Partaset asuivat myös Laidalla. Heillä oli oma talo konduktööri
Rindelliä vastapäätä. Hesselle tämä oli tuttua tienoota, sillä kaikkein
varhaisimman lapsuutensa hän oli viettänyt täällä — lukuunottamatta
yhtä vuotta, jonka he olivat asuneet Viikillä, Linnankadun varrella.
Oh, tämä oli sentään eri maailmaa kuin Linnankadun seutu! Täällä
olivat rakennuksetkin toisen näköisiä... harmaita ja ilman syömiä, ja
niin merkillinen, mätänevän mullan ja lipeäkalan sekainen, omituisen
ummehtunut haju. Tuo haju vaikutti kiihoittavasti — niin, jollakin
tavoin riehaannuttavasti. Täällä tuli hurjalle päälle ja teki mieli
tapella!
Mielikuvitus syttyi leiskuvaan paloon. Sieraimet renkaina ja suu yhtenä
viivana täällä kuljettiin pitkin puolipimeitä solia ja vaanittiin
nurkissa kivi kourassa. Saalista... saalista! Pälyiltiin ympärille ja
katseltiin, missä näkyisi joku mitään aavistamaton kulkija... lapsi tai
aikaihminen. Kivellä perään — fiuu! — ja sitten pakoon!
Hesse pysähtyi Mankisen nurkkaan. Siinä oli Puran Kustun tavallinen
vahdinpitopaikka. Mutta Kustua ei nyt näkynyt. Näin aamupäivällä se
oli rautatien tavaramakasiinissa säkkejä kantamassa. Porvarien renkejä
ajeli ohi pitkin mukulakivistä katua. Rattaat rämisivät. Teki oikein
korviin kipeää, sellainen tärinä ja melu täytti kadun. Matlinin
nurkassa oli hiljaisempaa.
Siinä se oli Mankisen talo... tavaramakasiinia vastapäätä — omituinen
rakennusrykelmä, joka oli kokoonpantu erisuuruisista ja -korkuisista
röttelöistä. Keskellä oli Mankisen asuinrakennus, musta ja muita
korkeampi kuin jokin kokoushuone. Sen alapäässä, Matlinille käsin, oli
pieni ikkunaton kömmänä, alakööki, jonka katolla sojotti suunnattoman
korkea savupiippu, kuin olisi siinä sijainnut jokin tehdas. Ja tehdas
siinä tavallaan olikin, sillä Mankiska laittoi siinä lipeäkalaa.
Hessestä tuo rakennusrykelmä muistutti junaa, joka juuri mäen päälle
päästyään lähtee viilettämään alas. Alakööki pitkine savupiippuineen
oli veturi, ja nurkassa, korkealla kivijalalla seisova tönö kuin
ilmetty konduktöörivaunu.
Mutta — vaikka talo ulkoapäin näytti kaikkea muuta kuin puoleensa
vetävältä, oli sen sisällä elämää ja touhua. Siellä eivät surut
painaneet. Tehtiinpä siellä työtä tai oltiin tekemättä, niin aamusta
iltaan sieltä kaikui laulu ja nauru. Ja toisinaan soi hanuri niin, että
kuului ristin päähän.
Mankisella tanssittiin.
Mankinen itse, toissilmäinen, kyömynenäinen äijänkäppänä tervasi
kesällä kattoja. Hän oli usein nähty ilmestys Laidan katoilla, missä
hän seisoi kumaraisena tervalta kiiltelevine nursuineen, mustana
ja käreänä kuin korppi. Hän toruskeli tavallisesti apulaistaan,
jona hänellä oli Jussi-poikansa. Mutta talvella istui koko perhe
mustan, ristikkojalkaisen pöydän ääressä ja neuloi säkkejä kaupungin
porvareille. Milloin sattui sadepäivä tai muuten vapaata aikaa,
otettiin säkit esille ja neulottiin taas.
Se oli vanha ammatti, jonka kukoistuskausi oikeastaan oli jo ohi,
mutta jota vielä harrastettiin muutamissa Laidan taloissa — niin
Mankisellakin. Ukko vaati työtä joukoltaan, ja niin saivat lapset
Hanna, Jussi ja Kustu neuloa säkkejä aamusta iltaan. Aniharvoin antoi
Mankinen vapautta, ja silloinkin sen useimmiten ottivat väkisin
Hanna ja Jussi. Hanna oli vanhin, parissa kymmenissä oleva, vilkas
ja tulinen kuin espanjatar. Jussi viidentoista vuotias, isokasvuinen
pojan-vetelys, oli keskimmäinen, silmänaluset sinervänkeltaiset ja ääni
kuin puukellossa. Äiti, pikisilmäinen, nuuskanokkainen eukko honotti
nenäänsä ja oli tumma kuin mustalainen, päässä harmaja huivirääsy
ja hameet roikkuen lanteiden nenässä. Mutta he olivat suulaita,
teräväjärkisiä, soittoa, laulua ja tanssia rakastavia — kaikki muut
paitsi ukko. Ja Mankisen mustassa pirtissä kävi säkinneulomapäivinä
sellainen pajatus ja puheensorina, sellainen nauru ja rallatus, ettei
siinä vieras saanut juuri suunvuoroa.
Mutta ylpeitä he olivat ja kunniastaan arkoja, vaikka laitalaiset
heitä yleensä vieroksuivat. Heitä pidettiin hiukan pitkäkyntisinä,
varsinkin Jussia ja hänen äitiään, mutta se oli vain parjausta,
jonka aiheutti heidän vapaa, ympäristöstä poikkeava elämänsä. Jussi
oli »rosvopäällikkö», joka toisinaan karkasi työnsä äärestä ja
johti Laidan poikia milloin minnekin — vuoroin pelloille, vuoroin
Karstenin nahkatehtaan suurille parkkikasoille. Siellä kaivettiin
pitkiä tunneleita parkkivuoren sisään ja muhjattiin aamusta iltaan.
Tai tehtiin retkiä Hiiroseen, missä oikeassa metsässä leikittiin
rosvoja, särjettiin kaupunkilaisten latojen kattoja ja tehtiin muuta
vallattomuutta. Hessekin oli kerran ollut tällaisella retkellä varkain,
ja hänen oli ollut melko vaikeaa selittää äidille viipymistään.
