Ilma matalassa luentosalissa, jossa oli tungokseen saakka
tarkkaavasti kuuntelevia teologiaylioppilaita, kävi yhä raskaammaksi.
Luennoitsijan muutoin kirkasta ääntä oli yhä vaikeampi erottaa, se
tuntui kuin sammuvan ummehtuneeseen ilmaan.
Syksyisen iltapäiväauringon säteiden oli onnistunut pujahtaa
eräästä sivuseinän akkunasta sisään, erottaen näkyviin yli salin
ylettyvän sakean pölyjuovan ja muodostaen sivuseinälle himmeän kuvion
nelikulmaisesta, pyöreäruutuisesta ikkunasta.
Suomalainen ylioppilas Agricola oli hiukan myöhästynyt ja saanut
sen vuoksi paikan ihan oven suussa. Melanchton oli lokakuun alusta
selittänyt Roomalaisepistolaa ja Agricolalla oli edessään Erasmuksen
baselilainen Uusi Testamentti -- hänen arvokkain kirja-aarteensa,
jonka hän edellisenä vuonna Wittenbergiin tultuaan oli ensi
töikseen itselleen hankkinut. Mutta hän oli alakuloinen eikä voinut
tarkkaavasti seurata oppinutta esitystä. Puolisen tuntia turhaan
kamppailtuaan antoi hän kirjan painua polvilleen, sallien ajatustensa
harhailla omia teitään sekä tuijottaen väsyneesti luennoitsijaan,
joka pölyisen valojuovan läpi näytti korkealla katederillaan niin
avuttoman pieneltä, kalpealta ja rasittuneelta. Lähes kaksikymmentä
vuotta oli tuo kuuluisa jumaluusoppinut ja filologi työskennellyt
Lutherin rinnalla Wittenbergissä ja nähnyt noiden vuosien kuluessa
auditorionsa aina yhtä täynnä ympäri Keski- ja Pohjois-Europan
kokoontuneita innostuneita kuulijoita.
Kun Agricola antoi silmäinsä painua puoli umpeen, näytti pitkän
ja kapean luentosalin perällä istuva Melanchton tavallistakin
pienemmältä ja hennommalta. Hänen matala, sointuva äänensä, jolla
hän ikäänkuin hyväillen lausui rakasta kreikkaansa, tuntui tulevan
kuin jostakin hyvin kaukaa ja se vaikutti Agricolan väsyneihin
hermoihin omituisen uinuttavasti. Hän ei seurannut enää ollenkaan
luennon sisällystä, tuijotti vain pölyjuovan läpi Melanchtoniin ja
antoi korviensa omia aikojaan suhtautua hänen ääneensä, joka ilman
saentuessa tuntui etääntymistään etääntyvän, kunnes se kokonaan
sammui.
Melanchton oli keskeyttänyt luentonsa, hän ummisti silmänsä ja
siveli kämmenellä otsaansa. Silloin alkoi augustiinikirkosta kuulua
kellonsoitto. Melanchton avasi jälleen silmänsä, painoi kirjan kiinni
ja sanoi hymähtäen:
"Johan me voimmekin lopettaa. Kovin se onkin tänään rasittavaa."
Hän nousi seisomaan ja auditoriossa syntyi liikkeen kohinaa. Mutta
sitten taas kaikki vaikeni ja Melanchton piti lyhyen rukouksen, sillä
tämä oli viimeinen luento sinä päivänä, Pyhäin miesten aattona 1537.
Kun rukous oli vaiennut ja sen jälkeen pieni hetki oltu
kumarruksissa, laskeusi Melanchton katederilta alas ja pieni mies
katosi kokonaan kuulijainsa sekaan. Kaikki alkoivat tunkea ovea kohti.
Työntäen kirjan kainaloonsa pyörähti Agricola ensimäisenä ulos,
jääden portin pieleen vartomaan suomalaisia tovereitaan. Niitä olivat
Martti Teitti, joka viime vuonna oli yhdessä hänen kanssaan Saksaan
tullut, sekä Viipurin Simo eli Simon Viburgensis niinkuin hänen
nimensä virallisesti kuului.
Ennenkuin hän ohitseen rientävästä ylioppilasvirrasta sai
näkyviinsä tovereita, tarttui joku hänen käsipuoleensa. Se oli eräs
schwabilainen ylioppilas, joka oli viime kevännä jonkun aikaa asunut
hänen ja Teitin kanssa yhdessä.
_"Domine reverendissime, frater Michael finlandensis, ambulemus
paulum?"_ [Kunnioitettavin herra, suomalainen veli Mikael,
kävelläänkö vähän?] sanoi reippaalla äänekkyydellä tuo aina iloinen
saksalainen.
Agricola hymähti vastaukseksi ja käsikkäin lähtivät he kävelemään
ylös kapeata katua, joka kajahteli eri tahoille hajaantuvan
ylioppilasjoukon askelilta. Pyhätarpeita kantavia palvelustyttöjä ja
perheenäitejä pujottelihe tuon iloisesti haastelevan nuorisojoukon
läpi, ylhäällä päätyikkunoissa näkyi kadun yli toistensa kanssa
juttelevia porvareita, kasvoilla edessä olevan sunnuntailevon hohde,
ja yli kaiken täydensi lauantaitunnelmaa koko pikku kaupungin
täyttävä kellojen humina.
Kirkon ohi kulettaessa pysähtyi schwabilainen äkkiä ja virkkoi:
"Ah, ollapa että me olisimme saaneet olla täällä tasan kaksikymmentä
vuotta sitten!"
Agricola katsoi häneen kysyvästi.
"Mitä? Pyhäinmiesten aattona, silloin _anno domini_ 1517?" jatkoi
schwabilainen.
Kun Agricola ei vieläkään näyttänyt olevan oikeilla jäljillä, alkoi
schwabilainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja eloisa esitystapa,
havainnollistuttaa asiaa seuraavasti:
"No, ajattelehan: toria pitkin astelee nopein ja päättävin askelin
laiha ja kalpea mies puettuna augustiinimunkin kaapuun. Hän
pysähtyy kirkon ovelle, silmää ympärilleen ja vetää kaapunsa alta
paperikäärön, levittää sen ovelle ja ottaa esille pieniä nauloja..."
"Ahaa, teesit!" keskeytti Agricola innostuneena. Mutta schwabilainen
oli päässyt vauhtiin ja jatkoi.
"... ja vasaran lyönnit kumahtelevat, kumahtelevat, kumahtelevat, ja
pelottavana kuuluu niiden kaiku Alppien yli Roomaan."
Samassa juolahti schwabilaisen mieleen vaaliruhtinaan uni, jonka tämä
oli nähnyt vähää ennen teesien julistamista ja josta aikomaan oli
kerrottu ympäri Saksan, ja hän jatkoi:
"Niin, siinä seisoi peloton munkki ja kirjotti kirkon oveen ja kynä
hänen kädessään kasvoi ja kasvoi, kunnes ulottui Roomaan ja puhkasi
korvat siellä istuvalta kruunupäiseltä leijonalta. Ja leijona alkoi
huutaa niin että vuoret vapisivat ja kaikki kuninkaat ja ruhtinaat
riensivät vääntämään kynää munkin kädestä, mutta eivät onnistuneet."
Schwabilainen veti henkeä ja puhui edelleen:
"Silloin sitä olivat elementit liikkeessä ja silloin meidänkin
olisi pitänyt olla täällä. Olisimme saaneet pertuskamiehinä seurata
Martti ja Fiilippi tohtoreita Leipzigiin eckiläisiä rökittämään.
Entä Wormsissa? Siellä jos missään olisi pitänyt saada olla mukana.
Ajatella sitä hetkeä, kun yksinäinen kalpea munkki astuu keisarin,
kuningasten, ruhtinasten, piispojen ja prelaattien täyttämään
valtasaliin..."
