Eetu-veli oli tullut.
Vaikka hän oli vain pieni raajarikko, joka käsivarsiensa avulla
veti itseään eteenpäin, oli hän koko perheen keskus. Niin — ennen
kaikkea juuri sen vuoksi. Häneen suhtauduttiin kuin aikaihmiseen,
kuin harvinaiseen, kaukaisilta mailta saapuneeseen vieraaseen,
jonka jokainen sana avasi kuulijoille ihmemaailmoja. Hänen kirkas,
hopeanheleä äänensä kaikui aamusta iltaan, ja hänen suuret, harmaat
silmänsä loistivat riemusta, kun hän kertoi etelästä, Helsingistä ja
sairaalasta, jossa oli huvittanut lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria
vilkkaalla, iloisella luonteellaan ja nerokkailla vastauksillaan. Oh,
Eetu-veli oli ikäisekseen harvinaisen kehittynyt.
Päässä korkea, tasapohjainen lippalakki, jonka poimutetun päällyksen
keskellä oli iso vaatenappi, hän kyykötti keittiön ikkunan alla
multakasassa. Hän oli rakentanut kaupungin, oikean muureilla ja
torneilla varustetun kaupungin. Ei näkynyt muuta kuin korkeaksi
paisunut rintakehä, suuri kyttyrä selässä, ja hartioiden väliin uponnut
pieni pää, jossa oli tuo oudonmallinen lakki. Matlinin Janne kulki
ohitse ja virkkoi: Siinäpä istuu Persian saahi pääkaupunkinsa keskellä!
Eetu nauroi helakasti ja heitti Jannea pienellä kivellä.
Hän jutteli iloisesti, kuvaillen klinikassa-oloa ja kotimatkaa eloisin,
vilkkain kääntein. Kaikki oli mennyt juur vakkert... ei ollut hävinnyt
mitään. Mutta menomatkalla oli joku luffari varastanut äidin harmajan
saalin!
Äläpäs — kyllä hän oli vartioinut, hän, poika, se oli vartioinut...
silmät napilla tihdannut jokaista vaunuun tulijaa, että: koskepas
vain! Hän oli tuimasti taistellut äidin vastakkaisella penkillä
olevasta paikasta, sillä aikaan kuin tämä oli ollut kahvia juomassa
asemalla. Kuulkaapas, herra... älkää panko sitä kapsäkkiä siihen — se
on ylösotettu. Vai 'ylösotettu'! Mistäs se tää herra tulee, kun noin
fiinisti puhuu? — En mää ole mikään herra... mää olen seppä Karlssonin
vaivainen poika ja mää tulen Helsingist'. Vai Helsingistä... sieltäkö
niitä tuollaisia pönttöjä saa ostaa? (Vieras oli naputtanut Eetun
lakkia.) Ei tää ole mikään pönttö... tää on kesälakki... ostettu
juutalaisten narinkast'. Hohhoo... se tässä komenteerailee ja pitää
jöötä kuin vallesmanni... määräilee, mihin tässä kamppeensa saa panna,
ja itse ei ole ottanut rensseliä selästään! — Siinä oli naurettu
ja tirskuttu, mutta eräs vanha herra oli huomauttanut: Hävetkää...
viitsitte raajarikkoa kiusata. Eetu oli sanonut: Niin — Jumala antaa
teillekin kasvaa kyttyrän... eikä se parane kipsaamallakaan! Herra oli
ottanut paperipussin hyllyltä ja ojentanut Eetulle appelsiinin.
Hesse kuunteli jännityksellä. Hän vuoroin punastui, vuoroin kalpeni.
Olisipa hän ollut siellä... hän olisi antanut niiden tietää huutia!
Kiusata tuolla tavoin hänen pikku veljeään, joka oli vaivainen.
Mutta Eetu nauroi helakasti ja virkkoi: Kyll' ne lopuks usko minuu, ja
äiti sai pitää paikkans'!
Hän haasteli kuin aikamies, ja sitä Hesse erityisesti ihmetteli. Ei
hän vielä ymmärtänyt, että tuollaiset raajarikot usein kehittyvät
varhain. Savuojan kummi sanoikin: Eetu ei ole pitkäikäinen, kun on noin
viisas. Mutta Eetu nauroi ja vastasi: Määkö? Kun mää paranen ja kasvan
suureks', niin mää tanssin Anna-tädin kanssa!
Hän jutteli onnipusseista. Tiesikö Hesse, mikä se sellainen oli?
