Tämä uusi asuinpaikka Laidalla, sen äärimmäisessä päässä oli oma
maailmansa — kaikesta ahtaudestaan huolimatta täynnä liikettä ja
elämää. Pihaa ei todella ollut paljon — varsinkaan kesällä, sen jälkeen
kuin Matlinin isäntä oli pannut perunan ja aidannut perunamaansa —
vain kapea kuja eteisen seinän ja aidan välillä. Mutta oli siinä tilaa
sen verran, että hyvin sopi hypätä »murkröönää». Hessekin leikki sitä
toisinaan Päkkilän lasten kanssa, ja Eetu seinäsi sivulta viisaana ja
tarkkaavaisena: Viivalle meni, viivalle meni!
Karlssonin seinän takana asuivat Paulinit, vanha harmaahapsinen
kivimies vaimonsa ja kahden täysikasvuisen poikansa kanssa. Paulinin
täti oli Hessen mielestä melkein rouva — niin hieno ja ystävällinen,
hopeisilla hiuksilla musta myssy. Hän oli aikoinaan palvellut
herrasväkeä, oikein isoisia ihmisiä, ja noilta ajoilta perinyt
arvokkaan käytöksensä.
Hesse pistäysi usein Paulinien puolelle. Siellä asui kuljettaja
Askolin, ja Paulinin täti lähetti hänet usein tälle kahvia viemään.
Sillä tavoin hänelle aukeni yhä uusia tilaisuuksia tutustua lähemmin
veturien maailmaan. Askolin otti hänet usein mukaansa, käytti Salmessa,
ulkosatamassa, niin että hän jo mielestään oli nähnyt paljon maailmaa
ennen kansakouluun menoaan. Se oli vain surullista, että Askolin joi.
Välistä hän horjui tukkihumalassa ja kiljutti silloin veturiaan kuin
villitty: Kyllä kruunun värkit kestää! — Ja sitten lennettiin ohi
kasarmin, yli rautatiesillan, ulkosatamaa kohti, niin että veturi
vapisi joka liitoksessaan.
Äiti kertoi, että se oli saanut rukkaset ja sen vuoksi joi kuin
viimeistä päivää. Hesse ei siitä vielä paljon tajunnut, mutta
surullista se joka tapauksessa oli. Askolin ryyppäsi olutta ja
hihkaisi: Maailma on sentään hiivatin mukava hökötys! Jos yksi jättää,
niin tämä jää! — Ja hän nauroi, tarttui olutpulloa kaulasta ja viskasi
sen tiepuoleen. Hesse käsitti, että hän tarkoitti naista.
Mutta — sen sijaan hän ymmärsi täydellisesti, kun Paulinin Otto,
iso, pyöreäkasvoinen poika, jolla oli suuret, harmaat silmät ja
pellavatukka, jutteli röntyn pyynnistä. Hän oli mestari siinä
ammatissa, ja Paulinilla oli aina kolme, neljä viheriävarpusta häkissä.
Toisinaan Otto myi niitä kaupungille, niin ettei jäänyt kuin yksi.
Silloin oli Paulinin pieni kamari laulua vailla muutaman päivän. Tuntui
oudolta, kun huoneessa vallitsi hiljaisuus. Yksinjäänyt lintu istui
puolapuulla, pää siiven alla, ja näytti vaipuneen murheen valtaan. Se
kaipasi tovereitaan.
Paulinin täti huomautti: En minä jaksa olla, jollei tuolle hankita
kumppania. Otto, sun pitää mennä pyytämään.
Ja Otto lainasi naapurista häkin lintuineen, löi paulan olalleen ja
hävisi ylikäytävän taa. Kun hän illalla palasi, oli hänellä kolme,
joskus neljäkin viheriävarpusta, ja naapuri sai lainansa takaisin —
välistä koron kanssa.
Otto jutteli: Se on röntty sellainen, että se pitää taitavasti pyytää.
Ei se tule noin vain. Pitää olla kuttumalintu... ja sekin hyvä. Meiän
linnusta ei olisi ollut mihinkään... se kun ei rupea yksin laulamaan...