Schwabilaisen isä oli palvellut Yrjö von Freundsbergin
kuuluisassa keihäsmiesjoukossa ja ollut järjestyksen valvojana
Wormsin valtiopäivillä. Lutherin esiintyminen siellä oli tuohon
yksinkertaiseen sotamieheen samoinkuin hänen ritarilliseen
päällikköön säkin tehnyt syvän vaikutuksen. Poika oli usein kuullut
isänsä siitä kertovan ja kun hän itse puolestaan oli lisäillen ja
värittäen kuvaillut lukemattomia kertoja tovereilleen tuota valtavaa
kohtausta, oli se juurtunut niin hänen mieleensä, että hän toisinaan
melkein saattoi uskoa itse olleensa sitä kaikkea näkemässä. Usein oli
Agricolakin sen kuullut, mutta yhtä tarkkaavasti kuunteli hän nytkin,
osaksi hienotunteisuudesta reipasta toveriaan kohtaan, osaksi yhä
uudistuvasta mielenkiinnosta, sillä siksi eloisasti ja värikkäästi
esitti schwabilainen mieliaihettaan. Ja Agricola mittasi takaisin
samalla mitalla, alkaen kuvailla usein ennenkin kuvailemaansa
päivällisilläoloaan Lutherin luona sekä kertoen kaikki pienimmätkin
asiat, mitä reformaattori oli pöydässä istuttaessa puhunut ja mitä
sanoja hänenkin kanssaan vaihettanut. Ja yhtä tarkkaavasti kuunteli
nyt vuorostaan schwabilainen. Näin innostuttuaan alkoivat he sitten
vuorotellen muistutella toistensa mieleen kummallekin ja koko
Wittenbergin ylioppilaskunnalle tuttuja legendoja uskonpuhdistajasta,
joka oppilastensa silmissä oli kohonnut saavuttamattomaksi
sankari-ihanteeksi.
Kun oli oltu hetki ääneti, lopetti schwabilainen:
"Sen miehen sanaa ei voi vastustaa vaikka hyökkäisi hänen kimppuunsa
filosofian, sofistien, scotistien, albertistien, thomistien ja
kaikilla koko helvetin aseilla!"
Viimeisiä sanoja lausuessaan teki hän kädellään suuren, huitasevan
liikkeen, puristi sitten hyvästiksi Agricolan kättä ja lausui:
"Täytyy tästä lähteä ukko Reuchlinin seuraan. Olen pannut päähäni
vielä tänä iltana kamppailla loppuun Jesajan kolmannentoista luvun.
_Pax tecum, carissime!_"
Kun Agricola oli jäänyt yksin ja schwabilaisen rehevä ääni oli hänen
korvissaan sammunut, valtasi hänet entinen alakuloisuus ja hän
ikäänkuin kutistui pienemmäksi. Mitä tehdä ja minne kääntyä, sillä
tovereineen oli hän tällä hetkellä ihan leivätönnä ja ilman tiettävää
leivän saannin mahdollisuuttakaan? Viimeiset viikot he olivat
eläneet melkein yksistään leivällä ja vedellä, mutta tänä aamuna he
olivat saaneet tyhjin vatsoin lähteä luennoille. Jos toimeentulo
alunpitäinkin oli tässä vieraassa yliopistokaupungissa ollut heille
vaivaisen puoleista, niin ei heidän tähän asti ollut tarvinnut
sentään yhtään paastopäivää pitää. Mutta nyt oli suoranainen
nälänuhka edessä.
Ne varat, joilla Skytte vanhus oli häntä ja Teittiä matkalle
evästänyt, olivat loppuneet jo viime talvena eikä piispa ollut
toistaiseksi voinut lisää lähettää. Sen jälkeen olivat he ansainneet
jonkun verran opetuksella ja viime aikoina olivat he elätelleet
itseään paremmissa varoissa olevilta tovereilta saaduilla pikku
lainoilla. Lisäksi oli vuokra siitä vaatimattomasta huoneesta,
missä he kolmisin asuivat, parin kuukauden ajalta maksamatta.
Elokuun alussa oli Agricola kirjottanut Kustaa kuninkaalle Ruotsiin,
pyytäen heidän suomalaisten opiskelijain ylläpidoksi jotakin Turun
tuomiokirkon prebendaa tahi muuta avustusta, mutta mitään vastausta
ei ollut kuulunut. Tänään viimeksi oli hän turhaan tiedustellut
yliopistolla kirjettä. Ja puutteesta johtuvan turvattomuuden tunnon
lisäksi painosti hänen mieltään se ettei kuningas nähtävästi ollut
pitänyt hänen kirjettään ja anomustaan huomion arvoisena.
Alkoi jo hiukan hämärtää ja kaikkialta kuului akkunaluukkujen
sulkemista. Pikkukaupungin porvarit vetäytyivät ystävällisiin
koteihinsa aattoiltaa viettämään. Sen yksinäisemmäksi tunsi
Agricola itsensä lähtiessään hitaasti ja allapäin astelemaan
Elben puoleiseen kaupungin laitaan, missä hän tovereineen asui
erään köyhän lasimestarin luona. Hän näki mielikuvituksessaan
toveriensa istuvan alakuloisina huoneessaan ja salaa odottavan häntä
pelastuksen tuojana, sillä aamulla hajaantuessaan olivat he sopineet,
että kukin tahollaan koettaisi tehdä voitavansa edes lähimpien
päivien turvaamiseksi. Mutta hän oli varma, etteivät toverit
olleet onnistuneet paremmin kuin hänkään, sillä ani harvat heidän
tuntemistaan ylioppilaista kykenivät toisia auttamaan ja niillekin
harvoille olivat he jo velassa.
Hänestä tuntui vastenmieliseltä mennä kortteeriin niin tyhjänä ja
ilman avun mahdollisuuttakaan näköpiirissään. Hän jatkoi kävelyään
ilman päämäärää, kulkeusi kaupungin ulkopuolelle joen rannalle ja
istahti väsyneesti lähellä vesirajaa olevalle hirsikasalle. Oli
jo joltisenkin hämärä, vastapäisellä rannalla olevien kenttien
ylle oli virrasta levinnyt valkoinen usvaverho, ja mustina ja
raskaina vieritteli Elbe hänen ohitseen syksyisiä vesiään. Sumun
takaa jostakin maalaiskylästä kuului yksinäisen koiran haukunta ja
lännestä, Harz-vuoriston takaa, kohosi täysikuu suurena veripunaisena
pyörylänä.
Agricola unhotti nykyisen tukalan tilansa ja nälkänsä ja hänet
valtasi eräänlainen kuulas apeamielisyys. Hän painoi päänsä käsiin,
ummisti silmänsä ja etäinen koti kohosi elävänä mieleen. Sama kuu
oli sielläkin kohonnut saariston takaa ja pilkistää päärmäkaistan
läpi hänen kotitupaansa, ja kuten ennenkin kuutamoisina iltoina,
kuuluu Särkilahden kartanosta koiran haukunta. Hän on kuin ainakin
entinen pikku Miika, joka äidin puuhatessa illallista istuu uinaillen
penkillä, kuulee etäisen koiran haukunnan, näkee pienen himmeän
akkunakuvion siirtyvän siltapalkilta toiselle, mutta mieli liitelee
kaihoten muualla, jossakin epämääräisessä utumaailmassa. Ja kun perhe
asettuu levolle ja päre pankonpuussa sammun, kumartuu äiti vielä
hänen ylitseen, korjaa peitettä ja lukee Ave Marian, ainoan jonka
hän on joskus lapsuudessaan oppinut. Se on kamalasti vääntynyttä
latinaa, joka hänelle teinivuosinaan on tuottanut monta hupia, mutta
äiti lukee sen niin hartaasti, että Jumala varmaankin kuulee sen
paljon auliimmin kuin parhaimmallakin latinalla kuolleesti toistetun
rukouksen. Se vuosien kumartama rakas äitivanhus, kuinka hän
iloitsikaan, itki ja iloitsi, kun hän monen vuoden kuluttua poikkesi
kotiin ollessaan piispan mukana tarkastusmatkalla: kuinka hellävaroen
hypisteli hän ryppysillä käsillään hänen mustaa barettiaan ja
silitteli hänen matkalla rypistynyttä kauhtanaansa...
