"Heh, heh, hee!" kaikui leveä naurun remakka Viipurin linnan vanhassa
ritarisalissa, jossa eräänä maaliskuisena iltana v. 1555 oli joukko
herroja ryhmittynyt juomapöydän ympärille pesävalkean ääreen.
Kaikista leveimmin hohotti muuan täyteläinen, parrakas ja iloisen
näköinen mies, joka äänekkyytensä ja sukkeluuksiensa takia oli heti
alussa päässyt seuran keskukseksi, vaikka joukossa olikin useita
häntä arvossa ylempiä Hän oli vallan nuorta rälssiä, nimeltään Jöns
Maununpoika, Kelkkalan tilan haltija Viipurin pitäjästä. Tämän
lisäksi oli hän äsken saanut kuninkaalta valtuuden Kivennavan ja
Äyräpään voudinvirkaan.
"Syököön minut seitsemän ryssää, ellei se äijä vielä vanhoillaankin
ole ovelampi kuin me kaikki yhteensä -- niin, itse herra Klauskin
mukaan laskettuna", huudahti hän naurunpuuskan tauottua.
Hymyillen katsahtivat kaikki Klaus Kristerinpoikaan, jonka
tarmokkaat, mutta samalla kettumaiset kasvonpiirteet selvästi
ilmaisivat älyä ja viekkautta. Mutta asianomainen ei ollut
tietävinään tästä likimenevästä leikinlaskusta, vaan kääntääkseen
keskustelun takaisin kuninkaan kirjeeseen kysyi rauhallisesti:
"Ihanko tosissaan hän kirjottaa sellaista ja lupaa oikein
reininviiniä meille lähettää?"
"No, saatte itse nähdä ja kuulla", lausui Ahtisten herra, Maunu
Niilonpoika, joka nykyään hoiti linnan päällikkyyttä, ja pöydästä
nousten poistui huoneesta.
Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään
Kustaa-kuninkaalta saapunut kirje. Näytettyään kaikille
tuttua allekirjotusta "Göstavus", joka vankoin ja täsmällisin
goottilaiskirjaimin oli piirretty hiukan vinoon tekstin alle, levitti
hän paperin eteensä pöydille ja alkoi hymyään hilliten lukea:
"Ja muutoin meistä tuntuu viisaimmalta, että meidän väkemme saapi
joitakin väkeviä juotavia, joko paloviinaa, reininviiniä, simaa tahi
pryssinkiä niin paljon että kukin saa hyvän humalan, jotta he sitten,
kun joudutaan taisteluun vihollisen kanssa, olisivat sitä kärkkäämmät
ja rohkeammat käymään kimppuun."
"He he he... hah hah haa!" vyöryi naurun jyrinä ympäri pöydän.
"Ukko näkyy tietävän, mikä voima viinassa asuu", lausui Kivennavan
vouti. "Mutta hänen olisi myöskin pitänyt toimittaa sitä ainetta
riittämiin asti -- aivan yhtä riittävästi kuin tuolla itäkulmilla
piisaa koirankuonolaislaumoja, joita vastaan meidät on tänne
vartioiksi asetettu."
"Elähän nurise, veli Kivennapa", vastasi linnanpäällikkö, "sillä
näiden sarkkojen sisällys on juuri Kyösti-ukon toimittamaa tavaraa.
Toissa päivänä saapui näet Turusta kuninkaan laskuun kokonaista
neljätoista aamia reininviiniä."
"No ei sitten muuta kuin: eläköön vanha Kyösti-kuningas!" huudahti
herra Jöns. "Mutta entäs paloviina ja pryssinki?"
"Niitä meillä on ennestään jonkun verran tallella -- ainakin parin
kolmen tappelun varalle."
"Entäs onko ruutia, kuulia ja pyssyjä yhtä riittävästi varastossa?"
kysyi Niilo Boije.
"Luulenpa niitäkin olevan meillä tarpeellisen määrän", ilmotti
Maunu Niilonpoika, "vallankin mitä ruutiin tulee, sillä viime
tammikuussahan me pääsimme vihollisista parin ruutitynnyrin hinnalla."
