"Hänen isoisänsä isä oli vielä pakana ja kaatui siinä suuressa
taistelussa, jossa Pyhä Eerik vihdoinkin sai kukistetuksi suomalaiset
ja pakotetuksi heidät kasteeseen."
Näin alotti kertomuksensa isä Laurentius, tuomiokapitulin kanunki,
ja hänen ainoa kuulijansa, kuoripoika Stefanus, poimi tarkkaavaisena
jokaisen sanan, joka kumpusi hänen kunnianarvoisan ja iäkkään
opettajansa huulilta.
Suomen kirkon esipaimen, hänen hurskautensa Maunu ensimäinen,
oli aamupäivällä nukahtanut viimeiseen uneensa piispankartanossa
Koroisten niemellä. Hänen hyvä ystävänsä varhaisimman nuoruuden
ajoilta, isä Laurentius, oli tahtonut valvoa ensimäisen yön
rakkaan vainajan kuolinhuoneessa. Ruumis lepäsi kapeassa vuoteessa
peräseinällä ja sen kummallakin puolen paloi vahakynttilöitä.
Isä Laurentius jatkoi kertomustaan Hän puhui hiljaa kuin peläten
nukkuvaa häiritsevänsä. Kuoripoika Stefanus kumartui lähemmäs,
voidakseen kuulla jokaisen sanan.
"Tältä isoisän isältä jäi leski, joka lapsineen otti vastaan kasteen.
Siitä lähtien ovat he isästä poikaan pysyneet kirkon kuuliaisina
lapsina. Varsinkin ovat tämän suvun naiset olleet tunnettuja
hurskaudestaan ja hyväntekeväisyydestään. Usein muistivat he
lahjoillaan myöskin kirkkoa, sillä heidän kotinsa Ruskon Märtälässä
on ollut aina varakas ja tuo pakanana kaatunut kantaisä oli ollut
kihlakuntansa päällikkö.
"Herrassa kuollut isämme Maunu oli nelivuotiaana sairastunut
ankarasti ja hänen eloon jäämisensä oli näyttänyt jo toivottomalta.
Silloin oli hänen äitinsä hädissään rukoillut Neitsyt Maariaa sekä
luvannut hänelle poikansa, jos hän paranisi. Ja silloin tapahtui
taudissa äkillinen käänne, sairas lapsi alkoi toipua ja parani
ennalleen ihmeen nopeasti. Kun poikanen oli täyttänyt kymmenen
vuotta, toi hänet äitinsä saarnaajaveljesten priiorin, isä Petruksen
luo, kertoen lupauksestaan ja sitä seuranneesta ihmeestä. Nyt tahtoi
hän jättää pojan luostariin kasvatettavaksi. Täten jätti Maunun hänen
äitinsä ennalta tekemänsä lupauksen mukaan kirkon haltuun aivan
niinkuin profeetta Samuelin toi hänen äitinsä Herran majaan Silossa.
Ja samoin kuin Samuelista, tuli Maunustakin kansansa ylimmäinen
pappi."
Oltuaan hetken aikaa vaiti ja niistettyään vahakynttilät kertoi isä
Laurentius edelleen:
"Ennenkuin ryhdyn jatkamaan, tahdon hiukan kertoa omasta
nuoruudestani. Minun isäni ei ollut suomalainen, vaan oli hän
muukalaisena tullut tähän maahan. Hän oli saksalaissyntyinen soturi,
joka vieraita maita kierrellessään oli osunut Ruotsiin. Niihin
aikoihin lähti herra Birger, Ruotsinmaan jaarli, ristiretkelle
pakanallisia hämäläisiä vastaan, joiden kerrotaan kovin vainonneen
ristityitä täällä Turun maassa. Isäni seurasi mukana retkelle
ja otti osaa kaikkiin taisteluihin. Vallotettuaan hämäläisten
päälinnan Hakoisissa rakennutti Birger sen uudestaan ja miehitti
ristinsotureilla. Sitäpaitsi rakennutti hän toisen pienemmän linnan
Kumojoen suupuoleen, turvaamaan kulkuyhteyttä Hämeenmaan ja Ruotsin
välillä. Tämän Kumolan linnan päälliköksi asetti hän isäni ja siellä
näin minäkin ensi kerran päivänvalon.
"Äitini oli tämän maan lapsi, Hämeen tyttäriä, ja hän oli hyvin
kaunis, lempeä ja hiljainen. Isäni oli tavannut hänet sotaretkellä
Hämeessä ja silloin oli hän vasta tullut ristityksi. Oliko hän
mielisuosiolla seurannut isääni vai oliko tämä väkisin pakottanut
hänet siihen, sillä hän oli kova ja hillitön mies -- Herra hänen
sielunsa kiirastulesta pelastakoon! --, sitä en varmuudella tiedä.