Kirja hänen polviltaan luisui maahan ja havahutti hänet
todellisuuteen. Hän otti sen ylös ja käänteli sen vahvoja lehtiä.
Sitä tutkiessaan oli hänessä edellisenä talvena herännyt eräs suuri
aate, jota hän siitä lähtien oli hoitanut ja vaalinut mielessään kuin
äiti lempilastaan. Se oli päivin ja öin kytenyt hänen mielessään,
aste asteelta selviten ja kirkastuen sekä samalla kirkastaen hänelle
hänen oman kutsumuksensa ja suoden voimaa tyynesti kestämään
taistelussa alati uhkaavaa puutetta vastaan, vieläpä ylläpitämään ja
rohkaisemaan tovereitaankin.
Äsken oli kaikki ollut niin pimeää ja toivotonta, mutta nyt hän
taas näki elämäntyönsä selvänä edessään ja se kohotti hänet
aineellisten huolten yläpuolelle. Koko hänen entisyytensäkin oli
kuin johdonmukaista valmistusta siihen, eikä hän voinut olla jo
varhaisimmassa elämässään näkemättä korkeamman käden johtoa. Ensi
kerran ilmestyi se hänen tielleen vanhan ja hurskaan saarnaajamunkin
muodossa. Hän, kahdentoistavuotias poika, on kesäisenä ehtoopäivänä
yksin kotona ja odottaa isää, äitiä ja vanhempia veljiä kalaretkeltä
palaaviksi. Hän istuu pihakivellä ja puhaltelee ilmaan vesilinnun
untuvia, joita pääskyset lennosta kilvan tavottelevat. Silloin laskee
joku kätensä hänen päälaelleen niin hellästi, ettei hän ollenkaan
säikähdä, ja kun hän kääntyy katsomaan, seisoo siinä hymyilevä
munkkivanhus. Se istuutuu pihanurmelle, vapauttaa jalkansa tomuisista
virsuista ja alkaa ystävällisesti jutella hänen kanssaan. Ja kun
vanhemmat illan suussa palaavat kotiin, ehdottaa munkki, että poika
seuraisi häntä Viipurin kouluun ja saisi valmistua hengelliseen
säätyyn, sillä hänestä on Jumala aikonut varmaan jotakin tehdä,
selittää vanhus. Äiti tulee liikutetuksi ja sanoo hartaimman toivonsa
olevan nähdä poikansa pappina. Isä, jäkäläpartainen, harvasanainen
Olaviukko, jonka suu on kuin vaikenemista varten muodostunut,
murisee vastaan ja sanoo pojan kelpaavan elää kalamiehenä niinkuin
vanhemmatkin veljet. Mutta munkki sovittaa sanansa viisaasti,
hän puhuu Pyhästä Pietarista ja jumalansanalla kalastamisesta ja
paljosta muusta, ja niin tokasee isä lopuksi: "No jos se on Jumalan
tahto, niin menköön!" ja lähtee liikutusta salatakseen muka jollekin
askareelle. Ja niin tapahtui se ihme, että vanhemmat uskovat hänet
vieraan munkin huomaan, ja että hän itse on valmis eroamaan rakkaasta
kodistaan.
Monta kertaa on hän liikutuksella muistellut tuota ensimäistä
kotoalähtöä ja yhä ihmeellisemmältä on se hänestä alkanut näyttää.
Munkki-vanhushan tuli kuin suorastaan häntä hakemaan! Ja samanlainen
tapaushan uudistui sitten Viipurissa. Kun hän oli koulunsa päättänyt
ja hänen isällinen opettajansa, Johannes Erasmi, lähti piispan
sihteeriksi kutsuttuna Turkuun, kutsui hän luokseen hänet, parhaimman
oppilaansa, ja kehotti häntä seuraamaan mukana pääkaupunkiin,
sillä siellä kyllä aukenisi hänelle jotakin. Ja hän seurasi ja sai
kirjurinpaikan piispan luona sekä tilaisuuden jatkaa opintojaan.
Mutta tärkeintä oli se, mitä tapahtui hänelle kohta hänen Turkuun
tulonsa jälkeen. Hän oli ensi kertaa tuomiokirkossa, jonka mahtavat
holvit ja pilarit, komeat kuorit, rekonditoriot ja pyhimysten
kuvat sekä juhlallisessa hämyssä huokuva urkujen humina tekivät
häneen valtavan vaikutuksen. Liikutuksesta väristen seisoo hän
erään pylvään juuressa keskellä kirkkoa. Kun latinankielinen messu
ja kuoripoikien laulu on tauonnut, kajahtaa hänen päänsä päältä
miehekäs ääni, joka kirkkaasti ja läpitunkevasti lausuu selkeällä
suomenkielellä: "Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi
kuin kaksiteräinen miekka, ja tunkee lävitse siihen asti kuin se
sielun ja hengen erottaa ja jäsenet ja ytimet, ja on ajatusten ja
sydämen aivoitusten tuomari." -- Säpsähtäen luo hän katseensa ylös ja
näkee saarnastuolissa papintakkiin puetun pitkäkasvuisen, nuorekkaan
ja kalpean miehen, jonka silmissä palaa omituinen tuli ja joka hetken
vaiettuaan sekä kuulijakuntaansa tarkasteltuaan kuin tilille vaatien
alkaa saarnata tuon raamatunlauseen johdolla. Hän ei voi irrottaa
katsettaan saarnaajasta, jonka tuliset sanat kaikuvat temppelin
holveissa. Seuraamatta erikoisesti saarnan sisällystä tuntee hän,
että se on jotakin uutta ja raikasta. Uutta ja samalla vanhaa ja
tutunomaista, joka on ollut kauan unhotuksissa. Samoin on saarnaajan
käyttämä kielikin. Ovathan dominikaanit ja fransiskaanitkin kyllä
kansan kielellä saarnanneet, mutta se on ollut niin konstikasta ja
aivankuin latinaa suomalaisin sanoin, kun tämä sitävastoin puhuu mitä
tavallisinta ja yksinkertaisinta arkisuomea ja kuitenkin niin joka
sanassaan elävää ja luonnonraitista.
Kuin huumautuneena lähtee hän kirkosta, ja ihmetellessään kuka tuo
voimakas saarnaaja oli, kuulee hän ympärillään olevassa ihmisjoukossa
toistettavan nimeä Särkilahti sekä mainittavan häntä milloin
kerettiläiseksi, milloin oikeaksi herran papiksi. Särkilahti!
Kyllä hän oli jo Viipurissa sen nimen kuullut, samoinkuin Saksassa
vaikuttavan pääkerettiläisen Lutherinkin, ja Turussa hän oli jo
piispan luona ehtinyt kuulla kaniikkien harmistuneita puheita
maisteri Särkilahden kerettiläisistä opeista. Mutta sitä mielikuvaa,
mikä hänellä oli kerettiläisestä, oli hänen mahdoton sovittaa tuohon
saarnaajaan. Ja innosta palaen riensi hän joka kerta kuulemaan
milloin Särkilahti saarnasi tuomiokirkossa tai katedralikoulussa ja
yhä hartaammaksi kävi hänessä halu päästä samaa sanaa julistamaan.
Onnelliseen aikaan oli hän tullut Turkuun, sillä ei täyttä vuotta
sen jälkeen sairastui Särkilahti äkkiä ja kuoli. Mutta kun hän
sitten seisoi tuomiokirkon pääkuorissa papiksi vihittävänä ja hänen
isällinen suosijansa piispa Skytte asetti kalkin hänen käteensä
vanhoin vihkimyssanoin: _"Accipe potestatem sacrificandi pro vivis et
mortuis"_ [Ota voima uhrata elävien ja kuolleiden puolesta] tunsi hän
elävänä mielessään kutsumuksen jatkamaan ja täydentämään Särkilahden
alottamaa työtä. Ja tämä tietoisuus hänessä yhä vahvistui hänen
ollessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla ja nähdessään kuinka
suuri valon tarve kaikkialla oli. Hän ikävöitsi vain Wittenbergiin,
uuden opin pääahjoon, ja kun aika oli tullut, aukeni hänelle pääsy
sinnekin.
