Luopioita

Kollegion pienen sairashuoneen ikkuna oli hiukan raollaan ja

siitä tuulahti sisälle raikas kevätilma. Nähtävästi vaikutti

se virkistävästi huoneen ainoaan potilaaseen, joka oli noin

viidenkolmatta vuotias kaunismuotoinen nuorukainen. Hän lakkasi

hourimasta ja rynnistelemästä, maaten levollisesti ja tirkistellen

kuumeesta kiiltävin silmin vastapäisellä seinällä riippuvaa

ristiinnaulitun kuvaa.

Hänen hoitajansa, vielä nuorempi jesuittaveli, otti kirjan käteensä,

silmäsi sairasta ja ettei etäisenä kohuna kuuluva "ikuisen kaupungin"

melu häiritsisi hänen lukemistaan, siirsi hän pyöreäruutuisen

ikkunan kiinnemmäs. Sen tehtyään istui hän lavitsalle seinänviereen

ja syventyi tutkimaan "Pyhimysten kukkasia", jotka sata vuotta

aikaisemmin olivat veljeskunnan perustajan, Ignatius Loyolan,

elämässä saaneet aikaan niin ihmeellisen käänteen. Mutta tuskin oli

hän pari lausetta ehtinyt lukea, kun sairas keskeytti hänet lausuen

kovalla äänellä:

_"Magna est distantia inter Romam et Finlandiam... Illa me habet,

hanc desidero."_ [Pitkälti on Roomasta Suomeen... Edellisessä olen,

jälkimäistä ikävöin.]

Hoitajaveli katsahti ällistyneenä sairaaseen, luullen nuo

sanat hänelle tarkotetuiksi. Mutta sairaan kasvot olivat taas

arveluttavasti tulehtuneet ja sekavasti tirkisteli hän eteensä.

Ojentaen molemmat kätensä jatkoi hän läähättäen:

_"O Clara, Clara, mea pulcherrima et carissima Clara! Plenus est

animus meus te videndi, O Clara, virgo benedicta!"_ [Oi, Klaara,

Klaara, kaunein ja rakkahin Klaarani, sydämeni halajaa nähdä sinua,

sinä siunattu neito!]

Hoitajaveli, joka oli yrittänyt lukemistaan jatkamaan, höristi

korviaan. Mutta sairas jatkoi hetken kuluttua suomeksi ja melkein

huutamalla:

"Tahdon nauttia sinun lempesi suloutta, vaikka koko pyhimysten joukko

minua siitä kieltäisi. Tahdon salaa sinua syleillä, jollei minun

sallita julkisesti sinua vaimokseni sanoa."

Hoitajaveljen kasvot ilmaisivat pettymystä ja viekkaasti kysyi hän:

_"Quid dicis? Cur non latine loqueris?"_ [Mitä sanot? Mikset puhu

latinaa?]

Ja aivankuin uteliasta kaitsijaansa totellen jatkoi sairas puoleksi

laulavalla äänellä:

"Jam, dulcis amica, venito,

quam sicut cor meum diligo.

Intra cubiculum meum

ornamentis cunctis onustum.

-- -- -- -- --

Sine te non potero vivere;

jam decet amorem perficere."

[Jo tulen, armas ystäväni,

sa jota lemmin kuin omaa sydäntäni.

Käy sisään makuukammiooni,

jonka monet koristukset täyttävät.

-- -- -- -- --

Ilman sinua en voi elää:

on jo aika tehdä tosi lemmestämme.]

Sairas kavahti nyt istumaan, nauroi hurjasti ja alkoi juopuneen

äänellä hoilottaa:

"Magis quam ecclesiam

diligo tabernam,

ipsam nullo tempore

sprevi neque spernam."

[Enemmän kuin kirkkoa

rakastan kapakkaa;

sitä en ole koskaan

halveksinut enkä halveksi.]

Hoitajaveli pudotti kirjan lattiaan ja nousi kauhistuneena ylös.

_"Sile, impie!"_ [Vaikene, jumalaton!] -- huudahti hän ja teki

ristinmerkin.

Mutta kun sairas nauroi, huitoi käsillään ja jatkoi renkutustaan,

pakeni nuori jesuitta huoneesta. Hetken kuluttua hän kumminkin palasi

mukanaan vanhempi veli. Yhdessä laskivat he hänet pitkälleen ja

vanhempi ryhtyi suonta lyömään, nuoremman hillitessä sairasta.

Verenlasku tyynnytti potilasta ja kun hän vielä oli saanut

virvotusjuomaa sekä kääreen päähänsä, ummisti hän raukeana silmänsä

ja alkoi tasaisemmin hengittää.

Silmät pyöreinä kertoi nyt nuorempi kuiskaten, mitä sairas oli

puhunut, ja hetkisen tätä ääneti ja huulet supussa silmäiltyään sanoi

vanhempi:

_"Aliquid heretici in eo, neque mirabile, quod filius episcopi

lutherani. Ora pro eo."_ [Hänessä on vielä jonkun verran

kerettiläistä eikä kummakaan kun hän on lutherilaisen piispan poika.

Rukoile hänen puolestaan.]

Sen sanottuaan jätti hän huoneen. Yksin sairaan kanssa jäätyään teki

nuorempi ristinmerkin ja alkoi rukouskirjasta valittavalla äänellä

lukea:

_"Domine, ne in furore tuo arguas me..."_ [Herra, elä soimaa minua

vihassas...]

Luettuaan psalmin loppuun sekä kolmasti pater nosterin, teki hän

ristinmerkin sairaan yli ja lähti huoneesta.

Kun hän illalla palasi kynttilä kädessä, nukkui sairas vielä, mutta

heräsi kun valo sattui silmiin. Kuume näytti jättäneen hänet, sillä

hänen katseensa oli selkeä. Hoitajaveli ojensi hänelle kirjeen, jonka

hän oli tuonut mukanaan. Sen kuoressa oli osote:

_"Reverendissio D:no Erico Ericio juniori de Sorola, Unico et

carissimo filio etc. Roma, in Collegio germanico."_

* * * * *

Eerik Eerikinpoika Sorolainen nuorempi oli nykyään noin

viidenkolmatta vuotias. Käytyään Turun koulun oli hän oleskellut

jonkun aikaa Vesteroosissa tätinsä luona, joutuen lemmensuhteisiin

orpanansa Klaaran kanssa, sekä matkustanut sitten isänsä toivomusten

mukaan ja rahoilla runsaasti varustettuna Saksaan, missä hänen

tuli Rostockin ja Wittenbergin yliopistoissa jatkaa opintojaan.

