Hesse työskentelee rautatien maaliverstaassa.
Kesälomaa oli vielä jäljellä toista kuukautta ja se oli käytettävä
tarkoin.
Saatuaan kattilanputkiurakan valmiiksi, hän oli ottanut uuden:
maaliverstaassa nyittiin trasseleita. Mikkosen poikain kanssa hänellä
nyt oli työpaikka verstaan leveällä, pitkällä penkillä.
Hän työskenteli mielellään täällä. Maaliverstaan haju oli hänelle
entuudestaan tuttu. Täällä tehtiin vain toisenlaista työtä kuin
Helmisellä. Ei pöytiä, ei piironkeja eikä pesukaappeja, vaan kokonaisia
rautatievaunuja ja vetureita.
Hän tutustui maalareihin ja nämä opettivat heille yhtä ja toista. Tosin
ei kaikki ollut lähimainkaan sopivaa, mutta oppia kuitenkin. Pitzén,
pitkä, parraton miehenhuiskale, jolla oli jonkun verran taiteilijaverta
suonissaan, näytteli pojille ihmeitä. Maalatessaan kolmannen luokan
vaununpenkkejä hän piirteli pensselinvarren nokalla kaikenlaisia kuvia
tuoreeseen penkin pintaan. Siinä ratsasti sotajoukko Kehuvin lipuin,
musiikin soidessa, taistelusta kotiin, ja johtajan kypärän sulkatöyhtö
hulmusi tuulessa. Sitä olisi ollut hauska pitempäänkin katsella, mutta
Pitzén sutaisi sen pois — ja seuraavassa hetkessä veivasi italialainen
posetiivia, ja pikku tyttö lauloi pää kallellaan. Pitzén kirjoitti
alle: Osta, tyttö, onnenlehti, linttu antta! Se oli tuttu kuva pojille
Laidan pihoilta, varsinkin keväisin. Taas sutaisu —ja soittaja
tyttöineen hävisi. Penkin pintaan ilmestyi uusia kuvia: kaksi hevosta
päällekkäin, päällimmäisen polvet puserruksissa toisen lapoja vasten,
hampaat irvissä, sieraimet renkaina, ja häntä suurella kysymysmerkillä.
Mitä se oli? Pojat katselivat kuvaa, katselivat toisiaan ja
punastuivat. Kuumat ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, mutta
Pitzén tarkasteli vain kättensä töitä toinen silmä ummessa, tehden
pieniä korjauksia. Hän vilkaisi poikiin, nauraa kähäytti hävyttömästi,
ilmeisesti nauttien näiden hämilläolosta. Mikkosen Kalle tirskui, mutta
Jussi tuijotti kuvaa suu auki. Järki askarteli ankarasti, ja hänen
harmaat silmänsä tarkastelivat vuoroin Pitzéniä, vuoroin piirustusta —
kuin selitystä vaatien. Sitten hän rupesi kynsimään niskaansa ja puheli
harvakseen: Kuulkaapa, Pitseeni — tuohan on hävy... Hän ei ehtinyt
lopettaa lausettaan, kun penkille jo ilmestyi uusi sarja: alastomia
miehiä ja naisia ja muutamat niin riettaissa asennoissa. Hesse pani
voimakkaan vastalauseensa, mutta mitäs se auttoi. Pitzén vain nauraa
virnisteli: Se on taidetta. Höh!... tuoko taidetta... tuollainen roska!
Ei, hän ei hyväksynyt sitä ollenkaan!
Nyt tajusi Mikkosen Jussikin: Kuulkaapa, Pitseeni, minäpä kerron
isälle. Silloin suhahti Pitzénin pensseli vain kerran, ja koko
aistillinen ilo oli tipotiessään. — Vai isälle... senkin pöllö!
Kerrohan vain niin maalaan sulta nokan! — Ja Pitzén teki uhkaavan
liikkeen pensselillään.
Pojat ryntäsivät vaunusta ulos posket palaen ja silmissä kuumeinen
kiilto. He eivät kehdanneet katsoa toisiinsa. Vimmatusti trasseleita
repien he koettivat ajatella muuta. Mutta — ei se vain yhtä nopeasti
haihtunut kuin pensselillä pyyhkäisten. Lapsen herkkään sieluun oli
painunut kuvia, jotka asustaen siellä viettivät ilojaan kuin äsken
tuolla vaununpenkillä. Hessen sydänalaa ahdisti. Hän tunsi itseensä
tarttuneen likaa, jota hän ei niinkään helposti saisi pois. Hänen
sisäinen maailmansa oli pahasti järkytetty, ja hän kärsi siitä. Hän
tunsi vihaavansa Pitzéniä, joka verstaan toiselta puolen virnisteli
hänelle. Ja miten sen silmät paloivat! Se oli aivan kuin ilmetty piru!
