Kansakoulun viimeinen luokka kului ilman suurempia vaihteluja. Hesse
oli hyväpäinen, eikä koulutyö tuottanut vaikeuksia. Häneltä jäi siis
aikaa runsaasti ja sen hän käytti romaanien lukuun.
Hänestä oli tullut oikea romaanihullu. Naapuritalossa asuvan jarrumies
Sundkvistin pojan kanssa he ahmivat _Aarniometsän tyttäret, Rosvojoukon
Berliinissä, Punaisen lyhdyn_ ja _Vankikopin N:o 7_. Oli n.s.
kelloromaanien kuuluisa aika, jolloin yksi ja toinen Laidankin eläjistä
uskalsi ryhtyä sellaiseen yritykseen kuin seinäkellon tilaukseen
kuukausimaksusta. Ja kaupantekiöisiksi tulvi kirjallisuutta, joka sai
kaikki Laidan pojat suuremmassa tai pienemmässä määrin viettämään
oikeaa intiaanielämää.
He kuvittelivat olevansa romaanien sankareita ja käyttivät sen mukaista
kieltä. Pombolos, takaa-ajettu rosvo, piileskeli jonkin Meksikon
pikkukaupungin syrjäkorttelissa. Häntä etsittiin, mutta ystävät
suojelivat häntä. Hän ei vahingossakaan joutunut kiinni, Hesse viiletti
pitkin katua iso poikajoukko kintereillään. Pombolos! Pombolos!...
ottakaa kiinni! Mutta »Pombolos» vältti takaa-ajajansa, kiersi ristin
ympäri ja pujahti kotiin.
Nimistä ei paljon välitetty. Ne olivat vaikeita lausua, ja ne
vääntyivät Laidan poikien suussa usein aivan muodottomiksi. Niin syntyi
Pomboloskin — noin vain ilman aikojaan. Sitä ei löytynyt yhdessäkään
luetuista kirjoista, mutta kun joku sen keksi, se hyväksyttiin heti
ja sovitettiin johonkin noiden seikkailuromaanien tapauksista.
Mielikuvitus sai suunnattomat siivet. Jokainen Laidan poikanulikka oli
vähintäänkin »don». Ei tyydytty vain siihen, mitä kirjat kertoivat,
vaan sepitettiin lisää. Ja niin elettiin tuossa ahtaista pihoista
ja pimeistä »pränsolista» rikkaassa kaupunginosassa jonkinlaista
ihanaa romantiikan aikaa, jolloin jokainen rautatien tai Karstenin
nahkatehtaan työmies oli Pablo tai Sancho, ja pienet kansakoulutytöt
Mercedeksiä ja Mirandoja.
Sundkvistin Sulo sai ensimmäiseksi lukea kerta viikossa ilmestyvän
romaanivihkosen ja luettuaan hän juoksutti sen heti Hesselle. Silmät
kiiluen villiä raivoa hän päästi oikean apachi-huudon porstuassa,
niin että Hessen äiti toisinaan pahanpäiväisesti säikähti keittiössä
askarrellessaan. Hesse heitti lusikkansa ja syöksyi Suloa vastaan.
Toverukset vaihtoivat merkitseviä katseita.
Oliko jännittävä?
Oli! Silmät napilla minä hotkaisin sen enkä joutanut kunnolla
syömäänkään! (Sen näkikin, sillä Sulolla oli vieläkin ruoanjätteitä
suupielissä.)
Ja samassa hän jo viiletti yli pihan, hyppeli aitojen yli kuin
todellinen intiaani. _Aarniometsän tyttäret_ olivat valaneet hänet
täyteen rajua voimaa, joka ei tuntenut minkäänlaisia esteitä tiellään.
Hesse syventyi luettavaansa ja eli kirjan sankareiden kanssa näiden
kaikki ilot ja surut. Hän sääli intiaaninuorukaista, joka joen yli
uidessaan sai kuulan päähänsä, niin että »nuori apachi vaipui Vellamon
syliin ja hetken kuluttua kohosi veden pinnalle punainen läikkä
osoittamaan paikkaa, missä hän oli hautansa löytänyt» — tai ihaili
jotakin toista voimamiestä, joka sukeltaen haikalan vatsan alle
yhdellä tempauksella viilsi pedon mahan halki. Sellaisia sankareita ei
esiintynyt nykyajassa, ja Hessen päätä ihan poltteli. Hän ei kuullut
äidin sanoja, ei verstaan iltapuhallusta, ei huomannut, että isä
kolisteli puukenkineen sisään ja istahti syömään keittiön pöydän ääreen.
