Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan
Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa
Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:
Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta
venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä
pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi
virrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi Kalat rupesivat
sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä.
Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa
ja voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma synkkeni hänen
ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten
tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla
rantakalliolle.
Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli
kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven
nietoksissa ja hänen rinnallaan istui turkkeihinsa kääriytyneenä
arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen
Lejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset
huokuivat heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.
Agricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään
omituisesti pyörryttävän.
"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä
kotiin", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa
johdosta oli kääntynyt puolittain häntä kohti.
"Mutta mistä juuri tällä hetkellä sellaiset aavistukset?" kysyi
jälkimmäinen huolestuneena.
"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä
parantua", vastasi Agricola. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."
Sitten kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä
varrella oli kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin
kertaa vaarallisesti sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut
Wittenbergissä ja sen jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina
ja lopettaessaan raamatunsuomennosta.
Agricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin
ajatuksiinsa.
Tämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa
valtiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja.
Itäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut
hämäränä raakalaisalueena, josta ei kannattanut suuria välittää.
Sieltä oli kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty
hävitysretkiä hänen isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain
helposti lyöty takaisin ja saatu sitten elää rauhassa. Ne olivat
loiskahtaneet kuin hyökyaallot kalliota vasten ja sitten särkyneenä
hajonneet takaisin äärettömille ulapoilleen eikä niistä oltu sen
enempää piitattu Mutta tällä matkallaan hän oli tullut huomaamaan,
että täällä oli syntymässä ja lujittumassa mahtava valtakunta. Se
oli vasta päässyt tatarien ikeestä ja kokoontui nyt oman ruhtinaansa
valtikan alle.
Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja
yleensä kaikista lännen kansoista. Eikä ainoastaan kielen puolesta.
Sillä olihan ruotsalaisilla kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat
suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli
vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat -- niin, kansan
sielu kokonaisuudessaan oli toinen.
Näiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi, mikä vaara
täältä idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä
puolin paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan
turmelemaan sen työn, jota hän Wittenbergistä palattuaan oli
kansansa valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi
hän itseltään. Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon
esimiehensä kanssa virkkoi hän tähän kääntyen:
"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin
uhkaamaan entistä suurempi vaara."
Arkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen
kasvonsa ja lausui:
"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me
ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi
etäällä ja lisäksi on meri välillämme."
Hän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen
kaikilta idän vaaroilta.
Agricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän
ja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta
päätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa
selviämään vihollisesta, ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen,
Agricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon
epäedullisemman muodon.
Ilta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen.
Kun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola
sairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin
sen tökötistä, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta
aiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle.
Tällä kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää
kiihdyttävästi.
Ja nuo ristinmerkkejä tekevät ja pyhäinkuvia kumartelevat ihmiset
sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien kansalaistensa
pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja nuolevan kohteliaita,
mutta luottaa heihin ei voinut ollenkaan. Matkansa alussa he olivat
tulleet sen kalliisti kokemaan. Heitä oli petetty monella tavoin ja
varastettu missä ikinä siihen tilaisuutta tarjoutui. Varasteleminen,
pettäminen ja valehteleminen näytti täällä olevan niin yleistä, ettei
niitä tunnuttu pitävän edes minään paheinakaan. Ne miltei kuuluivat
heidän uskontoonsa.
Entä heidän hallitsijansa? _Talis rex, qualis grex!_ oli
Agricola heidän Moskovassa ollessaan erään kerran tuskastuneena
lausunut Lejonhufvudille, kun he palasivat suuriruhtinaan luota
rauhanneuvotteluista. Kuinka tavattoman tukalaa hänen kanssaan
olikaan ollut neuvotella! Milloin oli hän ollut mitä mukautuvin
ja suopein, pelkkää hunajaa ja päiväpaistetta koko mies, milloin
taas oikullinen ja juonitteleva kuin hemmoteltu naikkonen. Toisin
vuoroin hän oli taas yhtäkkiä ja odottamatta joutunut silmittömän
raivon valtaan. Heidän oli täytynyt oppia kokonaan uusi menettely
asiansa ajamiseksi, sillä rauhanneuvotteluissa ei täsmällisillä
keskusteluilla päästy mihinkään. Se oli ollut yhtä piilosilla-oloa,
tosiasiain sotkemista ja mahdotonta tinkimistä. He olivat tulleet
tarpeeksi asti huomaamaan, että totuus ja sanassaan pysyminen
olivat täällä ylhäisimmillekin yhtä köykäisiä asioita kuin liassa
ja pimeydessä eläville maakylien mushikoille. Täällä oli kaikki
omituisen venyvää ja niljakasta.