Hesse kuunteli tarkkaavasti. Piti valita sopiva aukeama metsässä...
sellainen, jossa paula hyvin mahtui kääntymään. Houkutuslintu
laskettiin häkkineen maahan pyydyksen viereen, ja pyytäjä asettui
tiheän pensaan taa väijyksiin. Kun hän siinä aikansa makasi ja odotti,
niin jopahan pyrähti viheriävarpunen — joskus keltasirkkukin, ja
istahti häkin läheisyyteen. Se raukka ei tiennyt istuvansa ansan
päällä, vaan päätänsä kallistellen kuunteli häkissä olevan sisarensa
iloista liverrystä. Silloin — yks' kaks': tempaus nuorasta vain, ja
pieni lintupoloinen pyristeli verkossa. Se irroitettiin siitä varovasti
ja pistettiin häkkiin.
Niin se kävi.
Otto nauroi ja iski silmää. Hessestä se tuntui hiukan julmalta. Eikö
Otto ajatellut, että lintu kaipasi vapauttaan?
Eikö mitä! Pian ne tottuivat... röntyt varsinkin. Keltasirkku oli vähän
arkaluontoisempi, mutta suopeutui sekin, kun oli aikansa.
Hessenkin olisi tehnyt mieli kerta päästä mukaan. Yhtäältä hän kyllä
sääli lintujen kohtaloa, mutta toisaalta häntä kiihoitti pyynnin
aiheuttama jännitys.
Mikäs siinä. Seuraavalla kerralla Otto lupasi hänet ottaa. Matilaisen
vanhapiika oli päättänyt ostaa röntyn, ja Otto oli luvannut myydä sen,
joka heillä nyt oli. Mikäs siinä... lähdetään vaikka huomenna.
Mutta kun huomispäivä tuli, ei Hesse lähtenytkään. Hän jänisti. Ei hän
mitenkään saattanut... tuntui kuin olisi ollut kysymys pahanteosta...
jostakin suuresta, raskaasta rikoksesta. Hänhän tiesi, kuinka se
tapahtui. Hän kielteli Ottoakin.
Mutta tämä nauroi: Ihmisten iloksihan ne linnut on luotu.
Niinpä kyllä — mutta saiko niitä vangita ja sulkea häkkiin?
Oh, sinä olet lapsellinen! Mikä hätä niillä häkissä oli? Saivat ruokaa
ja juomaa... hampunsiemeniä jok'ikinen päivä. Parempi toimeentulo
niillä oli häkissä kuin vapaudessa.
Samaa mieltä oli Paulinin tätikin. Vaikka hän oli niin hieno ja
herttainen, hän puolusti Ottoa. Se johtui siitä, että Otto oli hänen
lempipoikansa. Ja muutenkin — hän oli tottunut häkkilintuihin.
Oli päätetty, että Otto tultuaan täysi-ikäiseksi lähtisi Amerikkaan.
Nyt hän oli vasta yhdeksäntoista. Hänellä oli sisar Astoriassa
naimisissa, ja tämä oli kirjoittanut ja pyytänyt tulemaan. Hän oli jo
lähettänyt matkarahatkin. Äiti oli kyllä vastaan, mutta mikäs auttoi,
kun vanhin sisar niin kovin vaati.
Otto jutteli Amerikkaan menostaan: Siellä ei sitten syödäkään muuta
kuin lohta ja sitä pyydetäänkin eri tavalla! Ja hän kuvaili, millaiset
olivat nuo paikat, jotka hän kerran saisi nähdä. Suuri joki, leveä
kuin meren selkä. Sen toista rantaa ei näkynyt. Siellä kellui satoja
venheitä, ja jokainen pyysi lohta — yksinomaan lohta. Se oli toista
kuin Rommakon kiisket ja ahvenet!
Niinpä niin. Hesse puolestaan sai tyytyä Rommakkoon.
Otto oli erikoinen, häntä täytyi pakostakin ihailla. Hän ei näyttänyt
ajattelevan muiden ihmisten tapaan. Hän otti kaiken hiukan laajemmin
ja avarammin. Yksi röntty enemmän tai vähemmän — kyllä niitä metsässä
riitti! Ja sitäpaitsi Astoriassa — siellä pyydettäisiin vain lohta.
Oton veli, Santtu, oli hiljaisempi. Hän ei paljon puhunut eikä
pukahtanut. Tuli illalla työstä kotiin, muutti vaatteita ja lähti
kaupungille. Vastasi murahtaen äitinsä kysymyksiin ja näytti yrmeältä.
Joka viikko hän vaihtoi kravattia. — Se riijaa! kuiskasi Otto ja
iski silmää. Mutta Santtu kuuli sen ja murahti: Käykö kateeksi,
röntynpyytäjä?
