X.

Hessen päästessä lyseon kolmannelle luokalle muutti perhe Matlinilta

pois rautatien taakse, sinne syntyneeseen uuteen kaupungin osaan. He

saivat huoneen Pasasen talosta, pihan perältä. Olosuhteet muuttuivat

siten, että entisten kahden huoneen asemasta heillä nyt oli vain yksi.

Mutta se oli tilava, ja siinä oli kaksi ikkunaa.

Hessen pöytä sijoitettiin toisen ikkunan ääreen, joka antoi

asuinrakennuksen ja navetan väliseen solaan. Siinä oli kuitenkin

tarpeeksi valoisaa, joten Hesse saattoi vaivatta syventyä

koulukirjoihinsa.

Niitä olikin monenlaisia. Matematiikka oli vanhaa tuttua vielä

kansakouluajoilta, samoin uskonto. Mutta kielet olivat uusia aineita —

ruotsi ja latina — ja niitä takoi Hesse nyt päähänsä kaikin voimin.

Sellainen voimakas ja selvä kieli, jonka rakenne oli kuin rautaa. Se

kalskahti teräkseltä eikä sitä syyttä kutsuttu »urosten kieleksi».

Predikaattikin aina viimeisenä... kuin turvallinen paimen, joka kaitsi

edellään kulkevaa pientä karjaa... subjektia, objektia ja niiden

attribuutteja. Hesse rakastui latinankieleen heti alussa, ja siitä tuli

ainekirjoituksen ohella hänen lempiaineensa.

Mutta olipa heillä opettajatkin sellaiset, että sai vertaisia

hakea. Pete — Nässlingin maisteri oli kuin ilmetty roomalainen,

vaikka käyttikin täyspartaa ja kampasi viiksensä suurelle kaarelle

suun eteen. Mutta sieltä tuli silti ääntä kuin torvesta... välistä

römeämpää, välistä kimakampaa. Holmssöm, naama suoraan! Miten kuuluu

_pellere-verbin_ teema? Pullo, pupuli, pulsum, pullere. Vai pulloista

se Colérus... se on hieman liian aikaista. Istu, pitkä mies! — Ja

Koli-Onni oli katsellut neuvottomana ympärilleen kuin vastamäen alle

pysähtynyt rahtikoni ja pärisyttänyt poskiaan juuri niinkuin hevonen.

Se oli eri menoa! Teemoja ja taivutusta... ylös, alas... edes ja

takaisin! Mutta opittiinpa syntaxis, lauseoppi, ja sanojen sukusäännöt.

Gutzénin Samppa pani _nauta-sanalle_ feminiinisen adjektiiviattribuutin

— _nauta impavida._ Siitäkös Pete raivostui! _Nauta impavidus._

Kyllähän Sohlstråhlekin tietää, että merimiehillä on pikiset pöksyt!

Hän oli insinöörin poika Tervasaarelta.

Mutta hyvä se Pete oli, vaikka karjuikin yhtenään. Sitä ihan pelkäsi,

jos ei ollut tottunut sen komentoon. Mutta väliajoilla — esim.

kirjastossa, kun Hesse kävi uusia kirjoja hakemassa, se jutteli

toisinaan kuin isä pojalleen, vaikka sitten yht'äkkiä jäykistyikin taas

ja katseli kuin kuvapatsas. Hesse pääsi heti alussa hyviin väleihin

hänen kanssaan ja ensimmäinen arvosana latinassa oli kirkas kymppi. Se

pysyi samana läpi koko koulun.

Rehtori Ringbom oli toisenlainen, ankara hänkin, mutta herätti enemmän

luottamusta kuin kiivas ja tuittupäinen Pete. Hän purjehti luokkaan

oikea kylki edellä, ja silloin vallitsi hiiskahtamaton hiljaisuus.

Nimen kirjoittaminen päiväkirjaan tuntui hänestä toisarvoiselta työltä;

hän paloi halusta päästä opetukseen käsiksi. Ja silloin hän oli

suurenmoinen.