Äitini ei siitä minulle koskaan puhunut, kai sen tähden, että minä
hänen kuollessaan olin vielä kovin nuori. Isästään ja veljistään ei
hän pitkiin aikoihin tiennyt mitään, vaan luuli heidän kaatuneen
taistelussa ruotsalaisia vastaan. Isä oli kuitenkin elossa. Pakanana
pysyen oli hän paennut erämaihin, saadakseen siellä elää ja kuolla
rauhassa. Samoin kuin tyttärensä häntä, oli hänkin pitänyt tytärtään
kuolleena. Mutta sitten oli hän sattumalta saanut kuulla hänestä ja
lähtenyt oitis etsimään häntä.
"Olin silloin kuusivuotias ja muistan hyvin, kun tuo jyrkeä
hämäläisukko ilmestyi Kumolan linnaan. Hän vaati äitiäni seuraamaan
häntä ja lähtemään pois ristittyjen luota. Mutta äidistäni oli
ennättänyt tulla hurskas ristitty ja vaikka hän ei ollutkaan
onnellinen avioliitossaan, niin kieltäysi hän kuitenkin pakenemasta
velvollisuuksiaan. Sen sijaan pyysi hän isäänsä viettämään vanhuuden
päivänsä hänen luonaan. Kun ukko oli vielä kaksi kertaa uudistanut
vaatimuksensa ja äitini kyynelsilmin kieltäytynyt, vihastui vanhus
ja lausui hänen ylitsensä synkeän kirouksen. Juuri silloin tuli
saapuville isäni ja huolimatta äitini rukouksista panetti hän
ukon vankiholviin. Hänelle luvattiin vapautensa takaisin, jos hän
kääntyisi ristinuskoon. Mutta hän ei taipunut, vaan kirosi kaikkia
ristittyjä. Silloin antoi isäni kiduttaa häntä, mutta vanhus pysyi
taipumatonna. Äitini ei kyennyt häntä auttamaan, niin paljon kuin
hän rukoilikin ja vuodatti kyyneliä isänsä puolesta. Isäni pysyi
taipumatonna ja samoin ukko vankiholvissa. Minä luulen, että hän
lopuksi kuoli nälkään, pysyen viimeiseen saakka lujana esi-isäinsä
pakanallisessa uskossa. Jospa me ristitytkin voisimme tarpeen
tullessa osottaa sellaista uskallusta!
"Äitini murtui nyt kokonaan eikä hän isänsä kuoleman jälkeen elänyt
enää kauan. Puhuttuaan minulle, ainoalle pojalleen, joka hänen täytyi
orvoksi jättää, viimeiset neuvon ja kehotuksen sanat sekä uskottuaan
minut pyhän äidin huomaan uinahti hän hiljaa pois."
Isä Laurentius vaikeni kostunein silmin ja Stefanus nyyhkytti
kuuluvasti. Valo huoneessa oli himmentynyt ja isä Laurentius kiersi
jälleen niistämässä kynttilöitä. Asetuttuaan entiselle paikalleen
ikkunan pieleen ristiinnaulitun kuvan alle jatkoi hän kertomustaan:
"Kun äitini oli poissa, muuttui isäni entistä tylymmäksi. Hän joi
paljon ja kohteli kansaa kovakouraisesti. Moni luopui sen takia
ristinuskosta ja palasi jälleen pakanuuteen. Kerran sitten palasi
isäni eräältä ratsastusretkeltä nuolenhaava rinnassaan. Muutaman
päivän kuluttua kuoli hän haavaansa ja minä seisoin yksin maailmassa
-- maailmassa, jota olin oppinut jo varhain kammoinaan. Minä päätin
nyt kokonaan vetäytyä pois sen pahuuden keskeltä. Kun saarnaajaveljet
olivat jo tänne Turkuun rakentaneet luostarin, luovutin minä sille
sen omaisuuden, jonka isäni jätti jälkeensä, ja rupesin itse
noviisiksi.
"Vähää ennen kuin hänen äitinsä toi luostariin tämän Herrassa
nukkuneen vainajamme, päättyi minun noviisiaikani ja minut
vihittiin veljeskunnan jäseneksi. Olin muutamien muiden veljien
kanssa saapuvilla silloin, kun priiori otti vastaan tuon Neitsyt
Maarialle pyhitetyn poikasen. Muistan hyvin, kuinka me kaikki
tulimme liikutetuiksi äidin kertomuksesta ja kuinka me samalla heti
mielistyimme kirkassilmäiseen ja vakavaan poikaan.
