Hesse ei päässytkään heinäntekoon, koska äiti lähti matkalle. Hänen oli
hoidettava nuorinta sisartansa, Annaa, joka oli puolentoista vuoden
vanha. Mutta se ei tuottanut hänelle kovinkaan suurta pettymystä, sillä
sen korvasi nyt veljen odotus.
Nyt oli siis äitikin lähtenyt: sinne — etelään... siihen outoon,
salaperäiseen maailmaan, joka niin usein askarrutti Hessen mieltä.
Mitenkähän äitiriepu siellä pärjäsi? Hän oli niin pieni ja avuton.
Täällä kotona hän kyllä oli paikallaan... näissä pienissä huoneissa...
mutta siellä suuressa maailmassa... Ensi kerralla he olivat käyneet
isän kanssa yhdessä. Mutta nyt —? Älä sinä vain mene väärään junaan,
oli isä varannut hänen lähtiessään.
Hesse keinutteli kehtoa, ja ajatukset retkeilivät teitään. Ne viipyivät
hetken äidin luona, joka kyyrötti siellä jossakin vaunun nurkassa.
Hesse oli näkevinään hänet: pärekoppa vieressään vaununpenkillä hän
istui, ja kopan kannen ja sangan väliin oli pistetty saali... äidin
harmaa, villainen saali. Sekin oli Savuojan kummin antama lahja.
Hän muisteli Eetua sellaisena kuin tämä oli ollut ensi kertaa
Helsingistä palatessaan. Se puhui niin merkillisesti... tippäkistä ja
översööterskasta. Ne olivat sellaisia siellä etelässä.
He asuivat silloin Viikillä, Linnankadun varrella. Siellä hän oli
nähnyt tulipalonkin ensi kerran.
Pari päivää ennen heidän muuttoaan tänne Laidalle oli kokonainen
kortteli palanut poroksi... se risti, jolla asui seppä Raalunti
ja kelloseppä Aaltonen. Hän oli seissyt pihalla kaivon vieressä
ja katsellut liekkien loimua, joka punasi koko tienoon. Niin oli
romottanut ilkeästi, että ihan pahaa oli tehnyt. Oli tuutattu kahdella
torvella, palokellot olivat pämpättäneet ja vesirattaat rämisseet. Oli
kuulunut pärjäysmiesten karjuntaa, johon oli sekaantunut lasten itkua
ja vedenajajain huutoja: Tieltä poo-ois! Vettä tulee! — Hänestä oli
tuntunut, kuin olisi tullut viimeinen päivä — se päivä, jolloin Jumalan
Poika laskeutuu taivaan pilvistä suurella voimalla ja kunnialla. Ja hän
oli tuntenut itsensä kauhean hyljätyksi ja yksinäiseksi.
Se oli ollut kamala yö. Isä ja äiti olivat rientäneet palopaikalle,
vaikk'ei isä kuulunutkaan palokuntaan, niinkuin Viikin vahtimestari,
jolla oli keltakauluksinen, valkoinen paita ja mustankiiltävä kaski.
Siihen saakka oli Hesse ihaillut palokuntalaisia ja aikonut isoksi
tultuaan itsekin sellaiseksi. Mutta tuona tulipaloyönä oli se ihanne
kärsinyt auttamattoman haaksirikon.
Viikin vahtimestari oli palannut palopaikalta likomärkänä ja
kaski kuhmuja täynnä. Se ei ollutkaan helppoa hommaa, ja kokonaan
toisenlaista kuin keväinen ruutanturuutus kauppatorilla. Siinä
pysyi palokuntalainenkin sentään kuivana, jollei tahallaan ottanut
vesiryöppyä niskaansa.
Oli palanut kokonainen kortteli — siinä samassa Aaltosen kellopuotikin.
