Kun ritari Konrad lähti Röngän kylästä joukkoineen marssimaan Jurvan
linnaa vastaan, oli Pietarin vallannut omituinen tarmottomuus
ja epämääräisyys. Hän ei ollut kyennyt estämään herra Konradia
lähtemästä isäänsä vastaan, ja nyt hän ei tiennyt mitä tehdä.
Ristiretkeläisten mukaan ei hän näissä oloissa luonnollisestikaan
voinut lähteä, ja isänsä luo palaamisen käsitti hän nykyään
hyödyttömäksi, pianpa mahdottomaksikin. Mutta takaisin Turkuun
saattoi hän kaikista vähimmin palata, sillä täällähän oli hänen vasta
kääntynyt äitinsä, joka tarvitsi hänen tukeaan. Hänen uskonintonsa
oli jälleen lauennut ja rikkinäisin sydämin suuntasi hän askeleensa
saloille, tuntien tarvetta yksinäisyydessä koota itseään ja
lähestyä vapahtajaansa, joka aina ennenkin oli auttanut hänet ylös
ristiriitojen aallokosta.
Mutta vapahtaja oli nyt kuin jonnekin piiloutunut, hän ei saanut
vastausta avunhuutoihinsa, ja onnetonna harhaili hän metsiä, osuen
muun muassa Jurvan kylän paimenten luo. Syötyään ja levättyään
täällä lähti hän jälleen harhailemaan. Hänen ajatuksensa palasivat
yhä uudelleen isänsä linnan ympärillä parhaillaan tapahtuvaan
taisteluun, ja vaistomaisesti ohjasi hän askeleensa sille suunnalle.
Vietettyään yön yksinäisellä nuotiolla kiipesi hän päivän sarastaessa
läheiselle kukkulalle. Hän näki allaan aamusumun peittämän Linnajoen
sekä etäämpänä isänsä linnotuksen, jonka paaluaitaa vihollisten
heittokoneet parasta aikaa rikkoivat. Tuska sydämessään, mutta yhä
neuvotonna ja epävarmana jäi hän siinä seuraamaan tapausten kulkua.
Yhtäkkiä säpsähti hän kuullessaan takanaan askeleita ja miesääniä.
Kääntyessään näki hän lähes satalukuisen, asestetun miesjoukon
kiipeämässä ylös kukkulan laelle. Ne olivat sisämaan hämäläisiä
Päijänteen eteläpään ympäriltä. He olivat saaneet kuulla ristittyjen
lähteneen sotaretkelle rannikolla asuvia heimolaisiaan vastaan
ja päättäneet rientää näiden avuksi. Puolitaipaleessa olivat he
kohdanneet Jurvan lähettilään ja kiirehtineet kaksinverroin kulkuaan.
Päästyään selville, mitä miehiä he olivat ja millä asioilla he
liikkuivat, viittasi Pietari linnaa kohti jonne ristisoturit
parastaikaa tunkeusivat sisälle, ja, huusi tavattoman kiihkon
vallassa:
"Rientäkää, rientäkää, viholliset murtautuvat Jurvan linnaan!"
Nähdessään mitä linnamäellä tapahtui ja kuullessaan taistelun
melskeen, laajenivat miesten sieramet ja heidän silmiinsä syttyi
hurja kiilto. Toista kehotusta odottamatta lähtivät he aseitaan
kalistellen karkaamaan linnamäkeä kohti.
Pietari tuijotti hetken heidän jälkeensä, mutta sitten valtasi hänet
yhtäkkiä vastustamaton kiihko, joka laskeutui hänen päälleen kuin
väkevä lumous. Hän lähti juoksemaan miesten jälkeen, saavutti heidät
puolitaipaleessa ja juoksi venesillalle saavuttaessa jo etummaisena.
Hän ehti varustuksen sisään parahiksi näkemään, kuinka Konrad nosti
miekkansa surman iskuun, Jurvan seisoessa hetkellisen lamaannuksensa
vallassa, miekan tynkä kädessään.
"Älä kajoa häneen, katala, sillä hän on minun isäni!" huusi Pietari
läpitunkevalla äänellä.
