Paula Posio oli pieni tytönpallukka, kauppakoulun ensi luokalla. Hän
oli rikkaan maakauppiaan tytär ylimaasta, hiukan miesmäinen puheissaan.
Viisitoistavuotiaaksi hän teki tavallista kehittyneemmän vaikutuksen.
Kasvot punakat ja pyöreät, vartalo tukeva, nenä pieni ja nykerö, mutta
silmien lämpö johdatti mieleen korpimaiden takkatulet — tuollaisen
leppoisan loisteen, jonka ääressä viluisen on hyvä kyyröttää. Ja Hesse
kaipasi lämmitystä, tuollaista hiljaista osanottoa, joka rajoittui vain
ystävälliseen sanaan ja hellään kädenpuristukseen.
Heidät esitettiin luistinradalla, ja se tapahtui seuraavasti.
Hesse oli luistelemassa muutamana helmikuun iltana. Hän koetti
tällä tavoin haihduttaa ikäväänsä. Olihan somaa luistella suuressa
koululaisparvessa kädet selän takana ja ylhäisen kylmästi tarkastella
toisia — varsinkin tyttöjä. Ne saivat hänen puoleltaan osakseen
säälittävän hymyn. Naisrievut — luulivat olevansa tärkeitäkin tekijöitä
yhteiskunnassa, mutta kyllä ilman heitäkin toimeentultiin! Hesse
oli verhoutunut äänettömyyteen, ei jutellut kenenkään kanssa, mutta
siitä huolimatta nautti, saadessaan olla suuressa poikaparvessa.
Luokkatoverit iskivät hänelle silmää. Hesse-pojan alakuloisuuden syy
kyllä tiettiin.
Hesse... helekkarissa, tuuhan tänne!
Se oli Iinatin Kalle, Hessen luokkatoveri.
Mitä nyt —?
No... katohan poikaa... perkule, kun aijaa ohi kuin kuvernööri! Tuuhan
nyt tänne!
Hesse luisteli luo: Mitä sulla nyt on —?
Kalle: Tuuhan mukkaan.
Kalle tarttui häntä käsipuolesta ja juoksutti paviljongin luo. Siellä
yhdellä nurkalla pani pieni, pyöreä neitosen alku parhaillaan luistimia
jalkaan.
Saanko minä esittää... tässä on Hesse Karlsson... meiän luokan nuori
Wertteri, ja neiti Paula Posio.
Kalle Iinatti puhui hitaasti, hiukan kankeasti... kuin olisi lukenut
juhlapuhetta ulkoa. Häntä kutsuttiin tavallisesti »Suomi öyväkkeeksi»,
sillä hän oli perso sikarille. — Onko sulla niitä öyväkkeitä...
pannaanpa savuksi, se oli hänen tavallinen kysymyksensä, Hän oli nim.
tarkka, äärimmäisen tarkka — karhusi kadullakin kymmentä penniä, jos
tiesi toisen jääneen velkaa.
Sen isällä on kaksituhatta porua, kuiskasi Kalle Hessen korvaan,
röhähti merkitsevästi ja jätti heidät kahden kesken.
Hesse oli hämillään. Mitä Kalle oikeastaan oli tarkoittanut? Pitikö
hänen nyt ruveta tuon tumppanan kavaljeeriksi koko pitkäksi iltaa?
Saisittekkoon te, herra Kaalsonni, tuon luistimen riivatun paremmin
jalakaan?
Tyttö särki ärrää, ei tosin isosti, mutta kuitenkin tuntuvasti.
Mikäs auttoi — Hessen oli laitettava luistin kuntoon. Hän oli
polvillaan jäällä, ja pikku neiti katseli ystävällisesti lempeillä,
ruskeilla silmillään. Hesse ehti havaita, että tällä oli luja otsa,
tiukalle kammattu tiheä tukka, jonka väriä oli vaikea määritellä näin
sähkövalossa. Mutta mustalta se näytti.
Kun luistin oli saatu jalkaan, nousi Paula ylös, rupesi korjaamaan
pukuaan ja virkkoi: Hamerääppänäkin meinaa puota.
Hakaneula hampaissa hän piukotti hameensa vyötäröä, hymyillen samalla
pojalle aivan huolettomasti. Olipa se maalainen... niin merkillisen
vapaa ja ujostelematon! Hesse teki sen havainnon, että tyttö koetti
peittää tottumattomuuttaan tuolla miesmäisellä, hiukan karkealla
kielenkäytöllä.
