Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.
Hessen isä oli seppä.
Ylimaissa syntyneenä hän oli poikasena tullut kaupunkiin ja päässyt
sepänoppiin Rönnelle. Tällä oli suuri paja keskikaupungilla, ja
jokaisella sieltä lähteneellä kisällin kirjoilla varustetulla oli jo
hiukan kuin mestarin arvo. — Se on niitä Rönnen kisällejä — tällainen
mainesana kintereillään meni mies mihin tahtoi, ja Hessen isä meni
rautatielle. Sitä rakennettiin parhaillaan, ja seppä Heikki Karlsson
sai kasarmilta päästyään paikan rautatierakennuksen pajassa kirkkomaan
kupeella.
Samoihin aikoihin kuin Hessen isä palveli sepän-opissa, tuli nuori
tyttönen kaupunkiin piiaksi muutamasta lähipitäjästä. Se oli noita
mainehikkaita seutuja, joissa Suomen sodan aikaan oli taisteltu ja
voitettu, ja pikku Hesse kuuli jo sangen varhain kertomuksen ryssän
kenraalin päästä, joka vieri pappilan mäkeä alas kuin pallo; kanuunan
kuula oli sen aikaan saanut. Kohtalo oli nimittäin johtanut niin, että
tuosta palvelustytöstä tuli Hessen äiti. Vanhemmat olivat tutustuneet
toisiinsa kasarmilla, jossa isä suoritti asevelvollisuuttaan, ja äiti
palveli eversti Ervingillä. Tuosta ajasta riitti juttua myöhäisiin
iltahetkiin, ja pikku Hesse oli paljaana korvana.
He asuivat silloin Laidalla, kirvesmies Partasen talossa. Pieni,
yksi-ikkunainen kamari oli ahdas, mutta eipä heitä ollutkaan kuin kolme
henkeä. Isä tuli illalla työstään, riisui kenkänsä, peseytyi ja söi,
ja sitten alkoi venäjänlehtien leikkuu pöydän nurkalla, johon oli jo
muodostunut kahvikupin suun suuruinen kolo. Ja sitten tarinoitiin.
Hessen pieneen maailmaan ei siihen aikaan mahtunut vielä monta
henkilöä. Mutta yksi, joka pimitti toiset varjollaan, oli eversti
Erving, »Iso Saapas».
Sehän kuulosti jo hiukan sadulta. Äiti kertoi, kuinka hän kerran
huoneita siivotessaan oli heittänyt havunneulasia everstin ryytimaahan.
Sotaherra, joka oli kuulu hirmuisesta ankaruudestaan, oli ottanut äidin
lujille: Onkko Kaisa tekeny sen? — Kun äiti ehti tähän kohtaan, tuntui
Hessestä, kuin olisi suuri rautakorkoinen saapas uhkaavana kohonnut
äidin pään päälle valmiina murskaamaan hänet. Se oli jännittävä hetki,
ja hän ihan hytisi odottaessaan jatkoa.
Isäkin oli keskeyttänyt tupakan leikkuun ja virkkoi nauraen: Niin...
kyllä muistan sen. Äiti pisti kätensä esiliinan alle — aivan samoin
kuin oli tehnyt silloinkin hirmuisen sotaherran edessä seistessään —
ja jatkoi ääni värähdellen: Minä katsoin sitä silmiin, vaikka vapisin
koko ruumiiltani, ja sanoin: 'En, herra eversti... en ole tehnyt sitä!'
Äiti puistahutti itseään aivan kuin olisi tuo kaikki juuri tuossa
tapahtunut, ja Hesse näki hengessään mahdottoman suuren saappaan
poistuvan pitkin kasarmin puistokäytävää, ja hiekka narskui sen
rautaisen koron alla.
Se puri hammasta, niin että kirskui... mutta minkäs se minulle mahtoi.
Minä olin viattoman näköinen kuin lammas... Äiti päästi oikein helakan
naurun ja nauroi kyynelet silmissä. Eikä Hesse yhtään ajatellut, että
äiti oli sillä kertaa narrannut. Tuntui vain hyvältä, että hän oli
pelastunut Ison Saappaan kynsistä.