Herra Konrad vavahti ja katsahti sivulleen. Mutta nähdessään Pietarin
saivat hänen silmänsä ilkeän ilmeen ja pilkallisesti sanoi hän:
"Vai on tuo pakanain pää sinun isäsi, munkkiveljeni. Olipa sitten
hyvä, että ajoissa tulit siunaamaan hänet toiseen maailmaan!"
Samassa survasi hän salamannopeasti miekkansa Jurvan rintaan,
Pietarin ehtimättä tarttua hänen käteensä. Ääntä päästämättä kaatui
Jurva raskaasti kuin honka pitkälleen kenttään.
"Sinä rietas muukalainen!" karjasi Pietari ja hurjan raivon vallassa
tempasi hän jaloissaan makaavalta hämäläiseltä raskaan sotakirveen,
heilautti sitä ilmassa ja iski herra Konradin päähän. Tällä kertaa
ei kalparitari ehtinyt suistaa iskua, vaan kirves putosi täydellä
voimallaan hänen päähänsä. Kalahtaen pirstautui kypäri, herra
Konradin kasvoille valahti verta ja raskaasti ähkäisten kaatui hän
maahan.
Tämä teko auttoi silmänräpäyksessä rajattomaan ylivaltaan sen
Pietarin vanhemman minän, jossa uinuivat kätkössä kaikki esi-isien
pakanalliset vaistot. Oltuaan niin kauan alaspainettuna ja sidottuna,
otti se nyt sitä häikäilemättömämmin oikeutensa takaisin. Sieramet
laajeten ja koko olennossaan hillitön taistelukiihko huusi Pietari
ympärillään oleville hämäläisille: "Lyökää alas kaikki muukalaiset,
tappakaa, tappakaa!"
Sotakirvestä heiluttaen karkasi hän lähimmän ristisoturin kimppuun
ja hakkasi hänet maahan. Taistelu uudistui entistä hurjempana. Se
silmitön vimma, jolla Pietari hyökkäsi eteenpäin ja sorti edestään
kaikki maahan, ajoi kauhua vihollisiin, samalla kun se rohkaisi ja
yllytti hämäläisiä. Edelliset joutuivat tuota pikaa alakynteen ja
alkoivat vetäytyä venesiltaa kohti. Lopulta joutuivat he täydellisen
sekasorron valtaan ja osan suistuessa vallikaivantoon alkoivat hurjan
pakoonjuoksun.
Pietari ei seurannut takaa-ajajia. Vanhempi minä oli saanut kyllänsä
ja uusi ihminen nosti jälleen päänsä, kauhistuen sitä, mitä toinen
oli tällä välin tehnyt. Kun viimeinen vihollinen oli hävinnyt
venesillalta, pysähtyi hän ja tuijotti hetkisen eteensä. Sitten
katsahti hän veriseen tapparaansa, vavahti ja heitti sen kädestään
sekä lähestyi isänsä ruumista. Alas kumartuessaan huomasi hän isän
vielä elävän, vaikkakin viimeisillään. Tuijotettuaan häntä hetken
sammuvilla silmillään lausui isä heikolla ja katkonaisella äänellä:
"Minä... näin sen ja... peruutan kiroukseni... Sinä olet... Jurva
Kaikkivallan poika! Vie loppuun... minun työni ja... ja nouse...
kaikkien suomalaisten kunink..."
Suusta tuleva verivirta katkasi lauseen ja huulillaan kuningas-sana,
joka oli ollut kaikkien hänen pyrintöjensä ja unelmiensa keskuksena,
huokasi tuo taipumaton päällikkö viimeisen henkäyksensä.
Vaistomaisesti sulki silloin Pietari hänen silmänsä ja hänen huulensa
liikkuivat kuin rukouksessa, vaikka hänen ajatuksensa olivat kuin
turtuneet. Yhtäkkiä muisti hän sitten äitinsä, nousi ja horjui
rakennuksia kohti.
Erään ovella kohtasi hän äitinsä, joka itkien lankesi hänen kaulaansa.
"Poikani, poikani, rakas Pietari, minä pelkäsin kadottavani sinut
uudelleen, mutta Jumala toi sinut takaisin", nyyhkytti äiti.