No... näyttäkääpä nyt sitä ytterkanttia.
Hesseä hermostutti. Kaikennäköisiä ryömäkeriä se Iinatin Kalle
paiskasikin hänen niskoilleen! Hän tarkasteli tovereitaan, koettaen
näiden kasvoilta lukea, mitä nämä arvelivat. Mutta Iinatin Kalle kulki
isossa poikaparvessa, heilutti kättään ja huusi jotakin, jota Hesse ei
erottanut. Ja sitten koko joukko purskahti nauramaan.
Siellä oli Gutzénin Samppa, Eino Åman, köyhän papinlesken poika, ja
Stelanderin Aarne — kaikki luokkatovereita. He pitivät Hesseä silmällä.
Hesse... helkkarissa, pussaa jo! suhautti Eino Åman kämmenensä
suojasta, kun Hesse tyttöineen luisteli ohi. Ja sitten kajahti taas
nauru, josta selvästi erotti Samppa Gutzénin professorimaisen,
harvatahtisen höhötyksen.
Mutta Hesse oli jo haarniskoitunut. Hän ei välittänyt toverien
ivahuudoista. Jokin pettämätön vaisto oli kuiskannut hänelle, että hän
vihdoinkin oli löytänyt tytön, jota ei toinen häneltä riistäisi. Hän
oli rakastunut. Paula Posion ruskeat samettisilmät hohtivat lämpöä kuin
takkatuli jossakin korven uudistalossa.
He luistelivat koko illan. Kun soittokunta lopetti, hän saatteli
daaminsa kotiin. Tämä asui Kirkkokadulla, viskaalin talossa. Oho...
hienopa oli kortteeri ylimaan tyttärellä!
Seurustelutapoihin kuului, että piti hetkisen pakista porttikäytävässä,
ja Hesse tietysti seurasi tapaa. He siis juttelivat yhtä ja toista.
Paula kertoi isänsä poroista. Ne sitten olivat menentelijöitä! Syksyllä
niitä ei tahtonut saada kiinni ollenkaan. Heidän Riku-renki oli
kerran koettanut heittää Isoakorvaa, mutta koko päivän oli, koranus,
hiihdättänyt, ennenkuin onnistui...
Hesseä hirvitti. Hän ei ollut tottunut siihen, että tytöt kiroilivat.
Sillä tuo outo sana ei voinut olla muu kuin kirous. Eikö nyt neiti
Posio ymmärtänyt, ettei sellainen sopinut... sivistyneessä seurassa
olletikaan. (Hesse tunsi olevansa niin tavattoman paljon yläpuolella
toista — aivan kuin hieno aatelisherra tavallisen karkean talonpojan
rinnalla.) Hän käytti huoliteltua kieltä, paljon huolitellumpaa kuin
tavallisesti. Sen hän teki tarkoituksella. Eikö tyttö todellakaan
huomannut, että tämä kaikki oli tarkoitettu hänen ojentamisekseen?
Mutta ei näyttänyt siltä. Paula vain nauroi huolettomasti, jutellen
entiseen tapaansa.
Tukeva herrasmies sukelsi portista kadulle, palttoonkaulus pystyssä ja
hopeanuppinen keppi kädessä. Paula Posio niiata nyksäytti, ja herra
nosti lakkiaan.
Viskaali... riivattu! kuiskasi hän Hesselle. Nyt se kiusaa minua, kun
näki mulla kavaljeerin.
Oi, kuinka tuo sorahtava r loukkasi Hessen klassillisuuden hiomaa
korvaa! Eikö tuollaisesta nyt voinut päästä? Olihan Demostheneskin
sorakielinen, mutta ahkeralla harjoituksella kuitenkin päässyt viasta
ja kehittynyt yhdeksi maailman kuuluisimmista puhujista. Paula
Posiolta ei vaadittu sellaisia saavutuksia. Hesse päätti ruveta tyttöä
treenaamaan.
