Hesse polkee pölyistä maantietä. Aurinko paistaa täydeltä terältään.
Nyt —juhannuksen jälkeen oli vihdoinkin tullut lämmin, oikea hellekesä.
Hän hikoilee tavattomasti ja poikkeaa vähäväliä juomaan tien varrella
olevista mökeistä.
Täällä on toisenlaista kuin kaupungissa. Koskaan ennen hän ei ollut
käynyt näin kaukana. Olihan hän kyllä nähnyt Helsingit, Turut ja
Viipurit, mutta hän oli matkustanut junalla. Ja mitäs sitten — ne
olivat kaupungeita, jos kohta etäällä. Täällä hengitti erämaa,
koskematon kiveliö, korpi.
Ihmiset tekivät ujon vaikutuksen, ne eivät juuri paljon puhelleet.
Se kehuttu maalaisten uteliaisuus, josta kaupungissa niin isoa ääntä
pidettiin, ei näyttänyt asustavan täällä. Torpanvaimo meni sanaa
sanomatta ulos, palasi hetken kuluttua ja laski sinukkatuopin pöydän
nurkalle. Hesse joi ja ihmetteli. Merkillistä seutua... merkillistä
kansaa!
Mutta sitten hän vilkastui ja sydänala valahti pehmeäksi kuin vaha.
Nämä ihmiset olivat nähneet Paulan. Tuo torpanvaimo oli pilkistänyt
ikkunasta Iinatin Kallen ohiajaessa — niinkuin oli pilkistänyt hänenkin
tullessaan. Kukaties se tunsi heidät —?
Hän kyseli varovasti — noin kautta rantain. Tiesikö emäntä mitään
Posion väestä? Torpan vaimo katsahti häneen tylsästi, rupesi
liekuttamaan kehtoa ja vastasi yksikantaan: Tästä kulkee niin paljon
ohi... kukapa ne kaikki tuntee...
Hessen mieliala painui, ja hän oli pitkän aikaa vaiti. Niin... tämähän
oli vielä niin kaukana Paulan kotoa... vierasta pitäjääkin. Hän tunsi
itsensä orvoksi ja yksinäiseksi. Ja lähtiessään jatkamaan matkaa hän
ajatteli: Mahtanenkohan koskaan päästä perille —?
Mutta majataloissa, joihin hän säännöllisesti poikkesi, hän sai
käsiinsä johtolangan. Istahtaen kievarin pöydän ääreen hän selaili
päiväkirjaa ja haki esiin kesäkuun alkupäivät. Sieltä löytyi
säännöllisesti Paulan nimi. Siihen hän oli kirjoittanut pienellä,
pyöreällä käsialallaan. Ja Iinatin Kalle oli tekstannut alle komeasti
kuin joku maanmittari — kun taas Kallen sisaren nimikirjoituksen
ympärillä liehui kiehkuroita ja koristuksia jos jonkinlaisia. »Helmi
Iinatti, Helsinki—Kitka». Niin... hän tuli etelästä, suuresta
maailmasta. — Nuo nimikirjoitukset olivat Hesselle kuin tervehdys,
lämmin, tuttavallinen tuulahdus, ja kaikki muut nimet ennen niitä ja
niiden jälkeen olivat hänelle täydellisesti samantekeviä.
Hän joutui yöpymään samaan majataloon, missä retkeläisetkin olivat
yönsä viettäneet. Talo oli mäen rinteellä, harvinaisen kauniilla
paikalla, ja teki erinomaisen siistin vaikutuksen. Alla levisivät
metsät, hohtavat, viheriät metsät, ja maantie kiemurteli talon ohitse
kultaisen nauhan kaltaisena. Se kohosi vain yhä korkeammalle, kuta
pitemmälle matka kului.
Hesse ihaili mahtavaa näköalaa, ja hänen sieraimiinsa tunki voimakas
pihkan tuoksu. Ikkuna oli auki. Hän kuunteli metsän ääniä... niitä
oli monenlaisia. Tuolla laulahti joku lintu... helähdytti ilmoille
monimutkaisen liverryksen. Sitten kuului somaa kuhertelua... aivan kuin
olisi joku läheisyydessä kehrännyt hiljaa. Iso, musta lintu hakkasi
hongan kylkeä mäen alla, aivan pellon laidassa. Hesse erotti sen
punaisen päälaen ihan selvästi. Se katseli molemmille sivuilleen...
kuunteli hetken ja hakkasi taas, niin että metsä raikui. — Palokärkipä
siellä on leimaustöissä, kuuli hän miehen äänen sanovan, ja sitten
haukoteltiin oikein olan takaa. Ikkuna suljettiin rakennuksen toisessa
päässä. Se häiritsi palokärjen puuhaa. Lintu lentää räpytteli pois,
lyhyin, nykähtelevin siivenlyönnein ja hävisi maantien toiselle puolen.