Ei — ei Oton käynyt kateeksi. Hän istuskeli kotosalla, pilkkoi puita ja
kanteli niitä keittiöön. Tai sieppasi vesisangon ja käväisi kaivolta
vettä.
Paulinin täti sanoi: Otto se on äidin poika. Se ei välitä
rumineerauksesta.
En... minä nainkin tollariprinsessan... sellaisen, joka ei puhukaan
muuta kuin silkkaa engelskaa!
Ja tuo vankka, yhdeksäntoista vuotias poika nauroi niin, että tukevat
hampaat loistivat.
Hesse ajatteli, että kyllä Otto sellaisen saisi, hän kun oli niin
taitava pyytämään.
Mutta kerran — se tapahtui Karlssonien toista kesää Matlinilla asuessa
— kuului naapurin seinän takaa hirmuinen temmellys. Lattiapalkit
jysähtelivät ja väliseinä tärisi. Kuului pinnistettyä ähkimistä, jokin
karhea kirous ja sitten Santun itkunsekainen ääni: Kun veti posken
melkein halki!
Se oli hirmuinen päivä!
Paulinin täti itki ja siunaili, toruskellen kyyneltensä lomasta.
Matlinin väki sekaantui leikkiin, emäntä, Janne ja Maija. Emäntä
huusi: Pitää hakea poliisi! Ja ihan selvät miehet! Herra siunatkoon
sentään... veljekset, ja tuolla lailla tappelevat! Johon, Matlinin
Jannen kiihkeä, intohimoinen ääni lisäsi: Ja sinä annat nuorempasi
tuolla tavoin itseäsi rökittää! — Minkä hän sille mahtoi, kun se oli
sellainen karhu... tappoihan se ihmisen. — Niin... sanopas vielä kerran
röntynpyytäjäksi, sanopas! Oton ääni kuului uhkaavalta.
Ja tuommoisesta se Ottokin sitten suuttuu! Herra sirmatkoon... koko
hantuuki ihan punaisena verestä!
Se oli Matlinin Maija, joka sen sanoi.
Tuommoisesta! Suuttui sitä vaikka mistä, kun se pilkalla sanottiin.
Minä en kärsi pilkkaa — en!
Ja tuoli lyötiin lattiaan säpäleiksi.
Herra Jeesus! Linnaan se pitää toimittaa!
Ei tarvitse! huusi Otto. Ensi viikolla lähen enkä ikinä aukaise tämän
talon ovea!
Ja Otto purskahti isoääniseen itkuun.
Siihen se kohtaus päättyi. Hesse tapasi Oton seuraavana aamuna pihalla.
Tämä sanoi: Saat minun rönttylaakini, jos tahot. Minä lähen Amerikkaan.
— Mutta sitten hän huitaisi kädellään ja jatkoi: Ei... sinähän et
myöskään kannata sitä hommaa.
Ja hän harppasi liiteriin, otti seinältä alas pyydyksensä ja hakkasi
ne pieniksi palasiksi. Näillä ei enää pyydä kukaan! sanoi hän hammasta
purren. Ja sitten hän lähti kaupungille.
Hesse pujahti Paulinille.
Täti näytti itkeneeltä. Hän kuori perunoita hellan ääressä.
Näitkö Ottoa?
Näin. Se särki rönttylaakinsa ja lähti kaupungille.
Paulinin täti säpsähti: Tekikö se niin... se onneton poika! Se ei kärsi
sitä, että sitä sillä kiusataan. Ei se ole sen kovasydämisempi kuin
Santtukaan — päinvastoin. Ja nyt se lähtee Amerikkaan.
Paulinin täti pyyhkäisi kyynelen silmänurkastaan. Hän suri
vilpittömästi Oton lähtöä, sillä hän oli aina pitänyt nuoremmasta
enemmän kuin vanhemmasta. Ja sitäpaitsi — lähtö tuli nyt vuotta
aikaisemmin kuin oli aiottu.
Millä se löi? kysyi Hesse.
Kynäveitsellä piirsi posken halki. Ei se vaarallista ole, vaikka siitä
tuli paljon verta.
Niin — Paulinin täti puolusti aina Otto-poikaansa.