Mistäpä Hesse olisi tiennyt. Se oli kuin pienoinen rautatie, jonka
vaunuja vetivät hevoset... kaksi hevosta tavallisesti rinnakkain. Se
kulki kiskoja pitkin kaupungin kadulla, ja siihen piti ostaa piletti.
Hän oli tavallisesti saanut pitää pilettiä. Ne olivat ruotsalaisia...
sen konduktöörit, ja ne juttelivat hänen kanssaan sellaista sotkuista
suomea. Joka paikassa häntä puhuteltiin, mutta tavallisesti niin, että
se harmitti. Niinkuin ei hän olisi päässyt liikkumaan!
Ja Eetu lähti vetämään itseään portille niin rivakasti, että Hesse sai
melkein juosta hänen rinnallaan.
Ja nyt tuli Hessen vuoro. Portilla seisten hän selitti Eetulle kaikki
seudun merkillisyydet. Tuolla oli kenttä, jossa pojat löivät palloa,
ja talvella sinne rakennettaisiin mäki. Korpelan Jussi, joka oli
melkein aikamies, hankki piirat, lankut ja laudat... niin tilasi vain
kuin patruuna! Ja sillä oli miehiä työssä, joille se maksoi palkat.
Mutta itse se jäädytti joka talvi... sitä ei uskonut muille. Ja
sitten se peri maksun... viisi penniä illalta. Ja välistä se laittoi
ilotulituksenkin!
Se oli merkillistä! Tämä oli toisenlainen paikka kuin Viikin talo
Linnankadulla. Senhän Eetu tunsi. Tämän talon omisti merimies Aapraham
Mätiin, ja ne olivat körttiläisiä.
Mitä se oli?
Ei Hesse osannut sitä oikein selittää. Ne veisasivat... pitivät seuroja
ja käyttivät koirannahkanaapukkaa. Naisilla oli sininen, ristiruutuinen
huivi, ja miehillä satayksitoista takin helmassa.
Miksi niillä oli sellainen?
Ei Hesse sitä tiennyt... se kun niillä vain oli. Se oli niiden
numero... se kuului uskoon.
Höh... olivatpa ne kummallisia! Mutta eihän heilläkään ollut mitään
numeroa. Vain vetureilla oli numerot... niinkuin Koskisen koneellakin.
Se oli 111.
Ei Hesse tiennyt... niillä oli vain takin helmassa kolme pitkää halkoa.
Se oli niiden merkki.
Ei Eetu jaksanut sitä oikein käsittää. Hänestä se oli hassua. Hän
katseli Koskisen veturia, joka parastaikaa vekslasi, kiljahdellen ja
työmiehen vaunuja äkäisin, vihaisin pukkauksin. Ne mennä vilistivät
kuin selkäänsä saaneet lapset, ja niiden ikkunat nauroivat. Koskisen
veturi oli aina äreällä päällä. Se kulki töyssähdellen ja sen pyörät
pyörivät toisinaan ihan yhdellä paikkaa, kunnes se sitten äkäisesti
puhkaisten lähti liikkeelle ja mennä viiletti niin, että pyörien
kytkintanko kävi väräjävänä vaahtona sen kupeilla.
He juttelivat vetureista ja junista, ja niistä Hesse tiesi enemmän. Hän
innostui kertomaan. Siellä maaliverstaan takana, lähellä kirkkomaata
oli talli. Se oli sellainen iso, puolipyöreä tiilirakennus, jossa oli
paljon ovia. Siellä seisoivat veturit ihan kuin hevoset, itsekukin
omassa osastossaan. Niitä kutsuttiin pilttuiksi. Mutta sitä hän ei
oikein jaksanut käsittää, kuinka kuljettajat osasivat joka kerta niin
taitavasti menetellä, että veturin savupiippu aina sattui tallin
savutorven kohdalle, niin että savu pääsi ulos. Mutta niin se vain kävi.
Hesse tunsi kaikki kuljettajat. Ne olivat ruotsalaisia, mutta mukavia
miehiä kaikki tyyni. Vain Uliini oli sellainen harvapuheinen jörri,
joka ei paljon pukahdellut. Mutta isä sanoi, että se oli paras
kaikista. Sille ei kelvannut vietereitä karkaisemaan kukaan muu kuin
isä. Tämä oli joskus ehdottanut Korvaa, kun hänelle oli sattunut kiire.
Mutta silloin oli Uliini tuhahtanut: Vai Korva... se veisaa vieterit
pehmeiksi! — Ja silloin hän oli katsellut tuuheiden kulmakarvainsa alta
Korvaa, joka takoi pajan toisella puolen.