Kellojen kohtalo oli häntä erikoisesti säälittänyt. Hän oli muutaman
kerran käynyt tuossa liikkeessä ja ihaillut noita monenmonia
erilaatuisia ja -suuruisia kelloja. Toiset niistä kävivät hitaasti,
arvokkaasti kuin vanhukset... toisten tikittäessä kiireesti,
hermostuneesti... kuin hätäännyksissään, että vain pysyisivät matkassa
toisten, suurempien kanssa. Joka puolen ja täyden tunnin aikana ne
yhtyivät lyömään, ja silloin kävi tuossa valoisassa puodissa sellainen
soitto ja helinä, että sitä oli ilo kuunnella. Suuret kellot löivät
hitaasti, syvällä, kumealla äänellä... säilyttäen tällöinkin entisen
arvokkuutensa — kun taas pienet kuuluttivat tuntien kulun sellaisella
nopeudella, että väkistenkin tuli ajatelleeksi lapsia, jotka eivät
saa leikistä kylläänsä. Ping-ping-ping-ping...! — ne olivat kuin
lyhyitä, riemuntäysiä joukkohuutoja keskellä leikin vilskeen — ja
sitten taas alkoi juoksu... väkisillä-olo tai »viimeinen pari ulos»!
Ti-ki, ti-ki... saiko kolmas kiinni noita kahta, jotka kirmasivat
poispäin toisistaan... tehden pitkän kaarroksen kauas kentän laidoille
— kunnes toisessa päässä kenttää yhtyivät, onnellisina siitä, että
olivat välttäneet kiinnijoutumisen. — Ja tuohon erilaisten sävelten
ja ahkeran, iloisen aherruksen maailmaan hyökkäsi hävitys ja kuolema
tulipalon hahmossa. Kellot tippuivat seiniltä alas valittaen ja
vaikeroiden. Iloinen tikitys lakkasi... ja viimeksi kuului vain
katkenneiden vietereiden surullinen helähdys kaiken muuttuessa tuhkaksi
ja savuaviksi raunioiksi...
Ainoa rakennus, joka kuin ihmeen kautta oli pelastunut, oli
kolmikerroksinen, kapea tiilitalo, jonka pohjakerroksessa asui
Plantingska, pyykkäri. Sen pyykkipata höyrysi aina tiensuussa
Pyykkisaarella, jok'ikinen kesä. Sen ääressä se hääräili
koukkunokkineen pienenä, luisevana ja kumaraisena, säkkiesiliina
vyöllä, tarkastellen terävästi jokaista ohikulkijaa, vähäväliä
nuuskaten ja hämmennellen suurta pataansa, josta vilahteli koholle
pullistuneita paidan selkiä. Hessestä hän muistutti satujen
noita-akkaa, joka keitti ihmisiä padassa. Nuo märät, kiiltävät
alusvaatteet olivat kuin kalvennutta lihaa. Hän kaarsi kaukaa eukon
ohitse ja katsahti taakseen kuin vakuuttautuakseen, ettei se vain
kurottanut luisevia käsiään häntä kohti.
Se se oli varjellut tuon talon.
Hän oli seisonut Viikin pihalla pitkälle sivu puoliyön seuraten
tulipalon kulkua. Kirkontornista oli läpätty puolet ja täydet tunnit,
ja hän oli laskenut ne vapisevin sydämin. Oh, kuinka kauan viimeistä
tuomiota kesti! Jonkun kerran hän oli uskaltautunut portille ja
katsellut pelokkaana pitkin autiota katua. Joka talon ikkunat olivat
olleet valaistut, mutta itse tienoo hiljainen kuin hauta. Vain
kirkon nurkassa oli käynyt vilinä ja huiske, sillä tulipalo oli
ollut sielläkäsin. Katulyhdyt olivat lepatelleet, muutamat melkein
sammumaisillaan, ja hän oli muistanut Nenättömän Ookreenin, joka pienet
tikapuut olkapäillään kulki katuja pitkin lyhtyjä sytytellen. Sitä
pojat kiusasivat huudellen hänen jälkeensä: Ookreeni, Ookreeni! Hytytä,
hytytä, hammuu, hammuu! Se puhui niin, kun sillä ei ollut nokkaa, vaan
ainoastaan likainen side nenän kohdalla. Äiti oli kertonut, että siltä
oli mato syönyt nenän. Minkähänlaisia matoja ne mahtoivat olla...?
Lopuksi häntä oli ruvennut nukuttamaan ja hän oli kipaissut sisään.
Hän oli ehtinyt nähdä Viikin vahtimestarin uudelleen rientävän
palopaikalle, likomärkänä ja höyryävänä, niinkuin oli palannutkin. Ja
hänestä oli tuntunut, että tulipalo oli kauhea peto, joka tuolla tavoin
kohteli kaupungin ensimmäistä miestä.
Mutta — täällä Laidalla ei ollut tulipaloja. Ainakaan hän ei muistanut
koskaan niistä kuulleensa. Piti olla varovainen tulen käsittelyssä.
