Kansakouluaikana Hesse ulotti retkensä jo pitemmälle. Hän pääsi
soutelemaan.
Heillä ei itsellä ollut venettä — se olisi ollutkin ylellisyyskapine
köyhälle laitalaissepälle — mutta Hesse lainasi sitä maalari Helmiseltä.
Helmiset olivat Partasten sukulaisia, siten että Helmisen mestari
oli Partasen kummitädin veli. Ja kun Hesse piti Partasen taloa kuin
toisena kotinaan, joutui hän kuin itsestään Helmisellekin, jolla oli
samanikäinen poika.
Helmisillä oli oma talo Hallituskadun varrella, ja he olivat kuin
puolittain porvareita. Se kaupunginosa, missä he asuivat, ei kuulunut
enää Laitaan, se oli siinä Laidan ja keskikaupungin välimailla. Mutta
sielläkin liikkui Laidan poika jo hiukan juhlallisemmalla mielellä.
Helmisen talo oli pieni ja matala, mutta se näytti sittenkin Hessen
mielestä toisenlaiselta kuin Laidan puolittain maan sisään vajonneet
tönöt. Ja heti kun astui verstaaseen, sai sen vaikutelman, että täällä
elettiin koko joukon vahvemman leivän ääressä kuin Laidalla.
Hesse ei koskaan voinut astua Helmisen verstaaseen tuntematta
omituista, levotonta jännitystä. Kaikki työpaikat vaikuttivat häneen
samalla tavalla. Hän vainusi niissä ihmeitä.
Jo tuo maalin haju, joka jo eteisessä tunkeutui nenään, sai
mielenkiinnon hereille. Helmisellä tehtiin aina uutta... nuo
monet sängyt, piirongit ja pesukaapit, jotka muslimeina tuotiin
verstaaseen, lähtivät sieltä kimaltelevan uusina, kuin naurussa suin ja
nuorentuneina.
Sen sai pensseli aikaan!
Hesse tutki Helmisen Kallen kanssa verstasta, ja tämä selitteli
hänelle, mitä kullakin pensselillä tehtiin. Oh, noita monenkaltaisia
outoja nimiä! Ne eivät olleet suomea — sen Hesse tajusi. Mutta — mitä
kieltä sitten?
Maalarien kieltä, sanoi Kalle.
Oh, oliko heillä oma kielikin? Se oli merkillistä.
Hesse nosteli pensseleitä isosta vesisaavista, jossa ne väliaikoina
seisoivat pää pohjaa vasten. Niitä pidettiin sillä tavoin, etteivät
olisi päässeet kuivumaan. Ne olivat joustavia, ja jokaisen päästä lähti
eriväristä maalia. Oliko keltaista?
Kyllä! Katsopas tässä! Ja Kalle vetäisi pensselillä pitkän keltaisen
juovan saavin kylkeen.
Mestari itse oli vähäpuheinen, usein kärtyisellä päällä. Häntä oli
silloin vaikea lähestyä. Miksikähän useimmat mestarit olivat sellaisia?
Suutari Kemppainenkin, jolla heidän kenkänsä korjautettiin, oli
samanlainen. Hän oli kauan aikaa ihmetellyt, mitä ainetta mahtoi
sisältää se kirkas lasipallo, jota suutari piti lampun edessä. Sen läpi
loisti valo tavattoman kirkkaasti, niin että kengänpohjasta erotti
jokaisen pienimmänkin juoruun. Suutari istui kumartuneena työnsä
ääressä ja pisteli parastaikaa piikin reikiä anturan pohjaan. Hän oli
kysynyt: Mitä tuossa lasipallossa on, kun se on niin kirkas? Kemppainen
oli muljauttanut kulmainsa alta: Siihen oksennetaan markkinaviinat.
Oh, vai sillä lailla!
Helmisen mestari ei ollut yhtä konstikas, mutta osasi hänkin äkäillä.
Silloin ei veneen lainaaminen tullut kysymykseen. Mutta — sen sijaan he
saivat katsella kuvaraamattua, jos oikein siivolla olivat.