"Niiden kävi kuin faaraon sotajoukon ennen, upposivat mereen koko
kymmentuhantinen joukko", arveli Kelkkalan herra. "Kyllä maar ensi
kesänä saadaan silakat ja turskat lihavina."
"Oliko siinä jotakin sotajuonta teidän puoleltanne vai itsestäänkö
meri heidät nieli?" uteli Niilo Boije, joka vasta äsken oli
Länsi-Suomesta tänne saapunut.
"Omasta itsestään meille Viipurinlahti sen palveluksen teki", virkkoi
linnanpäällikkö, "jää yksinkertaisesti murtui heidän allaan, kun
he yhteen läjään ahtautuneina kokoontuivat Revonhännän selälle. Ja
olipa todentotta sitä molskahusta nautinto katsella täältä linnan
muureilta, kun tiesi niiden pakanain taas tulella ja miekalla
maakunnassa riehuneen, ryöstäen, kiduttaen, naisia raiskaten ja
lapsia surmaten, kuten heidän tapansa on aina ollut."
"Kymmenentuhatta paitaa yhdellä iskulla -- kiitos sinulle,
Viipurinlahti!" lausui herra Jöns ja tyhjensi sarkkansa. "Mutta
olikos siellä kuninkaan kirjeessä muita yhtä otollisia ja maistuvia
keinoja vihollisen vastustamiseksi?"
"Kyllä, vaikk'ei niin makua hiveleviä", vastasi herra Maunu, jonka
edessä kuninkaan kirje oli vielä levällään.
Hetken sitä selailtuaan luki hän:
"Levittäkää myöskin väestön keskuuteen sellaisia tietoja, että ne
suomalaiset ratsumiehet, jotka ovat olleet vankeudessa Venäjällä,
ovat tulleet niin julmasti ja armottomasti kohdelluiksi, että
kunniallinen mies haluaa mieluummin kuolla kuin joutua sellaisen
piinan uhriksi. Tämänkaltaisten tietojen kautta käyvät sotilaamme
tarpeen tullen sen kiukkuisemmin ryssien kimppuun ja kaatuvat
mieluummin kuin haluavat vangeiksi antautua."
"Kas, kas, äijää, kun osaa olla ovela", naurahti Klaus
Kristerinpoika. "Mutta aivan liian varovaiseksi, etten sanoisi
araksi, hän on vanhoillaan käynyt."
"Ja itaraksi, joll'emme nyt tahdo noita neljäätoista
reininviini-aamia ottaa lukuun", lisäsi Jöns Maununpoika.
"Hän vastustaa kynsin hampain meidän suomalaisten pyrkimyksiä päästä
antamaan ratkaiseva isku", jatkoi Klaus-herra vakavasti. "Hän
kuvittelee vaaran suuremmaksi kuin se onkaan ja antaa soveliaan
hetken luisua käsistä. Ja kun yli koko maamme nykyään oltaisiin
alttiita suureen sotaretkeen moskovalaisia vastaan! Emmekä me ilman
sellaista saa taas pitkiin aikoihin täällä rauhassa elää."
"Niin, oikein perinpohjin ruhjova ja maan tasalle masentava
sotaretki!" lisäsi Niilo Boije intohimoisesti. "En epäile ollenkaan,
ettemmekö siinä onnistuisi."
"Varmasti, sillä meillä on tätä nykyä siksi hyvät varustukset ja
kansan mieli viimeisistä vihollisen hävityksistä siksi kiihdyksissä",
vakuutti Klaus-herra. "Ja me, jotka ryssän kanssa olemme saaneet olla
paljon lähemmissä tekemisissä kuin kuningas, tiedämme, ettei hänen
mieslukunsa niinkään suuria merkitse."
"Omituista, että ne siellä Ruotsissa yleensä pelkäävät moskovalaisia
paljon enemmän kuin me, jotka täällä heitä lähinnä elämme ja olemme
aina vaaralle alttiina", arveli Maunu Niilonpoika.
"Niinhän se aina on", vastasi Klaus-herra, "että vaara kaukaa katsoen
näyttää pelottavammalta, mutta pienenee sikäli, kuta lähemmäksi
tullaan. Ja me olemme jo kyllä ehtineet havaita, että tuolla
Neva-joen takaisella jättiläisellä on jalat savesta kuten muinoin
siinä Nebukadnesarin unennäössä."