Mutta Pietari ei kuunnellut häntä, vaan tuijotti taistelupaikalla
oleviin ruumisröykkiöihin. Yhtäkkiä vavahti hän jälleen ja lausui
hätäisesti:
"Äiti, äiti, meidän täytyy lähteä pois täältä. Minä olen vuodattanut
verta ja minun täytyy päästä piispan luo ripittämään itseäni. Ja
sitten minä lähden pyhälle maalle sovitusta hakemaan. Tule!" ja hän
tarttui maltittomasti äitiään kädestä.
"Mutta emmehän niin äkkiä voi lähteä", hätääntyi äiti. "Täällähän
ovat kalleutemme ja isäsi makaa tuolla hautaamatonna."
"Antakaat kuolleiden haudata kuolleita!" vastasi Pietari
konemaisesti. "Tule, minun täytyy päästä pois tältä paikalta!"
Hän tarttui uudelleen kädestä äitiään, joka neuvotonna ja vielä itkeä
nyyhkyttäen seurasi häntä. Aukon luona seisovat miehet antoivat
heille tietä, ja kun he olivat ehtineet vallikaivannon toiselle
puolen, kysyi eräs heistä:
"Kuka on tuo mies, joka taistelussa riehui kuin itse hurja, mutta nyt
kulki tuossa kuin sairas tai unissaankävijä?"
"Ristittyjen pappi, he he!" vastasi vanha Kuosma, joka myöskin seisoi
miesjoukossa ja katsoi menijäin jälkeen.
"Ristittyjen pappiko?"
"Niin, ja Jurva Kaikkivallan poika."
"Jurvan poikako? Onko se totta?"
"Etkö sinä kuullut, kun hän ristittyjen päällikköä kielsi kajoamasta
Jurvaan, jota hän sanoi isäkseen? Ja etkö näe hänen tuolla kulkevan
yhdessä Jurvan vaimon kanssa kuin ainakin poika äitinsä kanssa?"
"Jos hän on Jurvan poika, niin sittenhän me saamme hänestä Jurvan
sijalle uuden päällikön."
"Emmepä taida saada", vastasi Kuosma alakuloisesti. "Häneen on
ristittyjen myrkky syöpynyt jo liian syvälle. Me olemme nyt ilman
päällikköä, ja minä luulen, että meidän linnajokelaisten on
viisainta jättää nämä seudut ja vetäytyä sisämaahan. Niin, niin,
oma eripuraisuutemme ja keskinäinen kateutemme tähän kaikkeen on
syynä ja kauan on kuluva, ennenkuin meidän kansamme älyää alistua
_oman_ hallitsijan johtoon. Silloin vasta on jälkeläisillämme aika
palata näille meheville rantaseuduille ja silloin vasta kykenevät he
voitollisina seisomaan muukalaisia vastaan."
Silmäten aurinkoa, joka oli jo painunut taivaanrannalle, jatkoi
Kuosma:
"Mutta ennenkaikkea meidän on kätkettävä päällikkömme ruumis maan
poveen. Kaivetaanpas hänelle hauta tähän hänen oman linnansa
keskelle. Ottakoon linnan sitten kuka hyvänsä, niin hänpä sen
rakentaja ja oikea omistaja on."
Ja syksyisen iltapäivän surumielisessä rusotuksessa ryhtyivät miehet
kaivamaan hautaa etelähämäläisten viimeiselle heimoruhtinaalle.
Katso, vanhat ovat kadonneet.
"Pitääkö miekan välttämättä käydä edellä ja sanan seurata vasta
perässä?" kysyi Pietari Kaukovalta tuskastuneena itseltään, ja
kasvoillaan miettivän surumielinen ilme pysähtyi hän järven rannalle
ja antoi katseensa hitaasti liukua yli peilikirkkaan vedenpinnan.
Oli leuto myöhäsyksyn päivä ja kylläisen keltaisena kuvasteli
vastarannan koivikko itseään vedessä. Taampana näkyi siellä myöskin
peltojensa keskellä umpipihaisia taloja, joiden pienet ampumareijät
tirkistelivät epäluuloisina äänetöntä ympäristöä. Korkeat
kaivonvintit kuvastuivat selkeätä taivasta vasten, mutta lakeisista
ei tuprunnut savua eikä kuulunut karjankellojen kilinää eikä koirien
haukuntaa, vaan kylä oli autio ja kuollut.
