Nuoren suru ei kauan kestä — se on toki hyvä asia.
Sydän on siksi voimakas, ettei se yhdestä iskusta kuole, eikä
kahdestakaan. Sen sai Hessekin kokea.
Kuudennelle luokalle päästyään hän rakastui uudelleen. Ja tällä kertaa
se oli vielä vakavampaa — tietysti, koska ikääkin oli kaksi vuotta
enemmän. Hänen mielitiettynsä nimi oli Malin — Malin Hällström.
Hesse oli tullut hänen kanssaan tutuksi edellisenä kesänä. Hän oli
joutunut kotiopettajaksi Malinin sedän perheeseen, satamakapteeni
Hällströmille. He olivat laestadiolaisia ja asuivat kesää
Leppäsaaressa niinkuin Malinin vanhemmatkin. Näitä kutsuttiin
»Naapuri-Hällströmeiksi».
Hän oli ollut konepajalla työssä joka kesä näihin saakka, mutta nyt
oli se aika loppunut. Hänkin sai viettää kesälomansa levossa toisten
lyseolaisten tapaan. Sillä opetustyö ei ollut mitään siihen raskaaseen
raadantaan verrattuna, joka hänen osakseen oli ennen langennut. Sai
ainakin kulkea siististi puettuna. Se oli ollut ihana kesä, Hällströmit
omistivat komean huvilan aivan lähellä Malinin kotia. Hessen tehtäviin
kuului ehtojen luku satamakapteenin vanhimman pojan kanssa.
Hesse oli tehnyt sen hämmästyttävän havainnon, että tämä oli sama
poika, joka kerran oli ollut häntä pitelemässä allaan — sen kerrallisen
suopursu-hakuretken aikana, Nestori Hällström oli häntä kahta luokkaa
alempana, vaikka olikin melkein yhdenikäinen.
Tällä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, kuka hänen kotiopettajansa
oli. Vai eikö hän ollut tietävinään? Hyvin mahdollista, että hän oli
unohtanut koko tapauksen.
Mutta Hessen mielessä se oli elävänä kuin eilinen päivä. Hänestä tuntui
kummalta istua sohvanpään päällä satamakapteenin vinttikamarissa ja
kuulustella Nestorilta kasvien tieteellisiä nimityksiä. Suopursu —
mikäs se oli latinaksi?
Nestori vaivasi päätään, mutta ei jaksanut muistaa. Oh, helpostipa hän
oli sen unohtanut! Hän kyllä muistaisi sen niin kauan kuin eläisi.
Suopursusta riitti Nestorille tekemistä moneksi päiväksi. Hesse
jaoitteli sen aivan alkutekijöihinsä. Linnén luokka, Linnén lahko...
hetiö, teriö, emiö... mikä heimo?
Nestori hikoili. Kylläpä Hesse nyt oli suopursuun innostunut!
Ja hän olikin. Tämä kai oli sentään melko moraalista kostoa —
varsinkin, kun siten autettiin poikaa ehtojen suorittamisessa.
Hän ajoi Nestorin suopursuja hakemaan. Tämä vastusteli. Sinne oli niin
pitkä matka — toiseen päähän saarta. Niin... kyllä hän sen tiesi — hän
oli käynyt paikalla monta kertaa. Nestorin ei auttanut muu kuin lähteä.
Ja sitten hän selitti. Kädestä pitäen tuo kasvi tutkittiin. Otettiin
selvä kukinnosta, juuresta, lehtien asennosta ja muodosta. Tiesikö
Nestori, mihin tarkoitukseen näitä kukkia käytettiin?
Ei — sitä hän ei tiennyt.
Näistä laitettiin esim. haudekylpyjä. Hän tarkkasi Nestorin kasvoja,
mutta tämä kuunteli tiedonantoa samanlaisella tyyneydellä kuin muutakin.
No niin — oli somaa opettaa poikaa ja sen kautta samalla kostaa vanhoja
kärsimyksiä. Se teki sydämelle hyvää. Nyt se oli hän, joka piteli
Nestoria allaan ja tiukkasi: Sanopas nimi... nimi!
Satamakapteeni itse ei ollut paljon koulua käynyt, muutamia luokkia
vain. Mutta hänen nuoruudessaan se ei ollut isoja merkinnytkään.
Purjehdittuaan jonkun aikaa merillä hän oli kohonnut perämieheksi
suoritettuaan vaatimattoman kurssin. Kuu hän lopuksi asettui maihin,
oli hänelle tarjottu satamakapteenin virkaa ja hän oli ottanut sen
vastaan.
Hesselle tämä oli monessa suhteessa hyödyllinen kesä. Ei ollut vähäksi
arvattava, että hän, köyhän sepän poika Laidalta, sai kokonaista kolme
kuukautta asua oikeassa herrasperheessä ja oppia hienoja tapoja.
Veitsen ja haarukan käyttö ei tullut kysymykseen hänen kotonaan —
siellä sai syödä, miten kukin parhaaksi katsoi. Nyt oppi Hesse,
ettei veistä sopinut pistää suuhun, vaan oli käytettävä haarukkaa.
(Sitä ei muuten saanut sanoa »haarukaksi», vaan se oli »gaffeli».)
»Lakslootaa» ei sopinut nimittää »lohilaatikoksi» — se oli vielä
liian uudenaikaista; senkin sanan käyttö oli vielä kaukaisessa
tulevaisuudessa. Hällströmillä pidettiin tarkasti kiinni vanhoista,
totutuista sanontatavoista. Niistä ei saanut poiketa hiventäkään.
Hesselle naurettiin säälivästi, kun hän puhui »muhennoksesta». Ei — se
oli »stuvninkia». Hesse joutui hämilleen. Suomenkielen opettaja oli
heitä neuvonut toisin. Täti virkkoi: Ne ovat niitä uudenaikaisuuksia,
jotka eivät tunnu hienoilta.
Talon herra ja rouva puhuivat tavallisesti keskenään ruotsia. He olivat
kyllä koettaneet opettaa sitä lapsilleenkin, mutta huonolla tuloksella.
Tuossa supisuomalaisessa kaupungissa ei kotiopetus tässä kohden enää
tahtonut vedellä. Sitäpaitsi — Hällströmin pojat pitivät ruotsinkielen
osaamista jonkinlaisena pehmeyden merkkinä. Ja sellaisia he eivät
halunneet olla. He kyllä siunasivat ruokansa ja antoivat yleensä
arvon vanhempiensa hiukan naiveille neuvoille, mutta ruotsia he eivät
suostuneet opettelemaan enemmän, kuin mikä oli koulussa välttämätöntä.