Mutta Hesse kuuli, kuinka se mennessään äänteli: Kr-kr-kr!
Hän sulki ikkunan ja rupesi riisuutumaan. Kamari oli siisti, korkea
klahvipiironki toisella sivuseinällä ja sillä pyöreä peili ja kaksi
porsliinista koirankuvaa sekä tekokukkia. Muutamia amerikanvalokuvia
riippui seinällä... pönkkähameisia, kankeita naisia, päässä mahdottoman
suuret hatut ja käsissä kyynärpäihin saakka ulottuvat hansikkaat.
Hessen valtasi piinallinen olo. Hän tajusi puolivillaisuuden noista
mahdottomista valokuvista. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat nuoreen
pariin... nekin Amerikkaan menneitä — ja se auttoi hänet jälleen
tasapainoon. Nuori, hauskannäköinen mies morsiamensa kanssa. Tytöllä
oli pitkä huntu, ja hän puristi hellästi sulhastaan käsivarresta. Siinä
ei ollut mitään teennäistä asettelua. Jollei miehellä olisi ollut
vieras kuosista pukua, olisi kuva ollut sangen miellyttävä.
Laskevan auringon valo punasi vielä puiden latvoja, kun hän heittäysi
sänkyyn. Oli lähellä puolta yötä. Vuode oli siisti, lakanat hohtavan
valkoiset. Hessestä tuntui suloiselta vaipua pehmeihin patjoihin.
Hänen mielessään vilahti ajatus, että Paulakin oli ehkä nukkunut tässä
samassa vuoteessa, ja hän tunsi voimakasta mielihyvää. Hän koetti
syventyä siihen ajatukseen lähemmin, mutta väsymys voitti, ja hän
nukahti.
Aamulla hän heräsi, kun emäntä kantoi kahvin sisään. Oh, olipa somaa
venytellä ja kohoutua puoleksi istualleen ottamaan kahvia vastaan...
aivankuin joku »hosmestari», joka on matkalla leimaukseen. Emäntä
toivotti hyvää huomenta ja tiedusteli, miten »herra» oli nukkunut.
Oh, kiitoksia paljon... hyvinhän hän. Mikäs tässä maatessa...
tällaisessa hyvässä vuoteessa.
Niin... heillä koetettiinkin aina pitää kievarihuoneet puhtaina, kun
tässä talossa melkein jokainen matkustaja yöpyi. Tämä kun sattui
sellaiselle taipaleelle, että oli melkein pakko.
Niin — tässä taisivat Iinatin nuoretkin olla yötä? kysyi Hesse kahvia
juodessaan.
Joo — tässä olivat... ja Posion neitikin... se Paula. Nukkui juuri
siinä sängyssä Iinatin tyttären kanssa.
Hessen kahvikuppia pitelevä käsi vavahti. Oi, hän oli ainakin arvannut
oikein. Hänen teki mieli kysyä, kummalla puolen Paula oli maannut,
mutta ei kehdannut.
Siinä se oli topakka tyttö... niin riuska ja samalla lempeä. Taputteli
kaikki lehmät ja hevonsenvarsat. Ei se ollut herraskainen, vaikka
olikin rikas...
Hesse ei päässyt selville, kumpaa emäntä tarkoitti.
Iinatin tyttö on paljon jäykempi... mutta eipä silti — hyvin hänkin
ihmisiä puhuttelee.
Paulaapahan oli tarkoittanut. Hessen valtasi äkillinen ilo. Hän ojensi
kahvikupin emännälle ja komensi: Tuokaa nyt heti lisää! Minun pitää
suoriutua taipaleelle ja pian!
No... mihinkäs nyt semmoinen kiiru? Kai herra syöpi aamiaista? Ainahan
pikajalalla ehtii...
Ei, ei... ei hän joutanut syömään. Hänen piti päästä matkaan
mahdollisimman nopeasti.
Emäntä toi toisen kupin ja poistui. Hesse rupesi nopeasti pukeutumaan.
Hän silmäsi ikkunasta ulos. Aurinko heloitti taas kirkkaasti.