Sellainen pikkuinen, urhea äiti!
Isä ajeli venäjänlehtiä pöydännurkalta tupakka-massiinsa, sytytti
piippunsa, vetäisi pari savua ja töpähytti sitten sivulleen. — Niin...
ankara se oli... mutta silloin olikin eri järjestys. Kun minä menin
kuulutuslupaa pyytämään, näkyi vähän kellonlinkoja takin rintapielestä.
'Onko se Heikken rupena kellokauppias?' Isä oli kiireesti sipaissut
lingat piiloon, tehnyt asennon ja lausunut: 'En, herra eversti...
mutta aion mennä naimisiin.' Iso Saapas oli pullistanut viiksiään ja
katsella muljottanut isää kulmainsa alta: 'Mite sotamees akka teke?'
'Joo... herra eversti... akka se pitäs... (Isä työnsi päänsä taaksepäin
ja nauraa kihautti kuivan naurunpätkän.) 'No, kenenkkä se Heikken
naima?' (Isä katseli kulmainsa alta, kuin olisi itse ollut Iso Saapas.)
'No... sen Kaisa Hämeenojan...'(Ääni vaihtui äkkiä hiljaiseksi kuin
anteeksipyytäväksi, ja pää teki muutamia nyökähdyksiä, samalla aikaa
kuin peukalo naputti piipun koppaa.) 'Vai aikko Heikken viede meiden
hyve Kaisa?' (Taas julmistunut katse ja sitten lyhyt naurun kihahdus.)
'Joo, herra eversti... niin on tarkoitus...' 'Putka sine sietes saada,
senkin junkkar!' Ja, sitten päästi isä ilon valloilleen ja nauraa
hohotti koko sydämestään.
Sellaista se oli ollut, mutta olipa toki hyvä, ettei isä enää kuulunut
sen komentoon, vaan takoi nyt rautatien vastarakennetussa uudessa
kivipajassa...
Hesse on matkalla isän luo kahvia viemään. He ovat muuttaneet
pois Partaselta ja asuvat nyt merimies Matlinin talossa,
portinpielihuoneissa, aivan Laidan äärimmäisessä päässä. Hänen
korviinsa kantautuu iloinen vasaran kalke, jota säestävät harvemmat,
voimakkaat jymähdykset. Hitsaavat taas, vilahti hänen päässään, ja hän
juosta kipittää ratakiskojen yli pieni pärekoppa kädessä.
Oli se kumma maailma tämä rautatie. Sillä ei tuntunut olevan mitään
tekemistä kaupungin kanssa, jonka laitimmaiset talot tuolla kadun
varressa torkkuivat auringon paistaa räyvöttäessä niiden niskaan, niin
että vastatervatut asfalttikatot höyrysivät. Rautatieläiset muodostivat
oman säätynsä, johon Laidalla suhtauduttiin kunnioituksella.
Rautatieläisten lapset eivät tosin olleet herraslapsia, mutta eivät
tavallisia laitalaisiakaan, jotka juoksentelivat ryysyisinä ja
likasilmäisinä. Nytkin peuhasivat roirosilla parast'aikaa. Hesse erotti
pitkän, puoleksi rääyntää muistuttavan huudon: Roiro kiinni! Hänen
olisi tehnyt mieli mukaan, mutta äiti ei laskenut: Koluavat kaikki
pränsolat ja likatunkiot... ei se passaa...
Omituista, kuinka täällä rautatiellä joka paikassa riemu ja pelko
väijyivät rinnakkain. Hesse ei sitä näin selvästi tajunnut, mutta
siihen suuntaan hän vaistoili. Kiiltävät ratakiskot, joiden yli hänen
tiensä kulki, peloittivat. Ne olivat niin kylmän näköiset, vaikka
polttivatkin jalkapohjaa, kun niiden päälle astui. Niitä pitkin hyrräsi
juna etelästä kerta päivässä ja yhtä monta kertaa takaisin.