Hän loihti esiin Vanhan Testamentin henkilöt yhden toisensa jälkeen...

veisti ne kuin graniittiin ja asetti oppilastensa nähtäväksi. Hän

innostui kuvatessaan Abrahamin koetusta: Katsokaapa sellaista

sankaruutta ja nöyryyttä! Mies menee omaa poikaansa uhraamaan eikä

hetkeäkään epäile. Se on suurta! — Ja sitten hän asteli ikkunan ääreen

ja katseli kadulle, kädet selän takana, kuin antaakseen vaikutelman

viimeisestä henkilöluomastaan syvän hiljaisuuden vallitessa painua

poikien mieleen.

Hänen tunnillaan ei tehnyt mieli vilistellä. Iinatin Kallekin, vaikka

olikin veikeä temppuilemaan, istui hiljaa, kädet ristissä, katsellen

pelonsekaisella kunnioituksella tuota tukevaa, sileäksi ajeltua

miestä, joka verkkaan, pää hiukan etukumarassa, kääntyi luokkaan päin

opetustansa jatkamaan. Hesse pani merkille, että rehtorin tukka vivahti

keltaiseen, kun aurinko siihen paistoi. Hän tunsi hyvää mieltä sen

johdosta. Olihan leijona keltainen, ja Ringbomin rehtorissa oli sangen

paljon leijonaa.

Pojat kuuntelivat jännityksellä. Rehtori kuvasi Jaakobin tulon enonsa

luo ja hänen ensimmäisen kokemuksensa tästä samaisesta enosta.

Kauppias, ilmetty kauppias se Laaban!

Hessen mieleen muistui »Piika-Junnu», jolla oli pieni sekatavarakauppa

Laidalla. Hän oli vanhapoika ja jokseenkin naismainen. Siitä hän

oli tuon liikanimensäkin saanut. Kun hän seisoi tiskinsä takana ja

mairein naamoin jutteli ostajan kanssa, ei yhtään saattanut luottaa,

mitä sieltä kulloinkin sai. — Tuoretta kahvileipää... jaha, mikäs sen

nätimpi! — Mutta yhtäkaikki — kun käärö kotona avattiin, löytyikin

sieltä nisukukko, kova kuin kivi.

Sellainen mies —juuri kuin Laaban!

Nyt he olivat Uuden Testamentin puolella. Mutta mistä lie johtunut —

se ei tuntunut läheskään niin mielenkiintoiselta kuin vanha. Rehtori

opetti yhtä lämpimästi, innostui ja maalasi, mutta sittenkin se oli

toisenlaista. Olivatko nuo vertaukset, ylimmäispapilliset rukoukset ja

ennen kaikkea synti Pyhää Henkeä vastaan liian vaikeatajuisia? Ehkä —

tai kuka sen tiesi. Mutta rehtori oli paremmin omassa ympäristössään

Mooseksen, Joosuan, kuningas Daavidin ja profeettain seurassa. Hesse

muisti Helmisen Kalle-vainajan arvostelun: Ei Uusi Testamentti ole

yhtään jännittävää. Ja se tuntui pitävän paikkansa.

Vanhan Testamentin henkilöt, sellaiset kuin Jaakob ja Eesau, Saul ja

Jonatan olivat tavallisia ihmisiä. Ne vihasivat ja rakastivat, surivat

ja iloitsivat. Kyllähän apostolitkin olivat ihmisiä, mutta he eivät

tuntuneet välittävän mitään tästä maallisesta. He olivat liiaksi

ylimaailmallisia. Mutta kun Ruut sanoi Noomille: »Mihin sinä menet,

sinne minäkin menen, ja mihin sinä jäät, sinne minäkin jään», niin sitä

saattoi ymmärtää. Sillä siinä puhui rakkaus.

Hesse oli rakastunut — kuinka monennen kerran, sitä hän ei itsekään

olisi pystynyt sanomaan. Jos ne entiset nyt olivat sen arvoisia, että

olisivat ansainneet rakastumisen nimen. Mutta nyt oli toista. Hän

istui pöytänsä ääressä latinankirja avoinna edessään, mutta ajatukset

pujahtivat yli pihan — Viktorian luo.