Alussa tuo venäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja
huoleton antaa-mennä-vain-ominaisuus oli heitä uutuudellaan
viehättänyt. Mutta pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat
alkaneet katsella sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa
ja kotimaan olot olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.
"Eikö rehellisyys sekä lujuus sanoissa ja lupauksissa ole
valtiotaidon ensimäisiä ehtoja?" kysyi Agricola heidän illastaessaan.
"On, epäilemättä", vastasi Lejonhufvud.
"Kuinka tärkeinä pitivät esimerkiksi roomalaiset näitä hyveitä ja
siksipä heidän valtiorakennuksestaan syntyikin niin luja", jatkoi
Agricola.
Tähän virkkoi arkkipiispa:
"Hm, näissä moskovalaisissa ei juuri voi ajatella olevan sellaisia
miehiä kuin esimerkiksi konsuli Regulus, jonka karthagolaiset
lähettivät Roomaan taivuttamaan kansalaisiaan rauhaan, kun hän ensin
kunniasanallaan oli luvannut palata takaisin vankeuteensa. Hän tuli
Roomaan ja yllytti siellä päinvastoin jatkamaan sotaa ja vaikka
hän tämän johdosta tiesikin Karthagossa saavansa kärsiä kamalan
kidutuskuoleman, palasi hän sinne kuitenkin uskollisena sanalleen."
"Niin, sellaista esiintymistä moskovalaisten puolelta meidän on
todella vaikea kuvitella, mikäli heitä tällä matkalla olemme oppineet
tuntemaan", virkkoi Lejonhufvud. "Kun meillä ja muissa läntisissä
maissa kaikki on rakennettu roomalaiselle pohjalle, ovat he kokonaan
sen ulkopuolella. Siitä kai, lukuunottamatta heidän omituista
luonnettaan, johtuu se suuri juopa, mikä on meidän ja heidän välillä."
"Jos siis rehellisyys on se pohja, jolle valtio voidaan pysyväisesti
rakentaa", jatkoi Agricola äskeistä ajatustaan "niin eikö silloin
valtakunta, joka rakennetaan valheille ja petoksille, ole tuomittu
ennen pitkää luhistumaan kokoon?"
Kaikki käsittivät, mitä hän sanoillaan tarkotti ja hetken kuluttua
lausui Lejonhufvud varoen:
"Mutta joka tapauksessa meillä on syy olla varuillamme moskovalaisia
vastaan. Tämä on kovin laaja ja hedelmällinen maa... ja väkirikas. He
lisääntyvät kuin sienet."
"Sienet tosiaankin!" virkahti lähetyskunnan sihteeri, Olavi
Laurinpoika. "Minä puolestani vertaisin heitä myöskin sammaleeseen,
joka tiheänä ja matalana hiipii viljelyksen äärillä, tahtoen
vallottaa koko maailman ja muuttaa viljelykset jälleen metsäksi."
* * * * *
Oltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti
kääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän
oli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi
kuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän
yksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes
tämä jätti hänet kokonaan rauhaan. Saiko hänen isänmaansa sekä
sen alulle pantu viljelys rauhassa tältä idän raakalaisuudelta
kehittyä edelleen, se oli se kysymys, jonka ympärillä hänen
kuumeiset ajatuksensa yhä pyörivät. Hän oli täysin vakuutettu
siitä, mitä hän illalla oli sanonut, että tämä suuri valtakunta
tulisi kerran romahtamaan omaan siveelliseen mahdottomuuteensa.