Siinäkin oli jotakin salaperäistä ja peloittavaa, jonka hän vain
vaistoten tajusi. Kyllä hän tiesi, että etelä oli ilmansuunta, mutta
sittenkin se merkitsi hänelle enemmän... jotakin suurta ja laajaa,
reipasta ja repäisevää. Sen ajatteleminen sai rinnan paisumaan ja
sydämen voimakkaasti lyömään. Siinä kai oli selitys rautatieläisten
reippaaseen käytökseen, joka niin suuresti erosi laitalaisten
hiljaisesta nuhjustelemisesta. He olivat tuttuja »etelän» kanssa. Hänen
kumminsakin, Savuojan Anna, joka oli rautatiellä vaununsiivoojattarena,
puhui etelästä kuin parhaasta tuttavastaan. Hän asui heillä ja
toi tullessaan iltaisin sanomalehtiä, joita herrat olivat junaan
heittäneet. Ne olivat varmaankin rikkaita, koska niiden noin
kannatti... Hänen äitinsä päällysti niillä pöydän ja kaapinhyllyt ja
sitä tehdessään iloisena hyräili.
Mutta Savuojan kummi ei näyttänyt niistä sen enempää välittävän. Hän
viskasi ne huolettomasti sohvan kannelle ja virkkoi: Tuoss' on Kaisalle
hyllypaperia. Ja sitten hän asettui seisomaan keskelle keittiön lattiaa
kädet lanteilla ja pärähti nauramaan: Koskis-reuhkanakin se taas meni
etelään! Se oli promssari, jarrumies, jonka Hesse tunsi. Hän oli usein
nähnyt sen roikkuvan vaunun kyljessä ja huutaa kajottavan: Seel-väh!
Sillä oli aina takki auki ja lakki takaraivolla. Savuojan kummi sanoi,
että se vöyhötti.
Savuojan kummi oli leveäliikkeinen ja riuska, ehkä hiukan miesmäinen,
mutta hyväsydäminen ja antelias. Heille ei koskaan ollut sattunut
niin rikasta joulua kuin viime vuonna, kun Savuojan kummi oli ostanut
lahjoja. Oh, hän oli kerrassaan ruhtinaallisen antelias! Äidillekin oli
ostanut sellaisen huivin, joka oli pelkkää villaa... niin pehmoinen
ja lämmin. — Pitäähän sinulla toki olla kirkkohuivi, oli Savuojan
kummi sanonut. Ja kun äiti oli oikein kädestä kiitellyt, oli kummitäti
tokaissut: Mitäs tyhjää... eihän tässä nyt olla Nauku-Maijan poikia!
Se puhui noin... leveästi ja hiukan karkeastikin, — välistä kirota
napsauttikin, kun tuli totinen paikka. Mutta Hesse pani sen kaiken
rautatien laskuun, jonka palveluksessa kummitäti oli. Hän ihaili tätä
kummiaan ja piti kiinteästi hänen puoltaan, vaikka huomasikin, ettei
hän aina puhunut ihmismäisesti. Mutta tuon karkean pinnan alla sykki
osaaottavainen ja lämmin sydän, ja sen sydämen hyvyyttä oli Hessekin
saanut monet kerrat kokea.
Hesse tuli pajaan. Hän urheili hyppäämällä yhdellä jalalla korkean,
raudoitetun kynnyksen yli. Se oli kyllä vaarallista, sillä siten hän
oli toissa kesänä kaatanut jalalleen raskaan vaununresoorin. Jalkapöytä
oli levennyt kuin leipä. Pietikäisen Aleksanteri oli ollut pajassa
rutsaa korjaamassa ja vetänyt hänet kotiin pitkin kirskuvaa somerikkoa.
He asuivat silloin Partasella.
Nyt siinä ei ollut resooreja eikä muita rautoja, joita olisi tarvinnut
pelätä. Hesse hyppäsi kynnyksen yli, juoksi alasimen taakse ja ojensi
isälle kahvi-kopan.
Tällä oli kaksi suurta rautaa tulessa. Hän viskasi vettä
kivihiilikasaan, jonka alle kankien päät oli haudattu. Kivihiilikumpu
savusi mahtavasti kuin tulivuori — kuin jokin Vesuvius, jonka kuvan
Hesse oli kuvalehdessä nähnyt. Nyt puhkaisi valtava lieska kivihiili
vuoren harjan ja valaisi kirkkaasti isän hien ja noen tahraamat kasvot.