Äiti oli jyrkästi kieltänyt häntä seurustelemasta Mankisen poikain
kanssa, mutta tuo kielletty paikka veti puoleensa kuin lumottu linna.
Nytkin hän oli matkalla Partaselle, kummiensa luo, mutta kiusaus tuli
liian suureksi. Hän livahti Mankiselle.
Perhe oli koolla tapansa mukaan pöydän ympärillä ja soitti suutaan
täyttä päätä. Olisi luullut, että he riitelivät, mutta ei — se oli vain
heidän tavallista pöytäkeskusteluaan. Mankisella oli »rokulipäivä», ja
siksi oli säkit taas vedetty esille.
Mankinen itse istui lakki päässä ja murmatti joukkoon jotakin,
josta ei saanut selvää. Hanna ja Jussi pitivät suurinta ääntä, ja
viimeksimainittu puhua kolisi niin, että pirtti kaikui. Äiti honotti
joukkoon myös ahkerasti, ja nuorin, Kustu, helähdytti tähän omituiseen
orkesteriin nuoren, hopeanheleän sävelensä. Hänellä oli ihmeen sointuva
ääni.
Hesse istahti ovensuuhun ja tarkkasi työskentelijöitä. Säkin nuuhaa
lenteli ilmassa tanssien kilvan noen ja pölyn kanssa. Täällä ei juuri
siisteydestä välitetty. — Hesse ei saanut silmiään irti Mankisen
lakista. Se oli sitten eriskummallinen pääkappale. Lippa suuri ja
otsalla roikkuva, päällys laaja, reikiä täynnä. Niistä törrötti ukon
takkuinen tukka. Oli mahdoton päättää, mitä väriä lakki alkujaan oli
ollut. Nyt se oli punertavan ruskea.
Minä luulin, että sieltä tulee solttupoika, mutta sehän olikin
Kaalsonnin naatiainen. Mitäs sinne teiän hökötykseen kuuluu?
Hesse ei vastannut. Hanna oli sellainen nimittelijä, mutta ei siitä
tarvinnut välittää. Nytkin se silmäili häntä vihaisesti, aivan kuin
tarkoittaen, että mitäs tulit? Saat selkään äidiltäsi, kun saa tietää...
Jussi ja Kustu vilkuilivat häneen säkkikasan takaa ja iskivät silmää.
Hesse ymmärsi. Olisi ollut sopiva päivä pieneen seikkailuretkeen, mutta
ukko könisti työhön.
Samassa aukeni ovi ja sotamies astui sisään. Ne kävivät säännöllisesti
Mankisella, sillä siellä sai elää hiukan vapaammin, ja sitäpaitsi
— Mankiska piti kahvikauppaa. Hanna ryöpsähti heti pöydän äärestä
ja istahti sotamiehen syliin, kiemaillen ja veikistellen aivan
ujostelematta.
Hellanletta... mitä sille hellulle kuuluu?
Sotamies nauroi.
Siinäpähän menee... kruunun sarkaa jyrrätessä.
Nyt on työnteon aika! Pääsetkö siitä! ärjäisi Mankisen ukko pöydän
päästä.
Hanna lipui alas sotamiehen polvelta ja näytti olevan puhkeamaisillaan
kiivaaseen sanatulvaan. Mutta silloin — yks'kaks' kavahti Jussi
pystyyn, ja iski neulansa säkkikasaan.
Niin on... mutta illalla, persetti vieköön, pietään tanssit!
Ja ennenkuin ukko ennätti mitään sanoa, hän keikahti tuolille ja
naulasi katto-orteen ison paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu:
»Tanssijaiset tännään kelo seittemän». Hän oli sen jo aamulla laittanut
ja sopinut siitä Hannan kanssa. Oli vain odotettu, että tulisi
kasarmilta joku käymään.
Ukko murmatti ja oli tyytymätön: Sen täytistäkö teidän pitää alvaria
saada hyppiä!
Mutta Hanna tokaisi: Stop! Se olen minä ja Jussi, jotka määräämme.
Illalla on tanssit. Solttuja paljon ja pulskia. Heiluvei! On tässä
nieltykin taas säkinpölyä!
Ja hän otti muutamia tanssiaskelia rallattaen jotakin säveltä.
Ukko murmatti ja pöpisi, mutta hänestä ei kukaan välittänyt.
Pikku Kustukin helähdytti: Sunila vie kasarmille sanan.
Ja Mankiska nuuskasi ja nyökäytti päätään sotamiehelle: Mustakylykinen
on kuumana — se on vissi.
Kyllä Hesse tiesi, minkälaiset ne Mankisen tanssiaiset olivat. Niistä
puhui koko Laita ja yleensä paheksuvasti: Pilaavat koko seudun...
senkin mustalaiset! Mutta Hessestä ne olivat hauskat ja repäisevät,
eikä hän koskaan väsynyt katselemaan sitä hulinaa, joka Mankisen
tuvassa tanssi-iltoina vallitsi.
Jussi hoiti tavallisesti pelipuolta — hän oli ikäisekseen merkillisen
taitava siinä ammatissa — ja Hesse ihaili häntä ennen kaikkea juuri sen
vuoksi. Osatapa soittaa niinkuin hän — se olisi ollut ihanata!
Mutta saattoipa Hannakin kesken kaiken siepata hanurin ja laskettaa sen
tulista valssia, niin että tanssijat riemusta hihkuivat. Parit pyörivät
kuin savupilvessä, ja niskapuistaan irtautuneet lattiapalkit lotisivat
ja lonksahtelivat. Kävi sellainen kolina kuin Peeveen riihen puinnissa.
Mutta hauskaa se oli. Hesse istui Rindellin Toivon kanssa penkillä
takan kupeella ja seurasi silmät napilla tuota hoijakkaa. Mankiska
kaateli kahvia suuresta, mustasta pannusta ja tarjoili sitä pienestä
maksusta tanssiyleisölle. Välistä hän antoi Hessellekin. — Juo sinäkin,
Kaalsonnin poika... minä tykkään sun äitistäs... sillä on niin
rehelliset silimät...