Juunsonni oli suuri, punakka mies ja pystypäinen kuin keisari. Se puhui
kovalla, hiukan käheällä äänellä, ja kun se nousi veturiinsa, niin se
ähkyi ja puhkui kuin palje. Siellä se sitten kolisteli ja kalisteli...
aukoi ja sulki venttiileitä. Pss-ih! Juunsonni laski köyryä ja huusi:
Karlssonin poika! Varo kinttujasi (Hesse nosteli vuorotellen jalkojaan,
aivan kuin olisi kuuma höyrysuihku juuri siinä paikassa ollut niitä
uhkaamassa.) Mutta kun se ajoi ulos, se otti hänet tavallisesti
mukaansa: No, kiipe nyt tenne ylös. Mine vien sinu ylikeytevelle. —
Hesse oli kiivennyt, Källi-Aapelin putkan kohdalla laskeutunut alas ja
kipaissut kotiin.
Mukavia mehiä ne olivat kaikki, vaikka olivatkin ruotsalaisia. Isäkin
suhtautui niihin nöyrällä kunnioituksella. Hän oli joskus päässyt isän
kanssa Uliinille, kun tämä kävi siellä lukkoja korjaamassa. Uliini
tuli kamarista, sanomalehti kourassa ja katseli heitä silmälasiensa
yli: Jaha... Karlsson, tulehan ottamaan sikari. — Hän oli köpitellyt
isän perässä kamariin ja sielläkös oli ollut hienoa — aivan kuin
herrastalossa! Uliinin rouva, pieni kalpeakasvoinen nainen oli kutsunut
hänet sitten keittiöön ja antanut kahvia. Mutta isälle oli viety
kamariin, niinkuin ainakin herralle. Mikäpäs siinä... olihan hän seppä
ja mestari.
Kun hän tulisi isoksi, hän rupeaisi veturinkuljettajaksi. Ja sitten
saisi Eetu aina ookata hänen veturissaan.
Eetu oli kiitollinen. Mutta — eikö hänkin saattaisi ruveta? Hänellähän
oli sentään niin voimakkaat kädet. Katsopas!
Ja Eetu otti suuren kiven ja heitti sen kauas keskikadulle,
Ehkä... ehkäpä Eetukin voisi ruveta. Hänhän saattaisi kävellä
kainalosauvoilla. Eihän siellä veturissa jalkoja tarvittukaan... ei
muuta kuin istua ja ajaa. Ainoa, joka ajoi seisaaltaan, oli Uliini.
Mutta hän nyt oli sellainen... silitteli ja taputteli pannun kylkeäkin,
aivan kuin se olisi ollut elävä olento. Isä sanoi, että veturi oli sen
toveri.
He lähtivät sisään. Eetu veti itseään pitkin maata ja kiljahteli.
Hän oli veturi, joka oli lähtenyt kaupungin asemalta matkalle kohti
Helsinkiä, etelää.
Mutta nyt juoksi äiti heitä vastaan kädet levällään ja nauroi:
Kuka se siellä vislaa? Vai Eetu... minä jo luulin, että se oli oikea
juna, joka oli ajanut Matlinin portista pihalle.
Äiti nosti Eetun syliinsä ja kantoi sisään. Siellä hän asetti pojan
keittiön sohvalle istumaan. Hesse istahti Eetun viereen. Hän ei
halunnut jättää veljeä yksin.
He katselivat ikkunasta ulos. Eetun huomio kiintyi omituisen näköisiin
puihin, joita oli rivissä kaivon takana, Päkkilän pihaa vasten. Hän ei
ollut äsken niitä huomannutkaan. Ne muistuttivat suuria vispilöitä,
joiden paksuissa oksissa kasvoi hentoja lehtikimppuja.
Äiti, mitä puita nuo ovat?
Piilipuita. Matlinin isäntä oli kantanut ne kaupungin puistosta, kun
siellä tehtiin puhdistustöitä, ja istuttanut pihaansa. Ne kasvoivat
missä vain.
Eetu muisti sairaalan puutarhan. Siellä oli avara ala, täynnä käytäviä
ja vihreitä nurmikenttiä. Ja puut tuuheita ja korkeita... niin
tavattoman korkeita. Ne ulottuivat paljon yläpuolelle muurin, joka
erotti puiston kadusta. Ne näkivät sen kummallekin puolen.
Toisinaan, kun hänen oli ollut ikävä, hän oli katsellut noita puita.
Ne olivat onnellisia. Ne kurkistelivat kadulle, näkivät sen elämän ja
liikkeen, ja samalla ne saattoivat seurata, mitä puistossa tapahtui.