"Niin ettei muuta kuin voimakas potku koiville ja koko kuvatus
lysähtää läjään kuin lumiukko keväällä", tarttui Jöns Maununpoika ja
teki jalallaan vahvistavan eleen.
"Niin, pudottaa se läjään, ihan vakavasti puhuen, silloin vasta me
saamme rauhassa elää. Jos me olisimme tavallisten ihmisten kanssa
tekemisissä, kuten lännen puolella, niin silloinhan kyllä tavalliset
rauhansopimuksetkin jotakin merkitsisivät. Mutta moskovalaisen
kanssa -- ei niist' mitään! He voivat tänään ristin suutelemisella
vakuuttaa ikuista rauhaa ja jo huomenna murhaten ja polttaen karata
rauhaan luottavan naapurinsa rajojen sisälle. Sanottu sana ja tehdyt
lupaukset ovat heille kuin tyhjää ilmaa. Merkillisen niljakasta
ja epäluotettavaa kansaa! Niin, koko Moskovan valtakunta on kuin
pohjaton suo, josta myrkylliset usvat ja alituiset hallat uhkaavat
meidän viljelyksiämme."
"Ja ilmaa pimittävät heinäsirkkaparvet", lisäsi Jöns Maununpoika,
"pajarien ja knääsien johdolla liikkuvat heinäsirkkaparvet. Milloin
hyvänsä voimme sieltä taas saada kuuron niskaamme. Mutta vanhan
Knuutti Possen ja hänen kruutitynnyriensä nimessä minä laitan asiat
niin, että moskovalainen lyö nenänsä littiin sitä kivistä napaa
vasten, mikä minun voutikuntani on."
Toisten nauraessa vahvisti Jöns-herra sanojaan kuvaavalla eleellä,
kohotti sitten kannunsa ja vaati pöytäseuruetta juomaan Suomen
kaakkoisimman voutikunnan maljan.
Leikillisten ja vakavien keskustelujen vuorotellessa jatkui sitten
juominkia pitkälle yön selkään.
* * * * *
"Ylös, herra Jöns! Herätkää ja nouskaa ylös, herra Jöns!"
Se oli nuorenpuoleinen mies kevätahavan tummentamin kasvoin, joka
seuraavana aamuna ani varhain koetti kiskoa Jöns Maununpoikaa
unettaren helmoilta, jonne tämä viinin raskauttamana oli ehtinyt
juuri parahiksi ja mukavimmilleen vaipua. Hyvän aikaa sai hän
riuhtoa punottavaa voutia, ennenkuin sai hänen raskaan kuorsauksensa
katkeamaan ja muuttumaan jonkunlaiseksi puheenärinäksi, josta saattoi
erottaa sanat: Kivennapa, moskovalaiset, reininviini ja pryssinki.
Nuori mies korotti ääntään ja huusi hänen korvansa juuressa:
"Nouskaa, herra Jöns, sillä vihollinen on tullut rajan yli!"
"Häh, vihollinenko?" ärähti vouti, kavahti istualleen ja avasi
verestävät silmänsä selko selälleen. Nyt vasta tunsi hän oman
kirjurinsa.
"Kautta kaikkien reininviinitynnyrien, kuinka sinä täällä olet ja
mitä varten olet jättänyt virka-asemasi Kivennavalla?" huudahti hän.
"Ettekö kuullut, että vihollinen on ilmestynyt taas rajalle
kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla", kertoi kirjuri. "Lennossa
kiidätin minä kahden kivennapalaisen talonpojan kanssa läpi yön
tänne, tuomaan sanaa teille, kuten lähtiessänne määräsitte.
Tontteriin ja Mustapohjaan oli eilen iltapäivällä saapunut pakolaisia
ja lähtiessämme loimotti eteläisellä taivaanrannalla useita
tulipaloja."
"Kyllä minä ne sen tulen vietävät korvennan!" huusi Jöns Maununpoika.