Mutta — auta armias, jos joku Laidan pojista huusi: »Manki-Hanna, aika
tamma...» niin silloinkos rytäkkä nousi!
Hanna keskeytti tanssinsa, ryntäsi kuin tuulispää ovensuuhun, jossa
oli syntynyt hirmuinen pakokauhu, ja huusi silmät säihkyen: Kuka
riivattu...? Hän oli hurjan näköinen. Silmät leimusivat vihasta ja
nyrkit survoivat ovensuuhun ahtautunutta poikajoukkoa, josta kuului
kirouksia ja tukahtuneita parkaisuja. Kyllä minä näytän... senkin...!
Sitten hän käveli keskelle lattiaa ylpeänä ja itsetietoisena kuin
kuningatar, povi aaltoillen ja poskilla kuumeinen puna.
Tanssi oli tauonnut kuin taikaiskusta, ja parit olivat vetäytyneet
pitkin seinävieriä. He katselivat hölmistyneinä toisiaan. Jussi heitti
hanurin penkille, hyppäsi tasakäpälää ja parkaisi: Laidan perrr...! Nyt
tajusivat soltutkin, että illan kuningatarta oli verisesti loukattu.
He tapailivat pistimiään ja yhtyivät huitomaan ja kiroilemaan. Mutta
se oli jo myöhäistä, ovensuu oli jo aikoja ollut tyhjä. Tanssi-ilo oli
kuitenkin auttamattomasti pilalla.
Hanna istui penkillä ja itki: Mitä pirua pitää ihmisten sekaantua
meidän asioihimme. Panevat kakaransa haukkumaan, kun eivät itse
uskalla... Hän väänteli käsiään ja puri hammasta. Joku sotilaista
yritti lähennellä häntä kuin lohduttaakseen, mutta Hanna potkaisi tätä
ja huusi kyynelet silmissä: Lapelkaa jalakoihinna! Tekkään että aattele
muuta kuin... mutta mua että tuu huiputtammaan. Min' oon kunniallinen
tyttö... hokekoon maalima mitä tahansa! Se on niin surkiaa, kun ei
ihimiset ymmärrä viatonta ilonpitua...
Hesse katseli Hannaa, joka oli syventynyt työhönsä. Äskeinen kohtaus
oli mennyt ohi, ja sotilaskin poistunut. Hannan käsi teki sulavia
liikkeitä. Säkkineula sukelteli tuon karkean kankaan lävitse kuin
ilosta kiillellen.
Hanna oli kaunis. Hessekin tajusi sen, vaikka olikin vasta lapsi.
Sellaisia solakoita olkapäitä ja tummaa, rusoittavaa ihoa ei ollut
monella... ei ainakaan täällä Laidalla. Jos Hannalla olisi ollut
herrasvaatteet — hän olisi herättänyt huomiota vaikka missä... vaikka
kuinka hienossa seurassa.
Körtti-Matliinillako te nyt asutte?
Siellähän he. Hessen oli vaikea kestää Hannan säihkyvää, tulista
katsetta. Hän ajatteli illan tanssiaisia eläen jo etukäteen sen
tuottamissa nautinnoissa.
Lystimpi sull' oli täällä... eikö ollutkin?
Hyvällä tuulella ollessaan Hanna jutteli herttaisesti, hänen äänestään
hävisi täydellisesti se karhea sävy, joka niin pahasti loukkasi
korvaa. Hän oli kuin eri ihminen, ja häntä oli vaikea tuntea samaksi
raakasuiseksi tytöksi, joka tavallisesti rähisi ja huusi kuin
rantajätkä.
Tuukko snää illalla tansseihin? kysäisi Kustu.
Ei sinne kakaroita kaivata!
Yht'äkkiä Hanna muuttui. Ääni sai jälleen tuon karkean, miesmäisen
sävynsä. Hänen silmänsä salamoivat, ja hän näytti olevan valmis
raivoamaan kuten äskenkin.
Snää meet vinnille maata ja sillä hyvä! tiuskaisi hän.
Mutta Kustu penäsi vastaan. Miksei hän saanut olla mukana niinkuin
muutkin? Olihan hän ollut kerjuullakin.
Joo... mutta vain jokivarressa.
Hanna vilkaisi Hesseen. Hän ei olisi mielellään tunnustanut, että
heidän silloin tällöin täytyi käydä anelemassa. Mutta se ei koskaan
tapahtunut kaupungilla. Siihen he olivat liian ylpeitä.
Hesse huomasi parhaaksi lähteä ja sanoi hyvästit. Hän oli huumaantunut.
Mankisen pirtissä, talonväessä... koko heidän elämässään ja olennossaan
oli jotakin lumoavaa, tulista ja viekoittelevaa, joka sai veret
liikkeelle. Tuo pirtti houkutteli kuin synti. Siellä tuntui aina
väijyvän jokin yllätys... jokin sellainen »ja nyt seuraa...» — niinkuin
sirkusteltassa markkina-aikana. Pirtti oli musta ja kiilteli noesta,
ihmiset likaisia. Mutta se oli jonkinlaista ihanaa likaisuutta.
Paremmin ei Hesse osannut sitä tulkita.
Oh, hän oli tuhlannut taas paljon aikaa! Nyt piti mennä Partaselle,
sillä he aloittaisivat pian heinänteon, ja Hesse halusi päästä mukaan.
Partasilla oli pieni niittytilkku kaupungin ulkopuolella, Routun
männikön takana. Siellä oli aina erinomaisen hauska olla.
Hän pujahti Partasen pihaan. Se oli tuttu, oi, miten tuttu — yhtä
tuttu kuin Mankisen pihakin. Mutta täällä vallitsi toisenlainen henki.
Täällä oli kaikki siistiä... perunamaan vaotkin suorat kuin linjaalilla
vedetty. Tämä Oli eri maailmaa. Hän tunsi olevansa kotonaan täällä —
yhtä paljon kuin Mankisen pirtissäkin. Hän oli sellainen.
