Partaset olivat muuttaneet Laidalta pois. He asuivat nyt pormestarin
talossa, Niittytullin puolessa. Talo oli myyty voimistelija
Westerholmille, joka samalla otti valokuvia.
Partasen piha oli jonkun verran muuttunut uuden omistajan tultua.
Siellä seisoi nyt korkea varjostin, »särmi», johon oli maalattu kaunis,
kesäinen maisema. Sen eteen asetti Westerholm valokuvattavansa mitä
erilaisimpiin asentoihin, ja neljännestunnissa oli kuva valmis.
He olivat levotonta väkeä, kulkuriluonteita, joiden oli vaikea
pysyä paikoillaan. Välistä he lähtivät pitkille matkoille, kulkien
markkinoilta toisille, sirkustemppuja tehden ja ottaen valokuvia.
Silloin hoiti taloa vain rouvan äiti — Westerholmin mummu, pirteä,
pikkuinen ihminen, jonka suu kävi kuin mylly.
Hesse pistäysi siellä toisinaan. Mummu keitti kahvia ja jutteli.
Hessestä oli soma kuulla hänen puhettaan. Niin hän liukui asiasta
toiseen vaivattomasti, yhtään välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä
vai ei. Pääasia vain, että oli joku huoneessa. Silloin hän hellitti
kielensä kannat, ja juttu juoksi kuin siima.
Ne ovat taas lähteneet turneelle... Petti ja Kustu — Kokkolaan
reissasivat, Siellä on markkinat ensi viikolla... ja Kustulla on nyt
oma sirkus. Petti esittää trapetsitemppuja — se on taitava niissä.
Tuota — mitä minun pitikään sanoman eikä valehteleman — mitenkä se
Kaisa, äitisi, jaksaa? Muretta sitä on hälläkin, kun Kaalsonni juo ja
tillaa. Ottaa se Kustukin toisinaan ryypyn — mutta ei koskaan liikaa.
Se on taiteilijaelämä sellaista, että siinä täytyy...
Eipä siihen Hesse osannut mitään sanoa. Tottahan oli, että hänen isänsä
pistäysi kapakassa harva se päivä. Sehän se oli heidän kodissaan
murheen aiheena. Mutta ei siitä olisi tarvinnut vierasten puhua.
Eikä se niin paljon maistanut... sen verran vain, että tuli hyvälle
puhepäälle. Mutta äiti suri sitä salaa, vaikka koettikin näyttää
iloiselta isän läsnäollessa.
Välistä hän järjesti asiat niin, että hankki viinaa kotiin ja kehoitti
isää kutsumaan tovereitaan heille. Se oli sittenkin parempi kuin tuo
iänikuinen kapakoissa koluaminen. Isä ilostui ja pani toimeen kekkerit.
Lauantai-iltana tavallisesti ne sitten saapuivat — päällelyöjä
Heikkilä, sorvari Laksi ja varastorenki Vooke. He olivat vanhoja
sotilaita muut paitsi Heikkilä. Matlinin pienessä portinpielikamarissa
kohosi tunnelma pian kattoon.
Isä lausuili _Vänrikki Stoolia_ ja kertoili koulumuistojaan. Hän
oli käynyt ala-alkeiskoulun ja muisti vielä maantiedettäkin: Sierra
Nevada, Sierra Estrella, Sierra Guadarrama. — Ja sitten on sellainen
paikka kuin Estremadura! — Ja sitä lausuessaan isä taivutti päätään
hiukan etuviistoon, katseli läsnäolijoita kulmainsa alta iloinen välke
silmänurkassa ja nauraa hihitti.
Hesse istuskeli keittiössä lukien läksyjään, mutta hänellä oli hyvä
näköala kamariin, missä toverukset pöydän ympärillä maistelivat. He
ottivat vain tuollaisia pieniä napauksia — niinkuin isä niitä nimitti,
mutta siitä huolimatta ne illan pitkään vaikuttivat.
Isä tuli uskonnolliselle päälle. Hän selitti laajasti raamattua,
vedoten Nooakkiin, joka rakensi viinitarhan. — Minkävuoksi se oli
raamatussa mainittu? Senkövuoksi, ettei viinaa pitänyt viljellä?
