Kun turkulainen porvari Anterus Kaukoi keskikesällä v. 1310 palasi
Lyypekistä, koristi hänen aluksensa kokkaa Pyhän Kristoforoksen
puinen veistokuva, jonka hän matkallaan oli hankkinut laivansa
suojelijaksi. Sellaista ei oltu ennen Turussa nähty, ja suuri joukko
kansaa seuraili pitkin rantaa sikäli kuin Kaukoin alus hiljalleen
luovi Aurajokea ylös. Silloin tapahtui ihme ja kansan joukosta kuului
hämmästyksen huutoja. Puusta veistetty pyhimys alkoi näet hymyillä
ja nyökytellä päätään ikäänkuin tervehtien kummallakin joen rannalla
liikehtiviä ihmisiä.
Tämän ihmeen näki myöskin kolme munkkia, jotka työskentelivät
luostarin puutarhassa Samppalinnan kupeella.
"Mitä tämä tietää?" huudahtivat yhteen ääneen ja huolestuneina kaksi
nuorempaa munkkia, tehden kolme kertaa ristinmerkin ja kääntyen
kysyvinä kolmannen puoleen, joka oli viisaan näköinen, valkopartainen
ukko.
Isä Petrus nojasi tyynesti lapioonsa, katse luotuna alas joelle,
missä puinen Pyhä Kristoforos yhä hymyili ja nyökäytteli päätään,
sekä lausui:
"Tuhannen vuoden kuluttua palaa nyt Pyhä Kristoforos ensi kerran
syntymämaahansa ja sen vuoksi hän hymyilee ja tervehtii meitä,
myöhäsyntyisiä heimolaisiaan."
"Salve tibi, sanctissime!" lisäsi hän ja teki pyhimyksen kuvaa kohti
ohennetulla kädellään ristinmerkin.
Mutta hänen nuoret munkkitoverinsa joutuivat hänen sanoistaan yhtä
ymmälle kuin hetki sitten laivan kokassa tapahtuneesta ihmeestä.
Vanhus, joka oli kuulu viisaudestaan ja opistaan, antoi kuitenkin
vasta illalla selityksen sanoilleen.
Kun munkit olivat kerääntyneet illallisaterialle luostarin
ruokahuoneeseen ja keskusteluaiheena oli päivällä tapahtunut ihme,
kysyi isä Petrukselta toinen niistä nuorista luostariveljistä, jotka
hänen kanssaan olivat päivällä ryytimaassa työskennelleet:
"Olisiko siis totta, että Pyhä Kristoforos on syntynyt tässä maassa?"
"Ja kuinka se ei voisi olla totta?" lausui isä Petrus.
"Mutta eikös hän ollut kotoisin Kanaanin maasta?" huomautti priiori.
"Hm, myöhemmin syntyneissä legendoissa sanotaan kyllä niin, mutta,
mikäli minä olen asiaa tutkinut, on se nimien sekottamisesta johtunut
harhakäsitys", vastasi isä Petrus. "Esimerkiksi Pyhän Ansgariuksen
elämäkerran kirjottaja, piispa Rimbertus, sanoo nimenomaan, että
Pyhä Kristoforos oli kotoisin kaukaisesta saaresta Pohjolassa,
kynokefalein eli caninaein kansasta. Ja ihan samanlaisen tiedonannon
muistelen joskus nuoruudessani lukeneeni varhaisemmistakin Pyhän
Kristoforoksen legendoista."
"Tarkottaisivatko sitte nämä kynokefalit tai caninaeit suomalaisia?"
kysyi priiori.
"Selvästikin!" vastasi isä Petrus. "Kutsutaanhan tämän maan
muinaisia asukkaita vielä nytkin pohjoisempana nimellä kainulaiset
eli latinaksi caninaei. Mutta tämä latinalainen nimenmuoto toi
mieleen sanan canis, koira, ja siitä sai etelämaalaisten parissa
alkunsa usko, että täällä asui koiranpäällä varustettuja ihmisiä
eli kreikkalaisella nimellä kynokefaleja. Näitä nimiä käyttävät
suomalaisista Aithikos Istrialainen ynnä muut varhaisemman
ajan scriptores. Myöhemmin hämmennettiin nimi caninaei yhteen
kananealaisnimen kanssa ja alettiin niin muodoin uskoa, että Pyhä
Kristoforos olisi ollut kotoisin Kanaanin maasta eli Palestiinasta,
jossa meidän Herramme eli ja opetti."