Mutta — siellä keskikaupungilla ne tuuskasivat tulenkin kanssa
yliolkaisesti ja huolimattomasti... rikkaita kun olivat.
He eivät olleet rikkaita tahi — kukaties... miten sen nyt otti.
Ainakaan ei Hesse ollut missään muualla nähnyt niin kaunista taulua
kuin heidän kamarinsa seinällä. Siinä ei kyllä ollut minkäänlaista
kuvaa — ainoastaan puustaimia. Mutta ne olivatkin pukeutuneet kuin
juhlaa varten ikään — varsinkin isot kirjaimet. Kitakin oli vaikea
tuntea — niin runsaasti se oli lyönyt ylleen hyntteitä, harsoja ja
hetaleita, aivan kuin hyvin pyntätyt morsiamet. Se oli merkillinen
taulu, jonka mustaksi maalattuun lasiin oli jätetty kirjainten kohdat
paljaiksi ja alle pantu rypistettyä hopeapaperia. Hesse nimitti niitä
»hankituiksi» kirjaimiksi, koska ne olivat noin mukavissa rypyissä.
Ne muistuttivat ruumiin hankitusta, mutta siitä huolimatta ne eivät
näyttäneet kuolleilta. Päinvastoin — ne olivat iloisia ja kirkkaita
ja kimaltelivat kauniisti kuin lumikiteet, jos auringon tai lampun
valo sattui niihin. — Ja sanatkin olivat kauniit. Ne kertoivat
joulun ihmeyöstä, jolloin enkelit ilmestyivät paimenille Betlehemin
kedolla. Noissa sanoissa oli samanlaista ihmeloistoa kuin jouluyön
tapahtumassakin. Hesse oli lukenut ne lukemattomia kertoja, ja hänestä
tuo taulu oli kuin jonkinlainen vertauskuva joulun salaperäisestä,
sydäntä sykähdyttävästä olemuksesta.
Nytkin hän katseli taulua ja luki jälleen nuo ihmeelliset sanat: »Katso
minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle...»
Niin — sellaista se oli... kaikelle kansalle. Heillekin tuli joulu joka
vuosi... astui tähän Matlinin portinpieliasuntoon kylmänä ja huuruisena
pienen joulukuusen muodossa, — kuusen, joka sentään aina ulottui
kattoon. Sen edellä ryntäsi sisään pakkanen kuin valkoinen villakoira,
nuoleskellen piirongin pintaa ja jalkoja, kunnes asettui makuulle
pöydän alle — ja haihtui näkymättömiin. Joulukuusi asetettiin seisomaan
keskelle kamarin lattiaa. Se suli hiljalleen ja rupesi tippumaan
vettä. Vesipisarat putoilivat lattialle hiljakseen, harvakseen — ja he
kuuntelivat Eetun kanssa keittiön sohvalla istuen. Kamari oli pimeä, ei
näkynyt muuta kuin kosteudesta kiiltelevät kuusen oksat, joilla lampun
valo leikkien välkehti. Se koetti ilahduttaa kuusta, joka pimeässä
huoneessa itki... itki sitä, että se oli siirretty kotoaan, metsästä,
hiljaisesta, lumisesta metsästä, tänne seppä Karlssonin kamariin, —
tuon sepän, joka joi ja oli aattoiltanakin päissään. Mutta pian se
tottui. Se oli itkenyt kaikki kyynelensä ja seisoi äänetönnä odottaen,
mitä tuleman piti.
Hän, Hesse, hiipi kamariin, veti auki pöytälaatikon ja otti sieltä
esille nuo ihmeelliset koristukset: lippuja, kulta- ja hopeaketjuja,
lasipalloja, jotka välkkyivät ja loistelivat erivärisinä... sinistä,
punaista, viheriää ja keltaista... ja kultaa! — ah, miten paljon
kultaa! Ja sitten sytytettiin lamppu, ja syvän hartauden vallitessa
puettiin kutisen ylle nuo monet kalleudet.
Se oli satumaista!