No, olihan sekin jotakin. Kalle kiipesi tuolille ja nosti
nurkkahyllyltä ison raamatun. Hesse oli katsellut sitä monta kertaa
ja joka kerta yrittänyt päästä kirjan läpi. Mutta kesken se oli aina
jäänyt, he olivat väsyneet ennemmin.
Hän olisi halunnut jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla oli jääty,
mutta Kalle ei suostunut! Ei se Uuden Testamentin puoli ole jännittävää.
No niin... samantekevä — saatettiinhan katsella siis vanhaa.
Hessekin nautti kyllä kuvien katselemisesta, mutta tällä kertaa
hän mieluummin olisi mennyt soutelemaan. Nuo Jaakobin poikien
Egyptin-matkat eivät olleet hetikään niin mielenkiintoisia kuin
souturetki Leppäsaareen.
Mutta hän innostui, kun tultiin sellaisiin kuviin, joissa oli leijona.
Niitä piti katsella kauan.
Kallioinen erämaa, jossa kasvoi oudonnäköisiä kukkia... ihan kuin
olisi krapuja heitetty rykelmä sinne tänne. Poikanen leijonan selässä,
käsivarret jännityksissä... toinen kiskoen pedon yläleukaa ylös,
toinen painaen alaleukaa alas. Leijonan kieli oli kysymysmerkillä...
se sukelsi suusta kuin kiemurteleva käärme kolostaan. Leijonan häntä
oli pystyssä... suurella kaarella, tupsu pojan oikeaa olkapäätä vasten
— ja oikea takajalka melkein suorana maassa, etukäpälät kallion kylkeä
vasten nojallaan... kuin tukea etsien, selkä luokalle painuneena. Siinä
kävi huonosti eläinten kuninkaalle, ja Hesse ihan vapisi jännityksestä.
Se oli Simson.
Toinen kuva oli melkein mielenkiintoisempi: Beetelin profeetta.
Synkkä, pilvinen taivas, vain taivaanrannalla hiukan valoisampaa,
niinkuin auringon laskiessa. Korkealla kummulla istui leijona, harja
pitkin selkää, katsellen majesteetiilisenä kaukaisuuteen. Kummun alla
mies vatsallaan, kädet levällään, tukka epäjärjestyksessä — näytti
kuolleelta. Vähän matkan päässä toinen mies, pitkä sauva kädessä,
vasen käsi aasin kaulalla, tarkastellen rauhallisena kummulla istuvaa
leijonaa, kuin ei olisi yhtään ollut peloissaan. Mitä se tarkoitti?
Heidän piti ruveta lukemaan, muuten se ei selvinnyt.
Ahaa — se oli kostaja... liikkui Jumalan asioilla — tuo leijona, joka
tuossa kummulla niin juhlallisena istui! Jumalan mies ei totellut
Herran käskyä, vaan antoi Beetelin vanhan profeetan taivuttaa itsensä
lähtemään kanssaan tämän kotia syömään. Ja kuitenkin hän oli vannonut:
»En voi palata enkä tulla kanssasi. En voi syödä leipää enkä juoda
vettä kanssasi tässä paikassa.» Sillä Jumala oli kieltänyt sen. Mutta
siitä huolimatta hän lähti vanhan profeetan houkuttelemana, ja kun hän
sitten oli paluumatkalla, tappoi leijona hänet, mutta ei tehnyt aasille
mitään.
Ajatella, että se osasi olla niin viisas!
No, kun sen oli Jumala käskenyt.
Niin... leijonalla oli järkeä yhtä paljon kuin ihmisellä! Se kulki
Jumalankin asioilla, pannen toimeen hänen tuomioitaan. Ja Hessestä
tuntui hyvältä, että tässä kuvassa eläinten kuningas esiintyi niin
loistavasti. Se oli kuin jonkinlainen korvaus edellisessä kuvassa
kuvatusta tappiosta.
Veneen lainaaminen ei siis ollut onnistunut, mutta — olipa siitä
huolimatta aika kulunut mukavasti. Seuraavana sunnuntaina Hesse yritti
uudestaan, ja tällä kertaa se lähti.