Tämä kaasi kahvia kuppiin, laski pullon ahjon reunalle ja kahmaisi
vasempaan kouraansa hienoa hiekkaa. Vuoroin ryypäten kupista, vuoroin
heittäen ahjoon hiekkaa hän tuijotti hehkuvaan tulikekoon, jossa vinkui
ja tohisi, kuin olisi myrsky ollut irti. Siitä kimposi ilmaan kirkkaita
kipunoita kuin pieniä raketteja, jotka räiskyivät ja räsähtelivät. Isä
ryyppäsi kahvin nopeasti loppuun, vilkaisi Hesseen ja huusi jotakin
tohinan seasta. Tämä erotti vain sanat: Siirry ulommas... ja hyppäsi
pajan ovelle seuratakseen sieltä alkavaa leikkiä.
Nyt lakkasi tohina — isä oli vääntänyt puhaltimen kämmen kiinni. Hän
antoi merkin päällelyöjälle.
Tämä tärppäsi alasimen taa ja tempaisi ahjosta toisen teräskangen
kappaleen. Isä sieppasi toisen. Niiden päät hohtivat valkeina,
huikaisevan valkeina, säkenöiden ympärilleen pienen pieniä loistavia
kipunoita. Ne asetettiin limittäin, isä sieppasi ison vasaran, ja
nytkös tulisade alkoi! Korkealle pajan kattoon, seiniin ja ikkunoihin
ryöpsähteli säenryöppy. Niitä tuiski ympärille, isän silmille,
päällelyöjän silmille — saipa Hessekin ovensuuhun osansa. Mutta isä
ei hellittänyt. Vasara iski armotta, kohoten korkealle, yläpuolelle
isän pään, joka nyökähteli samassa tahdissa vasaran iskujen kanssa
— ja pudoten yhä vihaisemmin hehkuvan raudan niskaan. Päällelyöjä
piteli kiinni kangen toisesta päästä suurilla pihdeillä. (Isällä oli
samanlaiset.) Nyt hihkaisi isä: Leka!
Pajan toiselta puolen juoksi toinen päällelyöjä apuun. (Isä oli
antanut hänelle merkin.) Pihdit lensivät nurkkaan ja nytkös tanssi
alkoi! Moukarit tekivät valtavia renkaita ilmassa... vuoronperään,
vuoronperään. Ne menivät ympäri kuin kirkonkellot, jäsähtäen
hirvittävällä voimalla raudan liitoskohtaan. Isän päällelyöjältä
putosi lakki, mutta tämä ei joutanut sitä korjaamaan. Piti vain
pehmittää... pehmittää raudan kuumana ollessa. Isä ohjaili takomista
vasarallaan, käännellen pihdeillään teräskiskoa puoleen ja toiseen,
ja osoittaen, mihin kohtaan oli kulloinkin iskettävä. Apulaiset
heiluivat, hiki virtasi heidän nokisilta kasvoiltaan. Nyt kilahti isän
vasara alasimeen. Se oli merkki, että sai lopettaa. Takominen lakkasi.
Huohottaen nojasivat apulaiset moukarinsa varteen, pyyhkien puseron
hihalla hikeä kasvoiltaan. Isä pistähytti pihtejään vesiruuhessa,
heitti ne alasimen viereen ja pani tupakaksi.
Hesse oli koko ajan seissyt pajan ovella ja ottanut kipinäryöpyn
vastaan poskiaan pullistellen — aivan kuin olisi ollut uimassa. Hän
oli tehnyt sen havainnon, etteivät kipinät polttaneet paremmin kuin
bengaali kynttilän säkenetkään. Ne kimposivat takaisin kasvoista
ehtimättä tehdä kipeää. Mutta silmät piti pitää kiinni, se oli
varovaisinta.
Ahjo tohisi taas ja isä kysyi: Mitä siellä äiti puuhaa?
Ei se mitään... siellä se vain... Hän ei ehtinyt huutaa loppuun
lausettaan, kun takominen taas alkoi.