Ja kuinka ne osasivat rakastaa noissa ihmeellisissä romaaneissa! Ne
kuolivat rakkaudesta, ja viimeinen sana, jonka niiden kalpeat huulet
kuiskasivat, oli lemmityn suloinen nimi. Hesse koetti kuvitella
jotakin Laidan tytöistä noiden ihanien donnien kaltaiseksi, mutta ei
löytänyt yhtään. Päkkilän Alina, joka ehkä parhaiten olisi sellaiseksi
soveltunut, oli pystynokkainen ja pyyhkäisi tavallisesti kämmenseljällä
nenänsä alustaa. Oh, sellaisia donnia, joiden suonissa ei virrannut
tippaakaan sinistä verta! Ei — nuo suloiset olennot täytyi vain
säilyttää mielikuvituksessaan ja palvoa niitä siellä.
Mutta — Helmisen Kalle oli löytänyt sydämensä valitun — poliisi
Hännisen Jolandan, joka tosin oli Kallea monta vuotta vanhempi. Hänestä
tuo kaksitoistavuotias näki unta, kuiskutteli salaisuutensa Hessen
korvaan, riutui ja huokaili — aivan kuin joku don Gonsalvo. Oli ihanaa
olla yhdessä... istuskella Helmisen pihalla suuressa sahajauhokasassa
ja muistella Jolandaa. Hesse tunsi hänet hyvin, sillä tämä kulki joka
aamu kello kahdeksalta Laitakatua postiin, missä toimi harjoittelijana.
Oli totta, että hän oli kaunis, käynti joustava ja pään asento
kuninkaallinen. Hesseä harmitti, ettei ollut tyttöä keksinyt. Hänet
olisi hyvin voinut sovittaa johonkin romaaniin ja huokailla hänen
uskottomuutensa tähden. Sillä uskoton Jolanda oli; ei välittänyt
Kallesta kynnenmustuaisen vertaa, vaan kurttiseerasi muutaman
postiherran kanssa. Ja millaisen miehen sitten! Sehän oli kankea kuin
puuhevonen — nenäkin käyrä kuin postitorvi... ja tyhmä, Herra varjele —
tyhmä kuin saapas! Ei hänestä olisi ollut lankeamaan palvomansa naisen
jalkojen juureen ja käsi sydämellä lausumaan: 'Tonna Estrella! Ihailen
teitän kaarevia kulmianne, jotka tuovat mieleeni nousevan kuun, ja
teitän solakanhentoja pikku kätösiänne! Sallikaa minun suutella niitä!'
Mutta yhtäkaikki — Hännisen Jolanda seurusteli puuhevosensa kanssa
ja mennä pamahutti naimisiin. Se oli ankara isku Kallelle. Hessen
piti rientää Helmiselle vahvistamaan ystäväänsä tämän murheessa.
Kallekin oli lukenut uutisen lehdestä, ja Hesse oli ollut morsianta
katsomassa. Siitä hän ei kuitenkaan hennonut Kallelle hiiskua mitään,
vaan teki parhaansa valaakseen rohkeutta nuoren rakastajan surusta
synkkään sydämeen. Hän huudahti: Sitä pitäs nakata kiharalla päähän!
Kalle kauhistui: Jolandaako Hesse tarkoitti? — Ei, vaan sen miestä —
sitä romuluista postiherraa. — Jaa — se nyt ehkä menettelisi, mutta
Jolanda, jumalainen Jolanda — hänen päästään ei saisi hiuskarvaakaan
taivuttaa...!
No niin — kauan ei Kallen tarvinnut surra. Hänellä oli heikko rinta,
ja hän kuoli vuosi sen jälkeen, kuin Hännisen Jolanda oli mennyt
puuhevoselle. Hessen järki sanoi, ettei se johtunut rakkaudesta, sillä
tuollaiset asiat sentään koko nopeasti unhottuivat. Kallekin oli jo
ehtinyt kiintyä toiseen. Mutta somaa oli kuvitella, että Kalle oli
rakkauden uhri — samanlainen kuin niissä monissa kirjoissa, joita hän
ahmien luki.