Oliko nyt sitten kaikki tähdännyt vain siihen, että hän olisi
tullut tänne Wittenbergiin nälkään nääntyäkseen? Sehän oli
mahdottomuus, jota vastaan puhui koko maailmanjärjestys. Hän oli
ollut jo epätoivoon joutumaisillaan, mutta täällä yksinäisyydessä
virran rannalla vietetty hetkinen oli hänelle taas kirkastanut
hänen kutsumuksensa ja kohottanut etualalle hänen valoisan elämän
käsityksensä.
Hän nousi ja lähti nopein askelin kulkemaan takaisin
kaupunkiin. Hänen tullessaan kortteeriin istuivat molemmat toverit
loppumaisillaan olevan talikynttilän valossa, Teitti raapustellen
hanhenkynällään jotakin kuviota hebrean kieliopin kanteen ja Viipurin
Simo tutkien Tukydidesta. Se oli ainoa kirja mikä hänen joskus oli
onnistunut itselleen hankkia ja hän tunsi sen jo kannesta kanteen,
mutta siitä huolimatta seurasi se aina hänen mukanaan. Simo oli
heistä kolmesta vanhin ja oli jo kolme vuotta heitä aikaisemmin
tullut Wittenbergiin. Hän oli köyhän porvarin poika Viipurista,
käynyt sikäläisen koulun ja ollut novisina fransiskaaniluostarissa,
mutta jättäen luostarin ennen novisiaikansa päättymistä tullut
Turkuun, missä sai tilaisuuden matkustaa Saksaan opiskelemaan.
Kapeine hartioineen ja köyristyneine selkineen teki tuo hiljainen
ja itseensä sulkeutunut mies, joka sitäpaitsi oli kivuloinen,
hyvin avuttoman ja säälittävän vaikutuksen. Kreikka oli hänen
mieliaineensa, josta hän sellaisenaan lienee saanut ruumiillisen
ravintonsakin, kuten Teitti kerran oli leikillään sanonut, sillä oli
aivan käsittämätöntä millä hän oli itseään elättänyt niinä neljänä
vuotena, jotka hän oli jo Wittenbergissä oleskellut.
Teitti oli heistä kolmesta nuorin, lyhyen vanttera, ruskeasilmäinen
ja iloinen nuorukainen. Hän oli suomalaista aatelissukua, mutta siitä
huolimatta yhtä varaton kuin toverinsakin. Hän oli kuten Agricolakin
tullut Skytten kustannuksella Wittenbergiin ja valmistui yhtä rintaa
tämän kanssa maisteritutkintoon.
Kumpikin istui synkkänä ja alakuloisena. Ääneti tervehtien
katsahtivat he Agricolaan ja luettuaan hänen sulkeutuneesta
muodostaan, ettei hänkään tuonut mitään iloista sanomaa, painuivat
he uudelleen kirjoihinsa. Agricolan mieli kävi taas apeaksi ja häntä
hieman hävetti, että hän tuli näin tyhjänä toveriensa luo, jotka
pitivät häntä jonkunlaisena johtajanaan. Teittiä kiusasi tämä kolmen
miehen äänettömyys ja raaputustaan jatkaen virkkoi hän:
"Simo syöpi tuossa monikertaan kaluttua Tukydidestaan ja minä
ravitsen itseäni muistuttelemalla olevani vapaasukuinen mies."
Hän näytti Agricolalle kirjan kantta, jossa oli kirjotus: "Martini
Laurentii Teijthi Liber, duodecim or. Emptus Abo Anno dei Mdxxxii"
sekä sen alla kaksi vasta piirustettua kilven kuvaa, kummankin
keskellä Andreasristi, jota Teitti-suku käytti vaakunanaan.
"Kävin ruotsalaisten kortteerissa, mutta kaikki he olivat melkein
yhtä täpärällä kuin mekin", jatkoi hän ja rupesi piirustamaan
kolmatta vaakunaa.
"Kun uskaltaisi emännältä pyytää illallista", huomautti Simo arasti.
"Siten syömällä maksaaksemme vuokravelkamme. Koetappas mennä
esittämään", vastasi Teitti ja Simo painoi nolona päänsä kirjaan.
Mutta Teitin halutti kiusata tuota avutonta vanhinta toveriaan ja hän
jatkoi:
"Eikö kaduta, ettet sittekin tehnyt munkkilupausta? Saisit ihan
varmaan nytkin täydellä vatsalla lukea pater nosterisi ja oikaista
itsesi levolle."
Agricola katsoi nuhtelevasti nuorinta toveriaan, nousi seisomaan ja
sanoi:
"Minä lähden vielä apua etsimään, sillä eihän elämästämme näinkään
mitään tule."
Hän lähti päättävästi ulos ja suuntasi kadulle tultuaan askeleensa
entistä augustiiniluostaria kohti, missä Luther perheineen asui.
Joen rannalta lähtiessään oli hänen mieleensä välähtänyt, että
hänen on mentävä itse uskonpuhdistajan luo omaansa ja toveriensa
hätää valittamaan. Silloin asian ensinnä mieleen iskiessä se oli
tuntunut niin yksinkertaiselta, mutta nyt kuta lähemmäs määräpaikkaa
hän tuli, sitä epävarmemmaksi tunsi hän itsensä. Oliko lainkaan
soveliasta hänen pienine huolineen tunkeutua häiritsemään miestä,
jonka harteilla koko paavin kahleista vapautunut kirkko lepäsi? Eikä
hän ollut tullut ajatelleeksi sitäkään, kuinka sopimaton aikakin
nyt oli sellaiselle käynnille. Kovin myöhäinen nyt ei tosin vielä
ollut, mutta ihmiset olivat sulkeutuneet jo koteihinsa ja kaikkialla
valmistauttiin aattoillalliselle.
Hänen kätensä vaipui portinkolkuttimelta alas ja masentuneena jäi hän
seisomaan autiolle kadulle, tuntien ettei uskaltaisi sisälle pyrkiä.
Silloin kuului portin takaa askelia, salpa lykättiin syrjään ja
kadulle astui nuori palvelustyttö toisessa kädessä lyhty ja toisessa
kori. Lyhtyään kohottaen katsoi hän kummastuneena ja kysyvästi
kuluneeseen pappiskauhtanaan kääriytynyttä nuorta miestä, joka
äänetönnä seisoi portin pielessä.
Agricola tunsi täytyvänsä sanoa jotakin ja hän kysyi tytöltä,
saattoiko tähän aikaan enää tavata tohtoria. Tyttö, jossa Agricolan
avonainen katse nähtävästi herätti luottamusta, ilmotti hänen olevan
huoneessaan ja kirjottavan. Hän piti porttia auki ja odotti vieraan
astuvan sisään. Agricolan täytyi käydä eteenpäin ja hän tunsi
kuinka sydämensä äkkiä alkoi rajusti lyödä. Tyttö jatkoi matkaansa
ja hän hapuili yksinään pimeässä etehisessä. Kun hän oli ennenkin
pari kertaa talossa käynyt, löysi hän pimeästä huolimatta tohtorin
huoneeseen johtavan oven.
Hänen koputukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Ympärillä oli aivan
hiljaista, jostakin seinän takaa kuului vain kuin aavistuksena lapsen
jokellusta ja oman sydämensä lyönnin kuuli hän selvästi. Hän koputti
toisen kerran, mitään ei kuulunut. Pelon alaisessa jännityksessään
luuli hän koputtaneensa kyllin lujasti, mutta todellisuudessa se
oli tapahtunut siksi hiljaa, ettei se voinut sisälle kuulua. Mitä
nyt tehdä? Tänne asti jouduttuaan tuntui hänestä mahdottomalta
takaisinkin palata. Hetken vielä epäröityään, jolla aikaa hänen
levottomuutensa yhä vain kasvoi, hapuili hän käsiinsä kääkän, veti
oven auki ja astui sisään.