Huihai — ei sinnepäinkään, vaan ihan päinvastoin!
Tosin Nooakki-äijä otti hiukan liikaa — se ei ollut oikein paikallaan.
Mutta kohtuuvella, kohtuuvella nautittuna viina pitensi ikää, sanokoot
raittiusintoilijat mitä hyvänsä. Kyllähän ne muutamat uskonsuunnat
kiivailivat raittiuven puolesta ja hyvähän se oli. Sanoihan
raamattukin, ettei juomarin pitänyt perimän taivaanvaltakuntaa.
Mutta — oltiinko sitä nyt vielä juoppoja, jos hiukan maistettiin...
lauantai-iltana, työn päätyttyä? Minäkin oon taas rauvottanu kymmenet
matkatavarakärryt. Vooke tietää sanoa, minkälaisia ne ovat — ei niistä
puslingit putoile!
Ja sen päälle otettiin taas ryypyt.
Joo... työtähän sitä tehtiin — kruunua palveltiin. Mutta oli
palveltu ennenkin — oli! Vooke, entinen rakuuna, ja Laksi kolmannen
kutsunnan mies samalta kasarmilta kuin isäkin, rupesivat kertomaan
sotilasmuistojaan. Oli sitä seisottu smirnaassa ukko Ramsayn edessä
ja tanssitettu hänen tyttäriään. Laksi oli ollut iloinen vekkuli. Hän
kertoi joka kerta, kuinka sotaväen päällikkö kerran oli komentanut:
Pojat, tanssittaka te minunkin tyttäret! Sitä ei ollut tarvinnut
kahdesti sanoa. Laksi oli siepannut kenraalin tyttären kainaloonsa ja
viilettänyt tämän kanssa ympäri, niin että arttelisali oli pyörinyt
silmissä. Mutta olipa hän saanut palkankin. Tanssin tauottua oli
Ramsay-ukko itse lyönyt kaksi markkaa hänen kouraansa ja kiittänyt
erikoisesti. Ja Laksi rupesi laulamaan:
Soomalainen sotamees
on paremba kuin härra,
kun hen on kelpanut
keisarille kärran.
Sumffaritira'la,
niimpe taisi olla,
sumffariti ritirati frallaalalei!
Hän oli huono suomalainen.
Mutta sitten otti päällelyöjä Heikkilä viulunsa ja rupesi soittamaan.
Ja taas teki Hesse sen havainnon, että hän muuttui kuin toiseksi
ihmiseksi. Unohtaen kokonaan ympäristönsä hän vaipui muihin
maailmoihin. Hän soitteli kansanlauluja, pieniä tanssikappaleita —
tavallisesti polkkaa — mutta päästipä joskus marssinkin ilmoille.
Silloin nuo vanhat sotauroot jäykistyivät, muuttuivat juhlallisiksi
kuin professorit... kunnes yht'äkkiä: isä kavahti tuoliltaan, sieppasi
nurkasta hiilihangon ja lausuen: ast, vaa ast, vaa... krugom... mars! —
teki muutaman kierroksen huoneessa, toisten seuratessa häntä totisina,
juhlallisina — kuin olisivat marssineet itse keisarin ohi — kunnes
pysähtyivät ja kääntyivät rintamaan päällelyöjään päin. Ja — yht'äkkiä,
isän komentaessa: karaa-ul! — he veivät oletetun kiväärin eteen (isä
hiilihangon) ja seisoivat kunniaa tehden Heikkilän Iikan edessä, joka
lakkasi soittamasta ja katseli hämmästyneenä työtovereitaan, kuin
aprikoiden, että mitä ihmeen paraatia tässä nyt pidettiin. Nuo kolme
sota-urosta purskahtivat nauramaan ja palasivat paikoilleen.
Kymmenen korvissa toimitti äiti vieraat lähtemään ja laittoi isän
maata. Mutta tämä ei tahtonut siihen taipua, sillä nyt hän vasta oli
päässyt juttupäälle. — Kun ajoit vieraat pois... Enhän minä ajanut...
minä vain sievästi toimitin. — Aivan oikein, aivan oikein — nyt oli
nukkumaanmenoaika... ja aamulla mentäisiin kirkkoon. Kukas siellä
huomenna saarnasikaan?