Ne eivät olleet niin vangittuja kuin hän, joka makasi nurmikolla
kipsiliivi päällä ja katseli niiden korkealla kaartuvaa lehväkatosta.
Se oli kaunis... kuin viheriä, aaltoileva peite, joka humisi somasti,
surunvoittoisesti...
Muurin toisella puolen soitti posetiivi, ja hento lapsen ääni lauloi
vieraalla kielellä. Systerit kulkivat pitkin käytäviä käsitöineen
ja nypläyksineen. Raitiovaunun kello kalkatti, hevosta hoputettiin:
Soo-oh! — ja sitten hyrräsi vaunu ohitse, ja sen synnyttämä ääni hukkui
kaupungin meluun.
Samassa aukeni ovi ja sisään syöksähti iso, melkein aikuinen tyttö...
kasvot valkeat kuin maito ja musta palmikko riippuen pitkin selkää.
Hän itki ja nauroi yhtä aikaa, ja silmät räpyttivät, kuin olisi jokin
näkymätön käsi viskellyt hänen kasvoilleen hiekkaa.
Tuskin hän oli saanut oven kunnolla kiinni, kun puhetulva laukesi:
Voi, kuulkaa... päivää, päivää! Että Eetukin on nyt tullut kotiin
Helsingistä! Kuule, oliko sinulla hauskaa? Voi, Herra siunatkoon,
Kaalsonska... katsokaa, katsokaa, — sehän on niin viisaan ja
aikaihmisen näköinen, että ihan pahaa tekee! No, voi hyvänen aika...
olipa se nyt hauskaa! Kuule... auttoiko se kipsaus ollenkaan? Vooi,
Herra siunatkoon... eihän se ole laskeutunut... eihän se, Kaalsonska,
kuulkaa, ole laskeutunut! Pikemmin se on kasvanut... (Mistä sinä sen
tiedät? ajatteli Eetu.) Kuule, koskeeko siihen? Se on kumma, kun siihen
ei koske... (Naputtele vain... kyllä se kestää, ajatteli Eetu.) Se on
engelskatauti sellaista... joo — tuota... joko Kaalsonni pian tulee
syömään?
Ja vastatullut pyörähti hellan ääreen ja alkoi uudelleen:
Punasplättyjä, punasplättyjä! Mistä ihmeestä Kaalsonska on saanut
verta? (Ei... ei sitä saa vereksi sanoa!) Punaista, punaista! Kuka
on lahannut... kuka? Vai niin... pitää heti paikalla laittaa Sannu
hakemaan...
Ja samassa hän oli hävinnyt.
Eetu oli hyvin sekavin tuntein seurannut vieraan vilkasta esiintymistä.
Hän ei ollut koko aikana hiiskunut sanaakaan, oli vain kyyristynyt
kokoon, sillä hänestä oli tuntunut, että tuo edestakaisin hypähtelevä
olento sieppaisi hänet seuraavassa tuokiossa syliinsä, saadakseen häntä
oikein kädestä pitäen katsella.
Hän oli vaiti pitkän aikaa, niin ihmeellisen vaikutuksen oli vieraan
äkillinen ilmestyminen ja lähtö tehnyt. Nyt hän tointui sen verran,
että saattoi kysäistä: Äiti, kuka se oli?
Tämä kumartui paistinpannun yli ja vastasi puoliääneen kuin varoen,
ettei vain kukaan sivullinen häntä kuulisi:
Matlinin Maija... tämän talon vanhin tytär.
Hesse kyllä tunsi Maijan. Hänellä oli tästä m.m. varsin omituinen...
tavallaan hupaisakin muisto. Se oli tapahtunut melkein heti heidän
muuttonsa jälkeen.
Hän oli istunut pikkukamarissa muutamana päivänä ja epähuomiossa
jättänyt oven hakaan panematta. Se oli omituinen laitos — pitkä ja
matala, laudoista kopistettu koppero, jossa kyyhötettiin korkealla
kuin saunanlauteilla, ja sinne johtivat korkeat, jyrkät portaat.
Keskipäivälläkin siellä vallitsi melkein pimeä, sillä kämmenen levyinen
ikkuna katon rajassa ei laskenut sisään juuri sanottavasti valoa.
Kesken kaiken oli ovi käynyt ja joku juosta tömistänyt portaita ylös.
Hameiden kahinasta hän oli arvannut, että se oli nainen, ja hän oli
hädissään kyyristynyt niin pieneksi kuin suinkin oli saattanut. Ei
siinä ollut ehtinyt edes koputtaa jalallaan tai huutaa — ja tuskin se
olisi auttanutkaan.
