Herran vuonna 1530 tekivät Kalajoen pitäjän miehet sangen
pakanallisen teon: he surmasivat oman sielunpaimenensa. Vaikka
elettiinkin uskonnollisessa murroskaudessa, eivät tähän papinmurhaan
olleet kumminkaan syynä mitkään uskonnolliset seikat, vaan aiheutti
sen varsin tavallinen ja arkipäiväinen riita. Kalajokelaisilla oli
muutamia vuosia ollut pappina herra Mikael, joka kuului Tavastien
ylimyssukuun. Aatelisvaistojaan noudattaen sorti hän kansaa ja pyrki
kiskomaan liikoja veroja. Mutta tällöin jo piti paikkansa sananlasku,
että aateliset ja kravut eivät menesty Pohjanmaalla. Ja niinpä
tapahtui eräänä päivänä, että pappilan rannassa Hylkikiven luona,
jossa mereltä palaavain pyyntimiesten oli tapana maihin laskea,
syntyi kiivas riita hylkeenpyytäjäin ja herra Mikaelin kesken, joka
miehineen oli laskeutunut rantaan periäkseen kymmenykset saaliista.
Riita kehittyi lopulta käsirysyksi ja siinä tappelun tiimellyksessä
sai herra Mikael surmansa.
Nyt saivat kalajokelaiset olla joitakin aikoja ilman pappia. Mutta
kun tieto tapahtumasta ennätti kuninkaan korviin, suuttui hän kovin
ja käski Martti-piispan lähettää Tavastin sijalle sellaisen papin,
joka pystyisi pitämään villit kalajokelaiset terveellisessä kurissa.
Kuninkaan oli kuitenkin helpompi antaa käskynsä kuin piispan panna se
toimeen, sillä yksikään pappismies ei ollut juuri halukas lähtemään
sielunpaimeneksi mokomaan seurakuntaan. Mutta joku täytyi lopultakin
saada edustamaan kirkon arvovaltaa Kalajoella, sillä muutoin sen
asukkaat uhkasivat painua takaisin pakanuuden pimeyteen.
Vihdoin ilmestyi eräs tarjokas-. Se oli Turussa yleisesti tunnettu
teini, Gregorius Henrici Keiraskius. Hän ei suinkaan ollut enää
mikään poikanulikka, sillä iäkkäänä kouluun tultuaan oli hän siellä
venynyt kohta kymmenisen vuotta. Hänen täysipartainen, hartiakas
ja täyteläinen muotonsa osotti, että hän viihtyi paljon mieluummin
olutkrouveissa kuin kirjan ääressä ja että hänestä oli hauskempaa
mellastaa öisissä katutappeluissa tai tehdä kaikenlaisia kepposia
kunnon porvareille kuin istua koulutuvassa raamatun alkukieliä
tutkimassa. Rauhaa rakastavat porvarit olivat senkin seitsemän kertaa
mananneet tämän oluenkarvaisen Apollon pojan sinne missä pippuri
kasvaa, mutta siitä huolimatta oli hän vuodenajan säännöllisyydellä
palannut joka syksy Turkuun.
Nyt tarjoutui hän siis villien kalajokelaisten sielunpaimeneksi.
Piispaa ja kapitulin jäseniä tosin hieman arvelutti ottaa vastaan
tämän kunnianarvoisan papinehdokkaan tarjous, mutta kun valinnan
varaa ei ollut ja kun koulunjohtaja, päästäkseen viimeinkin tästä
iäisestä oppilaastaan ja niistä valituksista, joita porvarit
yhtämittaa juoksivat hänestä tekemässä, selitti hänet kutakuinkin
kypsäksi pääsemään koulusta, päättivät he hyväksyä hänet
kysymyksenalaiseen virkaan. Olihan sitäpaitsi syytä toivoa, että hän
tuohon vastuunalaiseen virkaan astuttuaan jättäisi ilkivaltaiset
tapansa ja muuttuisi elämänvaelluksessaan vakaammaksi. Sellaistahan
oli usein ennenkin tapahtunut.