Hänen tavallinen matkansa suuntautui Leppäsaareen. Öömannin rannasta,
jossa Helmisen venettä säilytettiin, oli sinne runsas kilometri. Se
oli pitkä, matala saari, jossa kaupunkilaisilla oli kesäasuntonsa.
Heilläkin oli siellä tuttavia, sukulaisia, sillä kauppias Nyström, joka
oli isän serkku, asui siellä kesää.
Hesse souteli ohi höyryvenelaiturin, ja jos hyvin sattui, sai hetkisen
keinua _Lemmen_ aalloissa. _Lempi_ oli höyrypursi, »paketti», joka
välitti liikennettä kaupungin ja ulkosataman välillä.
Tervavirtaa alas laskettaen hän saapui Sardinian kohdalle. Se oli
pieni saari, vastapäätä Luupattia, ja sen nokkaan oli joku kaupungin
herroista rakentanut uimahuoneen. Kuka lie saarelle antanut tuon
juhlallisen nimen? Tänne näkyi ja kuului selvästi Luupatissa
pulikoivien poikien iloinen mekastus. Märkiä päitä tulla tupsahteli
ulos uimahuoneen aukosta. Ne puhaltelivat ja pyörivät aitauksen
edessä kuin hylkeet, kadoten jälleen aitauksen sisään. Joku rohkeampi
uskalsi edemmäskin — joskus Sardiniaan saakka. Mutta sitä pidettiin jo
ennätyksenä.
Sardiniasta jatkui matka ohi Tervasaaren Leppäsaarta kohti. Välillä oli
paljon matalikoita, »pankkeja», joille vene tavan takaa tartahteli.
Piti tuntea väylät — ja kyllähän hän ne tunsikin. Se kun hän toisinaan
unohtui mietteisiinsä ja heti oli karilla.
Hän rakasti merta ja tällaista hiljaista soutelemista. Saattoi
kuvitella kaikenmoista, esim. että Leppäsaari tuolla kokan edessä
oli Amerikka, ja kaupunki hänen takanaan vanha maailma, josta hän,
Kristoffer Kolumbus, oli muutamia viikkoja sitten lähtenyt.
Kansakoulussa oli puhuttu siitä miehestä, ja opettaja oli kuvannut
tarkkaan hänen matkansa vaiheet. Se olikin se Runsteeni etevä
kertomaan! Pitkänä kuin hongankolistaja se seisoi luokan edessä ja
ruumistaan tutisuttaen näytti, kuinka Kolumbuksen miehet pelkäsivät.
Lökäpöksyt!
Mutta tämäpä taivutti heidät kuuliaisuuteen: Minä vien teidät maahan,
jossa on kultaa ja hopeaa kahmalokaupalla, ja kallisarvoisia,
hyvänhajuisia yrttejä!... Niin — eikö äiti ollut pyytänyt häntä tuomaan
suopursuja Leppäsaaresta Eetu-veljen haudekylpyjä varten?
Selvä oli. Hän ei antanut perään. Hän ohjasi laivansa kohti uutta
maata. Siellä asui intiaaneja ja tiesi mitä ihmissyöjiä, mutta hän
nousisi maihin ja valloittaisi sen. Rottarinkulat eivät pystyisi
tekemään hänelle mitään pahaa...
Niitä välisikin Leppäsaaressa kuin Vilkkilän kissoja... kaupungin
herrasväkien poikia, jotka kävivät isoja kouluja. Ne vaanivat pensasten
takana ja puikkelehtivat rantalepiköissä. Välistä ne hyppäsivät
veneeseenkin ja uhkasivat heittää hänet sekaan: Kenen luvalla
olet tänne tullut? Me heitämme sinut sekaan! — Oh... mokomiakin
rimppakinttuja! Vai sekaan! — Hän oli kohottanut aironsa ja uhannut
lyödä: Tulukaapa lähemmäs, niin saatta nuppiinna!... Hei vaan! —
intiaanit olivat paenneet, ja Kolumbus oli rauhassa saattanut astua
maihin.
Hesse on taas matkalla Leppäsaareen. Hän on löytänyt hyvän sataman,
johon häiritsijät eivät arvanneet tulla. Se oli saaren toisella puolen.
Sinne hän nytkin souti, kiinnitti veneensä ja nousi maihin.