Mutta tuota iloa häiritsi isän kovaääninen juttelu. Tämä hoiperteli
kamariin, sivusi hiukan häikäilemättömästi kuusta, jonka oksat
riipaisivat hänen kuvettaan kuin vihoissaan sähähtäen. Hän tulistui:
Mitä se isä... kaadatte kuusen! Johon isä nauraa hohottaen vastasi:
No, no, poika! Mutta — jokos panit ne kauppias Nyströmilta tuomani
sokerimuurötterit? Ja kellot... helkkari soi, kellot, joissa on
hopeapaperista taulut ja oikeat viisarit! — Hän murisi jotakin eikä
ollut kuulevinaan, mutta seurasi jännityksellä isän jokaista liikettä
ahtaassa huoneessa. Tämä jutteli: Joo... joulu se tulee köyhänkin
majaan... tuleepa vain... ja kauppias Nyyströmi sanoi, että 'otahan,
Heikki, tuosta loovasta kompiaisia ja vie lapsilles... montako sulla
niitä olikaan?'... joo... Vapahtaja on syntynyt, ja enkelit julistavat
maailmalle ilosanomaa. — Ja isä oli kääntynyt tauluun päin ja silmät
kyynelissä huudahtanut: Katsohan, Hesse... tuossa se sanotaan... me
saimme sen äidin kanssa häälahjaksi, kun menimme naimisiin. Maalari
Puuperä sen teki... me olimme vanhoja kasarmikampraateja. Sekin on
jo kuollut... Ja isä oli istahtanut sohvaan ja jäänyt tuijottelemaan
eteensä, vartalo hiukan huojahdellen ja toinen käsi nykien pujopartaa,
kuin olisi hän miettinyt jotakin kummaa ja ihmeellistä tapausta.
Sellaista se oli. Isä tyyntyi vähitellen ja otti osaa jouluiloon.
Hänkään ei tuntenut enää närkästystä tämän aiheuttaman häiriön vuoksi,
vaan katseli onnellisena kuusta, joka säteili ja hohti. Se oli kaunis,
harvinaisen kaunis. Liekö muualla ollut niin kaunista joulupuuta? —
Hän oli toisinaan käynyt kurkistelemassa naapurien ikkunain takana,
mutta rumempia olivat olleet... törkyä täynnä. Päkkilässäkin olivat
seelilangalla hirttäneet nisupukin kuusenoksaan!
Oli se ihmeellistä. Jouluaaton aamuna herääminen oli aivan toisenlaista
kuin muina aamuina. Edellisenä iltana nukkumaan pantaessa oli melkein
mahdotonta uskoa, että seuraava päivä todella olisi aatto. Uni ei
tahtonut tulla... ei mitenkään. Tuntui niin kummalta, että kellon
viisarit lähenivät kahtatoista samanlaisella tyyneydellä kuin muinakin
iltoina. Miksi ei niitäkin värisyttänyt riemu ja suuren juhlan
salaperäinen odotus? Mutta — vaikka hän kuinka oli koettanut valvoa,
ei hän kuitenkaan kertaakaan ollut jaksanut odottaa kahtatoista, vaan
oli nukahtanut. Ja niin oli tuo suuri salaperäisyys hiipinyt huoneeseen
hänen nukkuessaan. Sillä — kun hän aamulla heräsi, valmistautui isä
lähtemään työhön. Tuiju paloi keittiön pöydällä ja äiti kaatoi kahvia
kuppiin. Oli samannäköistä kuin muinakin aamuina, mutta kuitenkin
— oi, mikä suuri erotus! Kamari oli toisenlainen, vuode tuoksui
lämpöä toisella tavalla. Mielihyvän tunne käsissä ja jaloissa oli
toisenlainen. Ja konepajan pillikin puhalsi toisella tavalla...
riemukkaasti, juhlallisesti.
Oli jouluaatto!
Hessen katse siirtyi toiseen tauluun. Se ei oikeastaan ollut mikään
taulu, vaan ainoastaan huonolle paperille painettu värikuva. Se
esitti leijonapariskuntaa vaanimassa aavikon laidassa. Uros tuuheine
harjoineen seisoi ylempänä pienellä töyräällä, katsellen kiinteästi yli
aron. Sen silmä on nähnyt jotakin, koska se tuolla tavoin tuijottaa, ja
Hessestä melkein näyttää siltä, kuin rupeaisivat sen leukapielet tuossa
tuokiossa värisemään vain paljaasta jännityksestä. Naaras on alempana,
vaanivassa asennossa sekin, vaikka näyttääkin kiinnittäneen huomionsa
toisaalle.