Toiset maalarit olivat siivoja, iäkkäämpiä miehiä. Vanha Jukuri,
entinen merimies, teki karkeampia töitä... maalaili etupäässä
tavaravaunuja tai hioskeli hohkakivellä matkustajavaunujen seiniä.
Ja silloin hän tavallisesti lauloi. Se oli jokin noita vanhoja,
iloisia veisuja, joita meripojat vetelevät — tai sitten jokin pitempi
laulukertomus, milloin surullinen, milloin leikillinen. Hessen mielestä
ne eivät oikein sopineet noin vanhan miehen suuhun. Mutta — oli miten
oli — aina kajasti Jukurin lauluista meri, tuo vallaton ja läikkyvä,
joka toisinaan hymyili kuin Isän Jumalan kasvot, toisinaan muuttui
mustaksi, pauhaavaksi hirviöksi, kun tuuli ulvoi ja myrsky soi.
Sitä oli soma kuunnella.
Jukuri jutteli mielellään merimiesajoistaan, mutta — kuten tavallisesti
vanhat merimiehet — hän liioitteli mahdottomasti. Hänelle ei kuitenkaan
kehdattu siitä huomauttaa — kunnioitettiin hänen ikäänsä. Mutta —joka
kerta kun Jukuri aloitti juttunsa, iski Pitzén silmää, aivan kuin
huomauttaakseen, että: kuulkaa päälle, pojat!
Maaliverstaan johtaja Viitanen oli uskovainen mies, joka toisinaan
toruskeli Pitzéniä tämän kujeista. Pitkä maalarinsälli keksikin
kaikenmoista. Välistä hän hilasi täysinäisen vesisaavin verstaan
vinoille, ja kun Hesse tovereineen saapui työhön, hän hurahdutti saavin
sisällön poikain niskaan. Vesikauhu, vesikauhu! huusi hän sitten, ja
hänen sileäksi ajeltu mefistonnaamansa loisti tyytyväisyydestä.
Toisinaan hän järjesti kummituksen. Käyttäen hyväkseen poikain
poissaoloa — nämä juoksentelivat usein verstaan ympäristössä — hän
sitoi jonkun säkkiin pitkän rihman ja pujotti sen penkillä olevien
lasi- y.m. laatikoiden taitse verstaan perälle. Työskennellen siellä
hän piti silmällä poikien tuloa. Kun nämä sitten saapuivat ja iloisesti
keskenään jutellen ryhtyivät jälleen työhönsä, liikahti säkki
yht'äkkiä. Tarina katkesi hetkiseksi — jokainen oli tuon liikkeen
huomannut, mutta luullut erehtyneensä. Mutta sitten — yks' kaks' —
keskellä uutta juttua heilahti säkki valtavasti — aivan kuin olisi
joku ryöminyt sen sisään ja nyt kierittelisi itseään siinä. Pojat
valahtivat kalpeiksi, Mikkosen Jussi hyppäsi penkiltä alas, tuijottaen
kauhistuneena kummittelevaan säkkiin. Se liikahti uudelleen, ja nyt
pääsi pelko valloilleen. Liikkuu! parkaisi Jussi ja ryntäsi suoraa
päätä ulos. Mutta Hesse ja Kalle rupesivat asiaa tutkimaan, ja silloin
kajahti verstaan perältä valtava naurunhohotus. Pitkä Pitzén siellä löi
polviinsa ja nauroi: Voi yhren kerran! Hah-hah-haa! — Silloin selvisi
salaisuus. Hesse sieppasi lattialta jakkaran ja linkosi sen Pitzéniä
kohti. Mutta tämä väistyi vaunujen taa, kyyristeli siellä ja katseli
pyörien välistä, kalpeilla kasvoillaan ivallinen hymy. Ja koko ajan
kaikui hänen pirullinen naurunhohotuksensa.
Nyt vallitsi rauha työpaikalla. Pojat olivat siirtäneet verstaansa
maalattavaksi tuotuun lumiauraan saadakseen olla keskenään.
Trasseliläjät vaununpenkillä kasvoivat. Täältä ei kukaan voinut
varastaakaan niinkuin verstaasta, mistä konepajan työmiehet silloin
tällöin sivukulkiessaan pistivät puhtaan trasselitukun taskuunsa. Hesse
mietti Eetu-veljen kohtaloa. Tämä oli sairas, hyvin sairas, ja aamulla
oli ollut korkea kuume.