He asuivat kadun varressa pihan toisella puolen — Viktoria ja hänen

vanhempansa. Isä oli suomalainen, mutta naimisissa ruotsinmaalaisen

naisen kanssa. Rouva Viklund, kähärätukkainen, punaposkinen nainen, ei

osannut sanaakaan suomea. He olivat äsken muuttaneet Ruotsista, jossa

Viktorian isä oli oleskellut nuoresta poikasesta saakka.

He olivat asettuneet tähän taloon suunnilleen samoihin aikoihin,

kumpikin perhe. Kun Hesse muutamana päivänä palasi koulusta, hän

kohtasi portilla noin kaksitoistavuotisen tytön, joka näytti vieraalta.

Vilkaisten häneen vain ohimennen tämä juoksi kadulle, ja Hesse huomasi

hänen poikkeavan naapurissa olevaan ruokatavarakauppaan. Sen verran oli

Hesse ehtinyt nähdä, että tyttö oli soikeamuotoinen, suoranenäinen, ja

että hänellä oli hymyilevät sinisilmät ja vaalea, kiharainen tukka.

Hän tiedusteli äidiltä, tiesikö tämä mitään.

Joo... eilen oli muuttanut ruotsalainen perhe jostakin... mies ja vaimo

sekä kaksi lasta. Eivät osanneet suomen sanaakaan — jaa... mies taisi

osata, sillä hän oli kuulemma suomalainen. Mutta kotona puhuttiin

silkkaa ruotsia. Niin oli Sahlmanska kertonut, sillä hän asui seinän

takana...

Ruotsalainen tyttö heidän pihassaan! Hessen sydän löi kuuluvasti. Sehän

oli taivaan armoa. Hän saattaisi jutella sen kanssa vähän. Olihan hän

nyt lukenut ruotsia jo kohta kolme vuotta. — Tycker du om mig? Jag

tycker om dig. Hvad heter du? Jag heter Hesse. — Kunpa siihen pian

tutustuisi!

Seuraavana päivänä, kun hän taas palasi koulusta, hyppäsi kaksi tyttöä

nuoraa Pasasen pihalla. Toinen oli pieni, arviolta yhdeksänvuotias.

Liian lapsi minulle, ajatteli Hesse tarkastellen vanhempaa. Oh, hän oli

suloinen, äärettömän suloinen!

Viktoria, sir du den där pojken.

Tämän ylhäisen nimen omistajatar oli heittänyt hyppynsä ja pysähtynyt

häntä katsomaan. Hän oli seisonut siinä kirjat kainalossa, latinan

kielioppi päällimmäisenä. Oh, hän oli kyllä tarpeeksi oppinut noiden

seuralaiseksi!

Go' da'! Vi träffades ju i går? Vi bor här också!

Nipin napin oli Hesse sen tajunnut, sillä tyttö lauloi puhuessaan,

lauloi kuin enkeli. Hän nauroi ja osoitti vastapäätä olevaa ovea, jossa

kiilteli messinkinen nimikilpi. Hesse oli kurkistanut siihen: Victor

Viklund, byggmästare. Vai niin...

Olipa se hienoa! Mutta samanlainen kilpi komeili heidänkin ovellaan,

vaikk'ei ollutkaan yhtä kiiltävä. Heikki Karlsson, seisoi siinä.

Vi bo där!

Kuinka hän oli punastunut! Se oli ollut ensimmäinen kerta,

jolloin hän puhui ruotsia jonkun kanssa. Eihän sitä tarvittu

tässä supisuomalaisessa kaupungissa, jossa ruotsalaisia asui vain

kourallinen. Mutta niille pidettiin joka sunnuntai omat kirkonmenot

— ja vielä iltakirkkokin silloin tällöin. Yhtä vähän väkeä kuin

ruotsalaisessa iltakirkossa, se oli sananpartena kaupungissa. Siitäkin

päättäen ei noita hienomman kielen käyttäjiä ollut paljon.