Notkelmasta mäen alta nousi kevyttä usvaa. Kaikesta päättäen tuli taas
hiostuttava helle.
Hän maksoi ja lähti. Isäntä puuhaili pihalla kärrynrattaita tervaten.
Hän virkkoi: Jaa... sillä rukilla sitä vain pääsee...
Kyllä... kyllähän tällä pääsi, vaikka olikin vanha rämä. Pitkältikö
karttui vielä Kitkan kirkolle?
Sinnekö herra on matkalla?
Sinne pitäisi yrittää.
Jaa... tästä on kymmenen penikulmaa.
Hyvä... illalla hän olisi perillä. Heilauttaen hattuaan hän laskeutui
maantielle ja rupesi taluttamaan pyörää vastamäkeä ylös. Idässäpäin
kuulsi ilmanranta ihmeen sinisenä. Siellä... siellä oli Paulan koti!
Hesse ajeli sen päivän, nousi mäen toisensa jälkeen ja viiletti alas.
Mutta kokemus oli opettanut hänet varovaiseksi. Mäkien alle oli
kasaantunut suuret määrät irtohiekkaa. Jos siihen vauhdilla laski,
saattoi särkeä pyöränsä ja tärvellä itsensä.
Hän matkasi kevein mielin. Suuret metsät tien molemmin puolin
humisivat kaihoisasti. Ne huokailivat syvään kuin jonkin salaisen
surun painamina. Tai — miksei se voinut olla iloa? Hesse tulkitsi sen
niinpäin, sillä hänen sydämensä oli riemua tulvillaan.
Täällä oli suurenmoista... autiota ja jylhää tosin, mutta sittenkin
kaunista. Välistä sai ajaa penikulman, eikä taloa tiettynyt.
Tuollaisella taipaleella saattoi kuvitella olevansa yksin koko
maailmassa... ympärillä vain nuo suuret, humisevat metsät ja korkeat
vaarat, joiden yli maantie kiikkui. Sieltä näkyi laajoja rämeitä,
toisinaan pieniä järviä ja lampia, joiden kirkkaus ihan pisti silmään.
Hopeaa, välkehtivää hopeaa oli erämaa täynnä!
Hän istuu Maanselän kievarissa tavallista pitempään. Tupa on korkea ja
valoisa, valoisampi kuin muualla. Se ei johdu ikkunoista, vaikka niitä
onkin kaksi. Sen vaikuttaa ulkona väreilevä, omituisen kuulakas valo,
joka viipyy mailla vielä auringon laskettuakin. Talonväki on reipasta,
valvoo myöhään. Se ei näy pitävän eroa yöllä ja päivällä. Nytkin jauhaa
kahvimylly, ja emäntä laittelee eväitä reppuun. Voisi yhtä hyvin olla
varhainen aamu. Talonisäntä valmistautuu lähtemään kalaan sydänmaan
järville. Niinkuin ei tämä jo olisi ollut sydänmaata. Ei, veikkonen —
kruununtien päällähän tässä asutaan, ja tuossa on vieressä kirkonkylä,
komea kuin kaupunki! Sinnekö nuoren miehen matka?
Sinnepä... sinne. Kai tästä vielä ehtisi — ennen yön tuloa?
Voi veikkonen... kirkonkylän herrat eivät kesällä muuta teekään kuin
valvovat läpi yön.
Niin... tuota, kenen luokse se tämä oikein tähtää? Se on talon vanha
emäntä, tiukannäköinen, tarmokas muori, joka sen kysymyksen tekee.
Iinatin... kauppias Iinatin.
No siellä nyt on vähän ihmismäisempi järjestys, kun on emäntä
uskomassa. Mutta kyllä sinnekin pääsee, kun kolistaa.
Hesse maksoi kahvit, hyppäsi pyöränsä selkään ja painui viimeiselle
taipaleelle. Kolmetoista kilometriä... niinhän ne sanoivat? Nyt ei
ollut päämäärä enää kaukana. Jos nyt rukki särkyisi, niin särkyköön!
Hän kävelisi loppumatkan — kävelisi? — ei... juoksisi, juoksisi niin
paljon kuin jaloista lähtisi. Hänhän aikoi palata vasta syksyllä.
Iinatin Kalle oli kertonut, että hän voisi päästä maanmittarien töihin.
Niitä oli täällä monia kymmeniä joka kesä, ja ne tarvitsivat miehiä.