Ja sängyssä loikoen, piippua poltellen isä vielä haasteli: Niin —
se tohtori Martti Lutheerus oli viisas mies. Se kirjoittaa: 'Vaikka
minä viikon päivät makaisin Reinin viinistä juopuneena, niin mulla
on suurempi mahtollisuus kääntymiseen kuin vanahalla variseuksella,
joka on kymmeniä vuosia Jumalaa palavellut...'. Ja isän ääni värähteli
liikutuksesta.
Hänen sydäntään kaiveli jo katumus — oli maistettu hiukan liikaa.
Mutta kun se nyt kerran sattui, että vanhat sotatoverit... mitä,
menikö se koko kannu? Hän kurkisti kamariin, missä äiti korjasi
pöydältä juomatavaroita pois. — Ei oo kuin pisara pohjalla. — No... se
säästetään, säästetään — päivä se on huomennakin —.
Ja sitten rupesi kuulumaan voimakas kuorsaus, ja piippu kolahti
lattialle.
Sellaista se oli, mutta sitä ei sattunut usein. Tavallisesti isä
pistäysi kaupungilla ja oli sieltä palatessaan pikku hiprakassa.
Silloin hän kyseli Hesseltä kouluasioita ja oli yleensä huvitettu
kaikesta, mikä kodin piiriin kuului. Äidille hän puheli ystävällisesti.
Mutta — joskus hän saattoi juonitella kaikesta — ennenkaikkea ruoasta.
Sitä ei äiti enää kestänyt, vaan puhkesi itkuun.
Isä tuli levottomaksi. Hän huomasi käyttäytyneensä sopimattomasti ja
pyyteli äidiltä anteeksi: Muistatko, Kaisa, kun me olimme kihloissa...
sinä palvelit seppä Oxelstenilla ja minä Rönnellä... meillä oli
hauskaa! — Niin... mutta silloin sinä vielä olit raitis. — Niin...
mutta kun se nyt kuuluu kunnon sepälle ottaa silloin tällöin pikkuinen
nokkastokkari — hi-hi-hi! Annahan nyt anteeksi... ping! Noin se
Leerpäkki-vainaa ennen rippikoulussa otti ääntä. Ja isä sipaisi äitiä
nenän päähän ja nauroi. Siihen oli äidinkin pakko yhtyä...
Mutta nyt olivat Partaset muuttaneet pois, ja se oli Hessestä ikävää.
Nämä uudet asukkaat antoivat talolle uuden leiman. Siihen oli tullut
jotakin levotonta, entinen rauhallisuus oli tipotiessään. Leivinuuni
oli samassa paikassa kuin ennenkin, mutta ei hyräillyt enää sen edessä
Partasen kummitäti. Nyt siinä touhusi Westerholmin mummu ja hän paasasi
Petistä ja Kustusta ja heidän sirkusmatkoistaan.
Se on sellainen omaperäinen... paljon maailmaa nähnyt. Pojalleenkin
antoi ulkomaalaisen nimen...
Niin — siinä taaperteli mummun hameen Kepeissä nelivuotias,
ruskeasilmäinen poika. Sen nimi oli Saales, ja se kirjoitettiin c:llä.
Sitä ei Hesse oikein käsittänyt. Mutta se kuului olevan engelskan
kieltä ja vastaavan suomalaista Kallea.
Niin selitti mummu. Hän oli hyvin tyytyväinen vävyynsä ja yleensä
kaikkeen, mitä tämä teki. Hesseä tuo kehuskelu toisinaan tympäisi,
mutta toisinaan hän näki sen paremmassa valossa. Westerholmin mummu
piti sitkeästi omiensa puolta, vartioksi heitä kuin vanha paimenkoira.
Hänessä ilmeni uskollisuus mitä kauneimmassa muodossa, eikä hän koskaan
nurissut työn paljoutta. Päinvastoin hän tuntui iloitsevan siitä, että
sai puuhata ja ahertaa. Ja se ei voinut olla liikuttamatta Hessen
herkkää sydäntä.
Sunnuntaisin hän tavallisesti lähti Partaselle. Se oli juhlamatka,
sillä silloin hän sai kulkea keskikaupungin halki, pitkin äänettömiä
katuja. Oli ihmeellistä, kuinka sunnuntai muutti koko kaupungin muodon!