Hesse ihailee suuresti tuota kuvaa. Hänen olisi vaikea sanoa,
kummastako hän enemmän piti — joulutaulustako vai tästä. Molemmat
olivat hänelle rakkaat. Tuossa leijonakuvassa häntä ennen kaikkea
ihastutti itse eläin: kuningasleijona, sen majesteetillinen asento,
tuuhea harja, joka peitti kaulaa ja rinnan etuosaa, pitkä piiskamainen
häntä, joka sojotti suorana... hiukan alaviistossa, kuin valmiina joka
hetki huitaisemaan sivuille, että: Pois tieltä! Minä olen eläinten
kuningas! Ja väri... keltaisen ruskea... melkein keltainen — se antoi
tuolle eläimelle jonkinlaisen tenholoiston.
Se oli omituista. Tuo väri oli saanut Hessen mielestä aivan erikoisen
merkityksen. Se oli kultaa... hallitsijan väriä, niinkuin kuninkailla
ja keisareilla. Eivätkö nämä kantaneet kultaista kruunua ja
samanväristä vaippaa hartioilla? Tuo väri merkitsi valtaa ja voimaa.
Se ei ollut tavallista keltaista... sellaista, jolla Matlinin isäntä
maalasi rakennuksensa seiniä. Se oli — leijonaväriä. Parempaa nimitystä
ei Hesse sille keksinyt.
Vähitellen oli kaikki outo, suuri ja salaperäinen ruvennut hänen
mielessään näyttämään keltaiselta... kaikki, mikä houkutteli luokseen
ja kutsui. Satujen kuvaamat maailmat olivat keltaisia. Etelä, jonne
äiti oli mennyt, oli varmaankin keltaista... tuollaista kullalle
välkkyvää, niinkuin erämaa tuossa hänen kuvassaan. Hän oli kerran
jouluksi saanut pienen, halvan värilaatikon, mutta se oli sisältänyt
keltaista vain viiden pennin rahan suuruisen kappaleen... saman
verran kuin muitakin värejä. Eihän se ollut kauan kestänyt. Hän oli
jo ensimmäisenä päivänä kuluttanut sen kaikki. Isä oli sanonut: Onhan
sinulla muita värejä... käytä niitä. Mutta ei isä ollut ymmärtänyt:
leijonaväri teki aivan erilaisen vaikutuksen... se oli kuin
päivänpaistetta noissa pienissä, hassunnäköisissä maalauksissa, joita
hän oli sommitellut.
Noita värikuvia sai ostaa Lundahlin kirjakaupasta viidellä pennillä
arkin. Savuojan kummi oli löytänyt vaunun lattialta viisi penniä ja
lahjoittanut hänelle: Sillä saat ostaa riitingin. Hän oli juossut
henki kurkussa Lundahlille ja kysynyt riitinkejä. Olihan niitä, suuri
pinkka oli lyöty hänen eteensä tiskille. Hän oli kyllä ollut selvillä,
minkälaisen ostaisi, mutta oli kuitenkin katsellut noita muitakin...
maisemia, kaupunkeja... kolerarutto Hampurissa, Lissabon ja Venetsia.
Hän oli jo vähällä ollut ostaa Venetsian, mutta sitten perääntynyt.
Eikö teillä oo leijonaa... kuningasleijonaa? Myyjätär oli hymyillyt.
Olihan niitäkin. Hän oli saanut uuden piukan eteensä, ja sieltä se
oli löytynyt, leijona, eläinten kuningas, jonka karjunnan kuullessaan
kaikki muut eläimet vapisivat...
Hesse silmäsi kelloa, se oli kohta yksitoista. Yhdeltätoista oli
Savuojan kummi luvannut tulla isälle ruokaa laittamaan. Hän oli
asemalla työssä, vaunuja siivoomassa.
Välistä hän oli ottanut Hessenkin mukaansa. Ei hänestä tietysti ollut
apua, mutta saipahan repalehtaa perässä ja katsella ympärilleen.
Oppihan siten yhä paremmin rautatietä ja sen laitoksia tuntemaan.