"Mutta toimita minulle kaikista ensimäiseksi ja ilman siekailuja
kannullinen pryssinkiä, sillä täällä pääkopassani takoo ja surisee
kuin kimalaispesässä. Vai kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla,
senkin vietävät! Mutta vartokoot, kyllä minä niille Kivennavalla
nostan tien pystyyn."
Tyhjennettyään sarkallisen vaahtoavaa ja raikasta pryssinkiä,
kohentausi hän jalkeilleen ja oli tuota pikaa täydessä toimessa.
Tällä välin oli myöskin linnanpäällikkö sekä toiset herrat saatu
hereille ja Jöns Maununpojan kirjurin tuoma uutinen oli nopeasti
saattanut heidät jalkeille.
"No nyt me taas saimme parven niskaamme ja kokonaista kolmekymmentä
tuhatta pitkäkauhtanaista Iivanaa", huusi herra Jöns, kun kaikki
olivat kokoontuneet neuvottelemaan. "Kuinka paljon teillä on
varaa luovuttaa minulle sotilaita, sillä lähden oitis lennossa
Kivennavalle?"
"Linnan varusväestä me tuskin uskallamme luovuttaa enempää kuin
korkeintaan kolmisen ruotua ratsuväkeä ja viisi jalkaväkeä", vastasi
Maunu Niilonpoika. "Hm, siis sataviisikymmentä miestä. Tosin se ei
ole järin paljo kolmeakymmentä tuhatta vastaan, mutta yrittänyttä
ei laiteta. Kuulehan sinä, Joensuun herra, joka olet parempaa oppia
saanut ja kirjoja viljellyt, etkös sinä illalla puhunut jostakin
kreekiläisten kuninkaasta..."
"Niin, Leonidaasta", hymähti Klaus Kristerinpoika.
"Aivan niin, ja hän seisoi..."
"Seitsemän sadan kreikkalaisen kanssa toista miljoonaa persialaista
vastaan."
"Niin juuri, ja voitti."
"Olisi kenties voittanut, ellei olisi ilmestynyt kavaltajaa."
"No, jos siis tämä kreekiläiskuningas -- mikä sen nimi nyt taas
olikaan -- voitti seitsemällä sadalla miehellä toista miljoonaa
persialaista, niin totta totisesti Jöns Maununpojan silloin
täytyy sadalla viidelläkymmenellä suomalaisella hajottaa tuuleen
kolmekymmentä tuhatta moskovalaista."
"Mutta Leonidaspa seisoi miehineen ahtaassa vuorensolassa."
"Yks kaikki, sillä seisonhan minä sen sijaan kiven navalla. Mutta
puoli tusinaa nikhakoja teidän on minulle lainattava sekä yhtä monta
taitavinta tykkimestarianne. Ja jalkamiehistä pitää ainakin puolet
olla pyssyniekkoja. Viidelläkymmenellä tuliluikulla minä jo poltankin
heiltä parrat hyvänpäiväisiksi. Ja ryssä ilman partaa -- eihän se ole
enää mistään kotoisin."
* * * * *
Tuota pikaa hankkiusi Jöns Maununpoika taipaleelle. Linnanpihalla
sijotettiin rekiin kiiltäviä nikhakoja ja kaupungista hankittiin
lisää hevosia, sillä matkan jouduttamiseksi sovitettiin kaikki
jalkamiehet rekiin.
Hevosen selkään noustuaan ja viiskymmenmiehisen ratsujoukkonsa
etupäähän asettuessaan lausui Jöns Maununpoika linnanpihalle
kerääntyneille herroille:
"Muutaman päivän kuluttua minä palaan tänne pitoja jatkamaan ja
silloin te näette minun vyössäni voitonmerkkinä puolikymmentä pajarin
partaa."
Hän kannusti hevostaan ja onnentoivotushuutojen kaikuessa lähti pieni
joukkue pyrynä liikkeelle.
"Saapas nähdä, kuinka se huimapää selviää", virkkoi Maunu Niilonpoika
huolestuneena partaansa sivellen.
"Tuollainen mies selviää mistä hyvänsä", arveli siihen Niilo Boije,
tähystellen menevien jälkeen.