Mutta isä puuttui asiaan ja kielsi Hesseltä kaikki kelloromaanit. Meni
sekaisin koko poika, ja läksyt — miten kävi läksyjen?
Oh, niistä Hesse kyllä huolen piti, mutta romaaneista hän ei voinut
luopua. Hän luki salaa, nousi ylös yöllä, sytytti kynttilän ja seurasi
sen ääressä kirjan ihmeellistä kertomusta. Mutta isä heräsi ja rupesi
torumaan: Tulipalon se vielä laittaa, kun kaiket yöt tuuskaa!
Kun ei siis kiellosta ollut apua, kehoitti isä häntä lainaamaan kirjoja
rautatieläisten kirjastosta. Siellä ei ainakaan ollut roskaa — vain
hyviä kirjoja. No mitkä ne sitten olivat n.s. hyviä kirjoja? kysyi
Hesse.
No _Välskärit, Pietolan tytöt, Seitsemän veljestä_ j.n.e.
Hesse päätti seurata kehoitusta, meni verstaan konttoriin ja
tiedusteli, montako nidettä heidän kirjastonsa sisälsi.
Tumma tuntikirjuri katseli häntä kummissaan: Mitä hän sellaisella
tiedolla teki?
No, hän laittaisi oman luettelonsa — vain numerot, ykkösestä viimeiseen
saakka, ja huutaisi sattumalta, mikä numero kulloinkin silmään osui.
Sillä isähän oli sanonut, että rautatieläisten kirjastossa oli vain
hyviä kirjoja.
Vai sillä lailla.
Hän sai tietää kirjojen lukumäärän. Niitä oli hiukan neljättäsataa
kappaletta. Hän huusi ensimmäiset kaksi ja pujahti ulos. Eteisessä hän
vilkaisi niihin. Toinen ainakin näytti lupaavalta — _Rakkaus suurin
kaikista._ Hesse riensi kotiin ja syventyi lukemaan. Mutta pian hän
heitti kirjan nurkkaan. Siinä puhuttiin vain Jumalan rakkaudesta eikä
se ollut yhtään jännittävää.
Hän huomasi siis, että piti käyttää luetteloa. Hän sai sellaisen, ja
nyt ei valinta enää jäänyt sattuman varaan. Konttorin oven suussa
istuen hän selaili luetteloa. — Ton Kuijote tela Mankka? Tuntikirjuri
hymyili. Ei ollut kotona. — Kenevieve? Ei ollut kotona. (Olikohan se
sama kuin Kenoveeva? Tuskin, koska kirjoitettiin noin mutkikkaasti.)
Lammermoorin morsian? Löytyi. Tuntikirjuri selaili sitä valkeilla,
Hienoilla sormillaan ja laski sen sitten pöydän reunalle. — Ylhäiset ja
alhaiset? Löytyi. Hyvä — hänellä oli täysi määrä, ja onnellisena hän
juoksi kotiinsa.
Ja nyt alkoivat uudet, ihmeelliset nautinnot. Näissäkin kirjoissa
kerrottiin rakkaudesta, mutta se oli toisenlaista kuin _Aarniometsän
tytärten_ tulinen lempi. Tämä teki sydämen melkein sairaaksi. Sankarit
eivät haastelleet juhlallisia sanoja eivätkä langenneet polvilleen.
Ne istuivat autioissa, kylmissä linnoissaan — kuten nuori Ravenswood,
ja haaveilivat siellä, kuutamon paistaessa puutarhalammen pintaan ja
hämähäkkien kutoessa verkkojaan linnan synkkiin komeroihin. Mutta
sekin oli jännittävää — varsinkin kun ne eivät saaneet toisiaan,
niinkuin esim. nuori Ravenswood ja Lucy Ashton — tai saivat pitkien
vaivojen jälkeen kuten Johannes ja Maria. Mutta ensiksimainittujen
kohtalo oli melkein mielenkiintoisempi. Saattoi kuvitella olevansa
nuori Ravenswood, joka ratsasti hietikkorantaa ja hukkui Ahdin virtaan.