Papinkokelas Gregorius Henrikinpoika Keiraskius laskettiin siis
koulusta, vihittiin papiksi ja valtuutettiin hoitamaan Kalajoen
kirkkoherran virkaa. Porvarit mielissään siitä, että kaupunki
vihdoinkin pääsi hänestä ainaiseksi, keräsivät keskuudestaan hänelle
joltisenkin rahasumman matkavaroiksi. Niillä hankki dominus Gregorius
tuliluikun, puolikymmentä suurta ja äkäistä susikoiraa, palkkasi
hartevan rengin ja lähti niin matkalle etäiseen seurakuntaansa.
* * * * *
Tietämättömänä näistä seurakunnassa sattuneista muutoksista ja
yleensä aikakauden suurista mullistuksista viljeli Junno Junnonpoika
isältä perittyä uutistaloaan pienen Ypyänjärven rannalla, noin
seitsemisen penikulmaa Kalajoen suusta ylöspäin. Täällä saakka oli
asutus vielä ani harvaa. Hänen isänsä oli ollut ensimäinen asukas
penikulmain laajuisella alueella. Eräretkillään oli hän kulkenut
jokivartta ylöspäin, poikennut sitten seurailemaan pienen sivujoen
varsia, kunnes oli saapunut sen alkulähteelle. Paikka oli tuntunut
hänestä miellyttävältä, hän oli kaatanut kasken järveen viettävälle
rinteelle ja asettunut sinne myöhemmin vakinaisesti asumaan, jättäen
kuollessaan talon pojalleen.
Junno Junnonpoika eleli siis täällä mitä täydellisimmässä erämaan
rauhassa. Ainoastaan harvoin, milloin tarvitsi myydä kertyneet
turkikset sekä uudistaa suolavarastoa, tuli hänellä käydyksi
jokisuulla tai Salon markkinoilla. Silloin kävi hän aina myöskin
kirkossa. Sillä pakana hän ei suinkaan ollut, vaan oli hänet
poikasena -- hän muisti sen itsekin -- kastettu kolmiyhteisen
Jumalan nimeen. Mutta muutoin hänellä oli tästä kolmiyhteisestä
Jumalasta sangen hämärä käsitys. Se olikin yhdessä pyhimysten kanssa
sekaantunut hänen mielikuvituksessaan esi-isäin vanhoihin haltioihin,
niin että esimerkiksi Neitsyt Maaria ja Mielikki Metsänemäntä hyvin
saattoivat vaihtaa paikkaa keskenään. Hän palvelikin sekaisin näitä
kaikkia, mikäli hän pyyntitoimissaan tunsi tarvetta turvautua
jumalallisiin voimiin.
Hänen vaimoonsa oli ristinusko juurtunut nähtävästi syvempään, sillä
hän oli jo jonkun aikaa ollut levoton heidän nuorimmasta pojastaan,
jota ei oltu vielä ristillä käytetty, vaikka se alottikin jo neljättä
ikävuottaan. Vaimo oli viime aikoina huomannut, että poika nukkui
hyvin levottomasti ja arveli sitä paholaisen ahdistelevan, kun se oli
vielä kastamaton.
"Mitäpä se paholainen sitä kummemmin hätyyttäisi kuin minuakaan,
sillä olinhan minäkin jo kuusvuotias, ennenkun ristille vietiin",
lohdutti häntä Junno. "Viedään sitte ristille kun ilmestyy muutakin
asiaa jokisuulle. Kyllä kai se niin kauan nahoissaan pysyy."
"Mutta suolatkinhan alkavat olla jo lopussa", väitti vaimo.
Tämä oli Junno Junnonpojasta paljon painavampi seikka kuin pojan
ristille vieminen. Kun hän vielä lisäksi otti huomioon sen, että nyt
touonteon jälkeen oli varsin joutilas aika, niin suostui hän lopulta
vaimonsa ehdotukseen.
Iloisena ryhtyi tämä lähtövalmistuksiin, säälien konttiin viikon
eväät. Junno Junnonpoika puolestaan täytti toisen kontin, jossa sai
sijansa pari ketunnahkaa sekä hyvänpäiväinen kimppu oranvannahkoja.