* * * * *
Levottomuudella ja jännityksellä odoteltiin Viipurissa tietoja
vihollisesta, samalla kun kuumeisesti varustauduttiin häntä
vastaanottamaan. Porvarit kaupungissa ja sotilaat linnassa olivat
yötä päivää toimessa. Ampuma-aseita laitettiin kuntoon ja muonavaroja
kerättiin muurien sisälle ja edellistä pelastusta muistaen sahautti
linnanpäällikkö laajalti kaupungin ja linnan ulottuvissa olevia
jäätiköitä. Jöns Maununpojan odotettiin vihollisen edellä peräytyvän
takaisin linnan suojaan ja toivottiin ainoastaan, ettei hän
menettäisi kaikkia miehiään ja kallisarvoisia ampuma-aseita.
Parin päivän kuluttua hän iltahämärissä palasi. Linnanpäällikkö sekä
toiset herrat olivat päivätyönsä päätettyään kokoontuneet jälleen
pesävalkean ääreen. Silloin kajahti muureilta vahtisotilasten
torventoitotukset ja kohta sen jälkeen tömisyttivät linnansiltaa
lukuisat hevoskaviot.
"Jöns Maununpoika varmaan?" virkkoi linnanpäällikkö ja aikoi lähteä
ulos. "Hänellä on varmaankin vihollinen kintereillään."
Toiset kavahtivat myöskin seisaalleen aikeissa seurata häntä.
Portaita pitemmälle eivät he kuitenkaan ehtineet, sillä siellä
tunkihe Jöns Maununpoika jo heitä vastaan huutaen:
"Takaisin, takaisin, hyvät veljet! Ei mitään hätää, sillä häntä
suorana pakenee vihollinen takaisin Moskovaa kohti!"
Kun oli palattu takaisin sisälle, heitti Jöns Maununpoika
matkaturkkinsa nurkkaan lavitsalle ja pyylevän asennon ottaen osotti
vyötään, jossa roikkui puolikymmentä eriväristä karvatukkoa.
"Viiden pajarin parrat, kuten lähtiessäni lupasin", virkkoi hän ja
alkoi viskellä partoja vyöstään pöydälle. "Tämä ruskea ja kaikista
tuuhein koristi vielä toissapäivänä heidän ylimmän päällikkönsä,
pajari tai ruhtinas Iivana Bibikoffin leukapieliä. Ja noiden
toisten entiset omistajat -- mene ja tiedä heidän nimensä, jotakin
-koffeja, -jeffejä ja -noffeja ne olivat, mutta täysiä pajareita joka
tapauksessa, sen voivat vankimme todistaa."
"Mutta... oletko sinä todellakin ollut taistelussa moskovalaisten
kanssa...?" sai Maunu-herra vihdoin lausutuksi.
"Ja ajanut ne hiiteen, tietysti!" täydensi Jöns Maununpoika.
"Mutta kuinka se on tapahtunut? Kerrohan lähemmin."
"Kuivin suinko?" vastasi Jöns-herra, silmäillen kysyvästi ympäri
pöydän. "Luulenpa että nyt olisi parempi syy pitää kemuja kuin pari
päivää sitten. Vai oletteko sen kuninkaan lähettämän reiniläisen
lipittäneet loppuun sill'aikaa kun minä olin noita partoja
pyydystämässä?"
"Missä ja kuinka suurivoimaisena sinä kohtasit vihollisen?" kysyi
herra Maunu Niilonpoika, kun viiniä oli tuotu ja Jöns Maununpoika
saanut alotteeksi hyvän kulauksen.
"Kivennavan Joutselässä. Niitä oli kolmetoista tuhatta partaa
tai ainakin niille paikoin. Alkuaan se oli ollut kolmenkymmenen
tuhannen joukko, kuten sanantuojat kertoivat, mutta rajalla se oli
jakaantunut kolmeen osaan. Tämä, jonka minä Joutselässä hajotin
tuuleen, oli niistä suurin ja sitä johti juuri tuon halliparran
entinen omistaja. Toinen joukkokunta oli liikkeessä Uudellekirkolle
ja kolmas Muolaaseen päin. Niiden oli tietysti tarkotuksena ryöstäen
ja polttaen samota tänne Viipuriin, mutta pääjoukon häviöstä
säikähtyneinä pötkivät nuo toisetkin kiiruunkaupalla takaisin ja nyt
ne ovat tipotiessään. Niin että Kivennavan malja, hyvät herrat!"