Sellainen elämäntarina oli Hessen mielestä suurenmoinen. Siinä piti
mies vain yhdestä kiinni eikä välittänyt muista. Ja hän päätti, että
kun hän kerran kohtaisi Lucy Ashtoninsa, hän olisi tälle uskollinen
kuolemaansa asti — olkoonpa, että hänenkin täytyisi viettää elämänsä
yksin kuten nuoren Ravenswoodin.
Mutta — romaanisankarien kanssa seurustelua Hesse harjoitti vain
talvella — etupäässä talvella, eikä silloinkaan sentään joka päivä.
Mitenkäpä hän olisi jaksanutkaan. Kasvu-iässä olevan pojan terve vaisto
ohjasi hänet usein ulos, suksille tai kelkkamäkeen, mutta sinnekin
seurasivat kirjojen henkilöt häntä.
Hän laski mäkeä kaupungin laitaan rakennetusta mäestä tai viiletti
ratavallin luiskaa alas aallopin korvalta. Kumpikin oli jännittävää,
vaikka viimeksimainittuun urheiluun yhtyikin aina pelko vaarasta, mikä
uhkasi Källi-Aapelin taholta.
Mutta kommelluksia sattui mäessäkin ja vielä sangen surullisia.
Eräänä iltana, kun hän lasketti Päkkilän Aliinaa, hän tunsi tarvetta
pistäytyä erääseen tiettyyn paikkaan, mutta ei malttanutkaan, vaan
uskoi kestävänsä vielä yhden mäen. Sitten hän lähtisi niinkuin nuori
Ravenswood ja jättäisi Lucy Ashtonin rauhaan. Mutta miten ollakaan —
juuri kun hän ohjasi mäkeä alas vauhdin ollessa huimimmillaan, hän
ei jaksanutkaan pidättää, vaan antoi perään. Seuraus oli vähemmän
runollinen. Hänen piti heti radan päähän päästyään lähteä paarustamaan
kotiin, ja sanomattakin oli selvä, että Päkkilän Aliina hiukan
ihmetteli moista äkkinäistä poislähtöä.
Mikä sinulle tuli? Loukkasitko?
En — minun pitää vain mennä...
Olisi laskettu vielä muutama kerta.
En minä nyt... minun täytyy mennä kotiin.
Ja siihen oli Lucy Ashton jäänyt seisomaan radan päähän, nykerönenineen
ja harmaat silmät ihmetyksestä renkaina, nuoren Ravenswoodin haaralla
jaloin astellessa kotiansa kohti.
Siellä oli syntyä kohtaus. Äiti raivostui, mutta isä nauroi
katketakseen.
Menikö jänis housuihin?
Mutta äiti karjui kiukuissaan: Kahtatoista käypä mies ja housuihinsa
tekee! Hesse tunsi olonsa sangen surkeaksi ja pillahti itkuun.
Mutta pitkää aikaa eivät vastoinkäymiset tuolla iällä paina. Hessekin
unohti onnettomuutensa. Se kävi sitä helpommin, kun ei tapausta ollut
kukaan huomannut. Ja äitikin oli ollut siksi hienotunteinen, ettei
ollut siitä kenellekään hiiskunut. Mitä — jos Matlinin Maija olisi
sen kuullut! Hän olisi nauranut ja kiusannut, niinkuin vieläkin
silloin tällöin sillä kerrallisella pikkukamarikohtauksella: 'Minä
oon niin pieni, etten minä vielä haittaa.' Muistatko Hesse? Poikaa
se raivostutti. Maija höpelö oli hölynnyt siitä muillekin — Partasen
Hildallekin, koskapa tämä kerran oli niin kummasti katsonut häntä ja
omituisesti naurahtanut.
Päkkilän Aliina uteli häneltä jälkeenpäin: Mikä sinulle tuli, kun
yht'äkkiä läksit pois? Pahastuitko minuun?
Hesse oli hämillään ja tarkasteli tutkivasti tytön kasvoja. Tiesiköhän
tämä mitään?
Ei näyttänyt siltä. Hän vastasi: No — kun minä rupesin voimaan
pahoin... tuli sellainen orkkaani. Hän käytti tahallaan tätä
kotikaupunkinsa sanaa, jolla tarkoitettiin vakavanpuoleista, äkillistä
sairastumista.