Mutta Pietari ei tähän kaikkeen kiinnittänyt huomiotaan eikä hän
myöskään kuullut sitä hillittyä äänten sorinaa, joka tuli hänen
takaansa rantatörmältä. Siellä oli satoihin nouseva väkijoukko,
miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka useampiin ryhmiin jakaantuneina
istuivat tai seisoskelivat avonaisella rinteellä. Siellä ja täällä
liikkui asestettuja sotilaita sekä pappeja ja munkkeja. Kansanjoukko
oli hämäläispukuista ja useimpien pitkä tukka tai parta kiilsi vielä
kosteudesta, sillä rannalla oli äsken suoritettu joukkokastaminen.
Syrjempänä siitä, missä Pietari seisoi, oli vielä siirrettävä
alttari sekä sen kummallakin puolen muutamia maahan pystytettyjä
viirejä, joissa näkyi kömpelötekoisia Neitsyt Maarian ja pyhimysten
kuvia. Viimemainittujen joukossa näkyi Henrik piispakin tallaamassa
jaloillaan Lallia, joka paljaine paineen kiemurteli omantunnon
vaivoissa. Munkit olivat vahvasti värittäen selittäneet vasta
kastetuille kuvan merkitystä ja siten ajaneet heihin terveellistä
pelkoa ja kunnioitusta uuden uskon edustajia kohtaan.
Rinne kansanjoukon takana kohosi jyrkäksi vuoreksi, jonka laella
näkyi tuolta ja täältä maahan sortuneita varustuksia sekä niiden
takaa muutamia rakennuksia. Alempana vuoren kupeella oli pengermä,
jolle pystytetty luja hakuli oli niinikään muutamista kohti murrettu.
Vuoren laelle, keskelle varustuksia, oli pystytetty lippu, jossa
näkyi Pyhä Eerik kirvestä kantaen. Kaikkialla hääri siellä sotilaita,
jotka kantoivat kaatuneita ulos varustuksista, haudattaviksi vuoren
juurelle.
Tänään aamusella oli päättynyt se kaksiviikkoinen taistelu,
mihin Birger Jaarli ruotsalaisine ristijoukkoineen oli joutunut,
hyökätessään Hakoisten linnan kimppuun, jonka vallikaivosten,
hakulien ja rintavarustusten turviin sisähämäläiset olivat
vetäytyneet. Ylivoimaiset ja paremmin aseistetut ruotsalaiset
olivat nyt vihdoinkin, kärsittyään suuren mieshukan, onnistuneet
murtautumaan varustukseen ja saamaan sen verisen taistelun jälkeen
haltuunsa. Naiset, lapset ja vanhukset, jotka ruotsalaisten
lähestyessä olivat ympäristön kylistä paenneet linnan suojaan, sekä
ne asekuntoisista miehistä, jotka taisteluiden kestäessä oli vangiksi
saatu, olivat äsken miekan ja vankeuden uhalla pakotetut kasteeseen.
Linnan sortuessa oli Pietari Kaukovalta, joka lähes kuukauden päivät
oli ollut pakanallisten heimolaistensa vankina varustuksessa, päässyt
jälleen vapauteen.
Niinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet Pietarin isän
kuolemasta, oli hän suuresti vanhentunut. Tukka oli kauttaaltaan
harmaantunut ja entinen ryhdikäs vartalo painunut kokoon. Mutta
sen sijaan oli hänen kasvoilleen pysyvästi asettunut tyyni rauha,
tuloksena pitkäaikaisista, mutta onnella loppuun suoritetuista sielun
taisteluista.
Palattuaan isänsä sortuneen elämäntyön ääreltä takaisin Räntämäelle,
oli Pietari polvistunut piispa Tuomaan eteen, tunnustanut rikoksensa
ja tarjoutunut nöyrästi kärsimään siitä tulevan rangaistuksen. Piispa
oli katsonut häntä kauan ääneti ja raskasilmeisesti.
"Minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin, poikani", oli hän
vihdoin vastannut, "enkä niin ollen katso itseäni soveliaaksi sinua
rankaisemaan. Kaikki me olemme rikkoneet, koettaessamme käännyttää
tätä kovapintaista kansaa. Minä olen pyhältä isältä pyytänyt eroa
piispanvirastani ja lähden oitis sen saatuani toivioretkelle Herramme
haudalle."