He olivat reippaita poikia, oikeita ulkoilmaeläjiä. Hessellä oli täysi
työ saada Nestori pysymään alallaan oppitunnin aikana. Hän vaaniskeli
ikkunasta, eikö näkynyt kissoja. Hän ja hänen veljensä Daniel —
tavallisesti Danneksi kutsuttu — olivat intohimoisia kissojen vihaajia.
He tappoivat jokaisen, joka vain eksyi heidän aitauksensa sisään. Eikä
Hällströmin tätikään sitä pahakseen pannut, vaikka olikin lempeä ja
äidillinen sekä sääli kaikkia luontokappaleita. Hän rakasti enemmän
kananpoikiaan.
Hesse oli nyt seitsemäntoista, pienikasvuinen ja laiha. Kokonsa
puolesta häntä pidettiin pienempänä, kuin mitä hän oli. Mutta hänen
järkensä juoksi kirkkaasti, ja hän teki monenlaisia havaintoja uudessa
ympäristössään.
Niinpä hän pani merkille, että Hällströmin piiat keittiössä
juttelivat melko vapaasti pojista ja sulhasista, vaikka veisasivatkin
hartaina iltarukouksissa. Hällströmien oli tapana pitää joka ilta
lyhyt hartaushetki, johon jokaisen perheenjäsenen oli ehdottomasti
saavuttava... Tavallisesti luki talon herra jostakin hartauskirjasta,
mutta usein myös rouva. Silloin vallitsi huoneessa jonkun verran
lapsekas tunnelma, joka Hesseen vaikutti vastenmielisesti.
Hänestä tuntui, kuin olisi täti Hällström tehnyt Jumalastakin yhtä
naivin olennon, kuin itsekin, oli. Sillä noiden hartaushetkien jälkeen
pidetyissä vapaissa keskusteluissa hän saattoi antaa hyvin hauskoja
neuvoja lapsilleen. — Dannen pitää rukoilla Jumalaa, että oppisi
syömään kauranryynipuuroa. — Hesseä nauratti. Hänen päässään vilahti
epäilys, mahtoiko Jumala joutaa ajattelemaan ihmisten kaikenlaisia
pikku huolia — kuten esim. kauranryynipuuron syöntiä. Eiköhän siinä
asianomaisen pitänyt tulla omin voimin toimeen?
Hällströmeillä suhtauduttiin Jumalaan liian tuttavallisesti. Hessestä
tuntui, että täti olisi voinut aivan hyvin pyytää tätä vaikkapa
veivimankelia vääntämään, koskapa hän kerta oli niin voimakas. Se oli
tavallisesti heidän, poikien, urakkana, eikä Hessellä olisi ollut
mitään sitä vastaan, jos Jumala joskus olisi ottanut hänen paikkansa.
Noihin jälkikeskusteluihin eivät ottaneet osaa muut kuin vanhemmat ja
talon palvelijat, kaksi jo yli keski-iän ehtinyttä tukevaa ilmestystä.
Hesse kuunteli ihmetyksellä näiden hurskasta haastelua. He olivat niin
pyhiä... niin viattoman lapsellisia — aivan kuin eivät olisi koskaan
ajatelleetkaan yhtään syntistä ajatusta. Ja kuitenkin oli Hesse kuullut
Hanna-nimisen oikein karkeasti kiroavan, kun hän perunoita kuoriessaan
leikkasi sormeensa.
Se johtui tietysti talon hengestä — koko tuosta ilmapiiristä,
missä elettiin. Hällströmit ottivat kaiken — koko elämän niin
lapsellisesti, aivan kuin se olisi ollut vain »leekaamista»,
jonkinlaista talosillaoloa. Ja Hessestä tuntuikin, että koko talo oli
kuin jonkinlainen lasten leikkimaja, josta todellisuus oli poissa,
ja jossa jokapäiväiset askareetkin otettiin samalla tavalla kuin
lasten leikeissä. Hyvä Jumala istui mukana siroittelemassa ympärilleen
anteeksiantamuksen jyväsiä samanlainen hiukan yksinkertainen hymy
huulillaan kuin oli täti Hällströmillä, silloin kuin hän heitteli
ryyniä rakkaille kanoilleen. Pitihän sellaisen Jumalan läheisyydessä
toki olla mahdollisimman kiltti tahi ainakin teeskennellä sitä, jotta
olisi päässyt osalliseksi hänen taskumakeisistaan.
Matlinin isännän Jumala oli sentään toisenlainen, kiivas ja ankara.
Hän ei ollut yhtä antelias, vaan häneltä sai pyytää kauan ja
hartaasti ennenkuin sai. Mutta — sitten sitä tulikin runsaasti — ei
mitään herkkutavaraa, vaan vankkoja eväitä, joiden varassa oli hyvä
lähteä taipaleelle. Hän ei pilannut ihmisiä hemmottelemalla. Hän
opetti säästämään hengellistäkin tavaraa — sillä ei ollut tiedossa,
milloin taas uudestaan taivaallisista aitoista annettaisiin. Se
ei ollut tuollaista pikku natustelemista... jokailtaista syntein
anteeksitodistamista ja -antamista, jossa ihmisellä oli niin tavattoman
tärkeä sija — aivan kuin olisi Jumala itse ollut kesälomalla ja
jättänyt taivaallisen taloudenpidon täti Hällströmin huostaan. Ei
— kun Matlinin isännän Jumalalta sai, niin tiesi saaneensa juuri
häneltä ja uskaltavansa sen myös pitää. Mutta tuosta täti Hällströmin
hengellisestä huushollista saattoi aina ajatella, että mitähän isäntä
itse sanoisi, kun kerran kotiutuisi...
Hartaushetkien jälkeen piti lasten tehdä selkoa päivän kulusta — mitä
pahaa itsekukin oli tehnyt, mitä ajatellut, mitä puhunut. Hesse seurasi
jännityksellä tuota jokailtaista rippiä, jota onneksi ei sovellettu
häneen — paremmin kuin palvelijoihinkaan. Heillä olisi ollutkin paljon
tunnustamista. — Onko Dannella puhdas omatunto? Puhuteltu istui hiukan
punaisena ja vastasi reippaasti: On! Muistelepa tarkkaan! Danne
tunnusti ottaneensa salaa hyötymansikan puutarhasta. Yhdenkö Danne vain
otti? — Niin.