Tämä isä Petruksen sitova todistelu sai munkit täysin vakuutetuiksi
ja ihastuneena huudahti priiori:
"Mikä suuri kunnia meille, että tämä jalo pyhimys on kotoisin
meidän maastamme. Kun me sen nyt tiedämme, niin meidän on kiiruusti
hankittava luostariimme hänen veistokuvansa."
Hetken kuluttua jatkoi hän:
"Isä Petrus, sinä joka olet niin perillä pyhän kirkkomme opissa ja
kirjotuksissa, kerro meille nyt illan kuluksi ja ylösrakennukseksi
Pyhän Kristoforoksen elämän juoksu, sillä meillä toisilla on hänestä
sangen vajanaiset tiedot, kuten juuri nähtiin."
* * * * *
Hänen isänsä oli voimallinen metsästäjä, joka ensimäisten
perhekuntien joukossa oli idästä saapunut tähän maahan, -- alotti
isä Petrus kertomuksensa. Syntyessään oli hän itse jo yhtä vahva
kuin tavalliset lapset kolmivuotiaina. Kun äiti kantoi tämän
jättiläislapsen isän nähtäväksi, joka oli kauan ollut nyreissään
siitä, että heille siihen saakka oli syntynyt pelkkiä tyttäriä,
huudahti tämä äskensyntyneen käteen tarttuen:
"Vihdoinkin mies!"
Ja siitä hetkestä oli hänellä nimenä Mies, jota hän kantoi aina
siihen saakka kunnes Herramme itse antoi hänelle uuden nimen.
Kahdentoista vuotiaana oli hän jo täyden miehen mittainen ja
taisteli isänsä rinnalla nahkapukimia ja kiviaseita käyttäviä
jotuneita vastaan. Mutta ennenkuin hän ehti saavuttaa viidettätoista
ikävuottaan, tuhoutui hänen ympäriltään koko perhe näissä
taisteluissa ja Mies joutui yksin maailmalle.
Käyden seikkailusta seikkailuun ja taistelusta taisteluun kulkeusi
hän vähitellen eteläisille maille, missä siihen aikaan hallitsivat
mahtavimmat ruhtinaat. Hänestä, joka oli siinnyt ja kasvanut
taistelussa jättiläisiä vastaan ja jolle hänen pakanallinen isänsä
oli lapsena syöttänyt karhun sydämen, oli itsestäänkin paisunut niin
väkevä jättiläinen, ettei häntä kyennyt voimain mittelyssä kukaan
voittamaan. Sen vuoksi ei hän suostunut palvelemaan muita kuin
maailman voimallisinta kuningasta.
Kun hän siis seikkailevien heimolaistensa ja varjaagien parissa tuli
kerran Konstantinopoliin, jonka keisaria kaikki sanoivat maailman
mahtavimmaksi hallitsijaksi, palkkautui Mies hänen henkivartiakseen
ja palveli häntä järkkymättömällä uskollisuudella.
Kun keisari oli eräänä päivänä miehineen vuoristossa metsästämässä,
juoksi hänen editseen ihmeellinen sysimusta hirvi. Viitaten Miehen
seuraamaan itseään kannusti keisari hevostaan ja lähti ajamaan
sitä takaa. Koko päivän seurasivat he tuon merkillisen eläimen
kintereillä. Ja kun he vihdoin auringon laskiessa saavuttivat sen
vuoriston jylhimmässä osassa, muuttui se yhtäkkiä heidän silmäinsä
edessä paholaiseksi. Silloin kalpeni keisari, horjahti satulassaan ja
tehden hätäisen ristinmerkin käänsi hevosensa pakoon.
Tämän nähdessään huusi Mies ihmeissään:
"Mitä, pelkäätkö sinä, valtias, tuota?"
Mutta pelästynyt keisari huusi hänelle ainoastaan:
"Pois, joutuin pois täältä!"
Silloin sanoi Mies:
"Sinä et siis olekaan mahtavin mies maailmassa, koska pelkäät tuota?
Hyvä, saatettuani sinut seuralaistesi luokse luovun minä oitis
palveluksestasi ja palaan hänen luokseen."
Ja kauhistunut keisari kuuli takaansa paholaisen pilkallisen
voittonaurun.