Mutta — yhtäkaikki... hänessä oli kuitenkin jotakin, joka veti
puoleensa, jotakin kotoista ja turvallisuutta herättävää. Hänen äänensä
värähti toisinaan syvästi — aivan kuin jokin urkuharmoonion matalampi
sävel, joka vienosti vavahtelee. Siinä oli jotakin kyyneleistä...
jotakin itkuvalmista, joka karheiden sanojen vastakohtana vaikutti
omituisesti. Malin Hällströmillä oli samanlainen ääni, ehkä vieläkin
kauniimpi. Mutta Paulankin puheessa soinnahti pehmoinen, hiukan
surumielinen sävel. Se ilmaisi, että tyttö oli tunteehisempi, kuin
miltä tahtoi näyttää. Ilmeisesti hänkin oli mielistynyt toveriinsa ja
tämän kaupunkilaiseen käytökseen.
Paula esitti: Eikö heitetä kalosseja pois?
Hesse ei äkkiä käsittänyt, mitä toinen tarkoitti. Mutta kun tämä ojensi
kätensä lausuen nimensä, hän tajusi. Hän oli tahtonut esittää lähempää
tuttavuutta!
Hesse, virkkoi hän hiukan nolona. Oikeastaan minä olen Hesekiel, mutta
sitä muotoa ei käytetä juuri koskaan.
He juttelivat vielä hetkisen, kunnes Paula yhtäkkiä huudahti: Nyt on
lähdettävä lukemaan! »Sokrates» on ankara herra. Meillä on huomenna sen
tunti.
Niin... lehtori Fogman. Häntä kutsuttiin sillä liikanimellä. Vai oli
heillä huomenna hänen tuntinsa. No niin... hänenkin oli mentävä kreikan
sanoja hakemaan. Heilläkin oli »Sokrateen» tunti.
Hän heitti hyvästit, ja Paula hymyili viehkeästi: Hyvästi Hesse, ja
kiitos seurasta...
Hän lähti painamaan kotia kohti. Merkillistä! Oliko tämä taas heräävää
rakkautta? Oh, miksi tuo sana nyt tuntui hänestä niin arkipäiväiseltä?
R-rakkauttako? Johtuiko se tuosta sorahtavasta r-äänteestä?...
Amor-r... agapee... oli hyvä, ettei sanan kreikankielisessä vastineessa
löytynyt ärrää. Se tuotti hiukan helpotusta. Mutta — miten olikaan...
tyttö oli kuitenkin, erikoinen... e-r-rikoinen... perhanan ärrä! Sehän
särki koko lumouksen kuin voimakkaasti viskattu kivi kiiltävän peilin
pinnan!
Hän silmäsi taivaalle. Siellä tuikkivat Otava ja Aaronin sauva. Ne
välkkyivät kuin loistavat jalokivet. Hänhän oli ennenkin vedonnut
tähtiin... nuoren elämänsä tärkeissä ratkaisukohdissa. Niin hän teki
nytkin. Nuo välkkyvät avaruuden timantit toivat hänen mieleensä Paula
Posion silmät.
Ne olivat kieltämättä kauniit... harvinaisen säteilevät ja ilmehikkäät.
Niiden pohjalla paloi tuli, lempeästi lekottava liesivalkea. Hesse oli
kauan kyyrötellyt viluissaan. Nyt hän oli löytänyt lämmittelypaikan.
Paula Posion silmät olivat sen hänelle ilmaisseet.
Kotipihalla hän pysähtyi. Oli samanlainen ilta kuin kaksi vuotta
sitten, jolloin hän oli palannut Viktorian kotoa. Missähän tämä nyt
mahtoi olla? Hesse oli kuullut, että Viklundit olivat muuttaneet
takaisin Ruotsiin, Luulajaan. Siellä oli suuria sahalaitoksia, ja
Viktorian isä oli saanut edullisen paikan. Sitäpaitsi ei Viktorian äiti
ollut kuulemma viihtynyt täällä.
Hessen sydämeen pisti. Viktoria oli ollut suloinen. Miksei hän ollut
osoittanut myötämielisyyttä? Hänenkin äänensä oli ollut miesmäinen...
käheä ja oikeastaan ruma. Mutta siinä oli sittenkin soinnahtanut
jotakin... jotakin avuttoman tapaista... kuin tukea ja turvaa etsivää,
joka aina herätti hänen ritarilliset vaistonsa henkiin. Miksei hän
ollut saanut ojentaa auttavaa kättä? Viktoria... minä tuen sinua
käsivarresta. Luistellaan... luistellaan läpi elämän...