"Jöns Maununpojan malja!" huudahti Klaus-herra sarkkaansa kohottaen.
"Mutta kerrohan nyt lähemmin taistelusta. Kai sinä ensinnäkin sait
Kivennavalla vahvistusta pienelle joukollesi?"
"Sain kyllä. Nelisensataa talonpoikaa oli Kivennavalle saapuessani
kokoontunut kirkolle ja minä jaoin heille voudinkartanosta aseita.
Lähes kuudensadan miehen voimalla lähdimme sitten lentomarssissa
etelää kohti. Joutselässä tapasin tiedusteluretkelle lähettämäni
suksimiehet, jotka ilmottivat vihollisen olevan jo aivan lähellä.
Asetin kiiruusti väkeni rintamaan pienelle harjanteelle, jonka
kahden puolen on ennen kaadetut laajat murroshakkiot. Ratsumiehet
sijotin oikealle, suksimiehet vasemmalle ja keskelle pyssyniekat sekä
nikha'at. Näiden viimemainittujen eteen levitin pari riviä keihäillä
ja jousilla varustettuja talonpoikia, niin että tuliaseemme olivat
aluksi kokonaan piilossa.
"Tuskin oli kaikki saatu järjestykseen, kun vihollinen tuli
näkyviin. Meidän pienen joukkomme nähdessään päästivät he sellaisen
naurunrähäkän, että kymmenentuhatta harakkaa ei olisi heille vertoja
vetänyt. Antaapa heidän nyt nauraa, sanoin minä miehilleni, tuolla
lailla se Goljatkin varmaan röhötteli kun Daavidia läheni, mutta
Daavid-poikapa se sittenkin oli joka viimeksi nauroi.
"No niin, sitä peliään pitäen he tulla tollakoitsivat ihan nenämme
eteen ja minä olin jo antamaisillani käskyn talonpojille avata
rivinsä, että nikhakamme saisivat sylkäistä tervetuliaisensa, mutta
samassa heidän päällikkönsä antoi pysähtymismerkin. He olivat jo niin
lähellä, että huoleti saattoi kuulla tavallisen puheen. Bibikoff,
heidän ylipäällikkönsä, joka oli puettu kalliisiin turkiksiin ja
ratsasti hopeahelyihin hankitulla hevosella, ajoi joukkonsa etupäähän
ja alkoi puhua posmittaa. Kirjurini, joka taitaa jonkun verran heidän
kieltään ja joka oli siellä mukanani, tulkitsi minulle hänen sanansa.
Hän teki kaikenlaisia ivallisia kysymyksiä, että onko tässä koko
Suomen sotajoukko ja mitä varten me olemme siihen tien tukkeeksi
asettuneet. Hän oli ehdottavinaan välirauhaa, ettei verenvuodatus
muka kovin ylenpalttiseksi kävisi ja pyysi sen jälkeen saada juoda
minun maljani. Hänelle tuotiin viinaa pienellä tinakannulla, jonka
hän tyhjensi minun terveydekseni ja heitti sitten astian maahan koko
joukkokunnan nauraa rähistessä.