Niillä oli vaihdettava suoloja turkulaisesta laivasta, joita pitkin
kesää tapasi jokisuussa kauppaa tekemässä. Niin asettuivat he,
ristilapsi kolmantena, pieneen ruuheen ja lähtivät korpien halki
luikertelevaa jokea lipumaan alas merenrannikolle.
* * * * *
Puolen päivän aikaan he seuraavana päivänä saapuivat jokisuulle ja
nousivat maalle pappilan rannassa. Taloa lähestyessään kohtasivat
he ensimäiseksi pitkäselkäisen rengin, joka seisoi päiväpaisteessa
piha-aidan nojalla ja leuka nojattuna nyrkkeihin unisin silmin katsoa
maurotti tulijoita.
Junno Junnonpoika tervehti ja kysyi, oliko pappi kotosalla.
"Mitäs teillä hänelle on asiaa?" kysyi vuorostaan renki, jonka
lausumatapa ilmaisi hänet etelänpuolen mieheksi.
"Lapsi olisi kastettava", vastasi Junno Junnonpoika.
"Tuoko tuossa?" kysyi renki laiskasti ja kipristi toista silmäänsä
poikaa kohti, joka seisoi isän ja äidin välissä.
"Se juuri."
"No mikä kiire tuolla nyt on ristille? Olisitte antaneet olla siksi
kun hän itse olisi tullut kastettavaksi, niin hän olisi voinut
samalla päästä ripillekin", vällötti renki pilkallisesti.
Tämä suututti jo Junno Junnonpoikaa ja hän uudisti nyt kysymyksensä
paljon vaativammassa äänilajissa.
Renki oli hetken aikaa vaiti, sylkäistä tirskautti sitten hammastensa
välitse ja sanoi:
"Kirkkoherra on päivällislevolla ja jos sinua haluttaa, niin mene
herättämään."
Tätä sanoessaan virnisteli hän häijynkurisesti aivankuin tahtoen
sanoa, että menehän, kyllä siellä korvasi kuumennetaan.
Mutta Junno Junnonpoika otti asian vakavasti ja läheni porttia
astuakseen pihaan. Renki pidätti hänet kuitenkin puolitiessä ja sanoi:
"Ei kirkkoherra täällä ole, hän nukkuu tuolla", ja samalla osotti
renki avonaiselle kentälle, jossa muutaman kymmenen sylen päässä
talosta oli noin viiden tai kuuden kyynärän korkuisten tolppien
nenään rakennettu aittaa muistuttava pienoinen huone.
Junno Junnonpoika oli kyllä joelta noustessaan pannut sen merkille ja
ihmetellyt itsekseen että mikähän harakanpesä siihen on rakennettu.
Epäillen kysyi hän:
"Ettäkö kirkkoherra olisi tuolla nukkumassa?"
"Sielläpä niin", vakuutti renki. "Missäpäs täällä Kalajoella
muuallakaan uskaltaisi pappi nukkumaan heittäytyä!"
Junno Junnonpoika uskoi rengin laskevan häiynilkistä pilaa, mutta
saadakseen lähempää katsella tuota omituista rakennusta alkoi hän
hiljalleen astella sitä kohti. Vaimo seurasi ristilapsen kanssa
perässä.
Vasta lähemmäs tultuaan huomasi Junno Junnonpoika, että huoneen alla
tolppien välissä lojui päivää paistattaen puolikymmentä suurta koiraa
Tulijain askeleet kuullessaan kohosivat ne jalkeille paljastaen
kymmenen uhkaavaa hammasriviä. Toiset haukahtelivat äksysti, toisten
kumeasti muristessa.
Junno Junnonpoika pysähtyi ehdottomasti ja oli juuri aikeissa palata
takaisin portille, jossa renki nauraa virnotti hänen pelästykselleen,
kun ilmaan rakennetun huoneen ovi samalla rämähti auki Siitä pisti
esille avarareikäinen tuliluikku, minkä jälkeen sieltä tuli näkyviin
dominus Keiraskiuksen pyöreä ja karvainen pää. Tähysteltyään
varovasti ympäristöä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa
ollut uhkaamassa, laski hän pyssyn kädestään ja komensi rämeällä
äänellä koirat vaikenemaan. Tämän jälkeen tarttui hän nuoraan, jolla
tikapuut oli nostettu ylös, avasi solmun ja laskea hurautti ne alas,
alkaen sitten perä edellä ähkien kömpiä maahan.