Mutta nyt oli tullut neljä henkeä lisää — nämä lapset ja heidän

vanhempansa. Hesse ei suinkaan ollut arvostellut asiaa tilaston

kannalta. Hänestä oli vain tuntunut mukavalta, että Pasasen pihassa

puhuttiin ruotsia. Osasihan Myllyläkin, Karstenin nahkuri, sitä jonkun

verran. Sillä humalassa ollessaan hän aina sanoi: Har den äran! — ja

suudella moiskautti kädelle. Se oli sellainen omituinen mies, joka

haisi nahalle, mutta käyttäytyi silti kuin vanhan ajan kavaljeeri.

Hänellä oli sellainen kiitollisuudesta lainehtiva sydän koko maailmaa

kohtaan.

Niin oli tuttavuus alkanut. Viktoria! (Hesse lausui u-äänteen pitkään,

työntäen huulensa torvelle, silloin kuin hän oli yksin. Mutta tytön

kanssa leikkiessään hän koetti lausua sen niin luonnollisesti kuin

mahdollista.) Se oli kaunis nimi. Ja se sopi hänelle — tuolle naapurin

tyttärelle, joka käyttäytyi ylhäisesti kuin kuningatar.

Mutta — toisinaan vain. Tavallisesti hän pyrähti Karlssonin puolelle

rajuna kuin tuulispää, palmikko leiskuen ja silmät tulta täynnä.

Niinkuin nytkin.

Ovi oli lennähtänyt auki ja kynnyksellä seisoi Viktoria, toinen käsi

oven rivassa, toinen ovenpieltä vasten nojallaan. Hän oli kuin nuori

Diana, joka yht'äkkiä oli laukaissut siihen, silmät leimuten, jäsenet

jännityksestä vavisten, valmiina heti häviämään yhtä rajusti kuin oli

tullutkin, mutta myös valmiina hyppäämään kynnyksen sisäpuolelle, jos

häntä kutsuttiin.

Hesse hypähti ylös. Hänen poskilleen kohosi voimakas puna.

Viktoria! huudahti hän.

Tyttö hyppäsi huoneeseen, sulki oven ja oli silmänräpäyksessä Hessen

pöydän luona.

Läser du?

Hänen matala äänensä soinnahti hiukan karkeasti. Se olikin ainoa

puutteellisuus Viktoriassa, että hän puhui kuin mies. Mutta Hesse

unohti sen aina hänen läheisyydessään.

Tyttö nojasi pöytää vasten, seisoen aivan pojan vieressä. Hessen sydän

rupesi hakkaamaan, ja poskien puna yhä tummeni. Hän tunsi hajuveden

tuoksun. Kas... se käytti jo sellaista... sen äiti oli sille varmaankin

antanut.

Du luktar bra!

Tyttö katsahti häneen suurin silmin, punastui ja purskahti sitten

nauruun.

Doftar — ska' du säja.

Oh, kuinka Hesse häpesi! Kuinka hän oli sanonutkin niin tyhmästi!

Luktaaminenhan oli jotakin muuta. Äitikin sanoi joskus tuodessaan

hänelle aamulla kahvia sänkyyn: Jopa sinä luktaat... hyhhyh! Ja olihan

opettajakin koulussa teroittanut näiden sanojen eroa. Hän oli kuin

puusta pudonnut.

Ack, va' du ronnar! Nå... vi ska' si vidare.

He uppoutuivat kirjoihin, joita Hesse näytteli. Hän selitteli, mikä oli

mitäkin ainetta. Tuossa on algebraata ja tuossa geometriaa... ja tämä

tässä oli latinaa. Katsopas: _Amicus amico carus est._ Etpä tiedä, mitä

se merkitsee.

Mitä? Tyttö karahti ihan punaiseksi. Oliko se jotakin...? Miksei Hesse

saattanut sanoa? Hyi, kuinka hän oli ilkeä! Varmasti se oli jotakin...

jotakin...

Mitä?

Kyllä sinä tiedät.

Mitä... mitä ihmeessä? Ja nyt karahti Hesse vuorostaan punaiseksi kuin

krapu.