Niin, minä aattelinkin, että jokin sulle tuli, jatkoi Aliina ja loi
Hesseen lempeän katseen. Tytöllä ei nähtävästi olisi ollut mitään sitä
vastaan, että Hesse olisi hänestä tykännyt. Mutta tuo kerrallinen
onnettomuus oli vaikuttanut Hesseen niin, että Aliina oli menettänyt
senkin vähäisen viehätysvoiman, joka hänellä oli. Hesse miltei halveksi
häntä, ja hänestä tuntui, että Aliina oli jollakin tavoin liattu,
tietämättään.
Kansakouluaika läheni loppuaan, ja Hessen vanhemmat olivat päättäneet
antaa poikansa jatkaa. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisi
hän jo koulun lopettanutkin. Mutta kun isä tahtoi, niin hän taipui.
Sisäänpääsytutkinto onnistui hyvin, ja seuraavana syksynä Hesse asteli
lyseoon. Se sijaitsi kaupungin toisessa laidassa.
Hän ei päässyt vapaaoppilaaksi, vaikka oli niin luullut. Piirimies
ei ollut antanut äidille varattomuustodistusta, — Teidän miehennehän
tienaa hyvää palkkaa. Niin tienaakin... mutta meitä onkin monta suuta
syömässä.
Kuinka monta?
Viisi.
No ei se nyt vielä niin paljon ole. Piirimies oli tiedustanut isän
päiväpalkkaa.
En minä voi antaa... niitä on köyhempiäkin. Ja hän oli soudellut
keinutuolissaan ja viitannut äitiä poistumaan. Mutta kun Matlinin
emäntä oli ryhtynyt asiaa järjestämään, se luonnistui. Hän oli hyvä
tuttu rehtori Ringbomin kanssa, joka kuului samaan uskonsuuntaan. Hesse
oli tuntenut hänet jo monta vuotta, sillä Matlinin pirtissä pidettiin
seuroja harva se ilta.
Emäntä oli siis mennyt rehtorin luo ja kysyä tokaissut: Onko se totta,
ettei köyhän lapsen tarvitsekaan koulua käydä?
Kuka sellaista oli sanonut?
No piirimies Loukkola — se laiska möhömaha... Kaalsonskalle, kun tämä
meni köyhäintodistusta anomaan.
Rehtori Ringbom oli katsellut Matlinin emäntää tiukasti silmiin: Jahah
— ja kenestä sitten olikaan puhe?
No Kaalssonnin Hessestä, sen juopon seppä Kaalssonnin pojasta, joka käy
lyyseota.
Vai niin... sanoiko Loukkola niin? Hmh! Ja rehtori Ringbom oli vaipunut
mietteisiinsä.
Kun Hesse seuraavana aamuna meni kouluun, ja rehtori rukousten jälkeen
tuli kysymään, ketkä halusivat vapaaoppilaiksi, nosti hänkin kätensä.
Rehtori nyökäytti päätään: Vai niin... sinä olet _se_ Karlsson.
Ja iltapäivällä oli rehtori rukoussalissa julistanut opettajakunnan
päätöksen. Hesse Karlssonkin oli onnellisten joukossa: hän oli päässyt.
Hän oli silloin toisella luokalla.
Siitä alkaen Hesse arvosteli Matlinin väkeä toisin. Hän rupesi
heitä kunnioittamaan. Ilman Matlinin emännän väliintuloa hänen
koulunkäyntinsä olisi keskeytynyt, sillä tuskin olisi isä jaksanut
maksaa lukukausimaksuja. Ja sitäpaitsi — nyt hän sai kirjatkin
vapaasti. Matlinin emäntä, se siunattu tohottaja, oli kerrankin
tohottanut oikeassa paikassa. Ja siitä oli Hesse hänelle kiitollinen.
Hän kävi erikoisesti emäntää kiittämässä. Äiti tahtoi niin, ja olihan
se muutenkin paikallaan.
Kas niin... näytä sinä niille, että lähtee niitä Laidaltakin miehiä.
Herra siunatkoon — meinasivat pojan pukata syrjään! Ei se niin ole
— oikeutta sitä pitää vielä maailmassa olla. Mutta siellä istuukin
sellainen ukko ohjaksissa, joka ei katso kenenkään muotoa — Rimpuumin
rähtori! Ka se... ole nyt nöyrä ja kuuliainen.