Silloin oli Pietari määrännyt itse itselleen rangaistuksen: ankaria
katumustöitä ja paastoja, joiden päätyttyä hän oli jouhipaitaan
pukeutuneena lähtenyt taivaltamaan Jerusalemiin. Hän oli tämän
pitkän ja vaivaloisen taipaleen suorittanut suurimmalta osalta
jalkaisin, kokien kyllälti nälkää ja vilua ja moninaisia vaaroja.
Mutta tällä matkalla oli hänen sisäinen ihmisensä päässyt vihdoinkin
tasapainoon. Entistä elävämmin oli hän nyt tullut käsittämään, että
ristinusko oli ainoa pelastus sille pienelle kansanheimolle kaukana
Pohjolassa, jonka keskuudesta hänkin oli lähtenyt. Voitokkaana
tunki ristinusko eteenpäin ja ainoastaan niillä kansoilla oli
tulevaisuutta, jotka sen olivat ajoissa itselleen omaksuneet, kun sen
sijaan kaikki se, mikä oli rakennettu vanhan pakanuuden pohjalle,
oli häviöön tuomittu. Niin oli hänen isänsä suuri unelma rauennut
ja niin tulisi kaikkien muidenkin yritysten käymään, elleivät ne
rakentuneet uudelle pohjalle. Tämän asian entistä syvempi tajuaminen
oli hänessä uudelleen herättänyt henkiin voimakkaan halun päästä
saarnaamaan ristinuskon totuutta omalle kansalleen. Yhtä paljon
kuin uskonintonsa yllytti häntä siihen myöskin halu saada kansansa
maallisessakin suhteessa menestymään ja kehittymään eteenpäin sekä
siten säilyttämään olemassaolonsa vastaisten aikojen varalle. Täten
oli häneen itsensä tietämättä varastautunut jotakin isänsä aatteista,
vaikka ne hänessä olivatkin pukeutuneet uusiin, olosuhteiden
vaatimiin muotoihin.
Entistä ehyempänä ja lujempana sekä samalla tyyntyneenä ja
tasaantuneena palasi hän pitkältä matkaltaan takaisin kotimaahan.
Mutta ehdittyään Auran rannoille oli häntä vastassa sanoma, että
Birger, Ruotsinmaan jaarli, hankkiusi parasta aikaa suurelle
ristiretkelle hämäläisiä vastaan ja että hän oli kutsunut kaikkia
suomenkieltä taitavia pappeja ja munkkeja vastaansa Kokemäenjoen
suulle. Tämä tieto ei ollenkaan ollut Pietarin mieleen, sillä
tuntien heimolaistensa itsepintaisuuden ei hän odottanut mitään
hyvää sellaisesta retkestä. Hän olisi tahtonut tuoda heimolaisilleen
rauhan sanomaa rauhallista tietä, ja vaikka evankeliumin saama siten
edistyikin ihmissilmälle nähden vitkallisemmin, jätti se sillä tavoin
kuitenkin syvemmät ja luotettavammat jälet. Sitäpaitsi hänestä oli
jo se itsessään vastenmielistä, että meren takaa tulleet muukalaiset
samosivat miekka kourassa hänen omien heimolaistensa luo, varsinkin
kun hän tiesi, että siitä välttämättä aiheutui taisteluita ja
verenvuodatusta.
Mutta kun sellainen retki nyt kuitenkin kerran oli tekeillä, niin
päätti hän noudattaa kutsua. Itse mukana ollen saattoi hän parhaiten
vaikuttaa heimolaistensa hyväksi, koettaen sanankylvöllä lievittää
miekan valtaa. Hän saapui siis kutsutulle kohtauspaikalle ja liittyi
ristiretkeläisiin. Mutta kun ristiarmeijan kulku Hämeen sydäntä kohti
kävi kovin hitaasti, sen kun oli taistellen otettava miltei jokainen
askel, päätti Pietari lähteä yksin edellä ja taivuttaa heimolaisensa
ottamaan ristinuskon suosiolla vastaan, joten vallottajan miekalta
olisi tutkain katkennut.