Tulija oli leväyttänyt hameensa, istahtanut viereen ja —... Hän oli
ollut vuoroin kylmänä, vuoroin kuumana. Silloin se oli yht'äkkiä
huomannut, ettei ollutkaan yksin. Herra siunatkoon... kuka siinä on?
Hän oli sanonut nimensä. Tilanne oli hänestä tuntunut äärimmäisen
kiusalliselta, eikä häntä ollut helpottanut se, että vierustoveri
vuoroin siunaili, vuoroin nauroi. — Minä oon niin pikkunen,
etten minä vielä haittaa... Silloin se oli lauennut tuo tuttu
sanatulva, jota vähäväliä olivat keskeyttäneet puoleksi tukahdutetut
naurunpurskahdukset: Hyvä Isä sentään... niin — 'pieni'... No,
saman talon väkeähän me ollaan, joten minä tykkään, että... Herra
siunatkoon... tämäpä nyt vasta hassua! (Ja sitten mahtavasti kuin
komentaen:) Älä ole milläsikään, kun en minäkään! Ja hillittömästi
nauraen oli Maija rynnännyt portaita alas.
Hän oli kertonut sen äidilleen hiukan arkaillen ja jonkin verran
ujostellen. Hänen sielussaan oli herännyt jotakin, joka siellä tähän
saakka oli vain uinunut. Tuntui, kuin olisi Maija repäisevällä
käytöksellään kiinnittänyt hänen huomionsa johonkin, jonka hän kyllä
oli tiennyt — mutta joka nyt vasta vastenmielisellä ja jonkin verran
kiihoittavalla tavalla hänelle selkeni. Että nainen saattoikin tuolla
tavoin... noin vapaasti ja häikäilemättömästi! Se oli ollut ankara
isku hänen herkälle lapsenmielelleen. — Hän ei tahtonut päästä siitä
rauhaan, se piinasi ja vainosi häntä kaikkialla, joka paikassa.
Jokainen sihinää muistuttava ääni vaikutti häneen kiihoittavasti. Hänen
piti ryhdistäytyä... taistella vastaan, lähteä juoksemaan ja siten
tyynnyttää likaisista mielikuvista ärtynyttä mieltään.
Maija virnisteli hänelle pitkän aikaa sen jälkeen. Kadullakin
vastaantullessa se saattoi suhauttaa: Hesse... 'minä oon niin pieni,
etten minä vielä haittaa'. Ja sitten se nauroi ja mennä hompsotti.
Hänen teki mieli heittää sitä kivellä, niin häntä suututti ja
raivostutti.
Mikä siitä tulee? kysyi Eetu, joka ilmeisesti vieläkin oli tuon
äskeisen käynnin lumoissa.
Opettaja... kansakoulunopettaja.
Pyh! Tuommoinen opettaja!
Eetupa sen sanoi. Hesse purskahti nauramaan. Mutta äiti pudisti
sormeaan ja virkkoi: Ei pitänyt sillä tavalla puhua. Jos Maija
kuulisi! Ei... piti olla hiljaa... aivan hiljaa ja hissukseen. Maija
oli kyllä omanlaatuisensa tohakka, mutta hyvä ja kunnon tyttö kaikin
puolin. Hiukan omituinen, niinkuin koko Matlinin väkikin — kaikki muut
paitsi isäntä — aivan kuin eivät olisi olleetkaan suomalaisia, vaan
vilkkaampia ja kuumaverisempiä kuin etelämaan ihmiset.
Niin... Matlinin isäntä, entinen merimies, joka arkisin askarteli
navetan ylisellä höyläpenkkinsä ääressä ja sunnuntaisin hyökkäsi tuosta
heidän keittiön ikkunan ohitse kirkkoon... suuri, messinkihakainen
virsikirja kainalossa, harmaa sarkapuku päällä. Niiden läheisyydessä
saavat Mustit varoa henkeään, oli isä kerran sanonut. Se isä... se
kun se vain leikillään. Eivät ne Matlinit nyt mitään koirantappajia
olleet...
Siinä tulikin jo isä päivälliselle. Kumma, kun he eivät olleet kuulleet
piipausta. Matlinin Maijan käynti oli saattanut heidät kaikki niin
jännityksiin, etteivät he olleet kuulleet mitään.
Isä nauroi, nokiset kasvot mukavissa juonteissa: Täällä ne miehet
nakottavat kuin variksen pojat... ja äiti on paistanut punasplättyjä.
No niin... monttumia pöytään sitten... ja Eetu tulee isän syliin
istumaan...