Kuin uuden maan löytäjä ainakin hän lähti hiipimään läpi rantalepikon,
kuulostellen joka askelella. Tänne ei tavallisesti kukaan eksynyt —
huvilat sijaitsivat paremmin saaren keskiosassa. Ainoastaan yksi,
kauppias Antonoffin, oli lähinnä, mutta heillä ei ollut yhtään poikaa.
Sitä paitsi ne olivat ryssiä eivätkä siis yhtään pelättäviä.
Jonkin matkan päässä saaren sisäosassa oli suo, ja sen reunoilla
kasvoi suopursuja. Se oli Hesselle tuttu paikka, hän oli käynyt siellä
monet kerrat. Nytkin hän löysi sinne ilman vaivaa ja ryhtyi keräämään
saalistaan.
Monta sylillistä hyväntuoksuisia kasveja hän kantoi veneeseensä,
lastaten sen kokasta perään. Piti äidin kerrankin saada haudeaineita
riittävästi!
Palatessaan viimeisen kantamuksen kanssa hän kuuli ääniä rannasta.
Keitähän siellä mahtoi olla?
Hän hiipi lähemmäs. Kaksi poikaa seisoi veneessä, syytäen lastia
mereen, kaksi katseli rannalla tätä hävitystyötä. Heillä oli
kirjokepit kädessä ja toisella oli kova kaulus. Veneessäolijat olivat
uimapukuisia, rannalla seisojat täysissä vaatteissa.
Syytäkää vain sekaan! Kuka piru kulkee täällä raiskaamassa saarta?
Hessen sydän löi haljetakseen. Siellä menivät nyt Eetu-veljen
haudekylpyaineet. Hän raivostui yhtäkkiä ja unohtaen vaaran syöksyi
rannalle.
Mitä te teette? Pois minun veneestäni!
Pojat kääntyivät kohti. Toinen rannalla olijoista, pitkä huiskale,
huusi silmät säkenöiden.
Siinähän se munsööri onkin! Ja syli suopursuja täynnä! Pojat, käykää
kiinni!
Alkoi vimmattu painiskelu. Hesse oli kyllä pienikasvuinen, mutta raivo
antoi hänelle voimia. Ensimmäisen kimppuunsa hyökkääjän hän heitti
heti nurin. Mutta toinen, suurempi, kävi päälle, hampaat irvissä kuin
peto, ja heti oli nuorempikin häntä avustamassa. Se riivattu pureutui
kiinni kinttuihin, ja hetken kuluttua makasi Hesse maassa avuttomana
läähättäen. Molemmat uimahousuiset painoivat hänen käsiään, ja toinen
keppiniekoista oli polvillaan hänen jalkainsa päällä. Se oli rautatien
kasööri Hahnin poika, Kallus, joka kävi ruotsalaista lyseota. Hesse
tunsi sen. Ne olivat oikeastaan saksalaisia, vaikka olivatkin asuneet
Suomessa jo kauan. Nuo ilkeät silmät hän muistaisi niin kauan kuin
eläisi.
Kallus tiukkasi: Kenen poika sinä ole? Sano!
Hesse puri hammasta, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. Hän
muisti kotiaan ja Eetua, ja hänen sydäntään kaihersi ääretön epätoivo.
Kenen poika sinä olet? Sano... taikka —! Isompi uimahousuisista
möykytti hänen päätään tantereeseen.
En sano!
Etkö sano?
Ja nyt siinä oli tuo toinen keppiniekka, ihan hänen vieressään, se
jolla oli kova kaulus, ja se napsautti häntä kintuille.
Piimäkaula! ajatteli Hesse halveksivasti ja puri hammasta. Hän koetti
tempoilla, mutta uimapöksyiset puristivat häntä maata vasten: Vai aiot
riuhtoa!
Päästäkää minut! karjui Hesse. Hänen äänensä vapisi.
Sano, kenenkä poika olet! Etkö, pirhana vie, sano!
Uusi kepin isku.
Hessen ei auttanut muu kuin antautua. Hän sanoi nimensä.
Onko sun isäs rautatiellä?
On!