Saatuaan jalkansa tukevasti maanpinnalle venytteli hän
perusteellisesti jäseniään ja haukotteli unenjäännökset ruumiistaan.
Vasta sen tehtyään läheni hän vieraita ja ärähti:
"Mitä tekemistä teillä on täällä?" Junno Junnonpojan oli vieläkin
vaikea uskoa olevansa papin kanssa tekemisissä. Kuitenkin vastasi hän
tuoneensa lapsen kastettavaksi.
"Noin iso poika!" ärähti kirkkoherra. "Miksei sitä aikanaan ole tuotu
kastettavaksi?"
Junno Junnonpoika selitti sen johtuvan siitä, että hän asuu niin
kaukana kirkolta. Siihen ei kirkkoherra väittänyt enää mitään, kysyen
sen sijaan:
"Mutta onko sinulla maksaa lapsesi ristiminen?"
"Tuota, pitääkös se maksaakin?" ihmetteli Junno Junnonpoika.
"Vieläkö sitä kysytkin?" tiuskasi kirkkoherra. "Vai pitäisi teille
papinmurhaajille ilmaiseksi toimittaa niin tärkeät ja kallisarvoiset
asiat kuin ihmissielun ottaminen kristillisen seurakunnan
jäsenyyteen! Ettes häpeä!"
"En minä tosiaankaan arvannut sitä varten varata mitään maksua",
päivitteli Junno Junnonpoika neuvotonna. "Eikö kirkkoherran sopisi
vartoa siksi kun minä uudelleen tulen täällä jokisuulla käymään?"
"Vai vartoa? Ei niistä mitään!" ärjäsi herra Gregorius.
Junno Junnonpoika vaihtoi kuiskaten jonkun sanan vaimonsa kanssa ja
lausui sen jälkeen:
"Täytynee sitten koko kastaminen jättää sikseen", ja hän varustausi
lähtemään.
Mutta herra Gregorius oli tällä välin kiinnittänyt katseensa hänen
konttiinsa, jonka kielen alta pisti näkyviin ketunhäntä. Hän pysäytti
nyt Junno Junnonpojan kysymällä:
"Mutta mitäs sinulla on tuolla kontissasi?"
"Pari ketunnahkaa vain sekä lisäksi nippu oravannahkoja."
"Olkoon menneeksi, kyllä minä suostun niidenkin hinnasta toimittamaan
kasteen", ehätti herra Gregorius sanomaan.
"Mutta eivät ne nyt joutaisi siihen tarkotukseen", selitti Junno
Junnonpoika hämillään. "Niillä piti meidän vaihettaa suoloja, kun
entiset ovat aivan lopussa."
Hän neuvotteli jälleen hiljaa vaimonsa kanssa ja jatkoi sitten:
"Niin että kyllä se pojan kastaminen saa nyt jäädä sikseen."
Sen sanottuaan kääntyi hän lähteäkseen. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
ottaa kahta askelta, kun hänet tällä kertaa pysäytti koiralauma, joka
isäntänsä viittauksesta vihaisesti muristen ja hampaitaan näytellen
ympäröitsi hänet vaimoineen ja poikineen.
"Vai niin, että sinä aiot jättää lapsesi pakanaksi?" ärjyi herra
Gregorius. "Mutta sitä minä en aio sallia! Minut ovat kuninkaallinen
majesteetti ja piispa asettaneet teitä kaitsemaan ja minun on
vastattava heille siitä, ettei seurakunnassa löydy pakanoita. Suorita
siis siekailematta ulostekosi ja anna lapsesi kastettavaksi!"
Kun Junno Junnonpoika näytti vieläkin empivän, antoi herra Gregorius
vihjauksen koirilleen, jotka yhä äkäisemmin muristen siirtyivät pari
askelta lähemmäs. Tällä välin oli renkikin jättänyt portinpielen ja
asettui nyt isäntänsä rinnalle, kädessään heinähanko.