Partasen kummisetä istui portailla ylisillään ja tuprutti sikariaan.
Hän oli kirvesmies ja kävi kaupungin töissä.
Vai Hesse se on, tuumi hän rauhallisesti ja tuprautti paksun savupilven
ilmaan. Mitäs sinulle nyt kuuluu? Tulitko katsomaan vanhaa kotia?
Sitäkin... mutta oli Hessellä muutakin asiaa. Joko pian ruvettiin
heinäntekoon?
Sitähän minä tässä hunteeraan, että maanantaina pitäisi aloittaa.
Taitaisit tulla niittomieheksi?
Partasen kummisetä oli sellainen leikkisä mies. Kutsui omia
tyttöjäänkin pojiksi.
Pojat! huusi hän nytkin avonaisesta ikkunasta sisään. Tulkaapa tänne...
täällä on Hesse.
Portaille ilmestyi kolme tyttöstä. He olivat siististi puetut, tukat
kireälle kammatut. Vanhin, kaksitoistavuotias Hilda, oli suloinen kuin
enkeli... valkoinen iho, sysimusta tukka, ja suurten, ruskeiden silmien
katse leppoisa ja lämmin. Niihin silmiin saattoi katsoa, ne eivät
polttaneet niinkuin Mankisen Hannan silmät. Muutenkaan ei tytöillä
ollut paljon yhteistä — paitsi että molemmat olivat kauniit. Mutta
kun Mankisen Hannan kauneus peloitti, veti Hildan hiljainen sulous
puoleensa. Hessekin vaistosi sen, vaikk'ei kyennytkään sitä tällä
tavoin määrittelemään.
Priita, keskimmäinen, oli lyhyt typykkä, kuin pikkuinen emäntä. Hänen
kirkkaissa, harmaissa silmissään näytti asustavan alituinen ihmettely
ja harras uteliaisuus, joista ensiksimainittu aina asettui jälkimmäisen
tielle. Näin jäi hänen katseeseensa iloisen hämmästyksen ilme, joka
teki hiukan avuttoman ja samalla lystikkään vaikutuksen.
Nuorin, Mari, oli vilkas kuin villikissa. Lyhyt, paksu, ruskea palmikko
sojotti niskassa kankeana kuin patukka. Siinä oli punainen rusetti
— ainoa koreus, joka Partasella sallittiin, ja sekin vain tälle
nuorimmalle. Mari oli vaatinut sellaista lettinauhaa niin kauan, että
äidin oli lopulta täytynyt se ostaa. Mikä tuosta tytöstä tulee, kun se
on niin korean perään? oli Partasen kummitädin tapana sanoa. Hilda ja
Priita tyytyvät siihen, mitä annetaan. Heille riittää matonkuteista
lettinauhoja, eivätkä lie koskaan valitse korean värisiä. Mutta Marille
pitää olla silkkiä... muu ei kelpaa...
Tytöt veivät Hessen sisään. Siellä kummitäti paistoi parhaillaan
vehnälimppuja. Hän oli pieni, vikkelä nainen, kalpeat kasvot totiset
kuin kirkon seinä. Pienet, mustat silmät pyöreät kuin napit,
seivästivät jokaisen, joka kohdalle sattui. Mutta tuon tuiman pinnan
alla sykki mitä lämpöisin ja vilpittömin sydän. Ollen ankarasti
uskonnollinen hän saattoi pitkiksi hetkiksi vaipua syviin mietteisiin,
jolloin häntä oli vaikea puhutella. Mutta sitten hän yht'äkkiä
kavahti pystyyn ruveten häärimään ja pyörimään vikkelänä kuin kerä.
Ja silloin heltisi puhe kuin itsestään, ja silloin häntä saattoi
arkailematta lähestyä. Häntä olisi ehkä voinut verrata mökkiin...
tuollaiseen mäennyppylällä seisovaan pieneen asumukseen, jossa on
luukut ikkunassa... Se on niin yksinäisen ja suljetun näköinen, kuin
ei siinä kukaan asuisi. Mutta sitten — yht'äkkiä aukenevatkin luukut
ja ikkunasta katselee iloinen, ystävällinen ihminen, joka lausuu: Tekö
siellä olittekin? Käykää sisään... käykää sisään.
Nytkin kummitäti katseli aluksi Hesseä kuin vierasta, pitkään ja
totisesti, kuin ei olisi tuntenut tätä. Hesse tiesi, että se kyllä
tunsi... kunhan vain ehti suunsa avata. Ja jopa tulikin lyhyesti ja
hiukan jurosti: Kas, Hesse... olipa mukava, että tulit...
Hän kyseli kotikuulumisia, oliko äiti terveenä, miten Eetu, sairas
veli, jaksoi... aiottiinko pian noutaa kotiin, oliko isä ollut selvänä
j.n.e.
Hesse vastaili harvakseen. Terveenä oli oltu, ja Eetukin kai pian
noudettaisiin. Se oli ollutkin siellä koko kesän... Helsingissä
kipsattavana... kykyrä kun oli. Mutta siitä yhdestä asiasta hän ei
osannut sanoa mitään. Se oli niin vaikeaa, sillä se koski isää... hänen
isäänsä...
Kyllä se on ihmeellistä tuo Jumalan huolenpito, jutteli Partasen
kummitäti. Kaalsonnikin oli kasarmilla ja meni naimisiin — ja
yhtäkaikki tuli toimeen. Tiiätkö sinä, että sun isäs oli vielä
sotamiehenä, kun sinä synnyit? Minä muistan sen kuin eilisen päivän...
kun kuulin, että kamarissa kirahteli, läksin sinne ja vein nipun
lapsenriepuja. Luulin, ettei Kaisalla (sun äitilläs) ollut... Mutta —
mitäs — kapalovyöt ja napapintelit järjestyksessä toolilla... ja Jurvan
neitsyt pesemässä poikaa. Silloin minä ihmettelin ja ajattelin: on se
kummaa tuo Jumalan huolenpito... mies kasarmilla... ja vaimolla kaikki
valmista kuin pormestarin rouvalla... Mutta itse minä sinut kapaloin...
en antanut Jurvan neitsyen tehdä. Ja minä sanoin Kaisalle (sun
äitilles): Älä sinä itke... tästä se vielä mies tulee. Se tuottaa iloa
sinulle ja meille kaikille. — Tuli siilien Kaalsonnikin kasarmilta ja
katseli hämillään ympärilleen. Joo... täällä on poika, terve ja riski
poika, sanoin minä ja laskin sinut äitisi viereen...