Hesse tiesi, että hän valehteli. Oh, he olivat olleet kaikki siellä
pitkän aikaa ja hillonneet eri tavalla! Sitäpaitsi he olivat syöneet
herneenpalkoja vatsansa täyteen. Ja vielä: Danne oli ampunut kaksi
kissaa, mutta niitä nyt ei tarvinnut tunnustaakaan. Mirrit olivat
kertakaikkiaan rauhattomiksi julistettuja Hällströmin alueella. Jotenka
saattoi melkoisella varmuudella päätellä, ettei Hällströmin täti olisi
niitä koskevaa rippiä vastaan ottanutkaan.
Danne sai synninpäästön, ja se riitti heille kaikille. Sinä iltana
ei niin kysytty enempää. Hesse kiipesi vinttikamariinsa ja veti
pöytälaatikosta esille rakkausromaanin, joka hänellä oli keskissä.
Oh, olisipa täti Hällström vain tiennyt! Hän syventyi lukemaan
vahingoniloisella mielellä — aivan kuin olisi puijannut jotakin oikein
perusteellisesti. Mutta Jumalaa se ei varmaankaan koskenut — sillä jos
häneltä olisi kysytty, montako mansikkaa hän oli syönyt, hän olisi
vastannut: No, ainakin kaksikymmentä! Sillä olihan Danne vakuuttanut,
että mansikoita sai maistella. Jos hän olisi tiennyt, ettei niihin
saanut koskea, hän ei olisi ottanut ainoatakaan.
Hänen tehtäviinsä kuului myöskin lukea ääneen kirjoista, jotka täti
Hällström itse valitsi. Niiden piti ehdottomasti olla puhdashenkisiä.
Niissä ei saanut löytyä riviäkään rakkaudesta... puhumattakaan siitä,
että niissä olisi saatu suudella! Täti Hällström olisi varmasti
pyörtynyt kauhusta.
Hessen mielestä olivat tädin valitsemat kirjat yleensä ikäviä. Niissä
puhuttiin kilteistä tytöistä, jotka kantoivat isoäidin sateenvarjoa —
tai pojista, jotka joka ilta sytyttivät isoisän pitkävartisen piipun.
Ja ne olivat niin hurskaita, niin tavattoman hurskaita ja hyviä lapsia,
että Hesse vahvasti epäili, oliko sellaisia koko maailmassa.
Hänen piti olla sangen varovainen omia kirjojaan käsitellessään.
Sillä talossa harjoitettiin vakoilua — kaikki tietysti hurskaassa
ja hyvässä tarkoituksessa — ja sitä paitsi: kantelujärjestelmä oli
ihan kukoistuksessaan. Piiat kantelivat, talon omat pojat kantelivat.
Aina piti olla varuillaan, ettei vain olisi joutunut kiinni jostakin
luvattomasta.
Naapuri-Hällströmillä oli sentään jonkun verran vapaampaa. Siellä ei
oltu niin pikkumaisia, vaikka talonväki kuuluikin samaan uskoon kuin
satamakapteenin perhekin. Ainoastaan Maliniin nähden oltiin ankaria.
Hän ei olisi saanut liikkua missään, ei kuljeskella yksin; hänen olisi
pitänyt aina olla äidin silmäin alla. Ja se johtui siitä, että tyttö
oli muutamia kertoja varastautunut tansseihin. Mikä hirmuinen tapaus!
Setälässä Malin tietysti sai käydä — luonnollisesti. Mutta sielläkin
häneen suhtauduttiin hiukan arastellen. Täti piti häntä langenneena
olentona, jolla — Herra sen ties — oli vaikka kuinka monta pikku
rakkausjuttua takanaan. Tosin ne olivat vain aivan viattomia koulutytön
rakkausseikkailuja — mutta sellaisista ei saanut hiiskahtaakaan
satamakapteenin talossa.
Malin pujahtikin tavallisesti keittiöön ja siellä palvelijattarien
kanssa piti hauskaa. Hän tiesi, että siellä sai jutella vapaasti, kun
vain piti sen varan, ettei täti kuullut. Malin oli rakastunut Kiviojan
Tyykoon, ja Hanna-piika oli hyvä tuttu Tyykon äidin kanssa. Hänen
kanssaan saattoi siis puhua ystävästään ja siten ikäänkuin kuvitella
olevansa hänen seurassaan.
Malin tiesi, että kun hän vain täytti kodin asettamat ulkonaiset
hurskauden vaatimukset, hän saisi olla rauhassa. Hän siis istui
seuroissa, oli läsnä iltarukouksissa, joita hänenkin kotonaan
pidettiin. Hän oli kerran talvella karannut pitkistä, koko illan
kestäneistä seuroista ja mennyt luistinradalle. Mutta se oli
aiheuttanut sellaisen surun ja valituksen, sellaisen määrän nuhteita ja
kyyneleitä, että Malin sen jälkeen oli katsonut parhaaksi taipua. Hän
teki sen kuitenkin teeskennellyllä mielellä niinkuin satamakapteenin
piiatkin — olosuhteiden pakosta. Ja tämäkin liitti heitä yhteen.
Malin oli tavattoman kaunis. Hänellä oli suuret, loistavat silmät ja
pitkä, komea palmikko. Ääni oli sointuisa... niin lämmin ja tuntehikas,
että siinä tuntui väräjävän koko hänen nuori ja puhdas tyttösielunsa.
Hesse ei ollut koskaan kuullut kauniimpaa ääntä.
Hän rakastui tyttöön ensi näkemältä. Hänen sydämensä helähti soimaan
heti, kuti hän tuon ihmeellisen äänen kuuli. Hän kadehti Malinin
veljiä, jotka saivat joka päivä olla hänen läheisyydessään, syödä
samassa pöydässä, nukkua saman katon alla. Malinin isä oli hänen
mielestään yliluonnollinen olento. Jokainen hänen sanansa oli kuin
Jumalan puhuma. Ja entä äiti, Malinin äiti! Hänen olemuksessaan
näytti yhtyneen Nioben äidinsuru ja Cornelian, Gracchusten äidin,
ylevämielisyys. Sillä kun Naapuri-Hällströmin täti joskus itki
tyttärensä kevytmielisyyttä, tuntui hänen murheensa mittaamattomalta —
tai kun hän toisinaan rupesi kertomaan pyhistä marttyyreista, hehkui
hän sellaista intoa, sellaista alttiutta ja uhrautuvaisuutta, että
Hessen oli helppo muodostaa itselleen käsitys vanhan ajan naisesta,
jossa yhtyi roomalainen pelottomuus ja tosikristillinen nöyryys. Hän
oli Monika ja karthagotar yhtä aikaa.