Hesse oli lukenut raamatunhistoriasta Eesausta ja Jaakopista, ja
hänestä tuntui, että ne asuivat tässä... tässä kivimies Paulinin
asunnossa — ja että Paulinin täti oli Rebekka. Mutta Jaakob oli hänen
mielestään pehmeämpi kuin Otto. Ei se olisi hennonut pyytää rönttyjä —
saatikka sitten lyödä veljeään. Ja Hessen myötätunto kallistui kokonaan
Oton puolelle, ja hän rupesi ymmärtämään tämän pyyntiharrastuksiakin.
Se oli akkamaisuutta vain tuo tuollainen... niinkuin hänelläkin, ettei
muka saattanut viheriävarpusia pyytää! Ja kuitenkin hän pani lieron
onkeen tuntematta pienintäkään omantunnon vaivaa. Tyhmyyksiä! Olisi
pitänyt ottaa se paula eikä antaa särkeä. Kukaties hänestäkin olisi
tullut röntynpyytäjä...
Mutta — kun Otto sitten muutamana päivänä lähti, tuntui Hessestä, että
se sittenkin oli Jaakob, pehmeä, hyväsydäminen Jaakob, joka pakeni
veljensä vihoja vieraalle maalle. Ja Paulinin tädin itkettyneet silmät
toivat mieleen Rebekka-äidin, joka seisoi majansa ovella, katsellen
poistuvan poikansa jälkeen. Mutta Santtu... hän ei koskaan olisi
kyennyt saamaan kokoon neljääsataa miestä — ei sinä ilmoisna ikänä!
Pikemminkin se olisi onnistunut Otolle.
Oton mentyä vieraantui Hesse jonkun verran Paulineista. Santun
kanssa ei juuri juttuun päässyt, hän oli liian harvapuheinen.
Paulin taas, vähäkuuloinen, herttainen ukko, joka joka ilta hakkasi
venäjänlehtiä pölkyn päällä, ei myöskään puhellut liikoja. Hän syventyi
sanomalehteensä ja tuprutteli piippuaan.
Toisinaan hän kuunteli jännityksellä, kun Paulinin keittiössä syntyi
lyhyt keskustelu. Ääni kuului selvästi seinän takaa. Sanomalehti
rapisi, ja Paulin kysyi: Ei kai se Panama ole sielläpäin, mihin meidän
Otto meni? Siellä on tapahtunut suuria selkkauksia. Johon Paulinin
täti ääntään koroittaen vastasi: Ei kai se liene... en minä varmaan
tiedä. Mutta olisi kai Hanna kirjoittanut... Ei se ole siellä... se on
Keski-Amerikassa ja se marjakarhu meni Yhdysvaltoihin, huusi Santtu
kamarista. — Vai niin... Ja sitten vallitsi jälleen syvä hiljaisuus,
jonka katkaisi vain oven käynti, kun Santtu lähti kaupungille. Hänellä
oli ruma arpi poskessa.
Toisella puolen pihaa asui puuseppä Päkkilä. Heillä oli kaksi lasta,
Eenokki ja Alina, kumpikin Hesseä nuoremmat. Päkkilän emäntä, pieni,
kirkassilmäinen nainen, puuhasi ja juoksi aamusta iltaan. Hänen päänsä
pyöri kuin levottomalla linnulla, ja hänen herkkä huomiokykynsä näytti
alati olevan valveilla. Hesse pistäysi toisinaan heidän pirttiinsä,
jossa höylänlastut sinkoilivat ympäri. Päkkilä, siivo, hiljainen mies,
alistui kaikessa vaimonsa komentoon. Ainoa seikka, joka osoitti, ettei
vastarinta hänessä ollut kokonaan sammunut, oli kiihkeä, läpitunkeva
ääni, joka aina puhkesi esiin, kun hän jostakin syystä tuohtui.
Silloin hänen paksut, tuuheat viiksensä pullistuivat, ja hän puhkui ja
sihisi kuin höyrykone. Ja sitten tuli kimeästi kuin tehtaan pillistä:
Kyllä se on niin, ettei Antti jouva pottumaalle! Sitä tarvitaan
täällä verstaassa. — Mutta se tapahtui harvoin, sillä kipakkuudestaan
huolimatta ei Päkkilän emäntä usein antanut aihetta moitteisiin. Hän
ihaili miestänsä, joka oli palvellut hienoissa puusepänverstaissa —
paikoissa, joissa puhuttiin vallan ruotsia. Ja kaipa Päkkilän mestari
sitä osasikin jonkin verran, koskapa joskus kesäiltaisin portiltaan
huhuili vieressä olevalla kedolla leikkiviä lapsiaan: Eenokkii,
Alinaaa... kommo soovaa!