Saatettuaan keisarin muun metsästysseurueen luokse, luopui Mies
sanojensa mukaan hänen palveluksestaan ja palasi vuoristoon etsimään
paholaista. Hän löysi hänet äskeiseltä paikalta ja tarjoutui kohta
hänen palvelukseensa. Mielihyvin otti paholainen hänen tarjouksensa
vastaan ja kontrahti tehtiin. Mies sai tehtäväkseen hävittää kirkkoja
ja tuhota luostareita.
Samalla järkkymättömällä uskollisuudella kuin ennen keisaria,
palveli hän nyt paholaista. Suurilla kallionlohkareilla pommitti
hän väsymättä kirkkoja ja hätä ja valitus täytti laaksot, sillä
luhistuneet kirkonmuurit ja raiskatut luostaripuutarhat osottivat,
missä jättiläinen Mies oli liikkunut.
Välistä, kun hän yksinään kiipeili vuorilla ja antoi silmänsä
liukua yli äärettömäin metsien, joiden keskellä pilkotti järviä
tai luikerteli virtoja hopeisina nauhoina, hiipi hänen sydämeensä
murheellinen kaiho ja hän ikävöitsi kaukaisen syntymämaansa metsiä.
Mutta hän oli luonteeltaan uskollinen ja lupauksensa pitäen palveli
hän edelleen paholaista.
Kun he eräänä päivänä, uusia hävityksiä suunnitellen, kulkivat
paholaisen kanssa pitkin vuoripolkua, kohtasivat he tienoheen
pystytetyn pylvään, johon paimenten suojaksi oli kiinnitetty
yksinkertainen ristiinnaulitun kuva. Sen nähdessään kalpeni
paholainen, vetäytyi säikähtyneenä takaisin ja poikkesi syrjään
polulta.
"Mitä nyt, valtias, pelkäätkö sinä tuota?" huudahti hämmästynyt Mies.
"Kuka hän sitten on?"
"Etkö tiedä, sehän on ristiinnaulittu Kristus, minun pahin
vihamieheni!" huusi paholainen hampaitaan kiristellen.
"Hän on siis sinua mahtavampi, koska sinä pelkäät häntä", lausui Mies.
Mutta vältellen vastasi paholainen:
"Hän on juuri se, jonka vahingoksi me hävitämme kirkkoja ja
luostareita."
"Hyvä, minä luovun tästä hetkestä lähtien sinun palveluksestasi ja
lähden etsimään Kristusta, jota sinä pelkäät", ilmotti Mies, "sillä
minä tahdon palvella ainoastaan kaikista mahtavinta."
Ja kontrahdin rikkoen jätti hän siihen paholaisen palvelemisen sekä
lähti etsimään Kristusta.
Kauan kierteli hän maita ja kyseli ihmisiltä Kristusta. Kukaan ei
tiennyt neuvoa, missä Kristus oli, mutta Mies jatkoi yhä etsintäänsä,
sillä hän oli luonteeltansa myöskin sangen itsepintainen.
Kerran hän sitten, laajan metsäisen tienoon halki vaeltaessaan, osui
uupuneena yksinäisen erakon majalle.
"Voitko sinä, vanhus, joka näytät niin viisaalta ja paljon
kokeneelta, neuvoa minulle missä saa tavata Kristuksen?" kysyi hän
erakolta.
"Kyllä, sillä minä olen yksi hänen vähäisimmistä palvelijoistaan",
vastasi erakko.
Tämän kuultuaan ihastui Mies suuresti ja tiedusteli edelleen, mistä
hän löytäisi Kristuksen.
"Häntä löytääksesi ei sinun, poikani, tarvitse ottaa askeltakaan,
sillä hän on kaikkialla läsnäoleva", sanoi erakko.
Tätä ei Mies kuitenkaan käsittänyt, vaan kysyi epäröiden:
"Mutta onhan hän mahtavin ruhtinas maan päällä?"
"On kyllä, sillä hän on maan ja taivaan herra", vastasi erakko.
"Niin, minä uskon sen, sillä minä olen nähnyt paholaisen peljästyvän
hänen kuvansa edessä", sanoi Mies. "Ja nyt minä tahtoisin päästä
hänen palvelukseensa."
Nähdessään hänen yksinkertaisen ja lujan uskonsa, opetti erakko
vieraalleen enemmän Kristuksesta ja vei hänet sitten lähteen luokse
sekä kastoi.