Hän kohteli Hesseä ystävällisesti, kutsuen häntä usein »rakkaaksi
pojakseen». Hänellä itsehään oli kymmenen poikaa, ja siinä meni
yhdestoistakin kuin joukon jatkona. Hesse pistäysi usein tuossa
naapurihuvilassa, ja Malinin vanhempain ystävällisyys tuntuin hänestä
jonkinlaiselta takeelta siitä, että tyttökin suhtautuisi häneen samalla
tavalla.
Mutta ei — Malin ei näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota.
Kummakos se, kun hän oli niin pieni ja pystynenäinen — kasvotkin
kulmikkaat ja iho »savipuoleisia» täynnä. Hänet oli äidin kertoman
mukaan ensi kerran pesty kaivovedellä, ja siitä tuo huono, alituisesti
kesivä iho. Mistäpä Malin tiesi, minkälainen, kauneuden maailma nuoren
»kotiopettajan» rinnassa asui — ja että Hän oli saanut kehtolahjaksi
kyvyn tuntea syvästi — niin syvästi, että se usein kuljetti hänet aivan
epätoivon partaalle.
Hesse sai siis tyytyä salaa ihailemaan tyttöä. Hän kuuli
satamakapteenin palvelijoiden juttelevan Kiviojan Tyykosta, joka oli
hänen luokkatoverinsa. Tyykon isä, vanha merimies, oli aikoinaan
purjehtinut kapteeni Hällströmin laivassa, ja äiti, joka varhain
oli jäänyt leskeksi, elätti nyt poikaansa. Hän palveli puotineitinä
eräässä kaupungin suurimmista liikkeistä, ja häntä kutsuttiin rouvaksi,
vaikk'ei ollutkaan kuin tavallisen merimiehen leski. Tämä loi jonkun
verran herrashohdetta Kiviojan Tyykon ylle, ja sitäpaitsi — he asuivat
keskikaupungilla.
Tyyko oli mainio urheilija ja vielä lisäksi erinomainen
kanteleensoittaja. Kun hän voimisteli omatekoisessa teltassaan, oli se
komea näky. Puettuna ihomyötäiseen voimistelupukuun, samanlaiseen kuin
oli markkinoilla esiintyvillä sirkustaiteilijoilla, hän teki mahtavan
vaikutuksen koulupoikiin ja -tyttöihin, joita oli pieni teltta täpösen
täynnä. Varsinkin viimeksimainittuihin. Näiden joukossa oli Malin
kaikkein innokkain. Hän taputti käsiään kiihkeimmin, ja silloin hänen
kauniit keruubinsilmänsä loistivat palavasta ihastuksesta. Jokainen
sivullinenkin huomasi, että tyttö ihan ahmi hänet katseillaan.
Mutta Tyyko teki temppunsa rauhallisesti ja kumarsi yleisölle hieno,
ylhäinen hymy suupielessä. Lyseolaisten keskuudessa kerrottiin
julkisena salaisuutena, ettei Tyyko Malinista välittänyt. Mutta se
vain yllytti toista yhä tulisempaan ihailuun. Veljiensä välityksellä
hän lähetteli tälle salaa pieniä kirjelippusia, joissa oli paljon
huutomerkkejä. Mutta Tyyko silmäsi ne nopeasti läpi, viskasi maahan
ja virkkoi: Tuo rekki ei ole oikein lujassa, se voi tipahtaa maahan
keskellä volttia! Hesse oli toiminut hänen apulaisenaan, jonkinlaisena
sirkusrenkinä, jonka tehtäviin kuului pääsylippujen myynti ja
järjestyksen pito. Ja olipa hän mahtava ollakseen, kun sai näytellä
näinkin tärkeän henkilön osaa tuossa laitoksessa, joka joka syysilta
ja lupapäivä antoi näytäntöjään. Sitäpaitsi kuului hänen tehtäväänsä
matkia opettajia, Ringbomia, Peteä ja lehtori Fogmannia. Hän oli siis
jonkinlainen klovni, niinkuin jokaisessa kunnon sirkuksessa täytyy
olla. Katselijoiden ihastus oli suuri, kun hän esityksensä lopussa
kääntyi heidän puoleensa, heitti päänsä takakenoon ja oikea käsi
koholla huusi Pete Nässlingin äänellä: Holmssöm, naama suoraan! Pojat
ja tytöt nauroivat katketakseen, mutta se joka ei nauranut, oli klovni
itse. Hänen sydämensä itki, sillä hän oli esityksensä aikana pannut
merkille, että Malin koko ajan oli katsellut vain Tyykoa, joka teltan
perällä seisten oli seurannut hänen ilveilyään.
Mutta onnellinen hän silti oli, sillä saihan hän täten nähdä edes
tytön useammin kuin muutoin. Ja sitäpaitsi toiselta puolen — oleskelu
Tyykon läheisyydessä lääkitsi hänen sydämensä haavoja, sillä Tyyko
antoi erinomaisen tunnustuksen hänen näyttelijätaipumuksilleen. Ja
kun hän lisäksi suhtautui kylmästi Maliniin, siirtyi tämän kautta
kuin salaisesta sopimuksesta tytön Tyykoon kohdistunut ihailu hänen
nimelleen — ikäänkuin pankkitalletus. Se oli kyllä itsensä pettämistä,
mutta kerrankos ihminen on pettänyt itsensä Amorin uhriksi jouduttuaan.
Hesse oli kaksinkertainen narri ja vielä kaikkein surullisinta lajia.
Näytöksien loputtua Malin jäi telttaan, ja silloin otti Tyyko esille
kanteleensa. Hän soitteli kaikenlaista, valsseja, polkkia ja pieniä
laulunpätkiä. Mutta kun hän sitten hiljaa ja hillitysti alkoi näppäillä
»Oli kaunis kesäilta» — istui teltassa kaksi nuorta ihmistä, joiden
sydämen tuo sävel sai ihmeellisesti värisemään. Mutta siitä huolimatta
— vaikka ne niin voimakkaasti värähtelivät, ne eivät tavanneet
toisiaan. Siihen oli syynä tuo trikoohon puettu »sirkustaiteilija»,
joka istui jakkaralla keskellä telttaa ja soitti, soitti ylhäisenä ja
välinpitämättömänä, kuin olisivat nämä kantele-esitykset olleet vain
yksi ohjelmannumero lisää. Ja silloin oli Hessen vaikea ajatella,
että Malinin ihailu olisi Tyykon välityksellä noin vain siirtynyt
hänen tililleen. Tyyko näytti sen ottavan vastaan ja panevan syrjään
— aivan kuin jonkin sirkuksen inventaarioon kuuluvan esineen, jota
vastaisuudessa, jossakin toisessa näytöksessä ehkä tultaisiin
tarvitsemaan.