Hän meni katsomaan entisen luistinratansa paikkaa. Nyt siinä oli korkea
kinos, ja joku katuvarren asukkaista oli unohtanut sen nokalle joitakin
lapsenriepuja. Hesse potkaisi niitä. Ne sitten hakivat omituisia
kuivaamispaikkoja! Tuulikinhan ne tuosta veisi. Rääsyjä...r-rääsyjä!
Taas muistui hänen mieleensä Paula Posion sorahtava r. Pahusko se
oli hionutkin hänen korvansa niin hienoksi, ettei tuosta nyt päässyt
rauhaan!
Hän huokasi ja tallusteli sisään luistimet kainalossa.
Seuraavana päivänä koulussa hänet otettiin iloisesti vastaan. Kaikki
istuivat juhlallisina ja tuijottivat taululle. Hän oli myöhästynyt
rukouksista. Mitä... kuka hävytön —?
Taululle oli piirretty poika ja tyttö. Poika luistimet jalassa, kädet
selän takana, kurotti huuliaan pientä, paksua tytöntypykkää kohti, joka
iloisesti nauraen sanoi: »Minun isälläni on kaksituhatta por-roa! Hesse
tunsi itsensä ja Paula Posion. Se oli Gutzénin Sampan käsialoja. Kyllä
hän arvasi. Samppa oli mainio piirustaja, mutta olisihan hän saattanut
käyttää lahjojansa parempaankin.
Hän sutaisi piirustuksen pois. Olikin jo aika, sillä opettaja astui
luokkaan.
Sillä tunnilla ei Hesse paljon seurannut. Hänen sisunsa kiehui. Toverit
olivat asettuneet taas häntä vastaan. Niille ei sitten ollut mikään
pyhää... ei rakkauskaan! Hesse tunsi voimakasta myötätuntoa pilkattua
ystäväänsä kohtaan. Pilkatkoot! Hän asettuisi tätä puolustamaan.
Viis siitä, vaikka hän rääkkäsi ärrää ja oli muutenkin käytökseltään
puolivillainen. Hänellä oli kuitenkin hyvä sydän, ja sehän oli pääasia.
Tämä toverien asenne ratkaisi lopullisesti hänen suhteensa Paulaan.
Hän kiintyi tyttöön koko sielustaan. Hänellä oli sellainen merkillinen
kyky kasvaa vastoinkäymisissä. Siinä oli hänen elämänsä voiman
suuri salaisuus. Hän tuli henkeä täyteen ja kohotti päänsä pystyyn.
Niinkuin ennen rautatien pajassa, kun hitsauskipunat räiskyivät
hänen silmilleen, hän otti nytkin vastaan nuo monet pistopuheet ja
letkaukset. Ja hän teki saman havainnon kuin silloinkin: ne eivät
polttaneet.
Hän seurusteli siis Paulan kanssa joka ilta. Sunnuntaisin ja
lupapäivinä he tekivät pitkiä kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle.
Hessellä oli silloin erinomainen tilaisuus opettaa tyttöä. Esitelmöiden
Kreikan ja Rooman mytologiaa hän pänttäsi tämän päähän monta kaunista
pikku juttua. Ja jälleen sukelsi esille tuo vanha lause: _Amicus amico
carus est_ — mutta sillä erotuksella, että toinen amicus nyt oli
muuttunut _amicaksi_. Se sopi siten paremmin.
Paula katseli ihaillen oppinutta kavaljeeriaan, joka puhui merkillisen
sujuvasti ollakseen vasta kuudesluokkalainen. Hän oppi paljon sinä
talvena, oppi hienon käytöksen alkeet... sai tietää, ettei tyttöjen
sopinut kiroilla. Ja hän häpesi, että oli käyttäytynyt niin tyhmästi,
korjannut pojan läsnäollessa hamettaankin ja vielä hakaneula
suupielessä — aivan kuin joku piiantallukka! — Kun sitä on pönteri,
niin mistäpä sitä osaa, nauroi hän kyynelet silmissä.
Tuollaisia pikku kompastuksia sattui kyllä vielä... silloin tällöin.