Mutta elämä näissä lutherilaisuuden päämajoissa oli jo kangistunut

orthodoxian kaavoihin ja professorien ärtyneet kiistat siitä,

olivatko hyvättyöt ihmisen autuudelle vahingollisia vai edullisia

ja tuliko ehtoollisessa uskovaisen osaksi Kristuksen totinen

ruumis ja veri vaiko ainoastaan hänestä virtaava hengellinen

voima, kuten salakalvinistit väittivät, eivät voineet kauan nuorta

Sorolaista kiinnittää. Hän jätti Rostockin ja Wittenbergin kuivat

pergamenttiukot toistensa tukkaa vanuttamaan ja lähti miekka vyöllä

sekä aatelisjunkkarin samettijakkuun puettuna ratsastamaan kohti

iloista Puolaa, jossa nuoren Sigismund kuninkaan ympärillä oli paljon

muitakin suomalaisia ja ruotsalaisia ja joka kauniille, nautintoja

rakastavalle, kunnianhimoiselle ja lahjakkaalle nuorukaiselle oli

paljon otollisempi oleskelupaikka. Vaikka hänen isänsä, Eerik piispa,

ei ollutkaan mikään tunnustettu aatelismies, esiintyi nuori Eerik,

joka oli kiihkeä aristokraatti, ulkomailla aatelisena, sillä hän

väitti esi-isäinsä olleen unkarilaisia ritareita ja linnanpäälliköitä

sekä iso-isänsä sedän, erään Petrus Brandinuksen, Kaarle viidennen

aikana kaatuneen taistelussa turkkilaisia vastaan.

Krakovan iloinen ja kirjava elämä aukaisi hänen eteensä

mahdollisuudet kaikkeen siihen, mitä hän poikavuosinaan oli uneksinut

ja haaveillut. Täällä viivähti vielä kuin häipyvänä kangastuksena

keskiaikainen ritarielämä aseleikkeineen ja naisenpalveluksineen,

ja täällä oli myöskin toinen keskiajan laitos, uskonpuhdistuksen

iskusta uudelleen elpynyt katolinen kirkko paavillisine

legaatteineen, munkkeineen ja prelaatteineen loistavasti edustettuna.

Kiihkokatoliseksi kasvatetun Sigismundin ympärillä kehrättiin

laajakantoisia suunnitelmia pohjoismaiden saattamiseksi takaisin

katolisen kirkon äidilliseen helmaan, ja siinä oli työalaa sekä

miekan että sanan käyttäjille, ja nuorelle Sorolaiselle aukeni siis

kunnianhimoa kiihottavia näköaloja kahdellekin suunnalle.

Jonkun aikaa häilyi hän kahden vaiheilla, kuluttaen aikaansa

iloisissa nautinnoissa. Vallotusretken hengelliseksi etujoukoksi

valmistuneita, Braunsbergin, Thornin ja Rooman jesuittakouluissa

kasvatuksensa saaneita suomalaisia, kuten Johannes Jussoila, Petrus

Petrosa ja Valentius Thomae paistattelihe täällä kuninkaallisen

suosion loisteessa, ja tutustuminen näiden kanssa suuntasi Sorolaisen

kunnianhimoiset unelmat kirkon alalle. Sillä taholla hänellä aina

oli varma menestysmahdollisuus, kun sitä vastoin maallisella alalla

saattoi tuottaa vaikeuksia se seikka, että hänen aatelisessa

sukujohdossaan oli olemassa parin kolmen sukupolven mittainen

katkein ja kadehtijat siis helposti voivat saattaa koko hänen

aateluutensa epäilyksen alaiseksi. Mutta kirkko avasi aateliskirjaa

tiedustelematta ovet lahjakkaalle miehelle vaikka kardinaalin ja

paavin istuimille saakka. Sitäpaitsi veti katolilaisuus häntä jo

sinänsäkin puoleensa, sillä sen ulkonainen loisto ja madonnanpalvelus

tarjosivat hänen huikentelevalle ja aistilliselle mielelleen paljon

suurempaa tyydytystä kuin jäykkä ja alaston protestanttisuus.

Ja mikä vetovoima ja houkutus olikaan sellaisten pyhien miesten

kuin Benedictuksen, Fransiskuksen ja Ignatius Loyolan elämällä.

Kun kiinteästi kuvitteli yhtämittaista aistielämän kieltämistä,

huikaisevia paastoja, yövalvontoja ja itsekidutuksia, joiden

vaikutuksesta saattoi ihanissa näyissä nähdä lempeän Kristuksen

kylkihaavoineen ja suloisesti hymyilevän Neitsyt Maarian, niin

silloin häipyivät kalpeina mitättömyyksinä varjoon maallisen

ritarielämän tarjoamat ilot ja mainetyöt. Sellaisena huumauksen

hetkenä hän kerran sitten lankesi polvilleen Neitsyt Maarian eteen ja

ihanaa liikutusta tuntien pyysi päästä hänen ritarikseen.

Krakovassa olevista suomalaisista kiintyi hän lähinnä Valentinus

Tuomaanpoikaan, joka oli Sigismundin hovirunoilija sekä lähes

parikymmentä vuotta Sorolaista vanhempi. Hän oli syntynyt

Karjalohjalla, käynyt koulua Turussa sekä sitten aitosuomalaista

seikkailuhaluaan noudattaen kulkeutunut Saksaan ja Braunsbergin

jesuittakollegiossa kääntynyt katolisuuteen. Wilnon yliopistossa

ollessaan oli hän alkanut harrastaa runoutta ja kun vasta Puolan

kuninkaaksi valittu Sigismund, johon eri tahoilla kiinnitettiin

niin suuria toiveita, saapui 1589 mainittuun kaupunkiin, oli

Valentinus Thomae tervehtinyt häntä "suomalaisilla rytmeillä" ja

latinankielisillä distikoneilla. Tällä oli hän saavuttanut kuninkaan

suosion sekä päässyt hoviin kaunopuhujaksi ja runoilijaksi. Hän oli

täydellinen tunneihminen sekä sukulaishenki Sorolaiselle. Heistä tuli

pian läheiset ystävät ja Valentinuksen kehotuksesta päätti Sorolainen

lähteä Roomaan opintojaan jatkamaan sekä valmistumaan hengelliseen

säätyyn.

Annettuaan isälleen karttelevia tietoja tarkotusperistään lähti hän

matkaan Ranskan kautta, nähdäkseen samalla maailmaa mahdollisimman

laajalti. Vaikkei hän vielä ollutkaan julkisesti katolisuuteen

kääntynyt, harrasti hän jo sentään katolilaisia menoja paastoten ja

rukoillen taivaallista neitsyttä, jonka hän oli valinnut erikoiseksi

suojelijakseen. Innostuttuaan itsekieltäymyksiin saattoi hän siinä

mennä sangen pitkälle, ollen toisinaan päiväkausia mitään nauttimatta

ja rukoillen yhtenä päivänä läpi satakuusikymmentäviisi helmeä

sisältävän rukousnauhansa. Sellaisten ponnistusten jälkeen tunsi hän

harvinaista kasvamista ja sisäistä voimistumista sekä saattoi silloin

nähdä loistavan päämääränsä aivan käden ulottuvissa.