Hän pysähtyi oven luo pimentoon ja räpytti silmiään nähdäkseen
huoneen perälle. Kirjotuspulpetilla paloi kynttilä, joka valaisi
ainoastaan valkeaksi kalkitun perä- ja toisen sivuseinän. Muu osa
huoneesta jäi sen leveän selän ja suuren, vahvatukkaisen pään
varjoon, joka näkyi kumarruksissa pulpetin edessä. Ovi viereiseen
huoneeseen oli hiukan raollaan ja sen takaa kuului nyt selvemmin
äskeinen lapsen jokellus sekä varovaista pöytäkalujen asettelua.
Hiljainen kärinä ilmotti siellä olevan tulella jotakin paistia,
josta etäinen tuoksu tuntui tänne saakka ja sai Agricolan tuntemaan
huikaisevaa nälkää. Mutta huoneen perällä rapisi ja kitisi
hanhensulka vihaisesti karkealla paperilla. Välistä se pysähtyi
kokonaan ja lihakas pää nojautui vasempaan käteen. Sitten narahti
tuoli äkeästi, hanhensulka sukelsi tuimasti mustetolppoon ja
entinen kitisevä rapina alkoi kuulua. Tuo pelottava pää muodosti
oikealle sivuseinälle jättiläissuuren, pyöreän varjon, joka synnytti
Agricolassa omituisen ahdistavan tunteen ikäänkuin se olisi uhannut
luhistaa hänet alleen. Hän tunsi itsensä niin tuiki vähäiseksi ja
avuttomaksi. Pelonalaisessa neuvottomuudessaan ei hän uskaltanut
ryhtyä mihinkään keinoon kääntääkseen huomiota itseensä, ja
kiihtyneitä hermoja vihlova hanhenkynän kitinä ikäänkuin hoputti
häntä poistumaan huoneesta, jossa punnittiin kristikunnan kohtaloita
vuosisadoiksi. Pulpetin ääressä kirjottava mies kasvoi hänen
silmissään yhä valtavammaksi jättiläiseksi samalla kuin hän itse
tunsi pienenemistään pienenevänsä.
Ahdistuksessaan läheni hän ovea pujahtaakseen yhtä hiljaa ulos
kuin oli tullutkin. Mutta hän kompastui kynnykseen ja aiheutti
pientä kolinaa. Hanhenkynä huoneen perällä pysähtyi, tuoli narahti
uhkaavasti ja lyhytkaulainen pää kääntyi puolittain ovea kohti.
"Kuka siellä?" kuului äreä ääni.
Agricola pysähtyi ja palasi hämmentyneenä äskeiselle paikalleen.
"Mitä, kuka se siellä hiiviskelee?" kuului pulpetin luota vielä
äreämmin ja samalla nousi kirjottaja ylös sekä läheni raskaskulmaisia
silmiään siristäen ovea, kädessään vasta musteeseen kastettu kynä.
Agricola kumarsi syvään ja sopersi vapisevin äänin jotakin
anteeksipyynnön tapaista. Luther tarkasti häntä hetkisen ääneti kuin
ajatuksiaan kooten ja lausui sitten:
"Ah, tekö se olette, Agricola? Luulin täällä jo joitakin luvattomia
vieraita hiiviskelevän."
Ystävällinen ääni, millä nuo sanat lausuttiin, melkein oudostutti
Agricolaa, jonka korvissa vielä eli äskeisten sanojen äkäinen sävy.
Mutta samalla tunsi hän ihmeellisesti vapautuvansa pahimmasta
ahdistuksestaan.
"Käykää lähemmäs valoa, tänne", ja ystävällisesti työnsi hän
Agricolan istumaan pulpetin päässä olevalle tuolille, asettuen itse
omalle kirjotusjakkaralleen.
Nähdessään nyt kynttilän valossa selvemmin nuoren oppilaansa
kasvot, huomasi hän heti niissä olevan masentuneen ja tuskallisen
ilmeen. Ettei kysyvällä äänettömyydellä pakottaisi häntä heti
asiaansa käymään ja antaakseen hänelle tilaisuutta rauhottumiseen,
alkoi Luther leikillisesti kertoa, kuinka hänet melkein kammo
valtasi, huomatessaan tuntemattoman miehen siellä ovipimennossa
kähmivän. Jonkun aikaa sitten oli nimittäin hänen illalla istuessaan
kirjotuspöytänsä ääressä aivan samalla tavoin outo mies ilmestynyt
hänen huoneeseensa kuin maan alta kohoten. Mutta se oli ollut paljon
pelottavampi vieras, tuo jo viisi vuotta Sachsenin kauhuna ollut
hevoskauppias ja kapinannostaja Hans Kohlhaas, joka oli tullut
häntä välittäjäkseen pyytämään ja uhannut pistoolilla ampua itsensä
siihen paikkaan, jollei uskonpuhdistaja suostuisi häntä kuulemaan --
lopetettuaan kertomuksensa kumartui Luther lähemmäs vierastaan ja
sanoi:
"Te olette avun tarpeessa, rakas ystävä, eikö totta? Näen sen
päältänne ja ymmärrän että teidän on ollut vaikea tulla tänne. Mutta
paljastakaahan nyt sydämenne ja olkaa turvallisella mielellä, kyllä
minä opiskelevaisen ohdakkeisen tien tunnen."
Agricolan valtasi äkkiä lämmin turvallisuuden tunto aivankuin lapsen,
joka yksinään kylmässä väristyään löytää ymmärtävän ja suojaavan
isänsä. Kostunein silmin alkoi hän kertoa omasta ja toveriensa
hädästä, kuinka heidän suosijansa Martti piispan oli ollut mahdoton
lähettää heille apua, kuinka hän oli kirjeellä kääntynyt kuninkaankin
puoleen, mutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta, ja kuinka hän
viimein ei ollut tiennyt muuta keinoa kuin tulla tänne.
Luther istui edelleen samassa eteenpäin kumartuneessa asennossa,
kädet polviin tuettuna, ja hänen jykevä leijonanpäänsä tärisi harvaan
ja tasaisesti kuin voimakasten suonenlyöntien liikkeelle saattamana.
Hänen mustan ruskeat, raskaiden luonten puolittain peittämät silmänsä
olivat tarkkaavasti Agricolaan kiintyneet.
"Niin, niin, sellaista se on", sanoi hän Agricolan lopetettua ja
lisäsi sitten puolittain leikillään: "Ansaitsette vain nuhteet siitä,
että vasta viime hädässä ja pelolla käännytte minun puoleeni. Olenhan
minä täällä tavallaan isän sijassa teille muukalaisille, Vaikka,
Jumala paratkoon, monesti lienenkin teille ynseä ja velvollisuuteni
unohtava isä. Niinhän se on meidän ihmisten laita, että kun oma
itsemme on pahimmasta hädästä päässyt, niin olemme kohta valmiit
ummistamaan silmämme toisten hädälle. Mutta katsokaamme nyt, mitä
voimme tehdä teidän pahimman puutteenne torjumiseksi."
Hän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Ovi jäi hiukan raolleen kuten
se oli ollutkin ja Agricola kuuli sieltä matalaa puhetta, sitten
avattavan jonkun kaapin oven ja jotakin metalliastiain kilahtelua.
Sen jälkeen kuului taas keskustelua, josta saattoi erottaa
tuikeasti mutta hillitysti puhuvan naisäänen. Agricolan valtasi
taas tuskallinen mieliala ja häntä ikäänkuin hävetti siellä-olonsa.
Hän ei olisi tahtonut kuulla mitään mitä viereisessä huoneessa
tapahtui, mutta hänen hermonsa olivat taas äkkiä jännittyneet eikä
hän voinut olla kuulematta, kuinka Luther hymyilevällä äänellä
sanoi: "Kuulkaahan, herra Käthe, näinhän me pääsemme yhdestä
ylellisyyskapineesta samalla kun teemme Jumalalle otollisen työn."