He kävivät tisurihuoneessa ja rautatieläisten pesutuvassa. Siellä
kyökkäsi suuri joukko muijia pyykkejään survoen ja isoäänisesti
jutellen. Pesutuvan kiviseinät kajahtelivat. — No... kenenkä se nyt
on kelekkaansa saanut? Oli muuan pyykkäri kysynyt. — Se on minun
huoripoikani! Savuojan kummi oli nauraa hihittänyt hiljaisella,
kimeällä äänellä, jolloin muijat kuorossa olivat hohottaneet, niin
että pesutupa oli ollut äänen pauhua täynnä: — No... se ossaa... Herra
hyvästi siunatkoon! Vai huori...! Ja sitten oli alkanut uusi kikatus.
Häntä se oli ujostuttanut. Hän oli tarttunut Savuojan kummia hameesta
kuin turvaa etsien. Hän oli kyllä ymmärtänyt. Kaupungissa oli
sellaisia... hutsuja, niinkuin äiti sanoi, ja ne könysivät sotamiesten
kanssa pitkin peltoja... Mutta ei kummi ollut totta tarkoittanut... se
kun se vain leikillään oli niin sanonut. Ei hän ollut siitä suuttunut.
Hän oli ollut vain äkeissään noille rautatieläisten muijille, joiden
naurusta ei ollut tahtonut loppua tullakaan.
Niin... siellä hän oli käynyt muutamia kertoja, kulkenut läpi junan
ja koetellut vaunujen penkkejä. Toisen luokan penkit olivat oikein
sieviä... niin pehmeitä ja samalla kimmoisia, että ihan ilmaan
pomppasivat. Niiden päällisistä laitettiin hänellekin vaatteet joka
vuosi... oikein sievä sinisenharmaa puku. Isä huusi huutokaupasta
vanhoja vaununpenkkien päällisiä, ja Väyryskä neuloi niistä takin ja
housut.
Mutta — ei siitä saanut puhua muille... olisivat kiusanneet ja
pilkanneet häntä.
Junalla hän sitten oli ajanut... sen verran vain, että veturi oli
työntänyt vaunut ensimmäiselle raiteelle asemarakennuksen eteen. Hän
oli seisonut kolmannen luokan vaunun penkillä ja katsellut ikkunasta
ulos. Ja olipas sattunut, että ylikäytävällä oli seissyt Päkkilän
Eenokki ja huomannut hänet! Hesse! oli se huutanut. Ootko päässyt
ookaamaan?
Hän oli heiluttanut lakkiaan. Sen reissun perästä hän oli astellut
Laidan katuja ylpeänä kuin kuningas ja jutellut vain armosta
toisten poikien kanssa. — Älä nyt oo olevinas... vaikk' oot junassa
ookannutkin!... Pöhö... mitäs tuo nyt sitten oli... mutta olivatkos
pojat nähneet rautalangasta tehtyä pärrää? Hänellä oli sellainen,
ja sen oli isä laittanut. Hänen ei tarvinnut enää saavin vanteita
käyttää...
Pikku sisko nukkui, ja Hesse siirtyi ikkunan ääreen. Hän katseli
kadulle. Se oli hiljainen, ja aurinko kaateli kultiaan pitkin sen
mukulaista kivitystä. Se ihan hohti kuumuutta. Toisella puolen
katua oli rautatien aita, joka erotti rata-alueen kadusta. Sen ja
radan välillä oli pienoinen notkelma, joka radan puoleisessa päässä
päättyi jyrkästi kohoavaan törmään. Sinne oli äskettäin rakennettu
pitkä, leveäkattoinen talo — uusi tavaramakasiini. Notkelmassa päilyi
lampi, ja he uittivat siinä laivojaan. Talvella taas laskettiin mäkeä
tavaramakasiinin törmästä, silloin kuin ei oikeaan mäkeen päästy. Sillä
oli se etu, ettei Källi-Aapeli tullut sieltä pois ajamaan.
Siellä se käveli nytkin... pitkin rataa, luuta kourassa. Sen putka
oli ihan ylikäytävän vieressä, ja siellä pelattiin myllymattia.
Aapelista oli kehittynyt sellainen nero, että voitti jokaisen.
Kruuken herrakin... halkokirjuri, oli kerran yrittänyt, mutta Aapeli
oli rakentanut heti kaksi myllyä ja syönyt Kruuken herralta kaikki
nappulat...
Nainen ajoi lantakuormaa ikkunan ohitse. Sillä oli pieksusaappaat, ja
se käsitteli ohjaksia kuin mies. Se oli Hollanterin Leena, miesmäinen,
roteva talonomistajan tytär, kirkkomaan puoleisesta päästä kaupunkia.