Eenokki-poika pystyi jo samoihin leikkeihin Hessen ja Eetun kanssa.
Hän oli melkoisen itsepäinen, ja hänen kanssaan syttyi helposti riita.
Silloin hän huusi kimeästi kuin isänsäkin, ja hänen ruskeat silmänsä
iskivät tulta. Mutta nuo tilapäiset kinastelut eivät kuitenkaan
rikkoneet sopua kokonaan. Eenokki oli aina valmis seinärahalle tai
pelaamaan »pottaa», eikä hän surkeillut, jos piti ratkoa housuista
napit pelivelkojen maksuksi. Sillä Hesse oli taitava kynimään.
Ainoastaan ristirahalla piti Eenokki puolensa. Kun hän heitti, osasi
hän melkein aina lähemmäs kuin Hesse. Ja silloin vaelsivat napit
takaisin Eenokin taskuun.
Pihan toisella puolen, vastapäätä Matlinia, asuivat Kästämät. Sen
pihan asukkaista kiinnitti Hessen mieltä eniten Huppa-Ville, Ville
Tomperi. Hän oli herraslähtöä — niinkuin Laidalla sanottiin — ja
kaupunki piti hänestä ja hänen sisaristaan huolen. Keskikaupungin
porvarisperheet avustivat heitä myös, koskapa ainakin Ville harva se
päivä patikoi milloin millekin roomannille syömään. Päällä vanha,
iänikuinen sortuutti, jonka selkäpuoli paistoi viheriälle, hän asteli
juhlallisesti pitkin Laidan katuja. Häntä yleisesti pelättiin, sillä
— huolimatta rapistuneesta ulkomuodostaan, hän oli tavattoman nopea
juoksemaan. Ei tarvinnut muuta kuin huutaa:
Ville stakkare mykky praa
ottaisin vieläkin, vaan kun en saa,
niin heti oli ajojahti täydessä käynnissä. Ville juoksi niin, että
sortuutin helmat hulmusivat, hiukan kyyryssä, keppi kourassa, ja
koko ajan hänen suunsa jauhoi — aivan kuin hän olisi jo saanut
hampaisiinsa jonkun noista paljasjalkaisista vintiöistä, jotka
vilistivät pakoon, minkä ennättivät. Laidan förpiiskatut kakarat!
Eivät anna sivistyneitten edes kadulla spaseerata, mutisi hän ja
pysähtyi lähimpään kadunnurkkaan huokaisemaan. Mutta silloin olivat jo
kiusanhenget visusti piilossa, poissa hänen keppinsä ulottuvilta.
Oli täällä Laidalla siis hulluja jos viisaitakin. Mutta tuskinpa olisi
elämä tuntunutkaan niin jännittävältä, jollei olisi löytynyt näitä
Huppa-Villejä, Puran Kustuja ja levyseppä Paakkareita. Vaikka Hesse
yleensä pelkäsi heitä, ei hän olisi halunnut heitä olemattomiksikaan.
Ne pitivät ilman sähköisenä — samoinkuin tappelut ja leikit... nuo
roirosilla-olot, aapapiipat ja ennenkaikkea pallonlyönti. Kadun päässä
oleva kenttä oli päivällä poikia täynnä ja siinä pelattiin linnapalloa
tai oltiin tervasutalla monessa eri joukkueessa. Juokse, kurakäpälä,
ettet menetä linnaa! Voi lempsatti... jopa annoit makuleerata! Huuto ja
hoilotus täytti koko kentän.
Sellaista täällä oli — jännittävää ja repäisevän hauskaa. Kesken kaiken
lähdettiin Luupattiin uimaan ja palattiin takaisin palloa lyömään. Eikä
suinkaan tarvinnut pelätä, että päivä kesken loppui. Ei — valoa riitti
täällä Pohjois-Pohjanmaalla, missä aurinko juhannuksen aikaan pistäysi
vain sen verran piilossa, että sen juuri tiesi — käydäkseen vain
hetkisen »upissa» niinkuin Laidan poikaset uidessaan, ja sitten jälleen
noustakseen tarkastelemaan tätä merkillistä kesäyövalon kaupunkia ja
sen yhtä merkillistä elämää.