Mutta liian kireälle pingotettu jousi laukesi ja hymyilevään

Provenceen tultuaan lankesi hän suinpäin aistillisuuteen.

Hänen yöpyessään erääseen luostariin viettivät munkit kuten

koko seurakuntakin iloisia viininkorjuukemuja. Kun iltamessun

jälkeen oltiin refektooriossa illallisaterialla, päästivät munkit

etelä-ranskalaisen luonteensa valloilleen. Yleinen ilo ja keveä

mieliala tarttui Sorolaiseen kuin tuli tappuroihin ja hän tyhjensi

maljan toisensa jälkeen kuohuvaa rypälenestettä. Laskettiin keveitä

sukkeluuksia ja yhtäkkiä alkoi joku laulaa vanhaa renkutusta: _"Magis

quam ecclesiam diligo tabernam"_, jota Sorolainen nyt houreissaan

oli toistanut. Laulu seurasi toistaan ja kun kunnianarvoisa apotti

oli kannettu omalle vuoteelleen, pälkähti nuorempien päähän ruveta

vanhaa "narrinjuhlaa" viettämään. Sorolainen telmäsi täydestä

sielustaan mukana ja joku ehdotti tuota iloista pohjoismaalaista

piispaksi. Se hyväksyttiin ilohuudoilla, hänen päähänsä pistettiin

paperista kierretty hiippa, käteen työnnettiin koukkupääsauva,

toiseen viinimalja, munkit järjestyivät kulkueeksi hänen jälkeensä

ja iloisesti hoilaten mennä huojuttiin luostarin kirkkoon. Vallaton

joukko sijottui kuoriin, Sorolainen työnnettiin saarnastuoliin

ja häntä huudettiin saarnaamaan. Ja hän saarnasi, tekstinään

sanat: "Minä janoon." Ihmisten oli määrä juoda viiniä eikä vettä

niinkuin hevoset ja aasit, sillä sanoohan profeetta: älkäät olko

niinkuin hevoset ja aasit. Ja riemuhuutojen kaikuessa tyhjensi hän

viinimaljansa.

Kun hän viimeinkin selvisi Provencen seikkailuista, jatkoi

hän kurjana syntisenä matkaansa Roomaan alkaen katumus- ja

kieltäymisharjotukset aivan alusta. Collegium germanicumiin otettiin

hänet, protestanttisen piispan poika, avosylin vastaan ja innolla

antausi hän nyt opinnoihin. Sikäli kuin viimeinen kuperkeikka jäi

ajassa taaksepäin ja hänen kaikista aistinautinnoista eristynyt

elämänsä kollegiossa kohotti hänen siveellistä tuntoaan, alkoi

loistava päämäärä taas kangastaa hänen edessään ja eräänä sisällisen

nousun hetkenä kirjotti hän isälleen pitkän kirjeen, tunnustaen

kääntyneensä katoliseen uskoon, puhuen kunnianhimoisista unelmistaan

ja vieläpä haltioissaan kehottaen vanhaa, paljon kokenutta isäänsäkin

palajamaan katolisen kirkon helmaan. Lisäksi oli hän isäänsä

kehottanut muistamaan olevansa vanhaa aatelia, pitämään arvostaan

kiinni ja asettumaan tavallisten aatelismiesten yläpuolelle, sillä

piispoja on Suomessa vain yksi, mutta aatelismiehiä tusinoittain ja

mitä on hänen, piispan, rinnalla "joku Hevonpää tai Svinhufvud".

Mutta oltuaan pari vuotta kollegiossa alkoi häntä vaivata koti-ikävä

ja toisinaan saattoi hän jo katua koko katolisuuteen kääntymistään.

Kotonahan hän olisi voinut hankkia vahvistuksen sukunsa vanhalle

aateluudelle ja mennä Kaarlo kuninkaan palvelukseen sekä naida

Klaaran, joka sekin oli hänelle nyt mahdotonta. Mutta sitten hän

taas antausi mitä ankarimpiin katumustöihin, ripitti itsensä,

paastosi ja valvoi ja luuli toisinaan näkevänsä edessään lempeästi

hymyilevän Neitsyt Maarian. Mutta usein tuo taivaallinen madonna

saikin hänen mielikuvituksessaan yhtäkkiä Klaaran piirteet ja hänen

hurmionsa kohosi silloin huippuunsa, kunnes hän huomasi sen perkeleen

kiusaukseksi ja alkoi entistä ankarammin katumusta harjottaa.

Jo Krakovasta lähtiessään oli hän päättänyt karkottaa sydämestään

Klaaran ja katkaista kaiken yhteyden hänen kanssaan, mutta sen

toimeenpano kävi yli hänen voimiensa ja kerran hän sitten, tulisen

kaipuun rintaa polttaessa, kirjotti Klaaralle pitkän ja kiihkeän

kirjeen ilmottaen tahtovansa häntä vielä kerran syleillä, vaikkapa

sen sitten täytyisi luvattomastikin tapahtua.

Kun hän oli päättänyt sekä filosofiset että teologiset opintonsa

kollegiossa, kirjotti hän toisen kerran isälle pyytäen kahtasataa

florinia matkarahoiksi, sillä hän tahtoi tulla nyt kotona käymään.

Ja kaikkia kokemiaan muistaen sekä samalla isän, äidin ja siskojen

muodostamaa piiriä kotoisen takkavalkean ääressä, huudahti hän

kirjeessään intomielin: _"Satis diu vidi, audivi, tacui: visa jam

monstrare, audita referre et loqui tandem utinam in patria liceat!"_

[Tarpeeksi kauan olen nähnyt, kuullut ja vaiennut: oi jospa saisin jo

kotona kertoa näkemiäni ja kuulemiani!]

Rahoja odotellessaan tahtoi hän vielä yhtä ja toista opiskella.

Riittipä hän kirjeen loppuun uhkauksenkin, että jollei hän rahoja

saa, ei hän luultavasti koskaan enää palaa kotiin ja silloin

menevät isän siihenastisetkin uhraukset hukkaan. Kun vastausta ei

kuulunut, kirjotti hän vielä isänsä ystävälle, piispa Olaus Stephani

Bellinukselle Vesteroosiin pyytäen tämän välitystä saadakseen isältä

mainitun summan, jonka hän välttämättä tarvitsi. Kaikki kieltäymykset

unhottaen huudahti hän kirjeessään ylpeästi: _"Nec pedes proficisci

ullo pacto sustineo, nec volo, nec decet, nec debeo."_ [Ja jalan minä

en kykene millään mokomin matkustamaan, enkä minä tahdokaan, se ei

sovi enkä ole siihen velvollinen.]