Saat tienata vähän ja tavata Paulaa useammin. — Kalle oli vilkuttanut
silmää. Oh, se Kalle... se oli sellainen parantumaton koiranleuka!
Mutta ei se pahaa tarkoittanut, ei... kiusasi vain häntä muuten... se
kun vain. Itse asiassa se piti hänestä paljon.
Hesse pysähtyy viimeisen vaaran laelle. Siitä lähtee maantie
laskeutumaan alas... aluksi jyrkästi, mutta sitten yhä loivemmin...
loivemmin. Hänen eteensä aukeaa mahtava kylä... talo talon vieressä...
paikoitellen aivan yhdessä rivissä, kuin konsana kaupungissa.
Keskellä kohoaa kirkon juhlallinen, viheriä kupooli kuin Jerusalemin
temppelin torni. Kylän takaa nousee vaaroja, korkeampia kuin yksikään
tähänastisista... kohoaa ylös melkein pilviin. Muutaman laella
kimaltelee valkeita läikkiä. Lunta! Keskellä kesää! Mutta — ne
olivatkin jo tuntureita.
Tämähän oli satumaista! Näin mahtavaa seutua... ihan kuin Itämailla...
kuin jossakin Jerikon tasangon tai Libanonin liepeillä. Ja tämä oli
Suomea, hänen rakasta isänmaatansa!
Hän seisoo vaaran laella paljain päin, ja tuuli hyväilee hänen hiestä
märkiä hiuksiaan. Tuntuu vilpoiselta. Ilma on niin kevyttä. Sitä
vetää keuhkoihinsa ihmeen helposti. Laaksosta, vaaran kupeelta kohoaa
monen kaltaisia suloisia tuoksuja. Yökasteessa kylpenyt koivu lemuaa.
Hänen sieraimensa värähtelevät, hän on kuin huumaantunut. Totisesti
— kannatti ponnistella tänne jo tämänkin vuoksi, saadakseen nähdä
tämän... tämän ihanan seudun, nuo verkkaan punertuvat tunturilaet...
tämän ilman, tämän tummansinertävän, autereisen ilman, joka nyt
auringon noustessa jälleen rupeaa elämään. Päivän kuningatar saapuu
noutamaan metsään unohtamaansa huntua, pukeakseen sen jälleen ylleen
ihmisten iloksi...
Hesse lähti laskeutumaan alas. Teki mieli antaa huilata, mutta vaisto
varoittaa. Tässä mäessä vasta voisikin kuperkeikan tehdä! Hän iskee
jarrun päälle, ja hiljaa, hyvin hiljaa lipuu pyörä vaaran rinnettä
alas. Ei kiirettä, ei kiirettä... Paula on lähellä! Hän nukkuu jossakin
tuon tiheän taloryhmän keskellä.
Puolen tunnin kuluttua hän on kylässä. Hän ajelee ohi nukkuvien
talojen... nukkuvien jos valvovienkin. Oikeassa oli Maanselän väki
ollut. Tuossakin istui seurue herroja ja naisia hauskannäköisellä
parvekkeella, ensiksimainituilla höyryävä totilasi edessään. Naisilla
on turkit hartioilla... kummallista, keskellä kesää. No niin...
eihän se ihmeellistä. Vaikka yö olikin satumaisen kaunis, oli
kuitenkin hiukan koleaa. Se johtui seudun korkeudesta. Hän, ajosta
lämmennyt mies, ei sitä vain tunne. Idästä, tunturijonon takaa
kohoaa auringon kultainen kehrä. Se ei ollut tainnut viipyä piilossa
neljännestuntiakaan. Takaapäin kuuluu laulua: »Sävel, sä huojenna
huoliani...» Se on kvartetti... mieskvartetti, nähtävästi äskeinen
seurue...
Hesse pysähtyy kookkaan rakennuksen eteen, jonka etusivulla komeilee
isoilla hopeanvärisillä kirjaimilla: _Kalle Iinatti_. Korkeat,
kaksipuoleiset portaat johtavat puotiin, jonka leveät näyteikkunat ovat
täynnä tavaraa.
Hetken kuluttua seisoo Hesse eteisen oven takana ja soittaa.
(Soittokellokin niillä oli kuin kaupungissa!) Hän odottaa henki
kurkussa. Pörröinen pää kurkistaa eteisen ikkunasta.
Kalle!
Tämä tulee päästämään ja takapuoltaan raappien lausuu: No... siinähän
se Hesekieli on...