Kas niin... sinä punastut! Hyi sinua! Ja Viktoria katseli ympärilleen

hiukan hätääntyneenä, kuin olisi aikonut paeta.

Hesse toimitti: Ei se ole mitään pahaa.

No, miks'et voi sanoa, mitä se on?

Minä sanon sen joskus toiste... joskus... Hän ei muistanut, mitä oli

»kahden kesken» ruotsiksi. Tuo hänen keskeytyksensä aiheutti uuden

väärinkäsityksen. Tyttö sanoi hiljaa hyvästit ja lähti.

Hessen mieliala painui, häntä melkein itketti. Hän rakasti Viktoriaa,

rakasti koulupojan koko palavalla mielellä. Hän olisi voinut mennä

vaikka tuleen Viktorian vuoksi. Että tämä saattoikin jättää hänet

näin... lähteä kylmästi pois! Se oli ensimmäinen kerta, jolloin hän

vaistosi naissydämen vaihtelevaisuuden.

Hänen täytyi lähteä ulos. Äiti huomasi pojan levottomuuden. Hän ei

ollut monta sanaa ymmärtänyt lasten keskustelusta, sillä vaikka hän oli

palvellutkin seppä Oxelstenilla, ei hän ruotsia osannut. Intte rööra

sokkerpiitana! — se oli ainoa ruotsi, jonka äiti taisi.

Nyt hän puuttui asiaan: Mikä sinulle tuli?

Eipähän mikään... menen vain hiukan ulos.

Miksi Viktoria läksi niin äkkiä pois?

Hesse punastui: En minä tiedä... kai sen piti mennä syömään.

Hän tuli pihalle ja pälyili sen yli toiselle puolen. Sydän oli raskas.

Eikö kukaan koskaan kykenisi katsomaan hänen poveensa, jossa asui

sellainen tunteiden rikkaus, sellainen ylitsevuotava rakkauden kaipuu,

joka tällaisina talvi-iltoina vetosi itse taivaan tähtiin?

Hän katseli korkeuteen. Siellä tuikkivat tähdet kylminä,

välinpitämättöminä, saavuttamattomassa etäisyydessään. Eikö niitä

liikuttanut rakastuneen koulupojan tuskat? Tantaloksen tuskat! (Hesse

oli lukenut niistä.) Tantalos seisoi Manalassa leukaa myöten vedessä,

mutta aina kun hän yritti sammuttaa janoaan, imeytyi vesi maahan...

Viktoriaa ei näkynyt. Hesse hiipi yli pihan ja sipaisi sivumennessään

Viklundin oven kädensijaa. Hänen teki mieli suudella sitä. Ah... siihen

oli Viktorian käsi tarttunut niin monen monta kertaa! Hän tunsi olonsa

perin kurjaksi. Yht'äkkiä hän, muisti nuoren Ravenswoodin. Nyt olisi

aika ratsastaa Ahdin virtaan, sillä Lucy Ashton oli hyljännyt hänet...

Mutta — eipä ollutkaan hyljännyt. Sieltä tupsahti Viktoria pihalle,

öljykannu kädessä. Hänen piti mennä kaupungille öljyä ostamaan.

Tule mukaan!

Hesse riemastui: Todellako —? Tarkoittiko Viktoria totta?

Tule mukaan! Mennään yhdessä.

Tietysti, tietysti... eihän Hesse muuta toivonutkaan kuin saada kulkea

Viktorian kanssa yhdessä — aina, aina vain.

Hän virkkoi: Laidan pojat ovat sellaisia katurakkeja, että pieksävät

jokaisen. Mutta kyllä minä näytän niille!

He lähtivät. Oli varhaistalvi, ja pienet lätäköt jo jäässä. Niitä oli

rivissä pitkin katukäytävää, ja he luistelivat peräkanaa. _Amicus amico

carus est_ — noiden sanojen aiheuttama väärinkäsitys oli unohdettu.

Niitä ei oltu vielä ratkaistu. Nyt ne soivat Hessen mielessä kuin

joulukulkuset. Hän ei yhtään kiinnittänyt huomiota siihen, että tuossa

latinankielisessä lauseessa puhuttiin miesystävästä.