Aseman muuttuessa näin uhkaavaksi, harkitsi Junno Junnonpoika
viisaimmaksi laskea kontin selästään sekä tyhjentää sen sisällön
herra Gregoriukselle. Tämä osotti huomattavia lauhtumisen merkkejä ja
komentaen koirat poistumaan ojensi hän turkikset rengille sekä lausui:
"Vie nuo aittaan ja hae karjakko käsiisi. Saatte molemmat tulla
kirkkoon kummeiksi."
* * * * *
"Vei kun veikin, mokoma, ne nahat!" päivitteli Junno Junnonpoika
äkeissään, asettuessaan vaimoineen ja poikineen jälleen ruuheen ja
lähtiessään sauvomaan virtaa ylös. "Ilman suolan murenetta saamme nyt
palata kotiin, sillä eipä uskonut laivuri tavaraansa velaksi. Hukkaan
meni koko matka!"
"Mutta tulihan tuo nyt edes poika kastetuksi", koetti vaimo lohduttaa.
"Siitä minä viis!" vastasi mies. "Ja paljonko sinä sitte luulet
tuollaisen papin toimittaman kasteen merkitsevän? Ihan yhtä, vaikka
minä itse olisin sen tehnyt siellä Ypyänjärvellä" ja äkeissään
työnteli hän ruuhta pitkin lykkäyksin ylös virtaa.
Illan tullen yöpyivät he Jutilan uutistaloon, joka oli virran
äyräällä parin penikulman päässä jokisuulta. Talon oli joku aika
sitten perustanut yksi edellisen kirkkoherran surmaajista, sillä
rintakylillä joensuussa ei hän ollut sen jälkeen uskaltanut asua.
Kun matkamiehet olivat kotiutuneet avarassa pirtissä, jonka valkeita
seinähirsiä ei savu ollut vielä ehtinyt perinpohjaisemmin kiillottaa,
tuli isäntä kyselemään jokisuun kuulumisia, sillä itse ei hän ollut
siellä sen koommin käynyt.
"Eipä meillä ole mitään hupaista kerrottavaa", vastasi Junno
Junnonpoika alakuloisesti. "Suoloja meidän piti sieltä vaihettaa,
mutta pappi kerkesi koirineen tulla väliin ja riistää suolain hinnan."
Isännän mielenkiinto virisi ja hän tiedusti asiaa tarkemmin.
Ilahtuneena toisen myötätunnosta kertoi nyt Junno Junnonpoika
yksityiskohtaisesti, kuinka kaikki oli tapahtunut.
Isäntä tiesi jo yhtä ja toista uuden papin tavoista. Hän kertoi
puolestaan kuulemansa ja lausui lopuksi:
"Melkoinen oli jo se entinenkin, mutta tuhatta paremman me näymme
saaneen tästä uudesta!"
Erikoisesti näytti häntä harmittavan se, että pappi oli Junno
Junnonpojalta niin julkeasti riistänyt suolan ostoon aiotut
turkikset. Hän oli tovin aikaa ääneti, nojautuneena kyynärpäihinsä,
kunnes hän kohotti päänsä ja lausui:
"Mutta otetaan takaisin ne sinun nahkasi!"
"Kävisiköhän tuo laatuun?" epäili Junno Junnonpoika.
"Kyllä se käy!" vakuutti isäntä. "Minulla on tässä myös muutaman
kuukauden vanha perillinen, joka pitäisi viedä ristille. Minä käyn
kylillä keräämässä miehiä ja sitten lähdetään joukolla papin puheille
ja katsotaan, eikö lapsi saa ilmaiseksi kastetta. Samalla kovistetaan
takaisin ne sinun nahkasi, ettei sinun ilman suoloja tarvitse kotiisi
palata sekä opetetaan häntä muutenkin ihmisiksi elämään."
Junno Junnonpojalla ei ollut mitään tätä järkevätä ehdotusta vastaan,
varsinkin kun se antoi hänelle toiveita suolain saannista. Hän siis
jäi Jutilaan odottamaan, kunnes isäntä ehti saada kokoon toiset
kummit, kuten hän sanoi.