Olisipa hänellä ollut Tyykon taidot — hän ehkä olisi pystynyt paremmin
kilpailemaan! Mutta hän oli perin vähäpätöinen tämän rinnalla, mitä
esim. ulkonäköön tuli. Toveri oli kookas ja solakka, vartalo kuin
muinaiskreikkalaisella ja sitäpaitsi — hänellä oli miellyttävät
kasvonpiirteet. Hänen päänsä oli melkein liian pieni ruumiin kokoon
verrattuna, otsa matala ja pieni suu. Mutta ilme oli harvinaisen
tarmokas. Tämä kaikki miellytti Malinia, ja tuotti Hesselle surua.
Mitä se auttoi, vaikk'ei Tyyko rakastanutkaan, kun Malin kerta oli
niin syvästi kiintynyt häneen. Hesse makasi sohvalla aprikoiden tuota
tuskallista kysymystä. Miten mahtoi oikein olla Malinin laita? Oliko
hän tietoinen Tyykon välinpitämättömyydestä? Hän oli viime kesänä
koettanut ottaa siitä selvää, mutta huonoin tuloksin.
Hän oli loikoillut Hällströmin vinttikamarin sohvalla aivan niinkuin
nyt tässä kotonaan. Piiat olivat askaroineet huoneessa. He olivat
asetelleet mankeloituja vaatteita piirongin laatikoihin. Hän oli
parastaikaa lukenut Hector Malot'n Koditonta. Se oli yksi niitä
kirjoja, joita uskalsi muidenkin läsnäollessa lukea.
Piiat olivat keskustelleet Malinista ja maininneet Tyyko Kiviojan
nimen. Siinä se on eri nätti tyttö eikä ole poikakaan hullumpi! Hän oli
höristänyt korviaan ja virkkanut kuin muina miehinä: Ei se Tyyko välitä
Malinista kynnen mustuaisen vertaa! Piiat olivat tirskuneet eikä hän
ollut uskaltanut katsoa heihin. — Ymmärtääkö Hanna kommerrusta? oli
toinen, Stiina-niminen, kuiskannut toverilleen. Ja sitten oli tirskuttu
taas. Hän oli suuttunut ja ärjäissyt: Mitä te tirskutte täällä! Tehkää
työnne ja lapelkaa matkoihinne! Mutta silloin oli Hanna tuohahtanut:
Onpas tämä nyt olevinaan... mokomakin Laidan kasvatti! Korkealle luulee
kiipeävänsä, mutta katsokoon, ettei nuolaise, ennenkuin tipahtaa! Ja
piiat olivat tempaisseet korin sangoista kiinni ja mennä rymistäneet
alas.
Se oli päivän selvää. Piiatkin olivat siis huomanneet hänen
rakkautensa. Ja itse hän oli sen vielä heille paljastanut. Häntä oli
kiukuttanut, ja kyyneleet olivat kohonneet silmiin. Hän oli heittänyt
Kodittoman nurkkaan ja vaipunut synkkiin mietteisiin.
Mutta se ei ollut kuitenkaan estänyt häntä Malinia ajattelemasta. Hän
vaelsi metsissä, harhaili redin rannalla, ja kaikkialle seurasi häntä
Malin, aina vain Malin. Hän oli tuntikaudet istuskellut rannalla ja
katsellut merta. Aaltojen kohina ja tuulen laulu olivat jonkun verran
tyynnyttäneet hänen sairasta sydäntään. Tuolla autiolla rannalla hän
oli imenyt itseensä meren voimaa ja suolan kirpeyttä. Hän oli jo
saattanut melkein pilkata itseään... uhmata elämää ja koko maailmaa.
— Tuolla tavoin ladattuna hän oli lähtenyt paluumatkalle. Mutta —
Hällströmin huvilan läheisyydessä, suurten koivujen katveessa, oli uhma
jättänyt hänet. Se oli jäänyt tuonne rannalle, noiden myllertävien
laineiden ja tohisevan tuulen leikkitoveriksi. Hänen oli tehnyt mieli
itkeä.
Toisinaan, kun Malin oli sattunut istumaan samassa seurassa, hän oli
tahallansa maininnut Tyykon nimen. Silloin oli tyttö vilkastunut, hänen
silmiinsä oli syttynyt ihmeellinen loiste. Oh, hän olisi voinut tuon
loisteen vuoksi seurata häntä vaikka maailman loppuun! Hän oli istunut
ja kuunnellut Malinin ääntä. Sen sointu oli ollut merkillinen. Siinä
oli väreillyt kokonainen sävelten rikkaus. Hän oli kuunnellut sydän
hellänä — aivan kuin olisi se paljosta takomisesta puutunut niinkuin
käsi, kun hän Tyykon teltassa nosteli painoja. Heinänkortta pureskellen
hän oli tuijotellut eteensä ja havahtunut siihen, että joku nauroi.
Hän oli katsahtanut Maliniin ja ymmärtänyt, että hänestä oli tehty
viittailuja. Itseään häveten hän oli viskannut heinänkorren maahan ja
ruvennut matalalla äänellä selittämään Nestorille Graminaceae-heimon
tuntomerkkejä.
Oh, heinänkorsi — sehän oli aina ollut onnettomien rakastajien turva
avuttomuuden hetkinä!
Mutta — kuitenkin kaikitenkin — se oli sentään ollut ihanaa. Saada
oleskella Malinin läheisyydessä, saada kuunnella hänen äänensä sointia
— olihan sekin jotakin. Koirathan söivät niitä muruja, joita heidän
herrainsa pöydältä putoili. Ja eikö hän ollut jostakin lukenut,
kuinka onneton rakastaja oli ylistänyt kilpakosijansa silmiä: Oi,
te kadehdittavat, jotka saatte hänet nähdä! Hän ei ollut pystynyt
kohoamaan tuollaiseen epäitsekkyyteen. Hän oli ylistänyt omia silmiään!
Niin olivat päivät kuluneet. Hän oli opettanut satamakapteenin
poikaa, syönyt herrasväen kanssa ja — ollut onneton. Välistä hän oli
pistäytynyt Malininkin kotona. Tytön vanhemmat olivat kohdelleet häntä
ystävällisesti. Varsinkin isä oli puhellut paljon hänen kanssaan.
