.
Taas tervehti häntä kirkontorni talojen kattojen takaa, taas näkyivät
Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput. Koski pauhasi kuten
ennenkin, mutta sen kohina sai ajattelemaan kuolemaa. Rautasilta
kajahteli hänen askeleistaan — autiosti, kolkosti. Kasarmin portilla
seisoi vahtisotilas viittaansa kääriintyneenä ja näytti torkkuvan.
Hesse pysähtyi hautuumaan ylikäytävälle ja silmäsi asemalle päin.
Asemarakennus näytti synkältä. Sen idänpuoleiset, verhottomat ikkunat
katselivat ratapihaa kuin avosokean silmät. Ei yhtään ihmistä näkynyt.
Kaikki oli autiota, kuollutta ja hiljaista.
Kerran, myöhemmin, elämänsä varrella, hän muisti tämän hetken.
Hän hyppäsi pyöränsä selkään ja ajoi ohi hautausmaan. Se oli äänetön
kuten tavallisesti. Vain haavanlehdet lepattivat hiljaa. Yksinäinen
lintu äänteli jossakin pitkään ja valittavasti. Sen piipitys leikkasi
Hessen rintaa kuin veitsi.
Poiketen maantieltä hän kääntyi rautatien taa ja ajeli ohi nukkuvien
talojen. Pelloilta, talojen takaa kohosi usvaa, joka hiljalleen vyöryi
rakennuksia kohti, Hesse hyppäsi pyörältään ja talutti sen pihan poikki
eteisen seinustalle. Hänen askelensa olivat merkillisen hitaat ja
laahustavat. Ikkunaverhojen Järventaus — 15 kannatinrihma oli pahasti
vinossa. Toinen verhoista roikkui korkealla kuin kuivamaan ripustettu
riepu.
Alakuloisin mielin, lopen uupuneena naputti Hesse ikkunaan.