Seuraavan päivän illaksi kerääntyikin Jutilaan kokonaista
kahdeksan miestä, joilla kaikilla oli jotakin hampaan kolossa
uutta sielunpaimenta kohtaan. Kenenkä kinttusuonia olivat herra
Gregoriuksen koirat tunnustelleet, keneltä taas ne olivat lampaan
ahmanneet ja toiset valittivat kymmenysten suorituksessa joutuneensa
vääryyttä kärsimään. Varsinkin harmittivat kaikkia papin koirat, ja
niistä päätettiin yksimielisesti tehdä loppu. Papin etelästä tuodun
rengin piti niinikään saada tuntuva läksytys.
Yötä vasten lähtivät miehet soutamaan virtaa alas, sillä heidän
suunnitelmaansa kuului tulla perille aamuaikaisella, jolloin pappi
koirainsa vartioimana nukkui vielä paaluaitassaan. Mukana seurasi
Jutilan vaimo ristilapsen kanssa ja miehet olivat asestautuneet
jousilla ja kirveillä.
Joki ja läheiset niityt olivat vielä usvan peitossa, kun ristisaattue
saapui pappilan rantaan. Jutila antoi viimeiset ohjeet ja jouset
valmiiksi viritettyinä alkoi tuo kymmenmiehinen joukko hiipien
lähestyä herra Gregoriuksen korkeata makuusuojaa.
Kun he olivat päässeet siitä kymmenisen sylen päähän, niin että
koirat alkoivat usvan keskeltä häämöttää, nostivat nämä päätään, ja
toiset jo uhkaavasti murahtelivat. Mutta samassa halkasivat nuolet
viuhuen ilmaa ja siinä tuokiossa kierivät koirat ulvahdellen maassa.
"Nyt jouset pois ja kirveet käteen!" komensi Jutila.
Samassa asettui mies kunkin paalun juurelle ja kumeat kirveeniskut
alkoivat paukkua. Kauan eivät he kuitenkaan saaneet rauhassa jatkaa,
kun karhea ääni heidän päittensä yläpuolella huusi:
"Ketä riivatun roistoja siellä on elämöimässä? Korjatkaa luunne tai
paukkuu!"
Samalla ojentui ovenraosta pyssynpiippu. Jutila oli kuitenkin
varustautunut tätä varten ja tarttuen tuliluikkuun riuhtasi hän sen
alas, ennenkun se ehti mitään tuhoa matkaan saattaa. Sen tehtyään
sanoi Jutila:
"Pysykää koreasti siellä sisällä ja pidelkää seinistä kiinni, sillä
harakanpesänne romahtaa kohta alas."
Iskut kaikuivat edelleen ja herra Gregorius ärjyi:
"Tästä te, konnat, saatte vastata kuninkaalliselle majesteetille, ja
ennen ensi lumen tuloa roikkuu teistä jokainen hirsipuussa. Yhden
papin te olette jo surmanneet, mutta pitemmälle ei esivalta salli
teidän häijyydessänne mennä!"
Rauhallisesti vastasi Jutila:
"Emme me ole tulleet ketään surmaamaan, vaan toimme lapsen
kastettavaksi. Ensinnä päätimme kuitenkin kaataa tämän tapulin,
koska se mielestämme on sopimaton asuinmaja näin ison pitäjän
kirkkoherralle ja koska me aikoinamme olemme sitä varten rakentaneet
uhkean pappilankin. Myöskin vapautimme teidät noista susista, koska
ne ovat omiaan synnyttämään pahennusta seurakunnassa. Ja nyt olkaa
varuillanne ja asettakaa jalkanne peräseinää vasten, sillä me
kaadamme tapulin juuri sille suunnalle."
Miehet työnsivät poikki hakattuja tolppia ja romahtaen sortui herra
Gregoriuksen makuusuoja kenttään. Vinoon vääntyneestä ovesta, joka
nyt aukeni taivasta kohti, kohosi hetken kuluttua näkyviin herra
Gregoriuksen pörröinen pää raivon vääristämme kasvoineen.
"Ja mitä te tahdotte minusta, senkin hirtehiset?" huusi hän kiukusta
käheällä äänellä ja vilkuili noita ympärillään seisovia, asestettuja
miehiä.