Isän vastausta ja rahalähetystä odotellessaan heittäysi hän taas

intohimonsa koko kiihkolla hartaudenharjotuksiin ikäänkuin päättäen

kerta kaikkiaan väkirynnäköllä voittaa pyhyyden maineen. Useita

päiviä paastottuaan vietti hän kokonaisen yön kirkossa taivaallista

suojelijatartaan rukoillen ja oli aamulla lähes tajuttomassa tilassa.

Ankarassa kuumeessa oli hän jo viikonpäivät maannut, kun nyt hänen

houreesta selvitessään saapui viimeinkin isän vastaus lähes vuosi sen

jälkeen kun hän edellisenä Pyhän Johannes Baptistan päivänä 1607 oli

lähettänyt rahanpyyntikirjeensä.

* * * * *

"Kadonnut, mutta silti rakas, ainokainen poikani", luki hän kirjeen

otsikosta. Sanat olivat suomeksi ja samoin näytti olevan koko

kirjekin. Hänen sydämensä rupesi rajusti lyömään ja hän tunsi päätään

huimaavan äkillisestä veren pakkautumisesta. Laskien kirjeen rintansa

päälle ummisti hän hetkiseksi silmänsä ja koetti koota ajatuksiaan

siitä sekavasta mielikuvien pyörteestä, jonka nuo sanat ja varsinkin

niiden kieli hänessä panivat liikkeeseen. Isä oli aina ennen

käyttänyt kirjeissään latinaa kuten hänkin. Suomenkieli kirjeestä löi

niin omituisesti häntä vastaan ja ikäänkuin väänsi hänen mieltään.

Se tuli kuin vastatuulahduksena hänen katolilaisille unelmilleen ja

sellaiseksi oli isä sen varmaan tarkottanutkin. Sitäpaitsi herätti

tuo kotoinen kieli, jota hän ei ollut vuosikausiin kuullut, joukon

unhossa maanneita mielikuvia.

Hän avasi taas silmänsä ja ryhtyi hitaasti kuin muistelemalla

lukemaan kirjettä. "Turhaan olen sinun kirjeistäsi odottanut

katuvaista mieltä", kirjotti isä, "Sillä olin vasta sitten päättänyt

kääntyä sinun puoleesi. Sinä et näytä edes käsittävänkään mitä

sinun uskosta luopumisesi merkitsee yksin jo meille, maallisille

vanhemmillesi. Meille, sanoin minä, vaikka täällä on enää yksi,

nimittäin harmaapäinen isä, suremassa kadonnutta poikaansa. Tokko

lienet kuullut jo, että äitisi on muuttanut iäisyyden maille?

Suru sinun takiasi joudutti hänen lähtöään -- ja hänen viimeinen

huokauksensa Jumalan tykö oli, että hän armossaan johdattaisi sinut

eksyksistäsi kotiin."

Sanat himmenivät ja särkyivät nuoren Sorolaisen silmissä ja

väkivaltaiseen itkuun purskahtaen pudotti hän kirjeen kädestään.

Hoitajaveli, joka oli jäänyt huoneeseen, kavahti taas seisoalleen ja

katseli häntä neuvotonna.

Äiti kuollut! Hän ei ollut sitä kuullut, ja nuo sanat kajahtivat

hänelle kuin tuomiokello. Mitä hän olisikaan nyt antanut, jos kaikki

olisi saanut ennalleen ja hän olisi entisenä "pikku Eerikinä"

saanut olla kotona äidin luona. Ottaessaan kaikki asiat kevyesti ja

ryhtyessään ratkaiseviin tekoihin tunnekuohun vallassa, ei hän ollut

koskaan tullut lähemmin ajatelleeksi, miten hänen kääntymisensä ennen

kaikkea äitiin vaikuttaisi.

Niinköhän äiti todellakin on eronnut tästä elämästä siinä

vakaumuksessa, että hänen ainoa poikansa on eksyksissä? Hänen

mieleensä kohosi elävänä eräs pikku muisto lapsuuden ajoilta. Hän oli

äidin kanssa kesällä vierailemassa sedän luona Laitilan pappilassa.

Muutamana päivänä juoksenteli hän ruispeltojen välissä kukkia

poimimassa. Silloin kuului rukiin takaa äidin ääni, joka kutsui

häntä. Hän kyyristyi pientarelle ja oli hiljaa. Yhä hätääntyneemmällä

äänellä huuteli äiti: -- Eerik, Eerik, missä sinä olet? ja hän vain

kyyristyi alemmas ja nauraa hihitti. Viimein löysi äiti hänet, sulki

vapisten syliinsä, suuteli ja torui sekaisin ja oli niin iloinen kuin

olisi hän kuoleman kidasta poikansa pelastanut.

Hän ei saanut ajatuksiaan irti äidistä ja yhä uusi nyyhkytys

puistatti häntä. Kun hoitajaveli viimein puhutteli häntä arasti

ja osaaottavasti, havahtui hän ja pääsi sen verran mielialastaan

irtautumaan, että kykeni kirjeen lukemista jatkamaan.

"Olen siis nyt yksin Birgitta siskosi kanssa", kirjotti isä, "ja

entistä raskaammin painaa edesvastuullinen piispanvirka hartioitani.

Usein olen huoaten valittanut Jumalalle, miksi hän juuri minut,

vähäisimmän ja heikoimman palvelijoistaan, on valinnut tähän

raskaaseen virkaan tänä aikana, jolloin Suomen seurakunnan on ollut

purjehdittava niin monien salakarien läpi. Vaikka Jumala tietää,

että vointini olen tehnyt varjellakseni laumaa susilta, niin pelkkää

nurjuutta, epäluuloa ja vihaa olen osakseni saanut niin ylempäin kuin

alempainkin puolelta. Kuinka hartaasti olenkaan kaivannut uskollista

apumiestä raskaassa työssäni ja siihen olin juuri sinua, rakas

poikani, ajatellut ja se oli äitivainajasikin hartain toivo. Mutta

Jumala on nähnyt hyväksi vielä tämänkin painon päälleni panna, sillä

huikentelemisellasi sinä et ole ainoastaan vanhalta isältä apuasi

riistänyt, vaan saattanut hänet epäluulonalaiseksi vallanpitäjäin

silmissä."