Samassa pisti Pitzénin pää ovesta sisään.
Hesse, sinua haetaan.
Hesse säikähti. Mitä... oliko värkmestari saanut vihiä heidän
kujeistaan ja nyt käsketti hänet, joukon vanhimman, luokseen? Sillä
viattomia eivät olleet hekään — kaukana siitä.
Mutta — ei, siellä seisoi Anna-sisko itkettynein kasvoin ja oli
kutsumassa häntä kotiin. Siellä Eetu teki loppua. Isä oli jo haettu
pajasta, ja hän oli jo mennyt.
Kalpeana ja hengästyksissään lähti Hesse juoksemaan Anna-sisko
kintereillään. Päivä oli kirkas, ja maali verstaan viereisestä ojasta
kohosi väkevänä kukkien lemu. Puna-apilat nyökyttelivät päätään
konepajan ja ratapihan välisellä kedolla, ja aurinko heloitti täydeltä
terältään. Tuntui kummalta juosta tuon kukkivan kedon yli kohtaamaan
kuolemaa, joka tuolla Laidan äärimmäisessä päässä, muutamassa
portinpielikamarissa valmistautui korjaamaan saalistaan. Hesseä
puistatti, ja itku nyki hätäisenä kurkussa. Eetu kuolemaisillaan...
se viisas, iloinen Eetu-veli, jota Hesse rakasti koko sielustaan.
Eivät olleet auttaneet suopursukylvytkään, joita äiti koko talven oli
hänelle antanut. Ja vielä aamulla hän oli hymyillyt ja käskenyt tuomaan
muutamia sorvinlastukappaleita. Ja nyt hän teki kuolemaa...
Hän juoksi läähättäen portista sisään ja tempaisi eteisen oven auki.
Mutta porstuassa piti pysähtyä... tuntui niin juhlalliselta ja
peloittavalta samalla kertaa.
Joku avasi keittiön oven, kehoittaen häntä tulemaan sisään. Se oli
Paulinin täti, jonka silmät olivat kyynelissä.
Nyt se krönsiska pääsee häkistään, kuiskasi hän. Ja Hessen päässä
vilahti, että kumma, kun Paulinin täti puhui sellaista. Hänhän oli aina
rakastanut häkkilintuja.
Isä istui kyökin pöydän päässä ja itki. Kyynelet olivat uurtaneet
vaaleita juovia hänen nokisiin kasvoihinsa. Isä parka! ajatteli Hesse,
ja hänen olisi tehnyt kovin mieli lohduttaa. Mutta — kamarin ovelle
päästyään hänen rohkeutensa petti.
Siinä makasi Eetu pienessä vuoteessaan, kasvot kalpeina ja silmissään
kuoleman verho. Naapurin vaimoja seisoi sängyn vieressä. He antoivat
Hesselle tilaa.
Tämä pillahti itkuun ja lankesi polvilleen vuoteen viereen.
Eetu, Eetu! kuiskasi hän kyyneltensä lomasta ja tapaili veljen kättä —
ethän sinä kuole?
Kuolevan katse kirkastui. Hänen sairas rintansa kohosi tuskallisesti ja
kuivat, kuumeen polttamat huulet eivät tahtoneet irtaantua toisistaan.
Hesse, virkkoi hän hiljaa, — minä kuolen. Jeesus tulee minua noutamaan
aivan kohta. Taivaassa saan uudet jalat...
Hesse itki pakahtuakseen, ja hänen vieressään nyyhkyttivät äiti ja
pikku Anna. Eetu ojensi kätensä sisarelleen.
Anna... anna anteeksi, että olen nauranut, kun Hesse sinua vislautti.
Minun on niin paha olla. Ja katsoen veljeään kirkkain silmin hän
jatkoi: Hesse, älä koskaan vislauta Annaa.
Hesse parkaisi tuskasta. Hän oli toisinaan kiusannut Anna-siskoaan
nykäisemällä tätä niskasaparosta. Se oli muka veturin »visseli». Pikku
sisko parkui hänen käsissään. Siten hän »vislautti» häntä.
Nyt hän ihan vapisi ajatellessaan tätä pahaa tekoaan. Tuossa makasi
Eetu, joka pian kohtaisi Jeesuksen, ja hänen oli paha olla, vaikk'ei
ollut muuta kuin nauranut. Oi, oi, mahtaisiko Jumala hänelle koskaan
anteeksi antaa?