He luistelivat menemään, ja pahemmissa paikoin sai Hesse tukea

Viktoriaa. Tuntui suloiselta ottaa kiinni hänen pehmeästä

käsivarrestaan. Oliko kaikilla tytöillä noin pehmoiset käsivarret?

Hesse ei ollut sitä ennen huomannut, sillä omaa sisarta ei tule

käsitellyksi samalla mielellä.

Heillä oli hauskaa. Hesse kertoi laittavansa luistinradan Pasasen

pihalle. Siinä olisi heidän sitten yhdessä soma luistella.

Mutta antoiko Pasasen emäntä luvan laittaa?

Kyllä... hän oli jo kysynyt luvan. Se jäädytettäisiin oikein

kunnollisesti. Metsästä noudettaisiin kuusennäreitä ja reunustettaisiin

rata niillä. Siitä tulisi komea laitos.

Viktoria innostui. Hän otti Hesseä kädestä, ja he juoksivat yli

ylikäytävän Matlinin portille saakka. Maija tohahti heitä vastaan.

No, kenenkä se Kaalsonnin Hesse nyt on käsikynkkäänsä saanut?

Se Maija! Sen piti aina sattua juuri parhaaseen aikaan!

Nyt hän oli jo varma, että Viktoria tykkäsi hänestä. Nyt hän saattoi

ehkä tuon lauseenkin suomentaa.

He kulkivat jo kaukana...hihhulien rukoushuoneen kohdalla. Hesse

rohkaisi mielensä:

Haluatko, niin sanon, mitä se lause merkitsee? Hänen sydämensä löi ja

puna kohosi poskille.

Mikä lause?

Oliko Viktoria jo unohtanut? Se latinankielinen...

Tyttö pysähtyi ja tarttui poikaa kädestä. Katsoen häntä kiinteästi

silmiin hän huudahti: Jaa se... se... mutta sano se oikein! Älä narraa

minua!

Oi, kuinka Hesse tunsi itsensä onnelliseksi! Hänkö narraisi

Viktorialle! Eikö tämä huomannut, kuinka rakkaus loisti jokaisesta

hänen takkinsa napistakin?

Sano nyt!

Hesse aprikoi vielä hetkisen. Hän ehkä heittäisi kaikki yhden koriin

varaan. Oliko järkevää tunnustaa rakkauttansa noin... ihan keskellä

katua?

'Ystävä on rakas ystävälle', sai hän lopulta sanotuksi ja tarkkasi

jännityksellä, minkälaisen vaikutuksen nuo taikasanat tekisivät.

He eivät huomanneet, että rukoushuoneen portista sukelsi kadulle kaksi

tukevaa muijaa, jotka keskustelivat uskon asioista. Toinen heistä oli

kuullut Hessen sanat.

Kun jo kakaratkin kavulla kurttiseeraavat! Hävetkää!

Viktoria hätkähti. Hän katsoi Hesseen hätääntyneesti ja kysyi: Mitä ne

puhuivat kurttiseerauksesta. Ah... mennään pois!

Hessen yritys oli rauennut. Hän ei ollut päässyt selville, tykkäsikö

Viktoria hänestä vai ei. Vaieten ja alakuloisena hän lähti astumaan

tytön rinnalla. Hänet oli vallannut niin omituinen lamaannus.

Paluumatkalla Viktoria jutteli vilkkaasti ja ihmetteli, miksi poika

kulki niin vaieten. Hän kysyikin sitä kerran, mutta Hesse murahti vain

jotakin.

Kotiportilla hän virkkoi: Hyi... kurttiseeraus! Hävyttömät akat! Sehän

on rumaa! Ja nyökäyttäen Hesselle päätään hän livahti sisään.

Joulun korvissa Viklundit muuttivat pois, juuri kun Hesse oli saanut

ratansa valmiiksi. Sitä ei ennätetty edes vihkiä. Hän oli raahannut

kuusennäreet, jäädyttänyt radan kunnollisesti ja koko ajan saanut

tapella naapurin poikain kanssa, jotka pyrkivät osille. Ei — hän ei

ottaisi ketään. Hän halusi luistella vain Viktorian kanssa.