Hän kuuli selvästi korvissaan isän äänen. Se oli särähtelevä

ja katkera. Sillä äänellä puhui hän aina, kun hän äärimmilleen

kiusattuna ja huomatessaan, ettei rauhaa enää kunniallisilla ehdoilla

voinut säilyttää, nousi vastarintaan. Hän muisti nyt elävästi, kuinka

isä kerran sillä tavoin esiintyen oli hämmästyttänyt itse marski

Klaus Flemingin, joka tuli isän luo Ja törkeästi käyttäytyen esitti

joitakin papistoa koskevia mahdottomia vaatimuksia. Ja muistaessaan

muutamia ylimielisiä kohtia omista, isälle lähettämistään kirjeistä,

rupesi häntä hävettämään. Kuin omaa tuomiotaan tarkastellen luki hän

edelleen:

"Rakas poikani, sinä puhut paljon aatelisesta syntyperästäsi ja

neuvot minua asettamaan itseni lähimmäisteni yläpuolelle. En tiedä,

ovatko silmäni jo niin heikontuneet, mutta mitään kerskaamisen

syytä minä en näe siinä, että jotkut esi-isämme ovat ehkä Unkarissa

olleet ritareita ja linnanpäälliköitä, sillä sellaiset käyttävät

niin harvoin valtaansa Jumalan kunniaksi ja lähimäistensä hyväksi,

kuten sen tiedät hyvin Klaus herrasta ja monesta muusta. Ovatko

esi-isäni olleet unkarilaisia ritareita vai kunniallisia Suomen

talonpoikia, sen asian minä jätän sillensä. Yksi minulle vain on

tärkeätä: seisoa uskollisesti sillä sijalla, johon Jumala on minut

määrännyt, ja kantaa vähäinen korteni siihen kekoon, jonka nuo jalot

miehet Agricola ja Juusten ovat alulle panneet. Siinä tarkotuksessa

olen nämä kuluneet vuodet kirjottanut suomenkielistä postillaa, jonka

toivon kansalleni olevan vähäiseksi lohdutukseksi ja valistukseksi."

Edelleen kertoi isä hänen orpanansa ja entisen leikkitoverinsa

Laitilan pappilasta, Ericus Gregori'n, valmistuneen papiksi ja

auttelevan häntä vaikeissa virkatehtävissä. Rahaa ei isä sanonut

voivansa lähettää, sillä nykyään oli hän melkein puilla paljailla

saatuaan katolilaisuudesta ja sigismundolaisuudesta aiheettomasti

epäiltynä maksaa vankeuden lisäksi raskaita sakkoja sekä

autettuaan niitä monia suomalaisia perheitä, jotka Kaarlo herttuan

verituomioiden kautta olivat vielä suurempaan hätään joutuneet kuin

hän. Sitäpaitsi oli hänen laajassa hiippakunnassaan monessa paikkaa

sekä sisällisten että ulkonaisten sotien jäleltä suuri köyhyys, ja

minkä piispankymmenyksiä kertyi, oli niitäkin vaikea rauhattoman ajan

takia saada Danzigiin tai Lyypekkiin myytäväksi. Mutta isä toivoi

hänen omin apuinsakin suoriutuvan, muistuttaen kuinka hän itsekin

ulkomailla opiskelemassa ollessaan oli pitkiä matkoja jalkaisin

kulkenut.

Isän kirjeessä oli jotakin niin masentavaa ja alas repivää. Hän tunsi

kuin kokoon kutistuvansa ja jähmettyvänsä. Vaistomaisesti ojensi hän

kätensä rukousnauhaa kohti, joka riippui sängyntolpassa, mutta laski

sen kiiruusti entiselle sijalleen, kääntyi siihen selin ja vetäen

peitteen korvilleen koetti kuin joltakin piiloutua.

* * * * *

Oli iltapäivä elokuun lopulla. Ilma oli painostava ja lenseä,

taivaanrannalla raskaina roukkioina lepäävissä pilvissä välähteli

pitkiä salamoita ja kuului etäistä ukkosen jyminää. Jesuittaveljen

pukuun puettu Ericus Erici junior taivalsi pölyisin jaloin, kumarana

ja väsyneenä likaista maantietä. Ennen rajuilman tuloa piti hänen

ehtiä Krakovaan, jonka tornit näkyivät jo etäältä.

Viikko sen jälkeen kuin isän kirje saapui oli hän noussut

sairasvuoteelta. Palaava terveys ja Italian kevät olivat taas

nostaneet hänet entiseen mielialaansa. Isä pitää minua eksyneenä,

mutta voikin olla niin, että isä on eksyksissä ja minä olen

löytänyt totuuden, sillä katolinen kirkkohan on paljon vanhempi ja

protestantit ovat luopioita, oli hän päätellyt. Äiti oli surrut

itsensä kuoliaaksi siinä uskossa, että hänen poikansa on joutunut

harhaan, mutta nyt oli äiti Vapahtajan ja Neitsyt Maarian luona,

tiesi totuuden ja iloitsi pojastaan. Ja kun hän oli taas Pietarin

kirkossa hartaasti rukoillut pyhää neitsyttä, oli hänelle äkkiä

tullut sellainen tunto, että hänen on matkustettava isän luo ja

taivutettava hänet ainoan autuaaksi tekevän kirkon kuuliaisuuteen.

Samalla saa hän äidin haudalla rukoilla hänen puolestaan ja sitten

palaa hän Puolaan tai Roomaan odottamaan, kunnes tulee tilaisuus

koko Suomen käännyttämiseen. Pyhä Neitsyt oli kuin hyväksyen

hymyillyt hänelle ja niin hänestä oli yhtäkkiä alkanut näyttää varsin

mahdolliselta kulkea kotimaahan ilman kahtasataa florinia. Hän oli

vihityttänyt itsensä papiksi ja lähtenyt jesuittaveljen puvussa

taivaltamaan Wienin, Krakovan ja Danzigin kautta kotimaata kohti.

Juhannuksen tienoissa oli hän lähtenyt matkaan ja nyt läheni hän

Krakovata. Vaivaloisesti oli matka kesähelteellä käynyt, mutta

ponnistuksissa ja kieltäymyksissä oli hän taas tuntenut sisällistä

kasvamista ja lujittumista. Hän oli vaeltanut tietään _fronte serena,

lingua parca, mente clausa, omnibus fidus, nemini fidens_ [selkein

otsin, niukoin kielin ja suletuin mielin, kaikille ollen luotettava,

mutta itse ei kehenkään luottaen], kuten hän oli ohjeekseen asettanut.

Usein hän ollessaan taipaleella nälästä ja väsymyksestä

uupumaisillaan oli hoputtanut itseään sanoilla: _pati quam plurima,

pati, id tantum magnos efficit viros._ [Kärsi, kärsi, se ainoastaan

tekee suuria miehiä.]

* * * * *

Vasta monien kyselyjen ja etsintöjen jälkeen löysi hän kaupunkiin

tultuaan vihdoinkin Valentinus Tuomaanpojan vaatimattoman asunnon.

Hän ei ollut enää hovissa runoilijana, vaan toimi apulaisopettajana

muutamassa koulussa. Sigismund oli saanut liukaskielisempiä

ylistyspuhujia ja vanhoilla päivillään oli Valentinus saanut

kadehtijain tieltä syrjään vetäytyä.