Kummitäti otti limppuja uunista ja pyöräytteli niitä pöydälle.
Huoneeseen levisi soma lämpimän leivän, kuminan ja aniksen tuoksu.
Partasen kummitäti oli hyvä ryytäämään, ja siksi olivatkin hänen
vehnälimppunsa niin hyvässä maineessa.
Kunhan saan voidelluksi, saat yhden kainaloosi viedäksesi äidille,
virkkoi hän.
Ja hän otti kahvikupin ja rupesi siirappivedellä voitelemaan limppuja,
samalla koko ajan jutellen:
Ja se Kaalsonni (sun isäs) on kans kummallinen mies. Juua tillittää
toisinaan, mutta siitä huolimatta istuu joka pyhä kirkossa. Minä
aattelen usein: mahtaakohan se ihan halustaan tulla tänne, vai onko
se vain pahan omantunnon vuoksi? Mutta olkoonpa miten tahansa... ei
se suruton mies ole, joka tulee Herran huoneeseen. Ja sun isäs istuu
vielä joka pyhä... ja aina samassa paikassa. Miksikään niillä hyvillä
miehillä pitää aina olla joku heikkous...?
Siihen ei Hesse osannut vastata, eikä Partasen kummitätikään siihen
vastausta odottanut. Hän ei ymmärtänyt sitä itsekään. Mutta oli vain
niin somaa kuulla hänen juttelevan tuollaista... tuntui kuin olisi hän
käärinyt Hessen johonkin pehmeään peittoon... Ja niin hän tekikin.
Itse tietämättään hän kapaloi Hessen uudelleen... hänen kätensä ja
jalkansa, jotta ne varttuisivat lujiksi vastaista elämää varten...
sitä elämän osaa, joka hänelle oli määrätty. Hän kylvi pojan sydämeen
hyviä siemeniä, jotka siellä aikanaan itivät. Vuosien kuluttua Hesse
sen ymmärsi, ja silloin hän siunasi tätä oikeamielistä, lämminsydämistä
kummiaan.
Hänen olisi tehnyt mieli viipyä kauemmin, mutta hän ei uskaltanut,
kun oli ensin poikennut Mankiselle. Oliko hän käynyt siellä? — Tuntui
melkein unennäöltä, että hän äsken oli istunut siellä ja nähnyt Hannan
keikkuvan sotamiehen polvella. Ja nyt hän istui täällä... Partasen
pirtissä sydän sulaneena kuin voi, jota kummitäti parhaillaan levitti
limppuvoileivälle. Hän ei voinut ymmärtää itseään.
Kas tässä Hesselle voitaleipää. Ja nyt sun pitää lähteä, että äiti saa
limpun lämpimänä.
Kummitäti laittoi limppukäärön hänen kainaloonsa, ja Hesse lähti. Nyt
hän ei palannut samaa tietä, vaan asteli katua alas, rantaan käsin. Hän
halusi kiertää Ohukaisen nurkan kautta.
Puran Kustu tuli häntä vastaan, kävellen toista puolta katua.
Hei, poika... myöpä leipä. Saat hilikun.
Vai hilkun... ja Partasen kummin limput kun maksoivat puolimarkkaa
kappale. Helpollapa Kustu luuli keplottelevansa.
En minä... vastasi Hesse, suu täynnä voileipää.
Hahhaa... vie sitten äitille!
Ja Puran Kustu nauroi, suuri, leveä suu levällään, ja juoponkuppa
tärisi hänen leukansa alla.
Hesse pyörähti Ohukaisen nurkasta vilkaisten varmuuden vuoksi taakseen,
ettei Kustu vain tullut hänen perässään. Ei tullut... makasiinille
käsin mennä kuuppaili. Kumma, kun se ei nyt kiinni hamuillut... Mutta
eihän hän ollut sitä kiusannutkaan.
Siinä oli Vänttilän puoti, josta hän joka ilta kävi maitoa hakemassa.
Talon omisti Tervon leski, joka tyttärineen asui siinä. Hesse tunsi
Tervon Sofian. Sillä oli isot, liusit silmät ja kyömynenä, ja se oli
sen näköinen, kuin olisivat silmät olleet pullistumaisillaan ulos
päästä. Se oli vanhapiika, ja äiti sanoi, että ne olivat herskapia.
Ei täällä Laidalla juuri herrasväkeä asunutkaan — muita kuin Tervon
leski tyttärineen ja Ohukaisen emäntä, joka oli Mustosen vanhan rouvan
tytär. Ja sitten konduktööri Rindell ja Tomperin röökynät, jotka olivat
Huppa-Villen sisaria. Pikku-Päkkilällä oli ruotsalainen muija, mutta
ne eivät olleet herrasväkeä. Miksikähän kaikki ruotsalaiset eivät
kuuluneet herskapiin?
Siinä oli Mustosen vanhan rouvan talo, korkea kivipytinki, Laidan
komeimpia. Sen kivijalassa asui Kulperin leski, jonka Janne-niminen
aikamiespoika oli paketissa masinistina. He leivottivat siellä.
Nytkin lehahti avonaisesta ikkunasta vastapaistetun leivän tuoksu.
Yläkerran ikkunat olivat korkealla, ja yhdessä niistä oli katupeili —
aivan kuin keskikaupungillakin. Ikkunalasit paistoivat viheriälle. Ne
olivat vanhat ja auringon polttamat.
Hesse ei ollut koskaan käynyt noissa yläkerran huoneissa. Mitäpä
hän sinne... Siellä asui outoa väkeä, lyseolaisia, »rottia», jotka
kolmen jälkeen harppasivat katua alas ja hävisivät porttikäytävään.