Oli tämä paja vähän eri paikka! Täällä oli kaikki suurta ja mahtavaa
— miehet, miesten työ ja työvälineet. Yksin ahjoonkin puhallettiin
koneella. Isä väänsi flektin vartta, ja heti rupesi tuulemaan, niin
että kivihiilen kappaleet sinkoilivat ilmaan. Toisinaan sai Hessekin
käytellä puhaltimen kampea ja silloin hän oli tärkeä henkilö. Hän
ohjaili tuulen voimaa, joka tuntui tulevan alhaalta maan uumenista.
Tavallisesti hän päästi heti sellaisen myrskyn valloille, että isä
torui: Ei sillä tavalla pidä riuhtoa! Rauta kuumenee vain yhdeltä
syrjältään... kas näin! Ja hän väänsi kämmen kiinnemmäs ja haravoi
hiilikoukulla hiilenpalasia raudan ympärille. Silloin Hesse luopui
puuhastaan ja rupesi sormellaan piirtelemään vesiruuhen pintaa, jota
peitti hieno nokikerros.
Hesse lähti valimoon. Hän kuljeskeli vapaasti ympäri, sillä hän tunsi
kaikki työmiehet ja työnjohtajatkin. Valimossa työskenteli valuri
Salin, hintelä, keuhkotautinen mies, joka alituiseen ryki ja köhi. Hän
oli naimisissa papinlesken kanssa. Hessestä hän ei oikein kuulunut
tähän ympäristöön — hän oli pikemminkin herra. Mutta kun hän katseli,
kuinka Salin muovasi muottejaan ja nakutteli kraateja valamistaan
messinkikappaleista, rupesi hänestä tuntumaan, että juuri sellaisen
valurin piti ollakin ja naimisissa papinlesken kanssa.
Salin näytteli hänelle kuivausuuneja, joissa valusavesta valmistetut
muotit kuivuivat. Niistä hohti tavaton kuumuus, ja Hessen kävi sääli
omituisenmuotoisia esineitä, joita oli rivi uunin hyllyllä. Silloin
hän ensi kerran sai käsityksen helvetistä, jossa paholainen paistoi
ihmisiä kuumassa rautauunissa, ja pujopartainen valuri rupesi hänestä
näyttämään tuon mustan miehen ilmetyltä sukulaiselta. Kuinka se saattoi
olla naimisissa papinlesken kanssa? Hessen mielestä siinä oli jotakin
ristiriitaista. Mutta hän ei uskaltanut sitä Salinilta kysyä. Se olisi
varmasti suuttunut.
Hesse palasi pajaan. Siellä kävi entinen vilske. Vasarat kilkattivat
tahdissa, ja alasimet lauloivat kilvan toistensa kanssa. Toisen
alasimen ääressä takoi seppä Korva, jolla oli päällelyöjänä Moilanen.
He olivat molemmat uskovaisia, vaikka kuuluivatkin eri leireihin.
Raudan kuumetessa he tavallisesti väittelivät. Korva koetti todistaa,
että koko maailma oli autuas, ja ettei helvetissäkään ollut muita kuin
autuaiksi tehtyjä. Mutta silloin ruiskautti Moilanen pitkän, ruskean
sapelisyljen ja lausahti; No silloinhan on sama, mihin tästä joudutaan.
Eipähän polttele pakaroita pahassakaan paikassa!
Isä oli kertonut, että Korva oli evankelista ja Moilanen körttiläinen —
samaa uskoa kuin Matlinitkin. Hesse ei siitä vielä paljon ymmärtänyt.
Sen hän vain käsitti, että kun Korva toisinaan rupesi veisaamaan:
Ole, sielun', iloinen... niin tarkoitti Moilasen: Suruton, synnistäs,
ah, koskas lakkaat? jonkinlaista vastalausetta. Näin he veisailivat
ja takoivat, väitellen vähän väliä. Mutta kun tuli hitsaus, heilutti
Moilanen moukariaan, iskien tulikuumaa terästä kuin osoittaakseen,
kuinka ihmisen tuli taipua Jumalan väkevän käden alle.
Sillä tavalla isä selitti sen.