Sorolaisen sisään astuessa istui hän pöydän ääressä jonkun kirjan yli

kumartuneena. Nähdessään nuoren ystävänsä kuvastui hänen kasvoillaan

liikutus ja hämmästys, ja hämmästyneeksi tunsi Sorolainenkin itsensä

nähdessään kuinka Valentinus oli sitten viime näkemän vanhentunut ja

käynyt kyyryiseksi.

Liikutettuina syleilivät he toisiaan.

"Entisen iloisen hovirunoilijan sijasta löydät sinä täällä hylyksi

joutuneen ukon", sanoi Valentinus ystäväänsä tarkastellen.

Hän kertoi hovista pois joutumisensa ja jatkoi:

"Mutta paljon näytät sinäkin kokeneen. En ollut ensin sinua

tunteakaan tuossa puvussa, kun lisäksi olet vanhentunut ja laihtunut.

Mutta kerrohan matkoistasi ja olostasi Roomassa."

Kun Sorolainen oli tehnyt selkoa omista vaiheistaan, olivat

he pitkään ääneti ja kuuntelivat kuinka raskaat sadepisarat

rummuttelivat ikkunaa. Vihdoin virkkoi Valentinus ikäänkuin

arastellen:

"Etkö sinä koskaan ole mielessäsi soimannut minua?"

"Mistä niin?" kysyi Sorolainen ihmeissään.

"Siitä, että minä silloin yllytin sinua katolilaisuuteen kääntymään

ja Roomaan matkustamaan, vaikka minun olisi vanhempana miehenä tullut

neuvoa sinua kotimaahan palaamaan. Usein olen sinua muistaessani

syyttänyt siitä itseäni."

"Kuinka, luuletko sinä ettei Jumala olisi minua sinuttakin johtanut

katolisen kirkon kuuliaisuuteen?" kiivastui Sorolainen ja ponnahti

seisomaan.

Mutta Valentinus huomasi kuinka väkinäistä hänen kiivautensa oli ja

jatkoi tyynesti:

"Ennen kaikkea tuntuu se minusta pahalta kovia kokeneen isäsi takia.

Oletko sitä koskaan ajatellut?"

Se sattui arkaan paikkaan, mutta Sorolainen tahtoi kaikin mokomin

säilyttää sen eheydentunnon, jonka voimalla hän oli Roomasta saakka

tänne vaeltanut ja aikoi eteenpäinkin vaeltaa. Hän sanoi:

"Isäni on minut kyllä vielä käsittävä. Minä olen juuri matkalla häntä

käännyttämään, ja sitten alkaa koko Suomen käännytys. Vai oletko

unhottanut mitä me täällä Krakovassa puolikymmentä vuotta sitten

suunnittelimme?"

"Kyllä ne muistan... hm! Kyllä me iäkkäät miehet olemme sentään

olleet lapsellisia... ja vakavan työn sijasta pieksäneet tuulta.

Kyllä ne muistan, ne silloiset, kuinka täällä suunnitelmia tehtiin,

innostuttiin, huudettiin ja huidottiin aivankuin maailman vallotus

olisi ollut kysymyksessä. Ja mitä on saatu aikaan? Ei mitään! Sillä

aikaa kuin me suunnittelimme ja haaveilimme, ovat tapaukset kulkeneet

omia teitään ja kulkeneet päinvastaiseen suuntaan kuin mitä me

uneksimme. Suomea käännyttämään! Etkö sinä sitten tunne viime vuosien

tapauksia, että Sigismundilla ja katolisella kirkolla ei enää ole

mitään tekemistä Suomessa paremmin kuin Ruotsissakaan?"

"Tiedän kyllä, että verikoira Kaarle on anastanut Ruotsin kruunun,

mutta mikä estää sitä takaisin vallottamasta?"

"Takaisin vallottamasta, niinpä kyllä, mutta kuka sen vallottaa

takaisin, minäkö vai sinä?"

"Sigismund, sen oikea omistaja!"

"Sigismund!" ja Valentinus naurahti ylenkatseellisesti. Hänen

äänessään oli alunpitäin ollut alakuloisuuden alla katkera sävy, joka

nyt pääsi yhä enemmän voitolle, kun hän jatkoi:

"Se tahdoton vetelyskö, naisten ja munkkien hempu? _Rex crastinus!_

Kolmattakymmentä vuotta on hän nyt jo kantanut Puolan kruunua eikä

sillä ajalla saanut mitään aikaan, ei pienimmässäkään asiassa

toteuttanut sitä mitä häneltä odotettiin. Sillä aikaa kuin hänen

setänsä on yötä päivää toiminut, on hän vain lojunut patjoilla

naisten seurassa ja kuunnellut imarteluja. Silloin kuin Suomi vielä

kannatti häntä, ei hän sormeaankaan liikauttanut suomalaisten

auttamiseksi. Ja samoin on hän kaikki puoluelaisensa jättänyt

avuttomina vihollisen haltuun. Oletko esimerkiksi kuullut Johannes

Jussoilan kohtalosta?"

Sorolainen pudisti päätään ja Valentinus kertoi:

"No niin, hän joutui Pernussa Kaarlen vangiksi ja vietiin

Tukholmaan. Hän olisi päässyt vapaaksi tuhannen taalerin hinnasta,

mutta niin paljon ei kuningas Sigismund saanut aikuiseksi entisen

hovisaarnaajansa hyväksi. Nyt äskettäin olen kuullut, että pater

Jussoila on kuollut vankeudessa."

Kun Sorolainen ei puhunut mitään, jatkoi Valentinus melkein ilkeästi:

"Entä Petrus Petrosa, oletko hänestä kuullut? No niin, hänet

vangittiin myös ja mestattiin Örebrossa julmalla tavalla. Kerrotaan,

että häneltä kiskottiin sydän rinnasta ja viskattiin suuhun."

Kasvot tuskallisesti väännyksissä tarkasteli hän minkä vaikutuksen

hänen sanansa tekisivät Sorolaiseen. Tämä seisoi ääneti, allapäin ja

kalpeana Valentinus puhui edelleen:

"Ja samanlainen kohtalo uhkaa jokaista katolilaista ja

sigismundilaista, joka joutuu Kaarlen käden ulottuviin. Mene sitten

ja vallota Suomi takaisin katoliselle kirkolle! Ja mitä varten

vallottaa? Ettäkö laiskat munkit tulisivat vielä aatelisten lisäksi

kansan niskoille ja kirkoissa alettaisiin suomenkielen sijasta

latinaa höpistä?"

"Mitä, onko se Valentinus Thomae, jonka kanssa minä puhun vai

kerettiläinenkö minun edessäni on?" keskeytti hänet Sorolainen

kiivaasti.