Isommat pojat puhuivat ruotsia keskenään. Sitten Hahnin Kallus kysyi:
Mitä varten olet repinyt tuommoisen määrän kukkia? Aiotko raiskata koko
saaren?
Siihenkin täytyi Hessen antaa selitys. Hänellä oli sairas veli...
raajarikko, jolle laitettiin haudekylpyjä. Lääkäri oli määrännyt.
Valehtelee! huudahti toinen uimapukuisista.
Hesse silmäsi tätä. Tuonkin naaman hän muistaisi, niin kauan kuin
eläisi... tuon paksun nykerönenän ja nuo leveät leukapielet. Hän ei
vain tiennyt niiden omistajan nimeä.
Ei — kyllä se taitaa puhua totta. Kasöörin poika sanoi taas jotakin
toiselle keppiniekalle. Tämä nousi ja vapautti Hessen jalat
puristuksesta.
Missä te asutte?
Merimies Matlinilla, itki Hesse. Hänen päähänsä koski, takki oli
repeytynyt ja jalasta vuoti veri.
Toisen uimapöksyisen tuli häntä sääli. Hän rupesi haravoimaan vedestä
sinne äsken heittämiään kukkia. Halinin Kallus kokoili taas rannalta
Hessen viimeistä kantamusta. Sovinto ja rauha näyttivät palanneen.
Annetaan sille takaisin nämä, sanoi kasöörin poika.
Kovakauluksinen nyökkäsi.
Mutta jos tulet vasta tänne, niin annamme paremmin rokkiin! Muista se!
Hesse työnsi veneensä vesille ja tarttui airoihin. Hänen sisuansa repi
ja kihelmöi. Odottakootpa... mokomatkin herrasroikaleet! Kyllä hän
vielä jotenkin kostaisi. Tulkootpa Laidalle vain!
Hän souti niemen ohitse. Päästyään jonkinlaisen välimatkan päähän, hän
nousi seisomaan ja huusi rannalle:
Ja jos te tulette Laidalle, niin me teemme teille lintuvalan... senkin
rottarinkulat, pahan hengen vinkulat!
Älä turruuta suutas... saat kivellä päähäs! huusi toinen
uimahousuisista ja rupesi pommittamaan Hessen venettä. Tälle tuli kiire
soutaa mahdollisimman nopeasti kantomatkan ulkopuolelle. Mutta muutamia
kiviä lensi paattiin, vaikk'ei yksikään sattunut häneen.
Nyt vasta — päästyään turvallisen välimatkan päähän hänen raivonsa
rupesi oikein kiehumaan. Senkin peijakkaat! — hakkasivat ja hanskasivat
häntä kuin kinnasta! Minkä hän mahtoi ylivoimaa vastaan! Niitä
oli neljä... ja hän yksin. Mutta — olisipa Päkkilän Eenokki ollut
kumppanina, niin selkään olisivat saaneet, lempparin rotat!
Hän puri hammasta ja souti, kuumien kyynelten valuessa poskia pitkin.
Mitä sanoisi isä? Hän oli luvannut tulla Öömannin rantaan vastaan
säkkeineen. Kyllä hän kertoisi koko nujakan... sanoisi, että ihan
syyttömästi hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Eihän se ollut niiden maata...
Ensi kerran vilahti Hessen mielessä ajatus yhteiskunnan
nurinkurisuudesta. Vääryys, ilmi vääryys täällä vallitsi. Köyhää
sorrettiin häikäilemättä rikkaan rehennellessä ilkkuvin naamoin.
Hän tunsi vihaavansa koko herrasluokkaa... kaikkia noita honteloita
humalasalkoja, jotka vetelehtivät joutilaina. Hänen piti sunnuntainakin
tehdä työtä... jollei muuta, niin soutaa suopursuja sairaalle
veljelleen...
Mutta kylläpä hän oli niitä uhannutkin! Lintuvala! Sen tempun osasivat
Laidan pojat. Hänellekin olivat kerran tehneet.
Hän punastui vieläkin muistaessaan tuon tapauksen. Se oli kamalaa!
Poika selälleen — aivan niinkuin hänet äsken — housut auki ja nöpö
esiin! Ja sitten luettiin muuatta rämssyä, jota oli inhoittava kuulla.