Kaikkialla hiljaista, tavattoman hiljaista — kadut melkein autiot. Ei
kuulunut rattaiden räminää eikä kuorma-ajurien huutoa. Torikatukin,
jossa arkina kävi sellainen kolina, kun maalaiset ajoivat kuormiaan,
oli sunnuntaina kuin kuollut. Aurinko valaisi porvaristalojen pitkiä
ikkunarivejä, joissa kaikissa oli verhot alhaalla. Asukkaat olivat
huviloissaan, Leppäsaaressa tai ulkosatamassa. Rantalaiturikin, jota
näkyi kappale kadun suusta, paistatteli päivää kuin nukkuen. Siellä ei
liikkunut ketään.
Hesse asteli äänettömiä katuja, ja hänen kenkäinsä kopina kajahteli
mukavasti talojen seinistä. Siinä oli Siekkisen puoti ja sitä
nurkitusten Hooveen rautakauppa. Sahanteriä, puukkoja, kirveitä ja
kaikenlaista rautatavaraa oli ikkunoissa. Mutta myymälän pitkän
tiskin takana ei näkynyt ketään. Auringon valo vain kimalteli
messinkiesineissä ja sai sivukadun puoleisella seinällä riippuvien
kahvipannujen ja kattiloiden pohjat kirkkaasti välkkymään. Näytti
siltä, kuin olisi jokin näkymätön olento valaissut niitä tiskin takaa.
Hesse jatkoi kulkuaan ja katseli talojen ikkunoihin: kaikki autioita
— ei ihmisolentoa missään. Katupeilitkin torkkuivat sunnuntailevossa.
Niistä ei pilkistellyt kasvojen puolikkaita niinkuin arkisin. Jokin
kukkaruukku vain kuvasteli itseään niiden vihertävälle vivahtavassa
pinnassa. Jostakin kuului pianon soittoa. Hessestä tuntui, että sitä
soitti joku olematon... joku, joka ei itse ollut täällä — kuin olisi
tämä suuri, raukaiseva hiljaisuus sivellyt soittokoneen koskettimia
siten paremmin varmistuakseen, että se itse oli olemassa. Tuuli
tanssitti pölypilveä kadun kulmassa. Sieltä odotti ajavan esiin jonkun
»prosessin», hautajaissaaton, mutta ei — ei ilmestynyt ketään autiolle
kadulle. Ja seuraavassa hetkessä oli tuulen puuskakin hävinnyt yhtä
jäljettömästi kuin koko arkinen elämä ja humu.
Yhtä hiljaista oli pormestarin nurkassakin, niin — ehkä vielä
hiljaisempaa. Suuret koivut ja haavat vain suhisivat puutarhassa, jonka
pitkä, umpinainen lankkuaita erotti kadusta. Haapojen lehdet värisivät
kuin viluissaan. Hesse ajatteli: Vainajain henget kuiskuttelevat
keskenään. Sillä samanlainen havina kävi hautuumaallakin.
Vapisutti hiukan, kun piti astua portista sisään, oli kuin olisi
astunut kuolleeseen taloon. Ja kuollut se olikin — ainakin
kaksikerroksisen päärakennuksen puoli. Aurinko paistoi mukulakiviselle
pihalle, jossa siellä täällä ruohon nokka pisti esiin kivien välistä.
Mutta auringon valo houkutteli: Astu vain rohkeasti... elämää täällä on.
Ja olihan siellä. Pirttirakennuksen ovi oli auki, ja Partasen kummi
istui paitahihasillaan portailla sanomalehteä lukien. Kummisetä kohotti
päätään, katsahti silmälasiensa yli ja virkkoi: Kas... Hessehän se on!
Minä jo tässä äitille vaitelin, että mikäs nyt, kun ei Hesseä kuulu. Ja
siinä samassa sinä tulitkin.
Tavallisesti hän viipyi siellä koko päivän. He leikkivät puistossa,
jossa kasvoi valtavia pensaita. Se oli jäänyt hoitamatta. Korkeaa
lankkuaitaa reunusti nokkosten villi, sakea ryhmä. Puoleksi ränsistynyt
huvihuone värjötti viinimarjapensasten katveessa, hiukan kallellaan,
mutta sen värilliset ikkunat olivat vielä eheät. Siellä oli mukava
istuskella ja katsella toistensa erivärisiä kasvoja.