Nytkin siellä kävi kinastus parhaillaan. Moilanen nojasi moukarinsa
varteen kuunnellen pilkallisen näköisenä Korvan todistelua; Pitää
uskoa vain... tiellä käydessä, maata mennessä, ylösnoustessa. Jumalan
lupaukset pitää ottaa täydestä. Moilanen sylkäisi: Joo... ja laittaa
itselleen pehmeä polsteri ja sillä köllötellä suruttomuuden unta. Korva
yritti panna vastaan, mutta vetosikin samalla pajan toiselle puolen.
Vai miten Kaalsonni sen asian ymmärtää?
Hessen isä iski alasimeensa kuin merkiksi, että kuulkaapa nyt päätös.
Hän oli kyllästynyt mokomaan jankkaukseen.
Te olette väärässä kumpikin, sanoi hän hiukan kiivaasti. Korva tahtoo
puristaa Jumalalta armoa vaikka vängällä, ja Moilanen taas ei huoli
siitä, vaikka sitä kouraan tyrkytetään. Minun mielestäni pitää ottaa
silloin kuin saa, ja odottaa silloin kun ei anneta.
Isä työnsi raudan ahjoon ja antoi puhaltaa niin että suitsusi. Korva ja
Moilanen vilkaisivat toisiinsa kuin salaisen ymmärtämyksen merkiksi,
ja molemmat huitaisivat kättään kuin sanoakseen: Mitäpä uskottoman
puheista!
Hesse ihaili isäänsä. Hän oli sentään viisas mies... ratkaisi noin vain
työtoveriensa riidan ja rakensi rauhan pajan toiselle puolen. Hän ei
tosin ymmärtänyt, missä kipeä paikka piili, sillä hän oli vielä liian
pieni. Paremmin hän ymmärsi Heikkilän Iikkaa, joka oli ottanut viulunsa
esiin työkalukaapista ja nyt soitti hiljaa ja hillitysti, sillä aikaa
kuin rauta ahjossa kuumeni.
Tuo roteva mies muuttui niin merkillisen haaveelliseksi ja hymyili
omituista, sisäänpäin kääntynyttä hymyä... aivan kuin anteeksipyytäen,
että hänen täytyi kesken kiireenkin hyväillä viuluaan. Ki-ki-ki...
vi-ki, vi-ki... (Hesse huomasi muutoksen, vaikk'ei kyennytkään sitä
juuri tällä tavoin määrittelemään.) Mutta nopeasti pisti päällelyöjä
viulun paikoilleen, kun isä huusi: Nyt, Iikka, leka kouraan! Tämä
on iso juutas. Ja yht'äkkiä heilui tuo äskeinen haaveellinen
soittoniekka kuin jättiläinen ja irvillä ikenin iski vasarataltan
päähän. Hesse seurasi tarkkaan sivusta käsin ja ihmetteli, että Iikka
joka kerta osasi oikeaan kohtaan, kertaakaan erehtymättä. Isän piti
vähä väliä kastahuttaa vasaratalttaa vedessä, sillä sen terä kuumeni
nopeasti purressaan hehkuvaa terästä, johon se upposi pehmeästi
kuin saippuatankoon. Moukarin vauhti talttui, sen iskut muuttuivat
varovaisemmiksi. Hiljemmin, yhä hiljemmin napautteli Iikka, ja paksu,
nelikulmainen rautaharkko oli kahtena kappaleena.
Pajasta pistäysi Hesse konepajan puolelle. Hän tunsi masinistin,
Ålanderin, ja sai vapaasti katsella ja kurkistella joka paikkaan.
Konehuoneen perällä pyörii iso vauhtiratas, ja sen kiiltävällä,
tukevalla akselilla sai koettaa istua, jos vain pysyi. Ålander pysyi
hyvin, mutta hän luiskahti aina alas.
Nytkin hän meni sitä temppua koettamaan.
Pitää vain saada tasapaino... kas näin.
Ja Ålander istahti akselille, katsellen Hesseä naurussa suin. Hesse
piti silmällä hänen asentoaan. Ahaa... jopa hän ymmärsi!
Minäpä koetan uudestaan.