Syvästi uskonnollisena hän oli kääntänyt keskustelun hengellisiin
asioihin. Hesseä ne olivat syvästi liikuttaneet. Matlinilla hän oli
usein saanut kuulla, etteivät hihhulit olleet oikeassa. Isäntäkin oli
kerran sanoa jurauttanut: Nii-en opissa on moni tul-lut hul-luksi.
Vanha merikarhu oli kauhistunut liikutuksia, — Arvaahan sen, et-tä jos
yhtä paik-kaa rau-asta vii-lalla kihnu-tetaan, niin tu-len se ot-taa!
Matlinin ukko oli ollut oikeassa. Hessen sydän oli ottanut tulen, mutta
se ei ollut palanut rakkaudesta Jumalan Poikaan, vaan — Maliniin.
Häntä oli siis aiottu käännyttää —ja välipä tuolla. Jos hän sen kautta
olisi päässyt lähemmäs Malinia, hän olisi kääntynyt. Hän olisi istunut
vaikka viikon seuroissa, jos vain Malin senkään vuoksi olisi rakastanut
häntä. Mutta tyttö kammoi seuroja itsekin, eikä siis ollut kannattanut
uhrautua.
Malinin isä oli käynyt muutamia luokkia lyseota ja muisti vielä vähän
latinaakin. _Fugit irreparabile tempus._ Osasiko Hesse sitä kääntää?
Oh, hän oli suorittanut tehtävän sangen vaivattomasti. Siinä hän
ainakin liikkui omalla alallaan. — Aika kuluu peruuttamattomasti.
Tuo lause oli saanut hänet surulliselle päälle. Oli tuntunut siltä,
kuin sillä olisi ollut jonkinlaista yhteyttä Malinin ja hänen
läheisyydessään vietetyn kesän kanssa. Tyttö luisui pois, yhä
kauemmas... yhä varmemmin, kuta lähemmäs syksy ehti. Oli turhaa
tavoitella häntä enää koulun alettua.
Niin, — se oli alkanut taas, toista kuukautta sitten. Toverit olivat
palanneet itsekukin taholtaan. Oli ollut hauskaa havaita, kuinka
pitkiksi he olivat venyneet. Koli-Onnikin oli kuin mikäkin jättiläinen,
päätä pitempi kaikkia muita. Mutta samanlainen avuton ilme asui yhä
hänen kalvakoilla kasvoillaan, ja samalla tapaa hän pärisytti poskiaan
kuin ennenkin. Hän ei pitänyt koulunkäynnistä. Sohlströmin Lahja oli
myös miehistynyt. Hän oli alkajaispäivänä astellut poikajoukossa kuin
mikäkin ylhäinen... kuin jokin turisti, joka on tullut katsomaan, mitä
nähtävyyksiä tämän kaupungin oppilaitos tarjosi. Hän oli jutellut
harvakseen, mutta hänen olemuksestaan ei ollut hävinnyt tuo tuttu
tyttömäinen leima. Se oli säilynyt, vaikka varsi olikin venynyt ja ääni
käynyt römeämmäksi.
Lahja oli koettanut näyttää miehekkäältä. Paiskatessaan kättä
tovereilleen hän oli mörissyt: Terrr-veh! Mutta pään asento oli
juorunnut, että hänessä oli naista, mamsellia. Hän oli suhtautunut
sangen ystävällisesti Hesseen ja virkahtanut: No... sinä et ainakaan
ole viitsinyt kasvaa! Hän oli lausunut sen ikäänkuin kehuen... kuin
olisi se hänen mielestään ollut jokin erikoinen saavutus.
He olivat saaneet yhden uuden opettajankin — lehtori Johannes
Kilpeläisen. Häntä kutsuttiin »Pikku ryssäksi», koska hän oli kotoisin
Inkerinmaalta. Asianomainen olisi varmaankin ollut tuosta pahoillaan,
jos olisi sen tiennyt, sillä kaikesta päättäen hän oli rehellinen
isänmaan ystävä. Pienenä, punaisena ja käheänä hän seisoi luokan edessä
ja teki selkoa Puolan historiasta.
Juhana III Sobieski — siinä oli miesten mies! Hän ei tyytynyt vain oman
rappeutuvan valtakuntansa kohentamiseen, vaan auttoi naapureitakin. Kun
turkkilaiset 1683 piirittivät Wieniä, hän riensi Itävallalle apuun ja
löi vihollisen kaupungin porttien edustalla. Juhlajumalanpalveluksessa,
joka voiton johdosta Pyhän Tapanin kirkossa pidettiin, saarnasi pappi
tekstistä: Es war ein Mann von Gott gesandt, der hiess Johannes!
Pojat ihastuivat häneen. Todellakin — lehtori Kilpeläinen oli
kuin Jumalan lähettämä tekemään historian tunteja eläviksi.
Entinen oli ollut kuiva ja ikävä. Hän ei ollut välittänyt muusta
kuin vuosiluvuista. Milloin Rooma perustettiin? Milloin Sulla
kuoli? Viimeksimainitulla kysymyksellään hän luuli leikanneensa
hyvänkin viisauden. Sitä ei nim. sanottu oppikirjassa, vaan alkoi
kysymyksessäoleva kappale sanoilla: Seuraavana vuonna Sulla kuoli...
Helppohan oli suorittaa vähennyslasku... 1 pois 79:stä. Tämä opettaja
oli puhunut aina historian luurangosta. Sen muodostivat vuosiluvut.
Hyvä — mutta seitsemäätoista käyvät pojat olisivat halunneet jo hiukan
»lihaakin» maistaa. Sitä antoi nyt heille Kilpeläinen, Pikku ryssä.
Oli toisiakin opettajia, joista he erikoisemmin pitivät, esim. lehtori
Fogman, Petter Gustaf Fogman. Hän opetti kreikkaa.
Hesse muisti aina sen merkillisen päivän, jolloin lehtori Fogman oli
tullut luokkaan ja tiedustellut, ketkä latinan lukijoista halusivat
ruveta kreikkaa opiskelemaan. Se oli tapahtunut viidennellä luokalla.