Hän painoi pikkusiskoaan rintaansa vasten ja sopotti: Anna, Anna!
Hänen kyynelensä valuivat tämän vaalealle tukalle. Anna nyyhkytti hänen
rinnoillaan, ja pienet kädet puristivat suonenvedontapaisesti Hesseä
kaulasta.
Siinä he itkivät kaikki yhdessä, ja pienen sairaan voimat heikkenivät
joka hetki. Hän ei puhunut mitään, vaan lepäsi silmät ummessa.
Sitten hän yht'äkkiä avasi ne ja kysyi: Missä isä on?
Joku naapurivaimoista viittasi Karlssonia kamariin.
Isä, kuiskasi Eetu, — minä kuolen nyt. Saanko kertoa Jeesukselle, ettei
isä enää mene tillikkaan?
Karlsson läähätti tuskasta ja purskahti valtavaan itkuun.
Voi, voi, Eetu! Anna isälle anteeksi!
Annan, annan... ja sitten hän kääntyi äitinsä puoleen: Äiti, nostakaa
minua ylemmäs...
Karlssonska täytti hänen pyyntönsä. Eetu katsahti äitiään silmiin
kirkkaasti, ihmeen kirkkaasti ja hymyili. Sitten tuo pieni, viisas pää
kallahti sivulle.
Hän oli kuollut.
Silloin purkautuivat kaikki sulut, ja pienen huoneen täytti itku
ja valitus. Kaikkein suurinta ääntä piti Matlinin Maija. Hän kulki
edestakaisin, puristeli rintojaan ja hoki:
Voi, voi, Kaalsonni, kuulkaa, kuulkaa! Eikö ollutkin viisas? Sellaisia
syviä sanoja... Herra Jumala! Sehän oli kuin aikaihminen!
Matlinin emäntä oli aloittanut virren. Hän istui keinutuolissa ja
veisasi, katse ankarasti suunnattuna keittiön oveen.
Mit' on viimein kuolema?
Se kuin tuskat lopettaa,
viepi viimein vaivasta
iloitsemaan taivaassa.
Tuli siihen Matlinin isäntäkin. Hän oli yltäpäätä höylänlastuissa, ja
hänen vaatteensa tuoksuivat tervalle. Hän puheli lyhyeen, änkyttävään
tapaansa:
Se on — tuo-ta... onnellinen vainaja. Sitä on elämän Herra vastassa
iankaikkisuuven rannalla. Siellä on Eetu-pojalla lysti Herran Ie-suksen
kanssa.
Ja hän muhoili tyytyväisen näköisenä, katseli aikansa itsekutakin ja
poistui yhtä huomaamattomasti, kuin oli tullutkin.
Kolmen päivän perästä Eetu haudattiin. Matlinin portinpieliasunnossa
oli hiljaista ja juhlallista. Pastori souteli keinutuolissa, ja
Paulinin täti passasi. Hänellä oli päässä uusi, musta myssy, ja hän
teki oikein hienon ja ylhäisen vaikutuksen. Äiti istui kyynelsilmin
kamarinloukossa, nuorin lapsi, Kuunari, polvellaan. Tämä oli vasta
kahden vuoden vanha eikä ymmärtänyt tilaisuuden merkitystä. Hän jutteli
vain Eetusta ja osoitteli pikku kätösillään ympäri huonetta, aivan kuin
ihmetellen, mihin veli oli hävinnyt. Isä keskusteli pastorin kanssa
nöyränä, alistuvaisena, melkein kuiskaamalla. Hän kurkoitti kaulaansa
omituisesti — aivan kuin miettien jotakin vaikeaa arvoitusta, ja
vasen käsi nykäisi tavantakaa pientä pukinparran nypykkää. Hän näytti
kovin itseensä vajonneelta eikä huomannut aina heti vastata pastorin
kysymyksiin.
Sitten lähdettiin hautuumaalle, ja sinne laitapuolelle laskettiin Eetu.
Varusmestari Kurola veisasi haudalla. Hän oli isän kasarmiaikaisia
tuttavia. Pastori puhui Sarpatin lesken pojasta. Se oli kaunista.
Aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut visertelivät hautuumaan puissa.
Tuore multa tuoksui somasti. Kaikki tuntui niin rauhalliselta. Surukaan
ei enää yhtä raskaasti painanut.
Savuojan kummi virkkoi:
Älä itke, Kaisa... oli hyvä, että poikaressu pääsi pois. Ei siitä olisi
tullut itsensä elättäjää.
Mutta äiti itki vain, ja silloin pyrkivät Hessenkin kyynelet uudelleen
esiin.