Mutta naisen ääni, puhuen vieläkin kiivaammin vaikka yhä hillitysti,
keskeytti hänet. Sen jälkeen kuuli hän Lutherin pari kertaa toistavan
nimen Katharina sekä sitten puhuvan jotakin vakavalla äänellä.
Naisen ääntä ei enää kuulunut, joku metalliesine vain kilahti hiljaa
ikäänkuin kynnellä tai kantasormuksella olisi siihen lyöty ja kohta
sen jälkeen palasi Luther omaan huoneeseensa.
Hänellä oli kädessä leveäjalkainen hopeapikari. Lyöden sitä
valkeista, turpeaa kämmentänsä vasten sanoi hän iloisesti:
"Kas tässä! On vain muutettava tämä kova ja ynseä metalli leiväksi,
sillä puhdasta rahaa minulla ei tällä haavaa ole teille antaa.
Ottakaa se. Te voitte vielä tänään mennä Fritz-mestarin luo ja
vaihettaa sen rahaksi. Tervehtikää häntä Martti-tohtorilta, hän on
rehellinen ja oikea kristitty, johon voitte luottaa."
Hän ojensi maljan Agricolalle ja nähdessään kuinka vaikea tämän
oli ottaa ja ylimalkaan koko asiaan suhtautua, jatkoi hän lyöden
oppilastaan olkapäälle:
"Älkää tätä asiaa niin suurena pitäkö ja säästäkää kiitos kaiken
hyvän antajalle. Olkaa rohkea ja tehkää työtä iloisin mielin. Puute
ja vastukset, nehän kuuluvat asiaan, eikä meidän kilvotuksemme
kuitenkaan ole sen miehen, jonka elämä kului työssä ja tuskassa,
paljossa valvomisessa, nälässä ja janossa, paljossa paastossa,
vilussa ja alastomuudessa."
Käsi vielä Agricolan olkapäällä katsoi hän tätä hetkisen ääneti ja
jatkoi sitten:
"Te olette niin tyynen ja vakavan näköinen mies, joka ei ryöpsähtele
ja sammu, vaan jossa palaa hiipinen mutta kestävä tuli. Minusta
tuntuu, että Jumala on juuri teidät kutsunut kansanne valistajaksi.
Maisteri Särkilahdesta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vähän
aikaa oppilaanani, odotin minä paljon. Hän oli tulinen ja rohkea
kilvottelija, mutta Herramme ei nähnyt hyväksi häntä kauemmin
työmaallaan käyttää. Kansanne ja olonne kaipaavat ehkä toisenlaista
menettelyä kuin mihin hän olisi kyennyt. Työaseet tulee olla työn
luonnon mukaan. Jos täällä meillä on Rooman juonia vastaan täytynyt
usein rautaisin kavioin potkia, on taas siellä, missä paavillinen
hapatus ei niin haisevaksi ole käynyt, käytävä perkaustyöhön
hellävaraisemmin käsiksi.
"Olkaa rohkea, sanon vielä, ja Jumala kanssanne!" lopetti hän
puristaen Agricolan kättä ja saattaen hänet ovelle.
Tuskin koskaan oli Agricola tuntenut itseään niin huumautuneen
iloiseksi ja omituisen keventyneeksi kuin nyt autiolle ja
kuutamoiselle kadulle tultuaan. Hän oli kuin kohoutunut johonkin
kuulaampiin ilmapiireihin, missä hengittäminen laajensi koko olemusta.
Kiirein, melkein juoksevin askelin harhaili hän ahtaita ja
sokkeloisia katuja ilman päämäärää. Hän hymyili ja huitoi kädellään.
Mutta sitten muisti hän toverinsa, jotka synkkinä ja nälkäisinä
odottivat häntä.
Hän pysähtyi ja huomasi kulkeneensa päinvastaiseen suuntaan.
Yrittäessään kotiinpäin rientää muisti hän Fritz-kultasepän ja
pysähtyi taas. Mutta tuliko hänen myydä lahja, jonka arvoista hän
ei tulisi koskaan saamaan? Eihän toki, vaan kalliina muistona
tahtoi hän sen säilyttää läpi elämänsä. Mutta leipä, leipä! Sitä
tarvittiin ennen kaikkea ja kiiruusti tarvittiin. Itse hän tunsi
voivansa elää syömättä vielä vaikka kokonaisen viikon, mutta ne
masentuneet toveripoloiset, ne eivät voineet tulla osallisiksi hänen
mielialastaan ja sillä elää.
Hän seisoi siinä naputellen kynnellään pikarin reunaa ja silloin
juolahti hänen mieleensä onnellinen tuuma. Hän ehdottaa kultasepälle,
että hän saisi tilaisuuden sattuessa lunastaa pikarin takaisin.
Asia näytti hänestä niitä luonnollisimmalta ja kiiruusti lähti hän
rientämään määräpaikkaan. Nyt tunsi hän rohkeutta tunkeutua vaikka
itse Saksin vaaliruhtinaan luo, jos niin tarvittaisiin.
Martti-tohtorin terveiset tekivät Fritz-mestarin suopeaksi
ulkomaalaista ylioppilasta kohtaan. Hän otti pikarin pantiksi sen
täydestä raha-arvosta ja kiliseviä florineita taskussaan lähti
Agricola juoksujalkaa kortteeriin, missä hän ensimäiseksi meni
emännän puheille, suoritti hänelle vuokravelan ja pyysi häneltä
illallista itselleen ja tovereilleen, sillä ulkoa ei enää voinut
ruokaa saada.
Kun hän astui toveriensa luo, oli siellä pilkko pimeä. Nenään pisti
kitkerä, loppuun palaneen talikynttilän käry.
"Mihinkähän vankiluolaan minä olenkaan joutunut?" sanoi Agricola,
sillä hänelle tuli vastustamaton halu hieman leikitellä toveriensa
kustannuksella.
"Ei, täällä on kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet
sido", kuului pimeydestä Teitin ääni.
"Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja luette."
"Niin, minä luulen että Simo tuossa -- hoi, Simo oletko vielä
elossa? -- niin, että Simo tuossa juuri lukee Tukydideen viimeistä
sivua. Paasto on näet terottanut hänen katseensa. Minussa se taas
on sytyttänyt mystiläisten sisäisen valon, niin että varmaankin sen
avulla voisin lukea Taulerin kirjotuksia, jos niitä olisi tässä
esillä."
"Mutta luulenpa ettei hiukan enemmän maallista valoakin olisi
haitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän menisi sinä,
Simo, joka olet jo viime lehdelle ehtinyt, pyytämään emännältä yhden
kynttilän?" sanoi Agricola, joka oli hapuillut itsensä uunin kupeelle
lavitsalle istumaan.
Siltä kohtaa, missä Simo oli hänen lähtiessään istunut, kuului
kähmimistä ja hiljaista mutinaa, mutta sitten vaikeni taas kaikki.
"Simo, onko sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? Hakisit
emännältä kynttilän, sillä omat jalkani ovat paljosta juoksemisesta
niin puutuneet, etten kykene liikkeelle, ja Martti tuossa on
vapaasukuinen mies, niin etten minä, talonpojanpoika, katso voivani
häntä komentaa."
"Mutta kuinka häneltä uskaltaa mennä pyytämään?" kuului nyt Simon
paikalta avuton ääni.
"Sano että dominus Agricola käski antaa."
Simo kähmi taas, mutta jäi paikalleen ja Teitti pisti väliin:
"Hän ei ole lukenut vielä loppuun eikä henno kesken jättää."
"Kuulehan, Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan."
Agricola pisti kätensä taskuun ja pudisti sitä. Kuului rahojen
kilinää ja samalla häädettyä naurun tapaista kahdelta suunnalta. Simo
alkoi kompuroida ovea kohti.