Se kiroili ja lauloi rivoja lauluja.
Nytkin se loilotti jotakin sulhasista ja sormuksista. Ihmiset
juttelivat, että se varasteli ruumisarkuista pitsejä ja neuloi
paitaansa. Se oli matkalla pellolle... Hollanterin pellolle, joka oli
rautatien takana.
Niin — olisipa ollut hupaista olla siellä — Partasen pellolla heinää
tekemässä. Siellä seisoi lato ja riihi rinnakkain, ja he nukkuivat,
tavallisesti riihessä. Partasen kummi oli jostakin huutanut piirongin
tapaisen mööpelin, jossa oli kolme pitkää laatikkoa. Se oli joskus
kuulunut johonkin kauppapuotiin... kuulemma kappale tiskiä. Joka
tapauksessa olivat nuo laatikot niin tilavia, että he, lapset,
saattoivat nukkua niissä. Laatikot nostettiin lattialle, ja niihin
laitettiin vuoteet niinkuin sänkyyn ikään. Hildalle ne olivat liian
lyhyet, mutta hän olikin jo kahdentoista. Kerran oli Partasen Priita
löytänyt yhdestä laatikosta kymmenen markan kultarahan...
Niin... olisipa ollut somaa olla nyt siellä — heinää tekemässä. Siinä
oli monta mutkaa, mutta torvelleharavointi oli sentään kaikkein
yksinkertaisinta. Nökkösten teko vaati jo taitoa, eikä hän vieläkään
pystynyt oikein kunnollista sellaista laittamaan. Tulivat piikkipäisiä
ja muutenkin siivottoman näköisiä. Mutta — kun Priita ja Hilda
pyöräyttivät nökkösen, oli se sileä kuin herraspojan pää. Ne erotti
aina toisista.
Mutta — silloin jylläsi voima, kun Partasen kummi rupesi heiniä
kantamaan! Hän väänsi takkavitsaansa sellaisen kuorman, että itse
peittyi alle. Ei näkynyt muuta kuin vähän jalkoja. Oli soma nähdä
tuollaisen heinävuoren kulkevan... kallahdellen, heilahdellen...
vähäväliä askeleihinsa sotkeutuen, mutta sitten taas harpaten
eteenpäin... kipittäen yhä nopeammassa tahdissa, — kunnes yks' kaks':
ruko kellahti ladon ovesta sisään kuin kuperkeikkaa heittäen, ja —
näkyviin ilmestyi Partasen kummi, pää ja selkä heinänkorsia täynnä.
Siinä oli jo miehen kuorma, lausui kummi pyyhkien hikeä otsaltaan.
Takkavitsa irroitettiin ja he, lapset, saivat ruveta heiniä polkemaan.
Se oli eri vilskettä se!
Hupaista siellä oli. He keittivät kahvia ja ruokaa. Olipa hän viime
kesänä muurannut uuninkin, jossa kattorännin kappale toimitti
savutorven virkaa. Se oli aivan yksinkertainen laitos, jota syötettiin
tikuilla. Mutta kahvin siinä keitti kuin keittikin.
Siinä hän oli polttanut kätensä — kuuman torven kyljessä. Sitä
oli kihelmöinyt tavattomasti. Olisi pitänyt olla linjamenttiä —
mutta mistäpä ne linjamentit sinne tipahtivat... kesken kiireimmän
Heinänteon. Pane räkää, oli Priita neuvonut — se auttaa. Hän oli
niistänyt kouraansa ja voidellut. Ka se! Siinä oli linjamentti, joka
kelpasi!
Toisenkin tapauksen hän muisti viime kesältä.
Priita ja Mari olivat ruvenneet häntä kiusaamaan, ja siihen oli
Hildakin yhtynyt. Olivat Haukkuneet häntä »tyttöpojaksi». Kaalsonnin
Hesse on tyttöpoika, tyttöpoika! — Tavallisesti oli Hilda aina rauhaa
rakentamassa, mutta tällä kertaa hän oli vain yllyttänyt toisia.