Heitä oli ilmoittautunut seitsemän. Se oli tuosta vanhan
klassillisuuden ihailijasta nähtävästi tuntunut kovin vähäiseltä,
koskapa hän oli huudahtanut: Ja mitä tulee sitten teistä
toisista? Sallikaa minun sanoa, hyvät herrat... käräjäkirjureita
ja protokollasihteereitä... jonninjoutavia memorialisteja ja
turhanpäiväisiä musteentuhrijoita! Mutta näistä seitsemästä (hän
oli viitannut Hesseen, joka istui edessä) — näistä tulee oppineita
kuin vanhan ajan seitsemän viisasta... professoreja ja tiedemiehiä,
runoilijoita ja taiteilijoita — _doctissimi viri et praeclarissimi_ —
sillä kreikankieli on sivistyksen kruunu, tietäkää se! — Ja hän oli
katsellut muhoillen noita seitsemää uskalikkoa, jotka olivat rohjenneet
lähteä maineen korkeita tikapuita kapuamaan. — Hesseen nähden se
ennustus kuitenkin meni täydellisesti myttyyn, kuten myöhemmin saamme
nähdä.
Lehtori Fogman oli mukava mies. Ääni rämeä, esiintyminen hiukan
karheaa, mutta nauru sydämellistä ja vilpitöntä. Hän suhtautui
oppilaihinsa kuin isä poikiinsa. Kertoen heille kaikenlaisia kaupungin
asioita, rahatoimikamarista köyhäinhoitohallitukseen asti, hän istui
leveänä opettajapöydän takana, heitellen tulitikunpätkiä olkansa
yli. Hänellä oli sellainen omituinen tapa. Pojat saivat kuulla, että
hän, Petter Gustaf Fogman, oli jäsenenä niin hyvin valtuustossa kuin
kirkkoneuvostossakin, ja etteivät asiat ilman häntä olisi saaneet niin
suotuisaa päätöstä kuin mitä saivat. Kaupungin tuloja menoarvio...
Herra varjele! — sellaisia menoeriä, _momentteja_... (lehtori
alleviivasi aina jokaisen vieraskielisen sanan) — aivan kuin olisi
tämä kaupunki jokin Rooma, jota piti suihkukaivoilla ja voittokaarilla
koristaa! Ei — hän, lehtori, oli lyönyt topakasti vastaan, ja nyt
saivat Laidankin asukkaat kiittää häntä veroäyrin halpuudesta. Ja
silloin hän oli merkitsevästi katsahtanut Hesseen.
Hän opetti myös kauppakoulussa ja laski toisinaan leikkiä noilla
sivistyksen lapsipuolilla — niinkuin hän sen oppilaita nimitti.
»Sillinkääntäjät» säälittivät häntä. Miten olisi mahtanut heidän
käydä, jollei suopea Kohtalo, Moira, olisi ohjannut lehtori Fogmannia
ottamaan muutamia tunteja tuon koulun opetusohjelmasta. Nyt heidän
keskuudessaan liikkui mies, joka tunsi Ateenan yhtä hyvin kuin
tämän Pohjois-Pohjanmaan kaupungin, ja kuin säälistä sirotteli
klassillisuuden kultajyväsiä heidän karkeille kämmenilleen.
Toisinaan hän esitelmöi venäläisestä sivistyksestä. Sivistys —
se nyt oli aivan liian hieno sana itäisen naapurimaan oloista
puhuttaessa. Barbaria olisi ollut paremmin paikallaan. Olihan niillä,
ryssärievuilla, tosin uudempi kaunokirjallisuus melkoista. Mutta
yleensä olivat venäläiset niin sivistymättömiä, että ainoastaan yksi
kymmenesosa taisi lukea ja kirjoittaa. Kun entisen keisarin sairauden
aikana annettiin säännöllisesti bulletiineja, joissa hovilääkäri
kulloinkin ilmoitti hallitsijan terveyden tilan, kerääntyi toisinaan
suuri ihmisjoukko jonkin sähköpylvään ympärille odottamaan, että
olisi joku lukutaitoinen ilmestynyt joukkoon tulkitsemaan tuota
valkoista paperia... Niin ryökäleen _analfabeettejä_ ne olivat! (A
propos — mistä muuten johtui sana _analfabeetti?_) Samppa Gutzén sai
siihen vastata, ja esitys jatkui. Kuta pitemmälle lehtori ehti, sitä
sivistymättömämmiksi muuttuivat ryssäparat. Lopuksi ei koko avarasta
Venäjänmaasta löytynyt juuri ainoatakaan, joka olisi osannut lukea ja
kirjoittaa. Sellaisia musikoita ne olivat!
Joka syyslukukauden alussa hän muuten piti tuon saman esityksen
vasta-alkajille. Pojilla oli tallessa tuo puhe, jonka joku koiranleuka
oli joskus pikakirjoituksella merkinnyt muistiin. Siinä kävi
venäläisten yhtä ohrasesti. Sivistymättömiä, tietämättömiä raukkoja,
jotka eivät osanneet muuta kuin moliu... jumalankuvaa kumartaa! Jota
vastoin Kreikassa... siellä runoili jokainen suutari ja räätälikin!
Yksin loppulausekin oli uskollisesti jäljennetty: Aloitetaanpa nyt
niitä aakkosia! — Se huvitti poikia tavattomasti.
Mutta — välipä sillä. Kuten sanottu — tunnit muodostuivat hauskoiksi.
Oli parhaillaan Venäjän ja Japanin sota. Pojat seurasivat innostuksella
sotauutisia, ja jokaisesta ryssien tappiosta iloittiin. Lehtori oli
myös tavattoman innostunut. Toinen puoli tunnista kulutettiin viime
taistelujen selostamiseen.
Missäs olivat nyt ryssät selkäänsä saaneet? Pojat: Shaho-joella!
Lehtori: Kuinka paljon oli kaatunut kummallakin puolen? He lukivat kuin
kirjasta: 40.000 venäläistä ja 20.000 japaneesia!
Niin... se oli kuitenkin tainnut jäädä ratkaisematta se taistelu. Mutta
— kuka osasi sen laulun, jossa puhuttiin Jantain kaivoista?
Osattiinhan se — joka pekka. Hesse sai lausua sen:
Japaneesit Jantaissa
kaivoja punttaa,
Kuropatki laivallansa
pakohon jo junttaa...
Niin... ne kansanmiehet olivat toisinaan mestareita lauluja tekemään.
Kukaties sekin mies, joka oli nämä säkeet kirjoittanut, olisi oppia
saatuaan kyennyt niittämään laakereita _Muusain_ palveluksessa. Ja
lehtori siveli miettiväisenä partaansa ja katseli kirkkopuistoon, jossa
runoilijan patsaan päälaelle oli yöllä satanut lunta. Tänä vuonna tuli
talvi varhain.