"Neuvo nyt minulle, kuinka minun on palveltava uutta herraani", pyysi
Mies kasteen jälkeen.
"Aivan kuten minäkin", vastasi erakko, "paastoten, rukoillen ja
valvoen."
Silloin ojensi Mies suoraksi kahdentoista jalan mittaisen vartensa ja
huudahti:
"Mutta katsohan minua ja päätä itse, voinko minä mitenkään paastota
-- minä, joka tarvitsen nälkääni kokonaisen lampaan. Ja valvominen on
minulle aivan yhtä työlästä enkä minä myöskään pysty rukoilemaan. Ei,
neuvo minulle jotakin muuta."
Tämän kuullessaan tuli erakko murheelliseksi opetuslapsensa tähden
ja vaipui mietteisiinsä. Mutta muistaessaan hänen lujan uskonsa ja
hartaan halunsa palvella Kristusta, kirkastui hänen katseensa jälleen
ja hän lausui:
"Niin, eiväthän kaikki perheen palvelijat palvele isäntäänsä samaa
työtä tehden. Nyt, poikani, tiedän työn, joka soveltuu sinulle ja on
samalla otollinen herrallemme Kristukselle. Tule ja seuraa minua."
Erakko vaelsi Miehen edellä, kunnes tie päättyi leveän ja vuolaan
virran äyräälle.
"Katsohan", lausui erakko, "tätä tietä myöten kulkee paljon hurskaita
pyhiinvaeltajia ja heidän on sangen työlästä päästä tämän vaarallisen
virran yli ja monta heistä on saanut surmansa sen vuolteissa. Asetu
sinä tähän asumaan ja auta heitä virran yli. Siten tulevat sinun
jättiläisvoimasi parhaiten käytetyiksi Kristuksen palvelukseen."
Mies suostui erakon esitykseen ja jäi lautturiksi virralle.
Uskollisesti palveli hän näkymätöntä herraansa, kantaen vuodesta
vuoteen jättiläishartioillaan köyhiä pyhiinvaeltajia yli virran.
Mutta kun toisinaan ei päiväkausiin ilmestynyt ketään ylitse
autettavia ja Mies istui yksinään virran äyräällä, tuijottaen
laineisiin, jotka kaukaa tullen vierivät toiseen kaukaisuuteen,
hiipi jälleen hänen sydämeensä raskas kaiho ja ikävä kaukaiseen
syntymämaahansa, jossa hänen varhaisin kotinsa oli ollut samanlaisen
virran äyräällä. Mutta uskollisena pysyi hän nytkin kutsumiselleen ja
odotti vielä kerran saavansa nähdä herran, jota hän palveli.
Eräänä päivänä ilmestyi sitten rannalle hänen edellinen herransa,
paholainen, ja alkoi pilkata hänen nykyistä tointansa.
"Kuinka sinä palvelet olentoa, jota et ole koskaan nähnyt ja joka
ei kertaakaan saavu luoksesi maksamaan sinulle palkkaasi", puhui
se. "Toistahan sinun oli minun palveluksessani, jolloin sinulla oli
tilaisuus saada kultaa ja mainetta niin paljon kuin halusit."
"Nykyiseltä herraltani saan minä palkan kuoltuani", vastasi Mies, "ja
sitäpaitsi hentoisin minä palvella häntä ilman palkkaakin, koska hän
on maailman voimallisin ruhtinas."
"Voimallisin ruhtinasko sellainen, jota ei koskaan eikä missään näe?"
jatkoi paholainen. "Minä uskon, ettei häntä niin ollen ole lainkaan
olemassa, vaan kaikki tyyni on tuon hupsun erakon aivoissa syntynyttä
houretta."
"Kyllä hän on olemassa, sillä minä olen nähnyt sinun itsesi
kalpenevan jo hänen pelkän kuvansa edessä", vastasi Mies vakaisesti.
Tämän kuultuaan suuttui paholainen hirveästi ja lähti kirouksia
syytäen hänen luotaan.