Mutta se ei Hesseä enää surettanut. Paula oli nyt tietoinen siitä, mikä
sopi, mikä ei. Toista harmitti vain se, ettei tyttö oppinut käyttämään
d:tä oikealla paikalla. Hän saattoi esim. sanoa: mahtodonta. Siinä
pisti jälleen puolivillaisuus esiin. Mutta Hesse jatkoi itsepintaisesti
sivistystyötään, ja lukukauden lopulla Paula jo haasteli sangen sirosti
ja näppärästi.
Tuli sitten kesä, ja koulu loppui. Paula matkusti kotiinsa ylimaihin.
Hänellä oli sama matka Kalle Iinatin ja tämän sisaren kanssa. Hesse oli
heitä polkupyörällä saattamassa ensimmäiseen majataloon.
Siellä, kievarikamarissa, juotiin lähtökahvit. Iinatin Kallekaan
ei enää vitsaillut. Hän oli vakava kuin setämies ja otti heidät
ystävälliseen suojelukseensa. Hän lohdutteli: Älä itke, Paula, Hessehän
tulee kesällä sinua kahtomaan... Ja sitten hän hiukan levottomana
silmäsi Hesseä, jonka kurkussa myös nyki ja pakkasi tukkeutumaan.
Niin... hän aikoi kesällä tulla Paulaa tervehtimään.
Ylimaihin menijät lähtivät. Hesse seurasi kievarin portilta heidän
matkaansa. Kauan vilkkui maantieltä valkoinen nenäliina, jota toisin
vuoroin heilutettiin iloisesti, toisin vuoroin painettiin kasvoille.
Siellä kyykötti Paula takaistuimella ja huiskutti ystävälleen. Hänestä
oli nyt täydellisesti hävinnyt miesmäisyys. Hän oli vain surullinen,
pieni koulutyttö, joka ensi kertoja elämässä tunsi eron ikävän.
Hesse palaili kaupunkiin autuaissa tunnelmissa, joskin alakuloisena.
Ajatella, että Paula oli purskahtanut itkuun! Hän ei ollut ennen nähnyt
itkevää naista, jollei nyt ottanut huomioon Naapuri-Hällströmin tätiä,
äitiään ja omaa sisartaan. Mutta ensiksimainittu oli liiaksi vieras,
jälkimmäiset taas liian omaisia, jotta heidän kyynelensä olisivat
samalla tavalla järkyttäneet. Paula oli näyttänyt niin avuttomalta,
niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, että hänen oli tehnyt mieli ottaa
tyttö syliinsä ja suudella häntä.
Ja nyt alkoi matkan valmistelu. Hessen pikkuserkku, kauppias
Nyströmin vanhin poika, oli luvannut hänelle pyörää lainaan. Se oli
vanha rämä ja paljon käytetty, mutta Hesse paikkaili sitä parhaansa
mukaan. Jokaisen ulkokumissa olevan reiän kohdalle hän laittoi
kalossinpohjasta vahvistuspaikan. Sen piti kestää, sillä hänellä oli
pitkä matka. Hän voiteli, puhdisti, kiillotti ja maalaili, askarrellen
samanlaisella mielellä kuin kosiomatkalle valmistautuva talonpoika,
joka siistii kiesejään. Ja hauskaa se oli! Oli suloista tuossa työn
ääressä muistella viime lukukauden rikkaita elämyksiä. Se oli ollut
vielä sisältörikkaampi kuin viime kesä Leppäsaaressa. Tosin Malin oli
kauniimpi... paljon kauniimpi, mutta niin kylmä, niin tavattoman kylmä.
Hesse oli joskus arvellut, tokko hänessä sielua olikaan. Sillä olisihan
sen edes joskus pitänyt näyttää elonmerkkiä niin kiihkeän ja uskollisen
palvonnan edessä. Niin... mutta olihan se näyttänytkin, vaikka toiselle
pojalle. Riippui henkilöstä, kuka tuon sielun hereille sai. Ei...
hän ei enää ajatellut koko Malinia eikä koko Hällströmien heimoa.
Nappisaksoja ne olivat Posioiden rinnalla, jotka omistivat kaksituhatta
poroa! Niin... välipä niistä... ei hän porojen vuoksi — hän rakasti
vain Paulaa itseään. Kun hän kerran koulunsa lopetettuaan astuisi
Paulan isän eteen pyytämään tämän tyttären kättä (niinhän sanottiin
romaaneissa) — hän lausuisi vain lyhyesti: Antakaa porot pojillenne...
minä vien Paulan... Ja varmaankin ukko Posio silloin nyökäyttäisi
päätään tyytyväisyydestä.