Mutta — noista vapaaseen haasteluun käytetyistä hetkistä huolimatta,
ehdittiin läksyt sentään mainiosti läpikäydä. Äläpäs, että Fogman
olisi niitä unohtanut, vaikka he toisinaan sitä toivoivat! Lehtori
jutteli lapsistaan. Olivatko pojat panneet merkille, että tytöt
tulivat isäänsä ja pojat äitiinsä? Joo... hänelläkin oli tytär,
Aino Somikki Suometar, joka oli etevä, niin tavattoman etevä! Neljä
laudaturia ylioppilaskirjoituksissa! Mutta Aino Somikki oli tullutkin
häneen, itse pappaan, jolla ei myöskään ollut pää puusta. Jota vastoin
pojat... (lehtori hymyili säälivästi)... Kauko-parkakin tyhmä kuin
pässi. Hänestä saattoi sanoa, että hänen päässään oli vain surmjölk,
karduspapper o' knapustenar... Mutta — hän oli tullutkin äitiinsä...
He nauroivat, ja sekös yllytti lehtoria jatkamaan. Hän kertoi
kävelyretkistään. Hänen oli tapana iltaisin tehdä pieni _rondi_...
kiertää sieltä Laidan ja aseman kautta. Kuten roomalainen senaattori
hän halusi todeta, että yhteiskunta kehittyi säännöllisesti. Näillä
retkillään hänellä tavallisesti oli mukanaan rouvansa ja pystykorvansa,
»Huli». Mutta — omituista: kun hän aloitti esityksensä, hän melkein
poikkeuksetta sanoi: Minä, Huli ja mamma. Siitä saivat oppilaat arvata,
että hän piti Hulia vaimoaan viisaampana.
Tuo kaikki olisi tuntunut jonkun verran ilkeältä, jollei sitä olisi
osattu ottaa huumorin kannalta. Ymmärrettiin, että lehtori tahtoi
ennen kaikkea korostaa itseään, ja siinä joutui rouva-parka kuin
vahingossa viimeiseksi. Ja huumorin kannalta sen otti lehtorikin —
kaiken muun paitsi itsensä korostamisen. Siinä hän ei ymmärtänyt
leikkiä ollenkaan, eikä siitä uskallettu koskaan leikillä puhua —
paitsi äärimmäisen varovaisessa muodossa. Mutta silloinkin piti
siihen lisätä hyvä annos jotakin hyväntahtoisen kehuvaa — ja lehtori
nielaisi leikin sydämellisesti nauraa röhöttäen. Hän piti siitä, että
oppilaat kääntyivät hänen puoleensa kaikenlaisissa asioissa. Ja pojat
käyttivätkin sitä hyväkseen. Mutta se ei koskaan onnistunut tunnin
alussa. Ei — ensin oli koulutehtävä suoritettava ja sitten vasta
tarinoitiin. _Res severas in crastinum differo_ — se ei käynyt päinsä
hänen, Petter Gustaf Fogmanin, tunnilla. Nuo tunnit muodostuivat
niin rattoisiksi, että venäjänlukijat kateellisina kuuntelivat
»grekiläisten» kertomuksia. Ja taisipa yksi ja toinen heistä katua,
ettei ollut valinnut kreikkaa venäjän asemesta.
Hesse oli päässyt heti alussa hyviin väleihin lehtori Fogmanin kanssa.
Kieliä rakastavana hän suuresti innostui tuohon vanhan Hellaan
kieleen. Siinä oli hänen mielestään samanlaista juhlallisuutta ja
arvokkuutta kuin latinassakin, vaikka viimeksimainittu sittenkin oli
arkipäiväisempää... kuin jollakin tavoin kovempaa ja kalskahtavampaa.
Se kai johtui siitä, että sen käyttäjät olivat haastaneet maailmalle
enimmäkseen miekoin, kilvin ja keihäin — kun taas kreikkalaiset olivat
puhuneet ihmiskunnalle lauluin, soitoin ja seppelin. Se oli antanut
tälle kielelle sen suurenmoisen sulavuuden, sen sointurikkauden
ja hämmästyttävän notkeuden, josta sitten myöhempinä aikoina
myös roomalaiset ottivat oppia. Hesse oli huumaantunut. Hänen
seitsentoistavuotias sydämensä oli herkkä ja vastaanottavainen.
Siinä oli rakkaus pitänyt juhliaan — joskin sangen surunvoittoisia.
Mutta — juuri sen vuoksi hän ymmärsi erinomaisesti noita muinaisen
Hellaan traagillisia henkilöluomia, joille ei ole vertaa minkään
maan kirjallisuudessa. Hän tuli sangen murheelliseksi kuullessaan
Oidipoksen onnettomasta elämästä, ja Antigonen kaunis satu liikutti
häntä ihan kyyneliin. Hän itki hautakammioon suljetun neidon surullista
loppua, ja haltioitui ajatellessaan, että Haimon, Kreonin poika,
Antigonen sulho, surmasi itsensä morsiamen ruumiin ääressä. Noissa
molemmissa kertomuksissa esiintyi rakkaus ihmisen kärsimyksenä —
vääjäämättömänä kohtalona, jota ei voitu välttää. Ja hänen surullinen
sydämensä joi lohtua Ariadnen murheellisesta tarinasta, joka kaikessa
traagillisuudessaan oli kaunis kuin kesäisen auringon lasku...
Näihin aikoihin hän hautaili toista rakkauttaan. Sekin oli jäänyt
autiolle saarelle yksikseen, ja sen oli siis kuoltava nälkään. Mutta —
kuolinkamppailu ei enää tuntunut niin vaikealta kuin alussa. Rakkauden
esine vaelsi aivan kylmänä hänen ohitseen. Näytti, kuin ei Malin olisi
halunnut tunteakaan häntä.
Toissa päivänä hän oli viimeksi pistäytynyt tytön kotona. Olihan
hänellä hyvä syy, kun veljet olivat luokkatovereita. Mutta keittiössä
olivat Hanna ja Stiina virnistelleet hänelle, kun hän oli tiedustanut,
oliko Ruben kotona. Se oli Malinin vanhempi veli.
Malinia kai sinä tähtäät! oli Hanna nauranut.
Se oli ollut sellainen isku, jota oli mahdoton toista kertaa kestää.
Mokomatkin luntut! Hän oli puhaltanut portista kadulle tulipunaisena
vihasta. Ikipäivinä hän ei astuisi siihen taloon!
Eikä hän astunutkaan. Hän haki lohdutusta muualta. Ja tällä kertaa hän
sitä löysi.