Mutta vuosisadat eivät ole pitkiä historiallisessa kehityksessä
ja useinhan sai pahakin Jumalan erityisiä tarkotuksia varten
viivähtää maailmassa pitempään kuin mitä ihmissilmälle nähden
oli suotavaa. Joka tapauksessa saattoi täältä päin uhkaava vaara
häälyä vielä, vuosisatoja Suomen yllä. Kun hän ajatteli, että ne
tokeet, jotka hänen ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli
vasta saatu pystytetyksi Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat --
minkä venäläisten ominaisuuksia muistaen saattoi odottaa milloin
hyvänsä tapahtuvan -- ja kaikki se raakuus, juoppous, vääryys, lika
ja pimeys, jota täällä kaikkialla kohtasi, alkaisi sakeana virtana
painua Suomeen, niin häntä puistatti kuin horkassa. Miten kävisi
silloin Suomen kansan ja hänen oman elämäntyönsä, joka vasta oli
ehtinyt hennolle oraalle? Ne tallattaisiin maahan ja häviäisivät
siihen pimeyteen, joka leviäisi yli maan!
"Herra, auta minua epäuskon suosta!" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan
taas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine
puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain
sokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän
niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän
kuin tuo arkkipiispa, joka puolinukuksissa istui hänen rinnallaan,
kykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän
saattoi tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa.
"Auttakoot suomalaiset itseään!" oli kuningas viimeisen sodan aikana
lausunut -- sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin
anastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten
seisottava tai kaaduttava -- yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta
mihin oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta
avunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja
hänen kansastaan?
* * * * *
Ilta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää
lumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman
väreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset
kirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin
hän nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa,
milloin väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien
kanssa. Nyt hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin
pöydässä päivällistä syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton
ja vastapäätä on muuan pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse
suuri reformaattori istuu pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine
piirteineen ja hiukan vinoine silmineen tarjoilee perheenäidin
huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu tällä kertaa yksilöiden ja
kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten tarkkaavasti kuunnellessa.
"Aivan samoin kansoja, joilla on suuri tulevaisuus edessään,
valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen ja kurin kautta", puhuu
hän. "Sellaisen on aina aikanansa elettävä suuressa ahdingossa ja
taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan."
Kuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa. Ne
ovat juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja
innostuu ja havahtuu samassa todellisuuteen.
Räntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa
ja koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja
mitä hän vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä
Lutherin pöydässä eräänä sunnuntaina... ja nyt sai hän kiinni niistä
sanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne
nytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti,
aivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu.
Vaikka pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa
keveämmäksi.
"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen
ankaran kasvatuksen ja kurin kautta", toisti hän itsekseen suuren
opettajansa sanoja, "se on sanottu juuri minun kansalleni."
"Mitä lausuit, veljeni?" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää
kuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa
puoleen.
Agricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.
"Niin, niin, epäilemättä se niin on", hymähteli arkkipiispa,
ihmetellen itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita
sanoja muisteli.
Pimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen
taluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi.
Riisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan
herranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.
Suurimman osan yötä pysyi hän täydellä tajullaan, mutta unta hän
ei saanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä
kynttilänvalossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että
hänen nyt jo täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin
keskeneräiseksi. Mutta omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä
en sitä tällä haavaa kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen
nöyrästi.
Sitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä
tovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon
vallassa, mutta kuinka hän oli siitä vapautunut niin pian kun
hänen sisäiselle katseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä
jumalallinen johto hänen siihenastisessa elämässään. Niin saa toi
hän taas tällä hetkellä nähdä jumalallisen johdon viisautta ja
tarkotuksenmukaisuutta myöskin kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin
kansan muinoin oli Jumala johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian
pimennoista ja osottanut heille oman erikoisen maan, jossa he olivat
päässeet lännestä tulevan kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja
kuinka viisaasti asiat siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että
noista kahdesta veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri
idän puolelle ja hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi
ollut päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää
olemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä
helposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain
venäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi,
että verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon
vähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin
ruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla
kuin karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen
araksi käymästä.
Omituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä
valossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi
Jumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa
näki hän taas niin selvän tarkotuksen, että suomalaiset, asetettuina
asumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan
väliin sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu,
oli määrätty säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista
tarkotusperäänsä varten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu
ja tyytyväisenä saattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä
kerran oli vakaumus, ettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.
* * * * *
Aamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen
hourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja
autettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen
tajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle
Kun arkkipiispa ilmotti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa
rajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla
maalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän
horrosmaiseen uneen, josta hän vasta illan suussa havahtui.