"Elähän kiivastu", sanoi Valentinus nyt paljon tyynemmin, "kyllä minä

katolilainen olen ja sellaisena kai kuolenkin, mutta yhtä ja toista

olen viime aikoina yksinäisyydessäni ajatellut ja monessa asiassa

olen silmäni auki saanut. Ja tunnustan sen suoraan, että olen monesti

katunut lutherilaisuudesta luopumistani, jolla katkaisin paluun

isänmaahani. Sinne minä yhä hartaammin ikävöin, mutta täällä minun

täytyy viimeiset vuoteni elää ja täällä kuolla. Ja miksi hyväksi?

Elämäni on kulunut hukkaan tyhjissä haaveissa ja suuruusunelmissa.

Näkyväistä ei ole muuta kuin joukko runoja ja niistäkin useimmat

vetelän patjakuninkaan ja narrin ylistykseksi. Jos olisin pappina

kotipitäjässäni Karjalohjalla, kuten ensimäinen lapsuusunelmani oli,

ja siellä sinun isäsi tavalla tehnyt hiljaista työtä oman kansani

hyväksi, niin tyytyväisenä voisin nyt katsahtaa menneeseen elämääni."

Hän puhui harmaalla äänellä, enemmän itsekseen kuin Sorolaiselle,

joka omituista raukeutta tuntien oli uudelleen vaipunut istumaan.

"Jos minä aikanani jouduinkin valheellisten unelmain uhriksi", jatkoi

Valentinus, "niin se ei ole niinkään ihmeellistä, sillä näyttihän

silloin nuoren Sigismundin mukana alkavan uusi aika, mutta se

minusta on ihme, että yhä vielä joutuu nuoria suomalaisia samoille

harharetkille, vaikka turha olisi pitänyt jo nähdä turhaksi. Ja mitä

isät saavat aikaan, sitä koettavat pojat alas repiä. Sinä et ole

ainoa suomalaisen piispan poika, joka kulet näillä tein. Tiennetkö,

että myöskin entisen Viipurin piispan Paavali Juustenin poika,

Kaspar, on kääntynyt katolilaiseksi? Hän on täällä kuningattaren

hovikappalaisena. Hm! Puuttuisi vain että Agricolankin poika olisi

täällä Sigismundin hovia koristamassa ja Suomen käännyttämistä

uneksimassa. Mutta onneksi hän sentään on kulkenut isänsä teitä ja

se minulle antaa hitusen toivoa siitä, etteivät suomalaiset ole

aivan häviöön tuomittu heimokunta, joka kokonaisuudessaan saisi

meidän muutamain tavalla kanteleensa vieraalla rannalla pajunoksiin

ripustaa. Mutta sellaista rautapiiskaa kuin Ruotsin Kaarle he kyllä

monestikin vielä tarvitsevat, ennenkuin oppivat omin jaloin käymään

ja käymään oikeita luonnon luomia teitä."

"Ja sinä julkeat puolustaa sitä kerettiläistä verikoiraa!" huudahti

yhtäkkiä Sorolainen, joka nyt väkirynnäköllä tahtoi päästä ystävänsä

sanain vaikuttamasta masentuneisuudesta sekä kohota yli särkyneen

mielialan.

"En häntä puolusta", vastasi Valentinus, "sillä tyly ja julma mies

hän on, mutta sittenkin, en voi olla tuntematta häntä kohtaan miehenä

enemmän kunnioitusta kuin hänen saamatonta veljenpoikaansa kohtaan.

Julma hän on ja Suomelta hän verituomioillaan on lyönyt pään pois.

Kasvaneeko sitten enää uutta tilalle? Mutta jos kasvaakin, ei sitä

Sigismund kasvata..."

"En olisi uskonut sinusta tuollaista kerettiläistä tulevan" -- koetti

Sorolainen itseään kiihdyttää.

Valentinus hymähti surullisesti ja sanoi:

"Tuskin sinä itsekään uskot noita kerettiläistuomioitasi, tuskin

sittenkään, vaikka minä sanoisin, että semmoiset miehet kuin Luther

ja Agricola ovat paljon enemmän kuin kymmenen laiskaa paavia ja yhtä

monta luostarillista irstaita munkkeja."

Sitä sanoessaan kävi hänen äänensä taas hieman ilkeäksi ja

ärsyttäväksi.

"Jumala sinun sieluasi valistakoon, onneton!" lausui Sorolainen

väkinäisen juhlallisesti, nousi ja poistui huoneesta.

Valentinus Tuomaanpoika painoi päänsä käsiin ja jäi istumaan

pimenevään huoneeseensa, jonka lyijypuitteisia akkunaruutuja sadevesi

valeli.

* * * * *

Sorolainen tunsi itsessään jotakin katkenneen eikä hän saanut sitä

enää vireeseen. Entiseen intoon ja varmuuteen ei hän enää tuntenut

voivansa kohota. Heti seuraavana aamuna oli hän Krakovasta lähtenyt

matkaansa jatkamaan ja oli nyt puolitaipaleella mainitun kaupungin ja

Thornin välillä. Matka sujui yhä hitaammin. Rahaa hänellä ei ollut

enää ollenkaan ja suurimman osan taivalta oli hän tullutkin toimeen

luostarien ja pappilain vierasvaraisuudella. Nyt hän ei ollut kahteen

päivään syönyt mitään, sillä Krakovasta lähtien oli omituinen arkuus

pidättänyt häntä mihinkään poikkeamasta. Aivan nääntymäisillään

laahusti hän jonkunlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä eteenpäin.

Iltapäivällä alkoi rankasti sataa. Hän oli tuotapikaa läpimärkä,

vilu alkoi puistattaa ja päätä pyörrytti. Jalat tahtoivat väkisinkin

kieltäytyä tottelemasta.

Eräälle kummulle päästyään näki hän virstan päässä edessään pienen

kaupungin tai kylän, jonka laidassa näytti olevan jonkunlainen

luostari. Mutta hän tunsi, ettei hän jaksa sinne saakka kävellä.

Välinpitämättömästi istui hän kivelle tien viereen, antoi sateen

vapaasti valella itseään ja tunsi kuinka hänessä taas syttyi kuume.

Hän ei ajatellut mitään, tirkisteli vain ruohonkortta jaloissaan.

Alkoi jo ilta pimetä ja pilvet valuivat yhä vettä. Sorolainen

havahtui siitä, että kaksi ratsastajaa pysähtyi hänen eteensä.