Mari istui sinistä ruutua vastapäätä, ja kun hän jutteli Stelanderin
Aarnesta, piirilääkärin pojasta, joka asui päärakennuksessa, näytti
Hessestä, kuin olisi hän muuttunut yhä sinisemmäksi sitä mukaa kuin
kertomus jatkui. Se koski niin tytön sydämeen, että kaikki veri
pakeni kasvoilta ja jäljelle jäi vain sinervä kalvakkuus. Hildakin
oli kotona, kesälomalla. Hän kävi seminaaria Matlinin Maijan kanssa.
Herttaisena kuten aina hän kertoi Hesselle töistään. Ojentaen pojalle
muistikirjansa hän pyysi tätä kirjoittamaan siihen jotakin. Hesse
joutui hämilleen eikä tiennyt, mitä olisi kirjoittanut. Mutta sitten
hän muisti värssyn myrtinoksasta ja kirjoitti sen. Hilda luki säkeistön
ja punastui; Kuolemalleko sinä minut toivotat? Kuinka niin —? Hesse
tuli aivan noloksi. — No kun sinä puhut minun haudastani.
Nyt punastui Hesse vuorostaan eikä osannut sanoa mitään. Hänestä oli
tämä sunnuntaipäivä ollut yhtä hautajaistunnelmaa — mutta kesäistä ja
valoisaa — samanlaista kuin toisinaan kirkkomaalla, kun pappi siunasi
haudan auringon ihanasti heloittaessa ja lintujen liverrellessä.
Sellaisen toimituksen jälkeen hän oli rientänyt kotiin rinta riemua
täynnä. Se oli vain lisääntynyt kirkkomaalla — noiden surupukuisten,
hyvältä tuoksuvien ihmisten seurassa. Samanlaisen tunnelman vallassa
hän oli tännekin vaeltanut, ja siinä oli selitys tuohon omituiseen
värssyyn.
Mutta elämä alkoi taas, kun ruvettiin leikkimään. He juoksivat ympäri
puistoa, olivat piilosilla, konkalla ja väkisillä. Hesse riehaantui.
Hänen mielessään soi Marin kertomus Stelanderin Aarnesta. Ilmeisesti
tyttö oli rakastunut. Hän kuvitteli olevansa rosvo, joka ryöstää pojan
ja toimittaa sen tytölle. Hiipien pitkin pensaikkoa hän väijyi puiden
juurella — hän oli hakemassa piiloon menneitä —, ja kun hän huomasi
jossakin hameen helman heilahtavan, hän ryntäsi sinne, karkasi käsiksi
kiinnijoutuneeseen, huusi ja kirkui kuin intiaani. Hän tunsi Hildan
pehmeiden rintojen likistyvän ja hän huohotti silmät villiä riemua
täynnä. Tyttö tuijotti häneen säikähtyneenä, punastui ja kasvojaan
vääntäen irroittautui hänen puserruksestaan.
Hesse... sinähän olet ihan hurja! Hyi, häpeä! Kuinka sinä tuolla
tavalla?
Minä olin rosvo ja ryöstin Aarnen Marille.
Tyttö ei voinut häntä käsittää.
Enhän minä ole Aarne... sinäpä vasta omituinen...
Hesse nolostui. Hän ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin omituiseksi.
Sehän merkitsi samaa kuin hullu.
Siirryttiin sisään. Siellä oli päivällinen valmis. Hesse istutettiin
pöytään muiden mukana. Hän sai ruveta tekemään selkoa suunnitelmistaan.
Sinä kuulut menevän lyseoon? tiedusteli kummisetä.
Niin oli suunniteltu. Hän oli nyt kansakoulun viimeisellä luokalla.
Sitten sinä joudut samaan kouluun kuin Aarnekin.
Hesse vilkaisi Hildaan ja punastui. Hän muisti äskeisen kohtauksen.
Kyllä se on hauska, kun sillä Hessellä on niin hyvä pää, sanoi
kummitäti.
Hesse tuli itserakkaaksi ja huudahti: Niin... minä luenkin
professoriksi!