Menomatkalla oli hän kerran Suomen ja Venäjän naapuruutta
ajatellessaan verrannut itseään puutarhuriin, jonka tuli
kasvipenkkejään hoitaa äärettömän, hallaisen metsän reunassa. Nyt
palautui se unikuvana jälleen hänen mieleensä. Rikkaruohoja kitkien,
harvennellen, kastellen ja vakoja puhdistellen hääri hän pienessä
kasvitarhassa, joka oli ihan suuren ja pimeän erämaan reunassa.
Sieltä kuului lakkaamatta hiipimistä ja tassuttelemista sekä väliin
murinata ja kiljuntaa. Pensasten välistä kiilui verenhimoisia silmiä
ja välähteli teräviä hammasrivejä. Yhä pahemmin ahdisti pelko ja
epätoivo hänen mieltään ja lopuksi istuutui hän kivelle kasvitarhan
laitaan sekä alkoi ääneensä napista taivaan herraa vastaan, joka ei
ollut edes pientä virtaa asettanut hänen kasvitarhansa ja erämaan
välille. Silloin risahtelivat oksat ja joukko petoja karkasi hänen
saralleen. Tuskan vallassa painoi hän kasvonsa käsiin ja kuuli,
kuinka hauraat kaalinpäät rusentuivat petojen jaloissa. Mutta silloin
kuului pelottava jyräys taivaalta ja kun hän säikähtyneenä nosti
silmänsä, oli keskelle taivasta auennut kuin akkuna, jossa näkyi
suuret ja kirkkaudesta paistavat kasvot vihasta salamoivin silmin,
samalla kun metallin kirkas, luita ja ytimiä vavisuttava ääni huusi:
"Älkää tallatko minun kasvimaatani!" Nurinniskoin loikkasivat
silloin pedot takaisin metsään, joka kävi äänettömäksi kuin hauta.
Mutta uudestaan jyrähtäen sulkeusi akkuna taivaalla ja vavisten
ajatellessaan, että se oli totisesti isä, jota eivät ole nähneet muut
kuin poika, havahtui Agricola unestaan.
Ilta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees.
Silmiään räpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen
vaikutelmista täysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle:
"Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa."
"Niin olemme", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan
matkatoverinsa äänen. "Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu,
kun tunnet isänmaasi ilmankin."
"Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka
hengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on
merikin, rakas Suomenlahteni!"
Vasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen
etäisyydessä teräksen värisen iltataivaan kanssa. Rajajoen suulta
aikain he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä,
jonka Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat
muodostaneet.
"Jumalan kiitos!" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen
pitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu
uuvuttivat häntä kovin. Hän ummisti silmänsä ja muisteli omituista
untaan.
Niin, se oli ainoastaan unta, mutta sittekin terveellinen muistutus
hänelle, joka oli hetkisen uskaltanut epäillä Jumalan johdatusta. Nyt
hän ei sitä enää tehnyt, vaan oli vakuutettu kansansa tulevaisuudesta.
* * * * *
Meren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue
saapui Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut
olivat nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli
tullut hänen vointiaan tiedustamaan:
"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja
kuulla suomenkieltä."
Hän teki liikkeen kohotakseen reestä, mutta silloin hänen sisällään
jotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen
asentoonsa. Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi
Laurinpoika aivan lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan:
"Jumala siunatkoon ja varjelkoon kansaani!"
"Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä", virkkoi Olavi
Laurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain
taakse koetti nostaa hänet ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna
hänen käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi
Laurinpojan piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle
ilmestyi samalla toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus
ja puoleksi se vanha lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä
ja virsut jalassa eräänä kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt
hänen syntymäkotinsa pihalle ja saanut hänen isänsä taivutetuksi
lähettämään hänet kouluun. Se tarttui häntä hellästi kädestä ja
lausuen: "katso!" viittasi sauvallaan etäisyyteen. Ja leimauksena
aukenivat silloin vuosisadat ja hän sai silmätä kauas siihen aikaan,
jolloin hänen kansansa suuresti lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana
ja valistuneena asui isiensä maata sillä henkisellä perustalla,
minkä hän oli sille luonut. Näky hävisi samassa, mutta hän tunsi
Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä ja sydämessään suloinen
tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa korvissaan keinui hän pois
äärettömyyksien ulapalle...
Toiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen
ympärille ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.
"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän", lausui Olavi
Laurinpoika.
Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan
puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää
kallistuneena toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se
onnellinen hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli
niille loihtinut.