"Vaikka hän ei vielä ollutkaan siinä iässä, jonka veljeskunnan
säännöt asettavat noviisiksi pyrkijälle, päätettiin hänet kuitenkin
ottaa heti luostariin ja antaa siellä hänelle opetusta. Hän tuli
siten ensimäiseksi oppilaaksi luostarikouluun, joka vasta myöhemmin
ja juuri hänen toimestaan pantiin säännölliseen käyntiin.
"Minun toimekseni tuli antaa hänelle opetusta ja mieluisampaa
tehtävää ei minulla ole koskaan ollut. Hän oppi lukemaan ja
kirjottamaan niin keveästi kuin olisi se ollut leikkiä vain. Minä
kiinnyin häneen päivä päivältä yhä lujemmin, ja niiltä ajoin
jatkui ystävyytemme rikkumatonna läpi elämän. Hän oli aina sävyisä
ja tyyni enkä minä koskaan nähnyt häntä vihastuneena tai kuullut
hänen käyttävän sopimattomia sanoja. _Ora et labora_ oli se ohje,
jota hän noudatti kaiken elinaikansa. Hän ei lyönyt koskaan laimin
hartaudenharjotuksiaan ja elämältään oli hän puhdas ja siveä,
todellinen Herran nasiri kaikessa vaelluksessaan.
"Hänen hengenlahjansa olivat runsaat ja moninaiset ja opin
ammentaminen oli hänelle leikintekoa, kuten jo sanoin. Ennen
noviisiaikansa päättymistä oli hän jo siinä määrin perehtynyt
latinankieleen, että hän veljeskunnan jäseneksi tullessaan oli
lukenut jo läpi kaikki ne kirjat, mitä veljeskunnan kirjastossa
siihen aikaan oli. Pyhän kirjan tunsi hän tarkoin ja osasi siitä
pitkiä kappaleita ulkoa. Me kehotimme häntä matkustamaan ulkomaille,
jossa hänellä olisi parempi tilaisuus laajentaa oppiaan. Hän
noudattikin mielellään meidän kehotustamme ja viivyttyään muutamia
vuosia Ruotsissa ja Saksassa, palasi hän tänne synnyinmaahansa sekä
ryhtyi suuresta opistaan huolimatta nöyrästi saarnaajavirkaansa.
"Minut oli sillä välin valittu tuomiokapitulin jäseneksi. Kun
kahden vuoden kuluttua tuli kuoleman kautta jälleen kanungin paikka
avonaiseksi, valittiin siihen veli Maunu, joka nuoruudestaan
huolimatta oli oppinsa, suuren saarnaajataitonsa ja hurskaan elämänsä
takia suuressa maineessa. Siten olimme me taas lähellä toisiamme ja
ystävyytemme lujittui yhä.
"Niin kuluivat vuodet, meidän rinnakkain työskennellessämme Herran
viinamäessä. Tuli sitten tammikuun viideskolmatta päivä Herran
vuonna 1291. Aamumessun päätyttyä tuomiokirkossa kokoonnuimme me
tuomiokapitulin kanungit sakaristoon valitsemaan itsellemme ja
Suomen seurakunnalle esimiestä, sillä isä Johannes oli siirtynyt
Upsalan arkkipiispan istuimelle. Hetken neuvoteltuamme päätimme me
noudattaa sitä vaalitapaa, jota kutsutaan nimellä _via kompromissi_,
se on: joukostamme oli ensin valittava yksi, joka sitten yksinään
saisi valita piispan. Pidettyämme rukouksen löimme arpaa ja niin
tapahtui, että piispan valitseminen lankesi minun osalleni. Olisin
kyllä tahtonut päästä tuosta edesvastuullisesta tehtävästä, mutta se
ei käynyt päinsä ja minun oli mukaannuttava. Palasin siis yksinäni
kirkkoon, rukoillakseni siellä valoa ylhäältä.
"Saadessani tämän raskaan tehtävän osalleni, välähti heti mielessäni,
että minun oli valittava piispanvirkaan ystäväni Maunu. Mutta
koska hän oli nuorin meistä kaikista sekä ollut lyhimmän ajan
kanunkina, heräsi minun mielessäni kaikenlaisia epäilyksiä ja pelkoa
virkatoverieni tyytymättömyydestä. Menin siis kirkkoon, joka tällä
välin oli tyhjentynyt ihmisistä, ja polvistuin Herramme äidille
pyhitetyn alttarin eteen ja syvennyin rukoukseen. Mutta tuskin olin
ehtinyt kymmentäkään sanaa lausua, kun kuulin vienon äänen, joka tuli
korviini kuin kesätuulen kantama kuiskaus, lausuvan sanat: _Elige
fratrem Magnum!_ -- Valitse veli Maunu!