Ja kas... hän pysyi! Vauhtipyörän akseli hyrräsi siivosti ja sileästi
hänen allaan. Hän ei pudonnutkaan.
Niin — tuumi koneenkäyttäjä — ei se sen suurempi temppu ole. Ahteri
vain pitemmälle, niin kyllä pysyy.
Hesse ei ollut ennemmin kuullut sitä sanaa. Vai »ahteri». Oliko sillä
sekin nimi? Pitipä panna mieleen. Joka päivä ihminen oppi aina uutta.
Sehän oli mukava sana. Hän istui vauhtipyörän akselilla ja tunsi,
kuinka pöksyt kuumenivat. Taisivat pian mennä rikki. Hän hyppäsi alas,
sanoi masinistille hyvästit ja lähti jatkamaan vaellustaan.
Konepajan takana oli aidattu paikka, johon kaadettiin kaikenlaista
romua ja roskaa. Siellä oli rautasorvin lastuja, ruostuneita ruuveja
ja pultteja, löytyipä toisinaan kirkkaita messinkipalasiakin, jotka
kimaltelivat kuin kulta. Hessestä se oli oikea aarrekammio, ja hän
kävi katsomassa, kuinka hänen omaisuutensa kasvoi. Rautasorvinlastut
olivat hopeaa ja messinki kultaa. Hopeaa ja kultaa! — Hän kahlaili
roskakasassa nostellen pitkiä lastukierukoita ilmaan. Rautatie oli
poikaa! Se otti teräslastun vaununpyörästä yhtä helposti kuin puuseppä
Päkkilä koivupökkelöstä. Hesse otti mukaansa muutamia kaikkein
kauneimpia lastukierukoita ja jatkoi vaellustaan.
Oli sillä valtiolla jos mitä... oli rautaa ja oli puuta. Hesse poikkesi
halkoliiteriin. Se oli korkea kuin kirkko, peräpuoli puita täynnä.
Toiset oli ladottu pinoihin, mutta pienet, korttelin mittaiset kapaleet
makasivat korkeassa, säännöttömässä kasassa. Ne olivat kamiinipuita.
Hesse rupesi rakentamaan niistä taloa. Hän pinosi seinät ristikoista,
asetti pitempiä halkoja päälle katoksi ja ryömi sitten sisään.
Sorvinlastukierukoista hän pujotteli verkon oviaukon eteen ja istui
sitten verkon takana luimistellen kuin vihainen peto. Hän oli Alfred
Dreyfus Pirunsaarella.
Viime markkinoilla hän oli nähnyt sen; sitä oli näytelty
vahakabinetissa. Syytön mies vankina rautaisessa häkissä, tukka
silmillä ja uhkaavan näköisenä. Hesse muisteli kaikkia kärsimiään
vääryyksiä. Oh, kyllä häntäkin oli toisinaan syyttömästi piiskattu.
Toiset kantelivat hänen päällensä, eikä hän hätäännyksissään ehtinyt
juuri suutansa avata, kun jo satoi selkään... ahterille. Niinkuin
silloinkin, kun hän oli menettänyt hopeamarkan. Äiti oli lähettänyt
hänet kermaa ostamaan ja antanut kouraan markan. Höglundin nurkassa oli
häntä vastaan tullut pitkä pojankuvatus, joka oli ruvennut juttelemaan:
Mitä sulla on kourassa? Hän oli näyttänyt. — Anna se mulle, niin saat
kultahevosen. Hän oli antanut. Mutta poikaveijari oli lähtenytkin
holppimaan katua ylös ja pujahtanut muutamaan pihaan. — Siitä hän oli
saanut piiskat.
Onneksi se oli sattunut syksyllä, niin ettei ollut enää uintiaika.
Olisi ollutkin ilkeää mennä Luupattiin ja paljastaa poikajoukolle tuo
sinipunervia juovia täynnä oleva ruumiinosa. — Mitäs naarmuja Hessellä
on p — ssä? Mankisen Kustu oli käyttänyt sangen rumaa sanaa, mutta
lausunut sen lempeästi, miltei haikealla äänellä. Se oli tapahtunut
viime kesänä, ja se oli tuntunut vielä ilkeämmältä, kuin jos se
olisi lausuttu karkeasti. Hän oli selittänyt langenneensa rautatien
piikkilanka-aitaan ja pyllistänyt ylpeänä kuin sankari osoittaakseen,
minkälainen tapaturma häntä oli kohdannut.