Ne eivät olleet tappelijoita niinkuin keskikaupungin rotat. Eivät
olisi uskaltaneetkaan täällä, missä yks' kaks' saatiin kokoon valtava
poika-armeija, valmiina käymään vaikka koko maailmaa vastaan. Ne
katsoivat parhaaksi pysyä hissukseen, ja se oli niille onneksi.
Mutta tuolla pihan perällä... tuon matalan rakennuksen edessä hän oli
leikkinyt, sillä siellä asuivat ennen Mikkoset, puuseppä Mikkosen
joukko. Niillä oli kaksi poikaa, Kalle ja Jussi. Ne olivat kaksoset...
ja Jussi oli hiukan typerä. Oli niillä kolmaskin poika, Eeli, mutta se
oli huppana ja sitä hoidettiin vaivaistalolla.
Hesse muisti pitkän, vankan pojan, jolla oli housut alle polven, liian
lyhyet ja ahtaat hänen ikäiselleen, ja tukka silmillä. Sen alta katseli
kaksi vihiä, ympyriäistä silmää, jotka räpyttivät alinomaa. Poika
seisoi heidän keittiönsä ikkunan alla ja kummallinen hymy huulilla
hoki: Sokeria, sokeria! — niin nopeasti, että sanoja tuskin erotti. Se
kerjäsi sillä tavoin, ja sille piti antaa sokeripala. Sitten se poistui
sokeria purren ja nauraa räkättäen kuin harakka. Se oli Eeli.
Hesse oli peljännyt häntä, niinkuin hän pelkäsi kaikkia huhuja. Hän
kaarsi kaukaa ohitse, jos vain joku sellainen sattui kadulla vastaan.
Mutta Mikkoska oli sanonut, ettei Eeliä tarvinnut peljätä, ja Eeli itse
hoki äitinsä perässä: Ei Eeliä tartte pelätä, ei Eeliä tartte pelätä.
Se sanoi aina toisten perässä kaikenlaista ja sitten nauroi päälle.
He olivat leikkineet tuon pihanperärakennuksen edessä monta kertaa...
rakennelleet taloja ja kaupunkeja. Eeli kuljeskeli ympäri pihaa
puhellen ja nauraen itsekseen. Välistä se tuli heidän leikkipaikalleen
ja harppaili heidän kaupunkiensa yli kuin jokin Gulliver lilliputtien
maassa. Mutta se ei astunut varovaisesti, vaan tallasi jalkoihinsa
muurit ja tornit. Kalle komensi: Mee pois, Eeli! ja hullu poika jätti
heidän leikkipaikkansa hokien mennessään: Mee pois, Eeli, mee pois,
Eeli!
Mutta illalla, kun Mikkonen tuli työstä, hän kutsui koolle perheväkensä
ja tiedusteli, mitä kukin oli tehnyt. Missä Eeli oli? Eeli kohosi
nurkastaan, astui isänsä luo ja hoki: Täällä Eeli, täällä Eeli, ja koko
ajan nypläsi takkinsa nappeja omituisesti nauraen. Isä taputti häntä
olkapäälle: Eeli on siivo poika... Eeli siivo, Eeli siivo... sokeria,
sokeria! Mikkonen kääntyi vaimonsa puoleen: Annapa, äiti, Eelille
sokeria... Ja koko ajan asui hänen kasvoillaan samanlainen hassu hymy
kuin poikansakin.
Mutta naapurit pakottivat Mikkosen toimittamaan Eelin pois. He
pelkäsivät häntä ja hänen hulluja silmiään. Kun annettiin mielivajavan
kuljeskella ympäri... oliko se nyt laitaa? — Ja niin joutui Eeli
vaivaistaloon.
Mikkoset olivat nyt muuttaneet täältä pois. Mutta samanlaisena seisoi
tuo pihanperärakennus kuin ennenkin. Nyt siinä asui vieraita, mutta
kasvoi sen edessä vielä Mikkosen istuttama koivu.
Niin — sen verran hän Mustosen paikkaa tunsi. Hän kävi Kulperin lesken
luona viemässä tälle leivinsuoloja — isä halusi hyvin suolattua leipää
— ja Mikkosella silloin kun ne olivat asuneet täällä. Mutta — talonväen
puolella hän ei ollut kertaakaan käynyt, vaikka tunsi kyllä Mustosen
vankan rouvan.
Tämä vuokrasi miekkoja tiernapojille — ja sitäpaitsi hän omisti
saunan Plaananojan toisella puolen. Se nyt ei ollut mikään herrain
kylpypaikka, vaan aivan tavallinen työläissauna. Sinne marssittiin
lauantai-iltoina vastat kainalossa ja otettiin ropsalöylyt. Sieltä sai
myös ostaa olutta, ja Laidan ukot viipyivät siellä usein sangen myöhään
ja tinttailivat. Mustosen vanha rouva istui pukuhuoneen perällä kutoen
sukkaa ja kuunnellen miesten jaaritusta. Häntä ei kukaan ujostellut.
Isäkin kallisti toisinaan useampia pulloja ja tuli hyvälle tuulelle.
Kesäillan hämyssä he sitten tallustelivat kotiin yli Plaananojan
johtavan sillan ja sitten kedon poikki, joka aukeni heti Laitakadun
päästä. Ilma oli leuto, ja ruoko kiilteli kosteana, hyväillen
niin vilvoittavasti Hessen saunalämpimiä jalkoja. Isä asteli
edellä hiukan kallahdellen, vihta roikkuen kainalossa, ja jutteli
asevelvollisuusajastaan. Silloin oli oltu miehiä... ja palveltu
isänmaata! Isänmaa — isä lausui sen juhlallisesti, viittoillen vapaalla
kädellään yli kedon... se oli kallis sana ja se velvoitti... oi, kuinka
se velvoitti! Isä pudisteli päätään, puheli hetken itsekseen ja rupesi
sitten laulamaan:
Min faater vaar een unk soltaat,
ten vaknastööri van...
Matlinin ikkuna oli auki ja joku sopotti sisällä: Voi... Kaalsonni
on taas päissään! Hesse naurahti... hupsut! — niinkuin hän ei
olisi tiennyt. Hyvällä tuulella vain... ja jutteli sotaväestä ja
isänmaasta... Yhtäkkiä syöksähti emäntä ikkunaan: Iltaa, Kaalsonni!