"Hämmästyneenä nousin minä paikaltani ja kiersin ympäri kirkon,
nähdäkseni, oliko siellä sittekin joku toinen. Mutta ei, kirkko oli
typösen tyhjä ja sakariston ovi visusti kiinni. Ihmetellen palasin
minä alttarin ääreen ja polvistuin uudelleen. Mutta ehdittyäni lausua
ainoastaan muutaman sanan, kuulin jälleen läheltäni sekä äskeistä
selvemmin sanat: _Elige fratrem Magnum! elige fratrem Magnum!_
"Minä kohotin nopeasti katseeni pyhän neitsyen kuvaan, joka oli
seinässä alttarin yläpuolella. Ja kuinka hämmästyinkään, kun se
vaativasti katsoi suoraan minuun ja sen huulet tuntuivat vielä
liikkuvan. Samalla muistui mieleeni, kuinka veli Maunu oli jo lapsena
luvattu Neitsyt Maarialle, joka ihmeen kautta oli pelastanut hänet
kuolemasta. Kiitin hartaasti taivaallista rouvaa ja palasin sen
jälkeen sakaristoon. Täällä kerroin nyt, mitä kirkossa oli tapahtunut
ja että minä seurakuntamme suojelijattaren tahdosta valitsen
korkeasti oppineen veli Maunun kirkkomme ylipaimeneksi. Yksikään
läsnäolevista ei osottanut tyytymättömyyttä valintani johdosta, vaan
kaikki riensivät tervehtimään esimiehenään veli Maunua."
Tiimalasissa, joka oli kiinnitetty seinään kuolinvuoteen jalkopäässä,
tyhjensi ylärivin viimeinen suppilo juuri viimeiset hiekkajyväsensä
alempaan suppiloon. Se oli merkki siitä, että keskiyön hetki oli
saapunut, sillä isä Laurentius tovereineen oli alottanut valvomisen
toisen yövartion kuluessa. Ensinmainittu nousi ja käänsi ajanmittarin
ylösalaisin, jolloin hiekka alotti jälleen kiertokulkunsa. Tämän
jälkeen polvistui kumpikin ristiinnaulitun kuvan alle, rukoillen
vainajan sielulle rauhaa sekä itselleen turvaa kaikkia keskiyön
vaaroja vastaan. He lopettivat hartautensa vasta, kun ylärivin
ensimäinen suppilo oli tyhjentynyt ja sydänyön hetki siis oli ohi.
"Hän oli ensimäinen piispa, joka oli lähtenyt suomalaisen kansan
keskuudesta", jatkoi isä Laurentius. "Seitsemäntoista vuotta on hän
kantanut hiippaa ja sauvaa, ja se aika on ollut kultainen ajanjakso
seurakuntamme elämässä. Paria ensimäistä vuotta lukuun ottamatta on
hänen piispautensa aika ollut rauhan ja siunauksen aikaa. Maa on
saanut olla vihollisilta rauhassa ja Herra on siunannut sitä vuodesta
vuoteen runsailla sadoilla. Seurakunta on laajentunut, vakaantunut
ja järjestynyt ja hänen toimestaan on vihdoinkin lopullisesti
valmistunut tuomiokirkkomme, jonka holvien kätköihin hän nyt itse
ensimäisenä pääsee lepäämään. Hänen lempeä saarnansa on levittänyt
ja juurruttanut ristinuskoa paljon paremmin kuin vallottajan miekka.
Kauan tulee kansa tässä maassa häntä kaipaamaan ja köyhät ja
vaivaiset siunaavat hänen muistoaan."
Isä Laurentius istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kohotti
hän päänsä ja lopetti kertomuksensa sanoilla:
"Minusta on aina tuntunut, että hänessä olivat yhtyneinä kaikki
ne hyvät avut, mitkä suurten varjojen keskellä piilevät siinä
kovapintaisessa ja eripuraisessa, mutta lujassa ja uskollisessa
kansassa, jonka lapsi hän itsekin oli. Ja niinpä varmasti tämä
omituinen ja karhea erämaiden kansa, joka on synnyttänyt sellaisen
pojan, on ajan ja Herramme muovailemana kykenevä paljoon hyvään."
Isä Laurentius vaikeni ja kumpikin käänsi katseensa vainajaan,
joka lepäsi suorana valkoisen peitteen alla, ristiinnaulitunkuva
rinnalleen painettuna. Hänen selkeäpiirteiset kasvonsa olivat
näkyvissä. Viikatemiehen saapuessa ei vanhuuden lakastuneisuus ollut
ehtinyt niille vielä leimaansa painaa. Ne olivat hymyilevän tyynet,
ikäänkuin hän olisi nukkunut ja nukkuessaan nähnyt kaunista unta.