Vai piikkilanka-aitaan! Piiskoja sin' oot saanu... näkkeehän sen.
Ja Mankisen Kustu oli kuuluttanut housut nilkoissa: Kaalsonnin Hesse
on saanut äitiltään piiskoja! Hän oli huhuillut sen pitkin rantaa kuin
paimentyttö, joka huutelee lehmiään... nuotikkaasti ja laulaen. Hän
lauloi välistä kaiken, mitä sanoi.
Pojat olivat ruvenneet häntä härnäämään. Mutta — olipa hänkin hoksannut
kostaa: Mitäs mustaa sull' on paijan helemasa?
Mutta Kustu ei ollut siitä yhtään välittänyt, oli vain naurahtanut
helakasti, melkein tyttömäisesti: Anna olla... käykö katteeksi?
Hesse potkaisi sorvinlastuverkon pois ja ryömi ulos. Oh, ne olivat
ikäviä muistoja.
Hän tuli ratapihalle ja pujahti muutamien vaunujen väliin. Ne olivat
kytketyt toisiinsa, mutta Hesse koplasi ne irti ja sitten taas kiinni.
Hänestä tuntui, että elämä oli noin yksinkertaista ja selvää... kiinni,
auki... kiinni, auki! Kysyi vain hiukan voimia ja rohkeutta — niin,
ennen kaikkea rohkeutta.
Hän vilkaisi vaunujen välistä ja silmäsi pitkin ratapihaa. Muista ei
vähä... kunhan ei vain Paanapötlinki yllättäisi. Se oli hirmuinen mies,
huusi ja menosi kuin ukkonen, vaikk'ei ollut iso miehekseen. Ja jos
kiinni sai, niin tukisti.
Hän oli kerran joutunut sen kynsiin ja ollut vähällä saada tukkapöllyn!
Minä olen seppä Kaalsonnin poika... mun isäni on rautatiellä... Ole
vain... mut et sine saa teelle juoksennella ja teke paha!
Eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt... koplannut vain vaunut irti ja
sitten uudelleen kiinni. Ei sine saa kopla niite... sine ei jaksa!
Oh, hänpä oli näyttänyt... noin — ja noin! Vähät siitä, vaikka ison
kytkimen vivunvarren päässä oleva rautakuula oli paukahuttanutkin häntä
otsaan, niin että silmissä oli säkenöinyt. Kas niin... sine loukkama
ittes... männä nyt kottin eidin luo. Ei siinä ollut muu auttanut kuin
lähteä talsimaan.
Kumma, kun kaikki rautatien herrat olivat ruotsalaisia...
Nyt piipasi verstaa. Mitä... joko kello oli kuusi? Hän oli kuhjannut
täällä kolme tuntia. Mitähän isä sanoo?
Hän livahti nopeasti vaunujen välistä ja lähti kiiruusti livistämään
ohi tavaramakasiinin kotia päin. Pitkä hampuusi seisoi makasiinin
laiturilla avojaloin ja paidanrinnus auki. Se huusi hänen jälkeensä:
Sirivii! ja polki laituria, aivan kuin olisi juossut hänen perässään.
Se oli Puran Kustu, jauhosäkinkantaja, joka tavallisesti pönkkäsi
Mankisen nurkkaa ja jakeli viisauksiaan ohikulkijoille. Hesse pelkäsi
sitä, sillä hänelle oli sanottu, että jos Puran Kustu sai jonkun
kiinni, se väänsi niskat nurin.
Porttikäytävässä hän oli juosta pahki Matlinin isäntään, joka oli
menossa kaupungille.
Pöh! — sanoi tämä — mi-hin-käs nyt semmoi-nen kii-re?
Matlinin isäntä pomisi jotakin mennessään, mutta Hesse ei joutanut sitä
kuuntelemaan.