Hetkisen heitä tirkistellään tajusi hän hämärästi, että toinen

ratsastajista oli pappispukuinen, nuorenpuoleinen mies. Se tervehti

häntä latinaksi ja kysyi osaaottavasti, oliko hän sairas. Sitten

käski hän seuralaisensa, joka puvustaan päättäen oli palvelija,

astua alas satulasta, kehottaen Sorolaista nousemaan hänen

tilalleen, ajaakseen sitten yhdessä luostariin. Vaikka palvelija

auttoi, oli hänen kuitenkin mahdoton päästä satulaan. Silloin

laskeutui pappi maahan ja yhdessä palvelijan kanssa ohjasivat he

käsipuolesta sairasta, taluttaen hevosiaan perässä. Tahdottomana

seurasi Sorolainen mukana ja tunsi rinnassaan jonkunlaista hämärää

turvallisuudentunnetta.

Pilkkoisen pimeässä saapuivat he luostariin, jossa dominikaaniveljet

alkoivat sairasta jesuittaa hoivata ja johon myöskin pappi

seuralaisineen yöpyi. Tilan puutteessa valmistettiin papille ja

Sorolaiselle, joka raukealla äänellä oli avuliasten munkkien

kysymyksiin vain lyhyesti vastannut olevansa matkalla Roomasta

Danzigiin, makuusijat luostarin refektoorioon.

Kun priiori viipyi vielä huoneessa jutellen papin kanssa, hämmästytti

Sorolainen häntä äkkiä pyytämällä päästä kirkkoon rukoilemaan. Kun

hän sillä hetkellä näytti virkeämmältä, ei priiori hetken epäröityään

tahtonut kieltää jesuittaveljeä hartauttaan harjottamasta. Hän

opasti hänet luostarin kirkkoon ja sytytti kynttilän Neitsyt Maarian

kuvan eteen. Kehotettuaan vierasta, ettei hän liian pitkällä

hartaudenharjotuksella jäähdyttäisi itseään koleassa kirkossa,

poistui priiori jättäen hänet yksin.

Sorolainen vaipui polvilleen suojelijattarensa eteen. Hän oli siinä

asennossa kauan, tuijotti vuoroin mitään puhumatta ja ajattelematta

suoraan eteensä, vuoroin taas rukoili kiihkeästi ja sormieli

hermostuneesti rukousnauhan helmiä.

Hän ei päässyt siihen haltioituneeseen mielialaan kuin ennen, pyhä

neitsyt ei esiintynyt selkeänä hänen sisälliselle katseelleen ja

hänen näkemystään sumensivat kaikenlaiset kuumeiset kuvat.

Hänen päätään pyörrytti ja tyydytystä saamatta nousi hän seisoalleen.

Nyt katsahti hän vasta arasti Neitsyt Maarian kasvoihin. Se oli Lucas

Cranachin maalaus, joka Saksasta oli aikomaan kulkeutunut tänne

puolalaiseen luostariin. Sillä eli hieman vinot, kylmästi siirottavat

silmät ja Sorolaisesta näytti se katselevan häntä ivallisesti.

"Portto!" kiljaisi hän yhtäkkiä vimmastuneena ja ojensi molemmat

nyrkkinsä kuvaa kohti. Mutta samalla musteni kaikki hänen silmissään

ja hän kaatui lattialle.

Tajuihinsa tuli hän vasta siitä, että hänen huonetoverinsa, pappi,

auttoi häntä seisoalleen. Auttajaansa nojaten kulki hän sitten

takaisin refektoorioon.

Raskaasti vaipui hän vuoteeseen ja kuin tahtomattaan huokaisi hän

puoliääneen:

"Äiti, äiti!"

Kuullessaan nuo suomeksi lausutut sanat säpsähti pappi ja kysyi

hätäisesti, myöskin suomeksi:

"Mitä, oletko sinä suomalainen? Kuka sitten ja mistä?"

Sorolainen havahti horroksistaan ja karkasi vimmastuneena ylös

vuoteesta.

"Mitä, oletko sinäkin suomalainen?" huusi hän astuen papin eteen,

joka kauhistuneena peräytyi hänen edellään huoneen nurkkaan.

"Mitä, oletko sinäkin suomalaisen piispan poika?" huusi Sorolainen

nyrkkiin puserretut kädet kohotettuina.

"Miksi raivoat, veli?" änkytti pappi kalpeana, "minähän olen hänen

majesteettinsa kuningas Sigismundin hovisaarnaaja, Josephus Jussoila,

Johannes Jussoilan nuorin veli."

"Hovisaarnaaja!" yltyi Sorolainen, "hovisaarnaajina ja

tuulenpieksäjinä teitä, kirottuja suomalaisia, on joka paikassa,

mutta ei koskaan siellä, missä teitä tarvittaisiin. Siellä kotona

lyö pyöveli kansalta pään poikki, mutta te olette patjakuninkaan ja

narrin hovisaarnaajina. Miksette pysy kotona ja tee kuningaskuntia?

Mutta siihenpä te hovisaarnaajat ette pysty, siksi teille on Jumala

antanut Ruotsin Kaarlen rautapiiskaksi..."

Hänen äänensä tukehtui, hän horjahti ja oli kaatumaisillaan. Pater

Jussoila otti häntä käsipuolessa ja talutti uudelleen vuoteeseen. Hän

riisui hänet hellävaroen ja laittoi peittoon.

Yhtäkkiä alkoi Sorolainen rajusti nyyhkyttää, tarttui Jussoilan

käteen ja kysyi, eikö tämä tahtoisi ripittää häntä. Jussoila myöntyi

siihen, mutta hetken kuluttua ja hiukan tyynnyttyään sanoi Sorolainen:

"Ei, lukekaa minulle vain isämeitä."

Jussoila alkoi lukea, mutta sairas keskeytti hänet kiivaasti:

"Ei latinaksi, lukekaa se suomeksi!"

Hiukan empien ryhtyi Jussoila noudattamaan sairaan tahtoa.

Sorolainen ummisti silmänsä ja silloin hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua,

että hän on pikku poikanen ja vuoteen yli kumartuneena lukee äiti

hänelle ehtoorukousta. Hän näki äidin elävänä edessään ja äiti

hymyili hänelle. Silloin alkoi hänkin hymyillä, ja kun Jussoila

kuului sanovan amen, kuiskasi hän: vielä kerran! ja näki yhä edelleen

äidin vuoteensa yli kumartuneena.

Kun pater Jussoila pääsi toistamiseen ameneen, näytti sairas

nukahtaneen. Hän korjasi tämän peitettä ja laittausi itsekin levolle.

* * * * *

Aamulla Jussoilan noustessa makasi suomalainen jesuittaveli

samassa asennossa ja sama lapsenomainen hymy huulilla. Mutta hänen

piirteissään oli jotakin jähmettynyttä ja kun Jussoila tarttui hänen

käteensä, oli se kylmä ja kankea.

Saman päivän iltana kätkettiin tuntematon jesuittaveli luostarin

hautausmaahan ja kohta sen jälkeen nousi pater Jussoila hevosen

selkään ja lähti allapäin ratsastamaan Thornia kohti, jonne hän oli

matkalla.