Hän oli suuttunut — varsinkin sen vuoksi, että Hilda oli liittoutunut
häntä vastaan. Siepaten käteensä kiulun hän oli lyönyt sillä Hildaa
jalkaan: Siitä saat tyttöpoikaa! Jos se olisi huutanut, ei hänen olisi
ollut niin paha olla. Mutta se oli istunut vain hiljaa, pidellen
jalkaansa, ja suuret kyynelet olivat tipahdelleet sen silmistä. Se oli
katsellut häntä niin sydäntä särkevästä, niin lempeän nuhtelevasti,
että häneltä oli päässyt itku.
Se oli ollut Hildalle liikaa. Hän oli kontannut luo, ottanut hänen
päänsä kättensä väliin ja lohdutellut: Ei Hesse ole tyttöpoika...
anna anteeksi! — Hän oli nojannut päätään Hildan syliin ja itkenyt
aikansa. Mutta — sitten hän oli noussut ja ruvennut pyssyämään kivillä
naapuripellon ladon seinää. Hän oli hävennyt heikkouttaan.
Tuo tapaus tuli usein hänen mieleensä. Hänhän siinä oli eniten rikkonut
— vaikka olivathan toisetkin syyllisiä. Mutta miten lie — Hildan katse
tuona hetkenä vaivasi häntä usein. Hän näki sen unissaankin ja heräsi
siihen, että tyyny oli aivan märkä kyynelistä. — Poika näkee pahoja
unia, sanoi äiti. Mutta ei hän ollut saattanut sitä äidilleenkään
kertoa...
Mutta nyt kolusi joku eteisessä. Pikku sisko oli herännyt ja istui
kehdossa, pää hiestä märkänä. Hesse nosti sen astialle ja koetti saada
lasta tekemään, mitä tilanne vaati. Ovi aukeni, ja Savuojan kummi
purjehti sisään.
Sisso! Täälläpä ei vehnäsellä rahteerata.
Hän purki esiliinansa sisällön puulaatikkoon. Hesse huomasi, että kummi
oli tuonut pieniä koivunkapaleita, samanlaisia, joilla junan vaunuja
lämmitettiin.
Kuin arvaten pojan ajatukset virkkoi kummi:
Otin muutaman vaunun puulaatikosta... kuivia kun ovat. Ei valtio siitä
köyhdy.
Niin... heillä ei ollut kuin rimoja, vaikka kuivia nekin olivat. Hän
oli niitä talvella kiskottanut Koivusaaresta, missä oli saha. Sieltä
saivat köyhät käydä puita noutamassa... vanhoja pinon pohjia ja muuta
hylkypuuta. Sahan inspehtori oli luvannut. — Mutta koivu synnytti
kuumemman tulen, ja isä tuli pian päivälliselle. Savuojan kummi oli
»kotia päin», niin oli äidin tapana sanoa.
Saiko niitä ottaa?
Kummi oli polvillaan hellan edessä ja teki parastaikaa tulta. Savu
tuprusi sisään.
Voi saappaan peukalo ja kintaan kantapää! kiukutteli hän. Minähän en
avannutkaan peltiä. Niin — ottaako? Eihän se nyt oikein taida lupa
olla, mutta otin nyt tämän kerran.
Hän oli hiukan hämillään. Pojalla oli snajua enemmän, kuin hän
arvasikaan. Se oli sukkelapäinen miehenalku — tullut äitiinsä, joka
ei myöskään ollut Hölmölästä kotoisin, vaikka olikin vain nälkämaan
kasvateita.
Hän lähti vinttaamaan vettä. Hesse olisi tahtonut tulla häntä
auttamaan, mutta kummi kielsi:
Hoida sinä sitä märytoosaa ja katso tulta.
Hesse nosti siskon syliinsä ja kantaa retuutti keittiöön. Ei Anna ollut
mikään märytoosa, vaikka kummi niin sanoi. Se kun ei pitänyt tytöistä.
Hän osoitteli sisarelleen ulkona olevia esineitä. Siellä Savuojan kummi
vinttasi vettä ja jutteli isolla äänellä Matlinin isännän kanssa. —
Saisitte laittaa veivikaivon... timperismies. Tämä on niin raahkanan
epämukava! Matlinin isäntä vastasi jotakin, jota Hesse ei erottanut. —
Vai aikaa... kun ois karauttaa! Aikaa sitä aina on, kun vain alkaa...
Ja sitten molemmat nauroivat.
Se oli se Savuojan kummi! Puhua päästeli kuin läävän ovesta, mutta
hyväsydäminen ihminen. Hesse piti hänestä paljon... melkein yhtä paljon
kuin äidistään.