Saunastako se Kaalsonni...? Iltaa... saunastapa vain... otettiin
Hesse-pojan kanssa oikein roimalöylyt, nimilöylyt ja osalöylyt...
vanhan kansan tapaan. Se on sitten hyvä sauna... eikä kalliskaan...
kymmenen penniä vain, ja mies palaa kotia kuin nuortuneena... Matlinin
emäntä seisoi ikkunassa ja hänen olkansa takaa kurkistelivat vanhimman
tyttären, Maijan, hätääntyneet, levottomat kasvot. Voi hyvä Jumala,
voi hyvä Jumala! Pankaa ikkuna kiinni... voi hyvä Jumala! Hupsut! —
ajatteli Hesse taas. Eivätkö ne huomanneet, että isä jutteli aivan
rauhallisesti. — No... hyvää yötä! Ikkuna suljettiin. Isä kumartui
hänen puoleensa, viittasi kädellään taaksepäin ja supatti: Ne on
körttiläisiä... isäntä, emäntä ja koko joukko... satayksitoista
takapuolen päällä... hi-hi-hi! — ja talvella ukko käyttää
koirannahkanaapukkaa. Ootko nähnyt sitä, Hesse? — Olihan Hesse nähnyt.
— Niiden läheisyydessä saavat Mustit varoa henkeään... kuraut! — nahka
pois vain! Ja isä oli vetäissyt kädellään, aivan kuin olisi kiskaissut
nahan koiran seljästä. Se nauratti Hesseä vieläkin.
Sellaista se oli. Täällä Laidalla elettiin kuin omassa maailmassa. Ei
täällä tarvittu poliiseja. Jos sapeliniekka joskus ilmestyi, oli se
tavaton tapaus. Silloin sen oli aiheuttanut joku puuseppä Päkkilän
juopuneista reissumiehistä. Ja silloin kävi kyllä tavallinen rähäkkä.
Matlinin joukkokunta ryntäsi pihalle, emäntä etunenässä, hiukset
hapsollaan, huutaen maailman turmelusta. — Sen siinä taas näkee, mihin
juoppous vie! Janne, Matlinin vanhin poika, yhtä tulinen ja vilkas kuin
äitinsäkin, seisoi ylisillään, nyrkit housun taskuissa, kohautellen
käsivarsiaan, aivan kuin aikoisi rientää poliisille apuun. Piru, kun on
päissään! Piru, kun on päissään! hoki hän puoliääneen, ja hänen vikkelä
katseensa hypähteli henkilöstä toiseen kuin orava puusta puuhun. Tuo
katse tuntui kysyvän: Enkö minä sanonut... Päkkilässä kortteeraakin
kaikenkaltaista kulkuria... Maija väänteli käsiään ja siunaili:
Herrajee, herrajee! Johon putkaan raahattava örisi: Herrapa hyvinnii...
kun on kuparseppä Keinänen Koavilta, Kuopion moaherranleänistä...
Siinä mennä rysyttiin kadulle huudon ja melun kaikuessa. Poliisi oli
viheltänyt itselleen toverin, sillä Keinänen pani topakasti vastaan.
Eenokki, Päkkilän vanhin poika, joka lausui s:n vähän pehmeästi, huusi:
Lyökää sitä turpaan, niin heittää mölyämästä! Päkkilän emäntä itki ja
voivotteli: Kun niin siivo mies... mutta annapa, että saa ryypyn, niin
kaataa koko talon. Heitti meiän Antti-kisälliä liimapannulla päähän...
Korttikaariin ne nyt sen vievät...
Sellaista täällä joskus sattui, mutta ei toki usein. Yleensä kului
Laidan elämä siivosti ja rauhallisesti. Paakkari, hupsu läkkiseppä,
istui Päkkilän portailla raamattua lukien, yllä läkkipeltiliivit ja
-kaulus sekä jalassa peltitohvelit. Hän ei tehnyt kärpäsellekään
pahaa, mutta siitä huolimatta Hesse pelkäsi hänen läheisyydessään.
Paakkari katseli niin omituisesti silmälasiensa yli seuratessaan lasten
leikkejä, ja koko ajan hänen suunsa kävi, vaikk'ei hän katsonutkaan
kirjaan. Toisinaan hän soitteli kanneltaan — sekin oli läkkipellistä —
ja veisasi niin, että piha raikui. Mutta sävel oli aina sama niinkuin
säestyskin... yhtä romuutusta vain alusta loppuun.
Siellä istui Paakkari nytkin kedolla, lähellä ojan reunaa raamattu
polvellaan. Auringonvalo kimalteli hänen peltikauluksessaan. Se loisti
kuin hopea. Mitenkähän se saattoi sellaista pitää? Eikö se hangannut
kaulaa? — Nyt se otti kanteleensa ja rupesi veisaamaan. Hesse pysähtyi
kuuntelemaan. Sanoja hän ei erottanut, mutta tuuli kantoi kanteleen
rominan hänen korviinsa.
Mutta — kukas siihen oli uskaltanut riimustella Matlinin seinään?
Valkoisella liidulla oli piirretty isoja kirjaimia, vaikka Matlinin
isäntä oli julman vihainen. Pojat olivat olleet aapapiipalla. Aapa,
piipa, seeka, toona, emusika, vitlingari, hongankolistaja, konttirämä,
luki Hesse, seuraten, kömpelösti piirrettyjä kirjaimia. Kukahan niillä
oli ollut konttirämänä?
Hän pyyhki kirjaimet pois. Luulisivat pian, että hän oli ne
riimustanut. Mihinkähän ne olivat juosseet? Hesse katseli katua
pitkin, mutta ei nähnyt ristin sielua. Vain muuan mies, maalaiselta
näyttävä, seisoi Jurvan neitsyen lankkuaidan vieressä suorittamassa
erästä välttämätöntä pikku toimitusta. Se oli hyvin tavallista täällä
syrjäkaupungilla... koirat ja ihmiset... kaikki yhtä vapaita. Kärpäset
sutisivat seinustalla. Eteläänpäin painui ratapenger niin pitkälle kuin
silmä kantoi, madaltuen madaltumistaan, kunnes häipyi näkyvistä. Lyhyt
äijän karilas käyskenteli radalla luuta kädessä. Se oli Källi-Aapeli,
ylikäytävän vahti.