"Sanoinhan minä jo, että me toimme tänne lapsen kastettavaksi",
vastasi Jutila. "Ja sitten me vaadimme takaisin ne ketun- ja
oravannahat, jotka te tältä Junno Junnonpojalta toissa päivänä
omavaltaisesti riistitte muka ristimispalkaksi."
"Ja minä aioin vaatia sen lampaan hinnan, jonka teidän koiranne tässä
tuonnoin repivät kuoliaaksi", lisäsi eräs miehistä, "mutta minä jätän
sen nyt sikseen, kun kerran olemme noista koirapedoista päässeet."
"Mutta tämähän on ilmeistä kapinaa esivaltaa vastaan!" huusi herra
Gregorius. "Luuletteko minua niin vain suostuvan luovuttamaan teille
takaisin laillista palkkaani? Siinä asiassa saa kuningas tuomita ja
siihen saakka minä kieltäydyn kaikista papillisista toimista!"
"Sitä näkyy pitävän vähän pehmittää", sanoi Jutila miehille.
"Tarttukaapas kiinni ja nostakaa se tuohon mökin seinälle ja toiset
menkää sillä aikaa hakemaan se renkikin samaan löylyyn."
Tukevat kourat tarttuivat nyt herra Gregoriukseen ja asettivat
hänet pitkälleen entisen makuukammionsa päällimmäiselle seinälle,
samalla kun Jutila veti nuttunsa alta esiin tervatun köydenpätkän,
jonka hän oli tätä mahdollisuutta ajatellen mukaansa varannut. Herra
Gregorius ärjyi ja uhkaili, mutta kun pamppu oli Jutilan vakavan
käden hoitelemana hetken aikaa leiskunut hänen selkäpuolellaan,
hiljensi hän uhkauksensa ja heittäysi nopeasti armoille, luvaten
täyttää miesten vaatimukset. Kun Jutila oli vielä ottanut häneltä
vakuutuksen, että hän vastaisuudessa eläisi ihmisiksi heidän kanssaan
eikä ryhtyisi mihinkään kostotuumiin, hellittivät miehet otteensa ja
hän pääsi jälleen omille jaloilleen.
Tällä välin olivat toiset miehet löytäneet rengin tallinparvelta
ja taluttivat hänet nyt esiin. Hänkin sai hyvänpäiväisen voitelun
pampusta, minkä jälkeen Jutila lausui:
"Tämä olkoon sinulle opiksi! Ja jollet vielä siitä saanut tarpeeksi
ymmärrystä elääksesi ihmisittäin, niin ensi kerralla saat
kaksinkertaisen mitan mukaan."
Nyt pääsi renki pintehistä ja sai isäntänsä käskyn mukaan mennä
hakemaan Junno Junnonpojan turkikset aitasta, jonne hän pari päivää
sitten oli ne vienyt. Tämän jälkeen lähdettiin miehissä kirkkoon,
jossa lapsen kastaminen toimitettiin asianmukaisine menoineen.
Kun kirkosta tultua piti erottaman, lausui Jutila herra
Gregoriukselle:
"Ei meidän kanssamme ole mikään hätä eläessä, kun vaan elää oikeuden
ja kohtuuden jälkeen. Jos te mielitte uudistaa entiset tapanne
ja koirain avulla hoitaa paimenvirkaanne, niin me myöskin aiomme
uudistaa äskeisen tempun ja vieläkin tuntuvammin. Mutta jos taas
esiinnytte rauhan ja oikeuden miehenä, niin meiltä saatte myös
rauhan sekä lailliset saatavanne. Jääkää Herran haltuun ja kiitoksia
kastetoimituksesta."
Miehet lähtivät omille tahoilleen, herra Gregoriuksen kulkiessa
muristen ja takapuoltaan tunnustellen pappilaa kohti. Nolona asteli
hänen perässään renki, joka tarkoin jäljitteli isäntänsä eleitä.
Junno Junnonpoika vaihtoi turkiksensa suoloihin ja lähti tyytyväisenä
pyrkimään takaisin omien salojensa rauhaan.