Mutta kohta hänen mentyään ilmestyi rannalle vähäinen lapsi, joka
tahtoi päästä toiselle rannalle. Hellävaroen asetti Mies hänet
olkapäälleen ja lähti sauvallaan itseään tukien kahlaamaan virran
yli. Mutta joka askeleella lisääntyi lapsen paino ja keskivirralle
ehdittyään painui Mies kumaraan hänen allaan. Kuta lähemmäs
toista rantaa hän pääsi, sitä raskaammaksi kävi lapsukainen hänen
hartioillaan. Lähelle vedenpintaa painuneena ponnisteli hän
läähättäen eteenpäin ja kerran luuli hän jo vaipuvansa virran
vuolteisiin. Viimeiset voimansa ponnistaen pääsi hän vihdoin lopen
uupuneena rannalle.
"Mikä ihmeellinen paino sinussa, lapsukainen, on, kun kokonaan
uuvutit minut, jättiläisen?" huoahti hän taakkansa rannalle laskien.
Silloin lausui lapsi hämmästyneelle saattajalleen:
"Miksi ihmettelet minun painoani, sillä maailman syntitaakka lepää
minun hartioillani. Minä olen se, jota sinä nämä vuodet olet niin
uskollisesti palvellut."
Samassa muuttui lapsi täysikasvuiseksi mieheksi, jonka käsissä ja
jaloissa oli naulanreiät sekä kylessä avoin haava.
"Ja tästä lähin", jatkoi Kristus, "ei sinua enää pidä kutsuttaman
Mieheksi, vaan sinun nimesi olkoon Kristoforos, se on niin paljon
kuin Kristuksen kantaja."
Ja siunaten ojensi hän kätensä polvistuneen Kristoforoksen yli sekä
häipyi näkyvistä.
Mutta suuri onni ja autuus täyttivät Kristoforoksen sydämen ja
entistä suuremmalla uskollisuudella ja hartaudella palveli hän sen
jälkeen herraansa ja laajalle levisi maine hänen hurskaudestaan.
Niihin aikoihin hallitsi siinä maakunnassa jumalaton maaherra nimeltä
Dagnus. Hän alkoi kadehtia Kristoforosta, jonka nuhteettomuutta
kaikki ylistivät, ja tekosyytösten nojalla otatti hän hänet kiinni
sekä sulki tyrmään. Saadakseen hänet suistetuksi siveyden tieltä,
lähetti hän vankihuoneeseen toinen toistaan kauniimpia neitoja
viettelemään Kristoforosta. Mutta vanki ei horjunut, vaan käännytti
sen sijaan hurskaudellaan viettelijänsäkin totiseen Kristuksen
tuntemiseen.
Tästä kiihtyi Dagnuksen viha entistä suurempaan vimmaan. Hän
ruoskitti Kristoforosta hehkuvilla rautaraipoilla ja istutti hänet
tuliseksi kuumennettuun rautatuoliin, mutta mikään ei saanut hänen
uskoaan horjumaan. Päinvastoin kääntyivät hänen piinaajansa toinen
toisensa jälkeen, päästäkseen osallisiksi samasta uskosta.
Silloin tuotatti Dagnus Kristoforoksen huvilinnansa puistoon, jossa
hän piti juhlaa jumalattomain vierastensa kanssa, aikoen häntä
rääkätä kaikkien näiden läsnäollessa. Kristoforos sidottiin puuhun
ja Dagnus käski taitavimman jousimiehensä nuolilla naulita vangin
jäsen jäseneltä puuhun. Mutta Kristoforoksen rinnalla seisoi muille
näkymätönnä pyhä äiti ja ensimäinen nuoli, jonka jousimies ampui,
kilpistyi vankia vahingoittamatta takaisin ja puhkasi Dagnukselta
silmän. Tämän nähdessään tarjosi Kristoforos päänsä, että hänen
verellään parannettaisiin maaherran silmä. Hänet mestattiin ja kohta
kun hänen verellään siveltiin puhjennutta silmää, parani se ennalleen.
Niin kärsi ensimäinen kristitty suomalainen marttyyrikuoleman. Hänet
otettiin pyhimysten joukkoon ja varsinkin merimiehet ja sepät pitävät
häntä suojelijanaan ja esirukoilijanaan.
Hetken vaiti oltuaan lopetti isä Petrus kertomuksensa näin:
Nyt on Pyhä Kristoforos veistokuvan muodossa palannut takaisin
synnyinmaahansa ja nähdessään, että tännekin on jo pystytetty
Kristuksen kirkkoja, kirkasti hymy kuvapatsaan kasvoja.