Mutta nämä lähtivät. He olivat vuokranneet asunnon Salmesta, muutamasta

huvilasta, joka kuului sahalle. Hesse suri vilpittömästi heidän

muuttoaan.

Vain kerran hän teki retken Viktorian uuteen kotiin, joulun ja

uudenvuoden välissä. Hän hiihti tuon kolmen kilometrin matkan sydän

odotuksesta vavisten. Mutta pian hän sieltä palasi. Viktoria ei ollut

jutellut muista kuin sahan förvalttarin pojista, ja sitä oli ollut

kovin raskas kuunnella. — Det strömmar så... där i stranden — oli

havainto, johon vedoten hän oli heittänyt hyvästit. Ranta oli ollut

porevettä tulvillaan, ja hän oli jo tullessa kastellut jalkansa

pahanpäiväisesti. Ja kaikki tuo Viktorian vuoksi — Viktorian, joka ei

välittänyt hänestä!

Olisihan hänen pitänyt se jo ennemmin huomata. Viktoriahan oli

muuttopäivänäkin ollut iloinen — hyvästilläkin käydessään oli vain

nauranut. Ei Hesse voinut sellaista käsittää. Joka rakasti, se suri.

Hessen mielestä ne olivat melkein yksi ja sama asia.

Uudenvuoden aattoilta, myöhäinen.

Hesse istuu luistinratansa raunioilla alakuloisena. Naapurin pojat

olivat käyneet sen särkemässä muutamana iltana. Se oli kosto siitä,

ettei hän ollut ottanut niitä osille.

Mutta mitäpä siitä! Mitäpä hän luistinradalla, kun ei ollut kerran,

kenen kanssa olisi luistellut. Hänen oli vain tullut tavaksi istuskella

täällä toisinaan — Viktoriaa muistellen.

Pakkanen oli kireä ja nurkat paukkuivat. Sisällä isä sytytti

joulukuusta vuoden viimeisen illan kunniaksi, mutta hänen ei tehnyt

mieli ottaa siihen osaa. Äiti oli jo pari kertaa käynyt häntä

huhuilemassa, mutta hän ei ollut liikahtanutkaan. Mitäpä hän siellä...

iloitkoot ne, joilla oli ilon syytä...

Hänen silmiinsä kohoavat kyynelet. Oli niin soma maata selällään ja

katsella taivasta. Kyynelten läpi näyttivät tähdet toisenlaisilta

kuin tavallisesti. Ne kipinöivät ja välkkyivät — ja sitten yht'äkkiä

kuin särkyivät... hajosivat pieniksi palasiksi. Hessestä tuntui, kuin

olisi siellä ylhäälläkin tänä vuoden viimeisenä iltana vallinnut hätä

ja levottomuus. Viisitoistavuotias koulupoika jossakin tuon pyöreän

kiertotähden pinnalla, jota kutsuttiin Maaksi, kärsi, kärsi niin, että

sydän oli pakahtumaisillaan. Enkelit hätäilivät ja rukoilivat Jumalaa

ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin, jotta tuo poikaraukka saataisiin

sisään, sillä aivanhan se paleltui pakkasessa maatessaan.

Samassa hoiperteli joku portista sisään ja juopunut ääni lauloi

rämäkästi:

Mieleni rientää maasta pois,

kun katson taivasta.

En enää täällä olla vois,

en enää täällä olla vois.

Koska pääsen vaivasta?

Hesse kavahti istumaan. Myllylä! Ja ihan päissään!

Hän lähti hiipimään sisään, mutta Myllylä huomasi hänet ja pysähtyi.

Kaalsonnin Hessekö se on? Har den äran... har den aran! Onnellista

vanhan vuoden loppua!

Ja Hesse kuuli, kuinka Myllylä suudella moiskautti — tällä kertaa omia

käsiään.

Häntä rupesi yht'äkkiä naurattamaan ja hän puitti nopeasti sisään.