Partasen kummisetä nauroi: Kunhan nyt ensin pääset tutentiksi! Sitten
katsotaan, mikä sinusta tulee. Hesse huomasi sanoneensa tyhmyyden.
Niin... siihen oli aikaa, vaikka pääsisikin vuosi ja luokka.
Miksei sinusta voisi tulla pappia?
Ei hän papiksi... papiksihan eivät ruvenneet muut kuin tyhmät — ne,
jotka eivät muuksi kelvanneet.
Kummitäti kiivastui: Kuka sulle on sellaista opettanut? Pyörkluntin
pastorikin sellainen lahjakas mies...
Niin... pastori Björklund — hän oli kastanut heidän Annan.
Sellaista se oli. Hesse kulki Partasella jok'ikinen viikko — välistä
kaksikin kertaa. Hän söi ja joi ja oli kuin kotonaan. Välistä hän jäi
yöksikin. Oli erikoinen nautinto nukkua vieraassa paikassa — tuntui,
kuin olisi ollut matkalla. Vanha skailettikello tikitti seinällä. Sen
vieressä riippui Vapahtajan kuva. Piikkiseppele päässä ja hartioilla
punainen vaippa hän katseli surullisena ylöspäin. Tuo ahdas kamari,
jonka matala »plankkaus» erotti tuvasta, oli kuin pienoinen kajuutta.
He juttelivat myöhään, ja tytöt kertoivat hänelle kaikenmoista.
Kesken kaiken hyppäsi Mari paitasillaan ylös vuoteesta ja haki esille
paperinukkensa. Ne olivat Hildan piirustamia. Hesse tarkasteli niitä
ja korjaili paikotellen: Tuolla täytyy olla isommat tissit. — Tytöt
kirkaisivat: Hyi... mitä se Hesse taas! Jopa sinusta on tullut hävytön!
Hesse säikähti niin, että valahti kalpeaksi: Älkää, älkää... isä ja
äiti heräävät! Hän ei itsekään ymmärtänyt, miten tuollainen oli hänen
mieleensä johtunut. Hän taisi jo olla liian iso Partasten yövieraaksi...
Hän makasi pukkisängyssä ja katseli Vapahtajan kuvaa. Ja nyt hänestä
näytti, kuin se olisi kääntänyt katseensa häneen ja nuhdellut.
Sen otsalla kimalteleva veripisara kasvoi... laajeni koko otsan
peittäväksi. Se tippui silmille, niin että sen täytyi ruveta
räpyttämään. Vai johtuiko se siitä, että hänen omat silmänsä olivat
kyyneliä täynnä? Tyttöjen sängystä kuului tirskumista, ja Hesse tuli
tarkkaavaiseksi. Mitähän ne sipittivät —? Puhuivat tietysti siitä
äskeisestä. Olipa hyvä, ettei Hilda ollut enää kotona. Hän oli jo
lähtenyt seminaariin. Vahva puna levisi Hessen kasvoille ja kaulalle.
Hildalla oli sellainen ihmeellinen vaikutusvalta häneen. Se oli kuin
pyhimys. Kun se katsoi suurilla, kosteilla silmillään, niin hänen tuli
niin kumma olo. Olisi tehnyt mieli suudella ja samalla panna kädet
ristiin...
Hesse risti kätensä ja rupesi lukemaan iltarukoustaan. Mutta ajatukset
eivät tahtoneet pysyä koossa. Tyttöjen sängystä kuului edelleenkin
sipinää ja lyhyitä naurunpurskahduksia. Priita tokaisi: Oletko siinä!
— Mutta nyt käänteli joku itseään seinän takana ja kummisetä äyskäisi:
Pojat, siivolla nyt ja pää pehkuun!
Olipa hyvä, ettei se ollut äsken herännyt. Siitä olisi tainnut syntyä
eri elämä.
Niin saapui syksy, ja Hessen oli lähdettävä kouluun. Hän oli
yhdentoista vuoden vanha. Kansakoulun käytyään hän yrittäisi lyseoon.
Hän olisi voinut jo nytkin mennä, mutta isä oli arvellut, että parasta
oli ensin käydä kansakoulu läpi. Ja niin kai olikin, koskapa ikäkään ei
asettanut esteitä.