Iltaisin hän kuljeskeli maantiellä, joka johti ylimaihin. Teki
sydämelle hyvää vaeltaa tuota samaa tietä, jonka käänteeseen Paula
oli muutamana kesäkuun aamuna hävinnyt. Rattaiden jäljetkin tuntuivat
täällä rakkailta, ja Hesse kuvitteli niidenkin kuiskivan Paulasta
ja hänen kaukaisesta kotiseudustaan. Karjaportilla, portinvartijan
tuvassa, istui vanha vaimo sukkaa kutoen. Ovi oli auki maantielle
käsin. Saattoi siis hyvin nähdä tuon pienen tuvan sisustuksen.
Kahvipannu tuolilla ovensuussa ja pöydällä kukkia. Mitä... punapauloja,
puna-apilaita, Paulan lempikukkia! Mummo vilkaisi työnsä lomasta ja
hymyili ystävällisesti. Hän tunsi seppä Karlssonin pojan, joka kävi
isoja kouluja. Hesse nosti kohteliaasti lakkiaan ja vaelsi eteenpäin.
Välistä hän otti pyöränsä ja ajoi ensimmäiseen majataloon. Oli somaa
astua tuohon samaan kievarikamariin, jonka pöydän ääressä he olivat
jäähyväiskahvit juoneet. Kuinka pitkä aika siitä tuntui olevan! oli
vaikea ajatella, että se oli tapahtunut vasta viikko sitten. He olivat
sopineet Paulan kanssa, etteivät kirjoittaisi. Se saattaisi herättää
tarpeetonta huomiota. Mutta pianhan hän matkustaisi sinne... Paulan
luo, ja silloin olisi elämä taas kuin silkkiä! Hesse tilasi kahvia ja
sitä juodessaan kuvitteli, että pöydän toisella puolen istuivat Paula
ja Kalle Iinatti sisarineen. Hän kohotti kuppia kuiskaten itsekseen:
Näkemiin, Paula... me tapaamme pian. Ja hänestä tuntui tuo pikku temppu
peräti somalta.
Auringon mailleen mennessä hän palaili kaupunkiin, katsellen
kosteudesta kiilteleviä ruohokenttiä ja tien varrella olevia huviloita.
Oli vielä koleaa iltaisin, sillä kesä tuli myöhään tänä vuonna. Hän
huomasi miehen ja naisen istuvan muutaman huvilan verannalla yhteiseen
hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat sivumennen ohitseajavaa
koulupoikaa, joka polki verkalleen, kiirettä pitämättä. — Rakastavainen
pari... vilahti Hessen päässä, ja hänestä oli mukavaa ajatella, että
siinä istui Paula ja hän. Kirkontorni näkyi metsikön takaa, ja sen
oikealla puolen kohosivat Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput.
Jostakin kaukaa kuului höyrylaivan huuto, ja päivystysveturi kiljahteli
hautuumaan takana. Miksi tuntui Hessestä raskaalta palata kaupunkiin
tällaisena iltana? Täällä laski aurinko mereen... johonkin sinne
Leppäsaaren taa. Mutta — vastakkaiselta ilmansuunnalta se nousi...
nousi loistavana ja kirkkaana, valaen hohdettaan yökasteesta
kimalteleville kedoille, jotka heräsivät kuin ihmiset, unissaan itkeneet,
mutta kyynelten aiheuttajana oli onni, suuri, ihmeellinen onni.
Jotavastoin tämän iltakasteen, joka ennen yön tuloa laskeutui, puristi
esiin tuska... tuska siitä, että päivä pakeni pois. Se oli ikävää,
sydäntä jäytävää ikävää, jota ihmislapsikin tunsi illan tullen, yön
lähestyessä...
Hesse kääntyi kotiin päin. Joku myöhästynyt kylpymies tuli vastaan
märkä vasta kainalossa. Hän höyrysi, ja hänen vastansa höyrysi. Siitä
lemahti ohiajavan koulupojan nenään suloinen saunan tuoksu. Hesse
rupesi hyräilemään:
Itämaille rientää ma tahdon,
siellä kultani asustelee, yli vuorten, metsäin, laaksoin,
missä tuometkin tuoksuelee.