"Muistelen tässä jonkun kerskanneen, ettei täällä ole mammonan
orjia", sanoi Agricola tyhjentäen hyvän mielensä iloiseen nauruun.
Kohta palasi Simo, suu leveässä hymyssä ja kädessään palava kynttilä,
joka sijotettiin loppuneen tilalle rautajalustaan. Heti jälessä
tuli lasimestarin muori kantaen höyryävää soppamaljaa, josta levisi
suloinen tuoksu, saaden kaikkien kolmen sieramet laajenemaan. Hän
asetti pöydälle maljan ja suuren tinalautasen, jossa oli lusikat ja
kolme isoa leivänkimpaletta.
"Saatte kiittää onneanne, että meillä soppa valmistui tavallista
myöhemmin, sillä olimme koko perhe iltamessussa", sanoi muori ja
asettui kädet puuskassa seisomaan keskelle huonetta.
"Messussa?" tarttui hänen sanoihinsa Teitti, jonka äänestä nyt
oli kokonaan kadonnut äskeinen kuiva jurous. "Teissä, muoriseni,
taitaa olla jälellä koko joukko paavillista hapatusta, niin
wittenbergiläinen kuin olettekin."
"Iltamessussa tai iltajumalanpalveluksessa, se on minusta aivan
samantekevää", sanoi muori ja nähdessään millä voimalla soppa veti
nuorukaisia puoleensa, lisäsi hän:
"Näyttääpä että olette hiukan paastonneet ja se on myös paavia,
tiedän mä."
"Muori, muori", ehätti Teitti saatuaan itseensä muutamia lusikallisia
soppaa, "tehän ette ole edes lukenut tai kuullut Martti-tohtorin
kirjottamaa katekismusta, missä sanotaan, että paastota ja
ruumiillisesti itseään valmistaa on hyvä tapa, mutta messua siellä ei
missään mainita."
Muori nyrpisti nenäänsä ja sanoi:
"Messuksi tuota ennen minun tyttönä ollessani sanottiin ja kyllä se
nimi minulle vieläkin välttää."
Puhelias muori valkoisine esiliinoineen lisäsi nuorten miesten
kodikkuuden tuntoa ja Teitti haluten häntä vielä hetkisen huoneessa
pidättää lausui:
"Tunnustakaahan, ettekö silloin tyttönä ollessanne uhrannut jotakin
ropoa annekauppiaallekin ja siten kuitannut pieniä ylitsekäymisiänne?"
"En sinä ilmoisna ikänä!" kiivastui muori, "vaikka kyllähän ne täältä
Wittenbergistäkin hyökkäsivät syntikuitteja ostamaan jo ennenkuin se
rietas oli arkkuineen kaupunkiinkaan ehtinyt."
"Silloin täällä varmaankin oli koko markkinat?"
"Oli, oli toki. Mutta vielä pahempi mylläkkä täällä silloin kävi,
kun se Zwickaun haikara [tarkottaa Nicolaus Storch'ia, joka oli
Zvickausta kotoisin oleva kankuri ja uskonnollinen kiihkoilija.
Storch suomeksi haikara] pesueineen tuli tänne mellastamaan ja
Martti-tohtori oli Wartburgissa paholaista kurittamassa. Ja tänne kai
se paholainen silloin ryykäsikin kostamaan ja kyllä se monen pään
pyörälle saikin. Ei silloin vähää kun mennäänpäs kirkkoon peliään
pitämään ja säretään siellä kaikki kuvat ja kaunistukset ja itse
Carlstadt koluaa työpajoissa kuin mikähän nokikuono. Piti mukamas
jokaisen elättää itsensä kättensä töillä. Ja jokainen kehui olevansa
täynnä pyhää henkeä. Pyh kaikkia! Sanovatkin Martti tohtorin
tultuaan sanoneen, että hän antaa vasten kuonoa semmoisille hengille
ja se minusta oli miehen lailla sanottu. Eikä tarvinnutkaan Martti
tohtorin monta saarnaa pitää, kun ne Zwickaun nokikuonot täältä
tiensä löysivät."
Muori oli puheen alkuun päästyään istunut ja jutteli vielä senkin
jälkeen kuin nuoret miehet olivat lopettaneet ateriansa, kertoillen
sekaisin Lutherin ja Melanchtonin naimisiinmenosta, Kohlhaasin
murhapoltoista ja monesta muusta, sekä kysellen, olivatko kuulleet
sodan olevan tulossa, sillä hänelle oli tänään kerrottu että keisari
vielä ennen joulua tulee suurella sotajoukolla kurittamaan vanhasta
uskosta luopuneita ruhtinaita. Vihdoin hän sentään huomasi korjata
astiat pöydältä, toivotti hyvää yötä ja poistui huoneesta.
Teitti, joka selkäänsä seinään nojaten ja jalat nostettuna toiselle
lavitsalle oli hymysuin kuunnellut muorin juttuja, virkkoi nyt:
"Ei tämä maailma sentään ole kaikista pahin asuinsija, vai mitä veli
Simon arvelee?"
Vastauksen sijasta ilmaisi Simo tyytyväisyytensä maailmaan hymyllä,
joka oli hänen kellertävillä kasvoillaan loistanut aina siitä saakka
kun hän palasi kynttilää hakemasta.
"Mutta olemmepa, veli Mikael, tainneet unhottaa kiittää sinua tästä",
kääntyi Teitti Agricolaan.
"Ei minua vaan aivan toista miestä tästä on kiitettävä ja sekin
toinen käski kaikki kiitokset siirtää Jumalalle", vastasi Agricola.
Täynnä yli pursuavaa onnellisuutta käveli hän edestakaisin ahdasta
lattiaa ja mietti, eikö hänen olisi nyt kerrottava tovereilleen
käynnistään Lutherin luona. Hän muisteli sana sanalta, mitä
uskonpuhdistaja oli hänelle sanonut ja tultuaan siihen kohtaan missä
Luther puhui Särkilahdesta ja hänestä, juolahti hänen mieleensä
toinen asia. Hän pysähtyi nurkassa olevan pienen kirstunsa eteen
ja mietti, eikö nyt olisi soveliain hetki ilmaista suuri aatteensa
tovereille ja valmistaa heille pieni yllätys. Kaipasihan tämä
merkillinen ilta päättäjäisikseen jotakin erikoisempaa.
Tovereihinsa kääntyen sanoi hän:
"Nykyään emme ole moneen iltaan lukeneet yhteisesti raamattua.
Haluatteko kuulla, niin minä luen vähäisen?"
Hänen huulillaan oli salaperäinen hymy ja hiukan ihmeissään
myöntyivät toverit hänen ehdotukseensa. Mutta hän oli avannut jo
kirstun, josta hän muutamien vaatekappaleiden alta veti esiin joukon
kokoon käärittyjä paperiarkkeja. Hän toi ne pöydälle, selaili ja
kehitteli niitä auki ja silmäsi välistä salaperäisesti tovereihinsa,
jotka ääneti ja pyörein silmin seurasivat hänen toimiaan. Saatuaan
paperinsa järjestykseen, sanoi hän:
"Jospa minä alan Mattheuksen yhdennestäkolmatta luvusta."
Hän silmäsi vielä tovereitaan ja alkoi sitten jännityksestä hieman
värähtelevällä äänellä lukea paperista:
"Ja quin he lehestuit Jerosolimat ja tulit Betphagen oliomäen tyge
| silloin Jeesus lehetti caxi Opetuslasta sanoden heille | Menget
kyleen ioca on teiden edhesen | ia cocta te leudhet asintamman
sidhottuna | ia varsan henen cansans | pästeket ne ia tokat minulle.
Ja ios iocu teille iotakin sanopi | niin sanocat | Herra niite
taruitze | ia cocta hen laske heiden."