Toimitus herätti sellaisen kamalan tunnelman — aivan kuin olisi
riisuttu kirkossa alasti...
Hyi! Häntä puistatti ja inhotti. Tuo raaka pila loukkasi nuoren
pojan olemuksen sisintä... painoi hetkiseksi sellaiseen häpeään ja
alennukseen, että rohkeimmaltakin pääsi itku. Mitähän nuo mammanpojat
olisivat mahtaneet sanoa, jos heitä olisi sillä tavoin käsitelty?
Vaikka Hesse oli äsken sellaisella uhannut, hän tunsi nyt, ettei olisi
voinut sitä tehdä.
Hänen mielensä oli jo jonkun verran tyyntynyt. Hän muisteli
viimesunnuntaista kohtaustaan Mankisen Kustun kanssa.
Tämä oli päässyt kasvattipojaksi kirjanpainaja Porkille.
Pakhuusinkadulla oli Kustu tullut häntä vastaan, oli ollut kotonaan
käymässä ja nyt palailemassa kasvatusvanhempaansa luo. He olivat
istahtaneet katuvierelle Hapuojan nisupuotia vastapäätä, ja Kustu oli
kertonut ihmeellisiä asioita uudesta olinpaikastaan.
Hänellä oli itsepäällinen huone, jossa oli taivaansiniset tapeetit,
ja kahden lakanan välissä poika nukkua kellotti. Joka aamu pestiin
silmät ja kammattiin pää, johon toimitukseen Kustun oli alussa ollut
hiukan vaikea tottua — varsinkin kun tuli näkyviin, mitä tavaraa hänen
päässään oli. »Tantte» oli torunut ja moittinut siivottomaksi: Semmossi
te ole, te Laidan lapse... teite pee teys! Mutt' kylle mine kuska ne
pois! — Ja pois oli kuskannutkin. Niin ihmeellisillä vesillä oli Kustun
päätä pesty, ettei lopuksi ollut löytynyt yhtään, vaikka kuinka olisi
hakenut. Markan oli Kustu-poika luvannut, jos joku löytäisi! Eikähän
niitä tietysti olisi löytynytkään. Niin oli haissut hyvälle kuin
herskapin lapset ja nenäliinaan niistää turauttanut. Se oli tahtonut
näyttää, että hän osasi. Tantte oli kieltänyt sormin niistämisen... oli
sanonut moukkien niin tekevän.
Sellainen onnenpotkaus oli tullut Kustun osaksi! Hesse oli suhtautunut
häneen kuin ylempäänsä... kuin johonkin mainehikkaaseen, mahtavaan
henkilöön, joka pikkusormensa liikkeillä hallitsee koko luomakuntaa.
Mutta nyt et saa enää olla tansseissa, oli hän arasti huomauttanut.
En minä vähiäkään... minä osaan ruotsiksi rukoilla.
Sellaista!
Ja Kustu oli liittänyt kätensä ristiin, nostanut nenänsä Hapuojan
katonharjaa kohti ja lausunut:
Tuut som haaver
paarnen säär...
Enempää ei Hesse jaksanut muistaa, eikä ollut Kustukaan sitä kokonaan
muistanut. Mutta — ihmeellistä se oli ollut. Ajatella, että osasi
ruotsiksi rukoilla!
Kuka sinulle on opettanut?
Tantte.
Kuka se oli?
Porkin rouva — minun pitää sanoa sitä tanteksi. Sekin on ruotsia.
Ja Mankisen Kustu oli noussut, pyyhkinyt pöksynsä pölystä ja lähtenyt
juosta kipittämään keskikaupungille päin.
Tulisikohan siitäkin samanlainen kuin nuo Leppäsaaren rotat...
sellainen, joka halveksisi ja vihaisi köyhempiään? Tuo ajatus teki
Hessen alakuloiseksi.
Mutta — mikäs nyt? Hesse pyörähti ympäri ja huomasi ajaneensa karille.
Mokomakin purtilo! Pyöri ympäri kuin lusikka!
Hän koetti työntää irti, mutta ei saanut. Paatti oli juuttunut lujaan.