Siinä oli sitten yksi Laidan poikain kauhu. Se kuskasi armotta pois
jokaisen, joka vain radalle yritti, olipa sitten kesä tai talvi.
Talvella se pakana hätisteli poikia aallopin kupeelta, kun nämä
laskivat luiskaa alas. Se katkoi sukset ja sauvat, jos vain käsiinsä
sai. Mutta pojat kiusasivatkin sitä alinomaa. Seisten radalla he
odottivat Aapelia, joka juosta lönkötti kohti, huutaen ja kiroillen
vallan hirveästi, ja sitten — juuri kuin tämä oli tarttumaisillaan
niskaan — fiuu! luiskasta alas, niin että korvissa vinkui! Mitäs
siitä, jos saikin mäen alla »akan» — — ei Aapeli kuitenkaan lähtenyt
ratapengertä alas kapuamaan. Piti vain katsoa, ettei saanut kepakolla
päähänsä.
Aalloppi — se oli ihmeellinen paikka, korkea ja kaareva kuin kirkon
holvi, ja niin kaikuva, niin merkillisen kaikuva. Tuntui siltä, että
paljas ajatuskin kimmahti takaisin sen graniittiseinistä. Poikien
oli tapana kahlata sen alitse, lahkeet reisiin saakka käärittyinä.
He hoilasivat vallan hirveästi ja siitä syntyi sellainen äänten
pauhu, että ihan selkäpiitä karmi. Tuntui, kuin hajoisi koko aalloppi
kappaleiksi. Mutta ne olivatkin jättiläisiä, jotka sen alla antoivat
näytteen voimistaan. He nostivat harteilleen vaikka koko maailman!
Mutta — aallopin toisella puolen tuo mahtavuus loppui. Jättiläiset
muuttuivat ihmisiksi taas, niin mitättömän pieniksi ja jokapäiväisiksi.
Puhe ja hoilaus kuului aivan tavalliselta... tuollaiselta pikkupoikien
kimeältä huudolta, joka ei saa vapisemaan ketään. Se tuntui kuin
uppoavan Plaananojan korkeisiin törmiin... kuin olisivat ojanreunoihin
isketyt turpeet tukahduttaneet sen. Sellainen oli kaiku ja Kaiun voima.
Konepajan pilli puhalsi. Mitä — oliko kello jo kuusi? Isä tuli siis
kohta kotiin. Hesse kipaisi pihaan ja istui hetken päästä keittiön
pöydän ääressä, höyryävä puurolautanen edessään. Partasen kummin
lahjoittama vehnälimppu oli pöydällä, ja äiti oli leikannut siitä
Hesselle kappaleen. Mutta — leipä oli ennättänyt jäähtyä, sillä Hesse
oli tapansa mukaan aikaillut.
Minä lähden huomenna Helsinkiin Eetua noutamaan, virkkoi äiti aivan
odottamatta.
Sepä oli uutta! Hesse riemastui. Tulisiko Eetu kotiin? Oi, hän ei
malttanut enää syödä.
Joko sinä lopetit? Ethän syönytkään kaikkea...
En... ei minun ole nälkä.
Hänen veljensä tulisi siis kotiin. Eetu oli ollut nyt toistamiseen
Helsingissä kipsattavana, sillä hän oli engelskatautinen. Muuan
kotimies oli hänet pienenä pudottanut, ja siitä oli ruvennut kasvamaan
kyttyrä. Mahtaisikohan se nyt puhua samanlaista herrassuomea kuin
ensikerrallakin. Ei saa hyppää tän pääll'... tää on mun kaupunki! He
olivat yhdessä rakentaneet mullasta taloja Viikin pihalla, ja silloin
se oli niin sanonut.
Nyt tuli isä. Ensi töikseen hän kaivoi taskustaan punaisen lipun ja
laski sen pöydän nurkalle.
Siinä on piletti... luepas, mitä siinä seisoo.
Isä nauraa hihitti. Äiti ei osannut lukea kirjoitusta. Hän ei ollut
käynyt minkäänlaista koulua. Hessen kävi äitiraukkaa sääli, kun isä
toisinaan häntä kiusasi. Vaikka leikkiähän se isä... kyllähän Hesse sen
ymmärsi.
Äiti läimäytti isää keveästi poskelle ja nauroi:
Sepänvaimo Kaisa Kaalsson, omaa sukua Hämeenoja. Niin siinä seisoo.
Ei siinä sitä viimeistä ole.
Mutta nyt purjehti Savuojan kummi sisään leveänä ja hyväntuulisena,
hameenhelmat märkinä. Hän huomasi piletin pöydän nurkalla.
No... kuka nyt reissaamaan lähtee?
Minä, vastasi äiti ja heitti leikillään niskojaan.
No... kaikkea sitä kuulee, kun vanhaksi elää... vai sinä se oot! Hyvä
on... mene vain, kyllä minä tämän huushollin hoidan.
Hän ei edes kysynyt, mihin äiti aikoi. Hän oli niin tottunut siihen,
että ihmiset matkustivat.
Joo... aiotaan hakea Eetu kotiin. Ei se siellä kuitenkaan parane. Saa
vain tyhjää kustantaa...
Antaapa pojan ressun päästä kotiin. Hiljaista tässä on ollutkin, kun se
on ollut poissa. Minä tykkäänkin siitä pojasta kuin omasta lapsestani.
Ja Savuojan kummi istahti tuolille hellan kupeelle, asetti kengänkärjet
vastakkain ja nojaten käsillään tuolin istuimeen heilutteli jalkojaan,
katsellen silmiään siristäen ympärilleen kuin tutkien, oliko keittiössä
kaikki paikallaan. Mutta ei hän huomannut moittimisen aihetta, sillä
äiti oli siisti ja järjestystä rakastava ihminen.