Hän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Heti hänen lukiessaan ensimäisiä
sanoja oli Teitti pudottanut jalkansa lavitsalta lattiaan ja
yrittänyt kavahtamaan seisoalleen, mutta jäänyt sitten siihen
asentoon ja henkeä pidättäen kuunnellut Agricolan lukemista. Nyt
läheni hän pöytää ja yritti sanomaan jotakin, mutta sai esille vain
pari "muttaa" ja kumartui sen sijaan Agricolan olan yli katsomaan
paperiin. Simo noudatti hänen esimerkkiään ja alkoi toisen olan
yli tähystää tuota merkillistä paperia. Agricola otti hanhenkynän
käteensä ja aivankuin olisi opastanut tovereitaan kirjalle osotti hän
sillä sanoja, lukiessaan edelleen:
"Mutta näme caiki tapacduit | että se teutetäisin | quin sanottu oli
Prophetan cautta ioca sanoi | Sanocat Syonin tytterelle | Catzo sinun
Kuningas tule sinulle sivije istudhen asintamman päle | ia ikeen
alaisen asin varsan päle."
"Sinäkö sitä olet siihen kirjottanut?" keskeytti nyt Teitti ja
haki rahinsa pöydän luo. Hän katseli Agricolaa kuin jotakin outoa
ilmestystä.
"Minä", myönsi Agricola ujosti, "ja minä olen päättänyt koko raamatun
kirjottaa suomenkielellä."
Hän punastui ja siirsi katseensa papereihin.
"Mutta miten... mistä se on sinun mieleesi tullut, taikka... miten
sinä olet alkuun päässyt?" sammalsi Teitti, joka ei tahtonut tietää
miten oikeastaan suhtautua tähän uuteen ja käsittämättömään asiaan.
"Se tapahtui kevätkesällä, kun minä opettajana ollessani asuin
yksinäni. Eräänä iltana luin tohtori Lutherin saksalaista raamattua
ja silloin, juuri kun luin tätä Mattheuksen yhdettäkolmatta lukua,
välähti mieleeni kysymys, että emmekö me suomalaisetkin voisi saada
jumalansanaa omalle kielellemme niinkuin saksalaisetkin. Ensinnä
se tuntui aivan mahdottomalta, mutta se ei kuitenkaan jättänyt
minua rauhaan ja minä päätin edes koettaa. Koetin ensin lukiessani
miettiä mitenkä se oikein tulisi suomenkielellä. Minä etsin ja
hapuilin suomalaisia sanoja ja kun sain ensimäisen lauseen koossa
pysymään, tuli minulle kova kiiru saada se kirjotetuksi. Ja kun se
oli paperilla, en tahtonut aluksi uskoa silmiäni ja minulle tuli niin
eriskummallinen olo, aivankuin olisi samalla kertaa pitänyt itkeä ja
nauraa."
Hän oli hiljaisella äänellä ja kostunein silmin kertonut tämän, kun
Teitti sanoi:
"Kyllä kai minäkin lukiessani ajattelen jollakin lailla
omankielisesti sisällystä, mutta ei minulle silti ole koskaan mieleen
tullut, että se voisi olla suomeksi kirjotettukin."
Asia näytti lähemmin miettiessä niin yksinkertaiselta ja kuitenkin
tuntui se samalla heistä kaikista ihmeeltä. Agricola kertoi, kuinka
hän saatuaan muutamia lauseita paperille innostui siihen niin, että
ahersi yökaudet suomentamispuuhassa ja käänsi sitten yhtä menoa
Mattheuksen evankeliumin loppuun ja kappaleen Markusta lisäksi. Hän
oli ilmottanut siitä kuninkaallekin lähettäessään hänelle elokuussa
kirjeen, mutta tovereilleen oli hän päättänyt paljastaa aatteensa
vasta sitten kun kuninkaalta olisi tullut vastaus.
"Etköhän lukisi vieläkin?" huomautti nyt Simo arasti, ja liikutettuna
siitä hartaudesta, millä toverit ottivat vastaan hänen uuden
aatteensa, jatkoi Agricola lukemistaan. Vaikka he syönnin jälkeen
olivatkin tunteneet itsensä raukeiksi, oli nyt uneliaisuus kaikonnut
kauas ja hievahtamatta kuunteli kumpikin. Simo vain silloin tällöin
ojentausi henkeään pidättäen niistämään ratisevaa kynttilää, että
valo lukijalle pysyisi tasaisena. Luvun toisensa jälkeen luki
Agricola käsikirjotuksestaan, lausuen sanat harvaan ja eräänlaisella
hellävaraisuudella aivankuin olisi pelännyt niiden kosketuksesta
särkyvän. Kun hän jälleen pysähtyi, olivat kaikki pitkän aikaa ääneti
ja antoivat viimeisten sanojen kaikua korvissaan. Sitten otti Teitti
pöydältä suuren saksankielisen raamatun, pyöritti sitä käsissään ja
sanoi:
"Aiotko sinä saada sen painetuksikin?"
"Kuinkas muuten", vastasi Agricola luottavasti, "vähänhän siitä ilman
olisi Suomen kansalle hyötyä."
"Ajatelkaahan, meilläkin on sitten omalla kielellämme tällainen
kirja", sanoi Teitti saksalaista raamattua yhä käännellen.
Oltiin taas hetkinen ääneti, kunnes Simo virkkoi enemmän itsekseen
kuin toisille tarkotettuna:
"Se on sitten Biblia fennica."
Paremman ilmaisukeinon puutteessa tahtoi hän näillä sanoilla tulkita
mielikuvansa siitä, että suomalainen kansallisuus sen kautta tulee
ikäänkuin rajoiltaan selvemmin määrätyksi ja kohotetuksi esiin
jostakin epäselvästi hämystä, ja samalla hekin, finlandenses, käyvät
kaikille selväpiirteisemmiksi eivätkä ole enää mikään epämääräinen
heimokunta ruotsalaisten selän takana.
"Sittenkun meillä on raamattu suomenkielellä, niin... hm!"
Toiset katsoivat kysyvästi Teittiin ja tämä täydensi hämillään
lauseensa:
"... niin kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi."
Kukaan ei vastannut, mutta kaikkien silmät kiilsivät ja näkyi, että
heille noiden sanojen johdosta aukeni uusia ja outoja näköaloja.
Heissä liikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he eivät
kuitenkaan osanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he
olivat suomalaisia, sehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka,
mutta tuo tieto oli nyt jollakin tavoin joutunut käymistilaan ja
synnyttänyt heissä uusia sielunliikkeitä.
"Luehan, Miika, vielä, on niin omituista sitä kuunnella", pyysi
Teitti ja Agricola ryhtyi taas lukemaan ja jatkoi yhtä menoa siksi
kunnes käsikirjotus loppui.
Vaikka oli jo myöhäinen, eivät he kiirehtineet nukkumaan, vaan
jatkoivat keskustelua tuosta suuresta tapauksesta ja kukin koetti
parhaimpansa mukaan saada ulos sen mitä mielessä liikkui. Vasta kun
kynttilä alkoi lopulleen riutua, laittausivat he vaatimattomille ja
koville makuutiloilleen ja huoneessa vallitsi taasen pimeä.
Kun kukaan ei tuntunut vielä nukkuvan, keskeytti hiljaisuuden Simon
ääni, joka ujona kuului sanovan:
"Miika, etkö ole pater nosteriakin ajatellut suomeksi? Minä rupesin
sitä juuri itsekseni lukemaan, mutta tuntuu kovin oudolta sitä tänä
iltana latinaksi toistaa."
Silloin alkoi Agricola hiljaa ja hartaasti lausua isämeitää suomeksi,
ja kun hän oli sanonut amen, ei hiljaisuutta häirinnyt enää mikään.
Mutta kukin heistä tunsi toisensa vielä pitkän ajan makaavan valppain
silmin ja ikäänkuin toistamiseen kuuntelevan sitä kirjotettua
suomalaista sanaa, joka heidän huoneessaan tänä iltana oli ensi
kerran kaikunut. Ja heistä tuntui kuin tuossa pimeässä hiljaisuudessa
olisi ollut jotakin neitseellistä ja pyhää.