Jonkun matkan päässä souti vene ohitse. Hän rupesi huutamaan apua.
Tulukaapa jeleppaamaan... minä en saa tätä irti!
Vieras vene pysähtyi ja käänsi keulansa Hesseä kohti. Ne olivat
Karstenin tehtaan työmiehiä, jotka heiloineen olivat sunnuntaisella
huviretkellä.
No, perhana! Mitä törkykuormaa sinä kuljetat? Paatti kanervia täynnä!
Hesse selitti matkansa tarkoituksen.
Kenen poika sinä olet?
Seppä Karlssonin.
Senkö, jolla on vaivainen poika?
Juuri sen, Johan hän sanoi, että sen haudekylpyjä varten nämä olivat.
Oli siinä puuhaa, ennenkuin vene saatiin irti. Mutta lähti se viimein.
Pidä nyt parempi kurssi...
Kyllä... kiitos vain, ja Hesse jatkoi matkaansa. Hän olikin jo lähellä
Sardiniaa. Täällä ei enää tarvinnut matalikoita pelätä.
Huomenaamulla oli taas lähdettävä työhön. Hän oli päässyt höyrykattilan
putkia rapaamaan rautatielle. Pienessä putkassa, vaunuverstaan kupeella
oli hänen työpaikkansa.
Mutta kyllä se oli pölyistä hommaa! Putken ympärille kivettynyt kuori
oli kovaa kuin teräs. Sitä ei mitenkään tahtonut saada rikki. Sai vähän
vähä käydä teroittamassa rapojaan. Mutta — mitäpä siitä, kun teki työtä
urakalla. Kun vain sai messinkipinnan näkyviin, niin sitten luontui
kyllä. Muutamassa hetkessä oli putki puhdas, ja viisitoista penniä irti!
Hesse katsahti taakseen. Hän oli jo lähellä Öömannin rantaa. Isä
odotteli siellä säkkeineen. Hän heilautti kättään ja souti rivakammin.
Muuan aironveto vielä, ja hän oli rannassa.
Isä nauroi: No, onpa sinulla nyt lasti!
Joo... mutta kyllä tämän vuoksi oli saanut tapellakin.
No, mitä nyt —?
Hesse kertoi tapauksen.
Tunsitko, keitä ne olivat?
En tuntenut muita kuin kasööri Haanin pojan.
Jaa... Kallus! No, kehtasiko se sekin käydä kimppuun?
Sehän se oli ollutkin pääpukarina.
Isä siveli parrannypykkäänsä ja näytti miettiväiseltä. Hetken kuluttua
hän virkkoi:
Se on se köyhän kohtalo tässä maailmassa. Sitä kaikki sortaa...
Niinpä niin.
He rupesivat sullomaan suopursuja säkkeihin, ja isä lähti kiikuttamaan
niitä Laidalle. Ei mennyt kaikki yhdellä kertaa. Piti tulla uudestaan,
ja Hesse sai jäädä venettä vartioimaan. Eihän tämä homma nyt oikein
sopinut sunnuntaina, kun toiset kävelivät joutilaina ja herrastelivat.
Mutta — mikäs auttoi. Se oli se köyhän kohtalo...
Siellä mennä vaaputteli isä torin yli kaksi suurta säkkiä selässä.
Ohikulkijat osoittelivat häntä. Osoitelkoot... eivät ne tienneet mitään
köyhän elämästä.
_Lempi_ purki väkeä maalle laiturin toisella puolen. Sieltä tuli
Mankisen Kustukin hienosti puettuna... polvihousut ja leveä,
kiilloitettu kaulus.
Tuollaista hän ei ikinä panisi kaulaansa!
Hän vaipui alakuloisiin mietteisiin. Koski soitteli sillan alla vanhaa,
tuttua säveltään. Se oli tämän kaupungin kehtolaulua aamusta iltaan,
vuorokaudesta toiseen, vuodesta vuoteen... kesät, talvet... aina,
aina...
Hesse kuunteli kosken pauhua. Häntä rupesi raukaisemaan. Hetken
kuluttua hän nukkui veneessä tuoksuvien suopursujen keskellä.