"'Vastamaljasi Iivana Bibikoff!' huusin minä ja hyppäsin samalla
hevosen selästä alas, komensin talonpojat sivulle ja siepaten palavan
luntun laukasin yhden nikha'an häntä kohti. No, siinä ei käynyt sen
hullummin kuin että äijä meni keskeltä miltei poikki ja mötkähti
alas satulasta. Samalla hetkellä antoivat tulta toisetkin nikha'at
sekä pyssymme, niin että kaikki muutkin päälliköt sekä kolme-,
neljäkymmentä alempiarvoista kieri hangessa. Vilauksessa olin minä
jälleen hevosen selässä ja huikean sotahuudon päästäen karahutimme
me viisikymmentä ratsumiestä kuin hurtat päälle. Odottamattomasta
kuulatuiskusta ja päällikköjensä kaatumisesta menetti vihollisjoukko
kaiken ällinsä ja tuossa tuokiossa olivat he sekaisin kuin
pyöräpäiset lampaat. Puolelle päivin ajoimme heitä takaa ja ainakin
puolitoistatuhatta hakkasimme heistä maahan sekä otimme kolmesataa
vankia. Mutta ainakin yhtä paljon he itse surmasivat toisiaan, sillä
takimmaiset meidän ahdistaminamme kävivät kuin hullut etummaisten
kimppuun, jotka eivät kyllin nopeasti antaneet heille tietä. Pari
kertaa he tosin yrittivät vastarintaa, mutta ratsumiesteni käydessä
sen tiukemmin päälle ja suksimiesteni ahdistellessa heitä kupeilta,
hajaantuivat he lopulta pieninä joukkokuntina joka ilmansuunnalle
Ennen iltaa heistä oli joka sorkka hävinnyt rajan taakse. Muutamia
vangeistani lähetin sen jälkeen niiden toisten joukkokuntien luo
kertomaan, miten pääjoukon oli käynyt Ja siitä oli seurauksena se,
että huomenissa nekin olivat kääntäneet nenänsä takaisin itää kohti.
Siinä koko lorun loppu!"
"Loistavin voitto, mitä tässä maassa lienee koskaan voitettu!"
huudahti Niilo Boije, joka silmät kiiluen oli seurannut Jöns
Maununpojan kertomusta. "Ajatelkaas, kuusisataaa miestä lyö pakoon
kolmetoista tuhatta! Maljasi, veli Jöns! Tästä pitää kuninkaan saada
nopeasti tieto."
"Mutta kuinka suuret olivat omat tappiosi?" kysyi Maunu Niilonpoika.
"He, neljä kaatunutta, minkä lisäksi kymmenkunnalla ratsu miehellä
lienee nahka sieltä täältä rikki. Mutta niiden korvaukseksi -- niin,
lähdetäänkö tässä ryypyn välissä katsomaan sotasaalistani, jotta
näkisitte, etten minä tässä istu päättömiä leksottelemassa."
He tulivat alas linnanpihalle, jossa rekien ympärillä kuhisi
iloisesti meluavia sotamiehiä. Jöns Maununpoika ryhtyi näyttelemään
voittosaalistaan ja selville kävi, että hän oli viholliselta
anastanut yhdeksänkolmatta lippua, viisisataa hevosta, parintuhannen
miehen asestuksen sekä parisataa kuormallista muonaa ja kaikenlaista
muuta tavaraa.
"Sinä olet totinen sankari, Jöns Maununpoika!" puhkesi Niilo Boije
sanomaan, kun he palasivat takaisin sisälle.
"Istuhan tuohon kuningastuoliin, niin kannamme sinua aluksi
juhlakulussa ympäri huoneen", jatkoi hän huoneeseen tultua.
Iloisesti remuten kantoivat he Jöns Maununpoikaa useita kertoja
ympäri huonetta. Ja sitten jatkettiin kemuja aamuun saakka. Koko
linnan väestö ja kaupungin porvarit viettivät sen yönseudun iloisessa
humussa ja kaikkien huulilla oli Jöns Maununpojan nimi.
Mutta ylen varovaiseksi ja epäluuloiseksi käynyt Kustaa-kuningas,
jolle voitosta toimitettiin pikainen viesti, ei ottanut sitä
uskoakseen, vaan kirjotti Maunu Niilonpojalle narisevan kirjeen,
jossa hän väitti Jöns Maununpojan voittoa kokonaan liiotelluksi
sekä varotti vasta päästämästä häntä omin päinsä vihollisten kanssa
mekastamaan. Suomessa sen sijaan osattiin Jöns Maununpojalle ja
hänen urotyölleen antaa täysi arvo ja tunnustus. Ja häntä usein
kutsuttiinkin sen jälkeen Kivennavan Leonidaaksi, joksi Klaus
Kristerinpoika oli hänet ristinyt noissa voiton kunniaksi vietetyissä
kemuissa.