Ilokseen huomasi hän sanainsa tapaavan vastakaikua, ja tuolla ja
täällä sai hän ihmiset suostumaan kasteeseen. Mutta kuta syvemmälle
sisämaahan hän kulki, sitä kylmäkiskoisemmiksi ja itsepintaisemmiksi
muuttuivat ihmiset. Ja kun hän saapui sisä-hämäläisten pääpaikkaan,
Hakoisten linnaan, tapasi hän sinne kokoontuneina kaikista jäykimmät
ja kovapintaisimmat miehet, joista hänen sanansa kilpistyivät
takaisin kuin kallionkyljestä. Niissä oli kaikissa jotakin hänen
omasta isästään ja vanha pakanuus uhreineen ja loitsuineen eli
heissä syvään juurtuneena ja elinvoimaisena. Ristinuskon käsittivät
he samaksi kuin muukalaisvallan ja he olivat suunnattoman arkoja
vanhasta vapaudestaan. He keskeyttivät hänen puheensa vihaisin
huudoin, sitoivat hänet ja uhkasivat surmata siinä paikassa. Mutta
joukossa oli useita hänen isänsä entisiä miehiä linnajoelta. He
ilmottivat, kenen poika hän oli ja kuinka hän Linnajoella oli
taistellut muukalaisia ristityltä vastaan. Täten saivat he hänet
pelastetuksi surmansuusta, mutta vapautensa hän menetti ja sai astua
pimeään vankikomeroon.
Siellä oli hän sitten virunut tähän päivään saakka, saamatta
vaihettaa sanaa kenenkään kanssa. Vihdoin oli hän ulkoa kuuluvasta
taistelun melskeestä arvannut ristiarmeijan saapuneen perille.
Kyyröttäessään pimeässä komerossaan oli hän kahden viikon ajan saanut
arvailla taistelun vaiheita ja vanha ristiriita hänen sielussaan oli
tuon tuostakin uhannut riehahtaa ilmituleen. Mutta hän oli onnistunut
säilyttämään vaivalla saavuttamansa tasapainon ja varustuksen
sortuessa oli hän voitokkaana astunut jälleen Jumalan vapaan taivaan
alle. --
Kun voitetut olivat ryhmittyneet rantaäyräälle vuoren juurella, oli
Pietari astunut heidän keskelleen ja saarnannut apostolin sanoilla:
"Katso, vanhat ovat kadonneet ja kaikki ovat uusiksi tulleet." Hän
oli osottanut heimolaisilleen, kuinka heidän vanha pakanuutensa oli
häviöön tuomittu ja kuinka ristinusko yksinään kykeni tarjoamaan
heille menestyksen sekä ajallisissa että iankaikkisissa asioissa.
Tämä saarna oli selvinnyt hänelle vankikomeron pimeydessä, ja
voimallisina sekä uutta elämän rohkeutta herättävinä kumpusivat sanat
hänen suustaan.
Voitetut hämäläiset olivat alussa katsoneet ihmetellen tuota
harmaatukkaista miestä vankeuden kalventamine kasvoineen, miestä,
joka puhui murtamatta heidän omaa kieltään ja jonka katseesta loisti
niin vakuuttavana tyyni rauha. Heidän mielenkiintonsa oli kasvanut
väkisinkin ja Pietari oli huomannut sanainsa tekevän vaikutuksen. Ja
kun hän saarnansa lopussa oli polvistuen pitänyt hartaan rukouksen,
oli liikutuksen humaus käynyt läpi joukon ja suuri osa heistä oli
vapaaehtoisesti suostunut kasteeseen.
Tämä oli ensimäinen suurempi voitto, jonka Pietari oli saavuttanut
omassa synnyinmaassaan. Mutta voitto ei kumminkaan ollut läheskään
täydellinen. Hän oli saarnansa aikana huomannut joukon miehiä, jotka
suhtautuivat hänen sanoihinsa kylmäkiskoisesti ja vihamielisesti
ja joista jäätävä vastavaikutus oli uhannut levitä muihinkin. Ne
olivat kaikki iäkkäitä, rustottuneita miehiä omine pitämyksineen,
oikeita häviävän ajan juurevia tervaskantoja, joita ei mikään mahti
maailmassa kyennyt kääntämään uusille urille. He olivat ryhmittyneet
erään valkopartaisen ja jylhän näköisen ukon ympärille, joka linnassa
oli toiminut heidän tietäjänään ja joka jyrkimmin oli vaatinut
Pietaria surmattavaksi. Pietari oli tuntenut, kuinka hänen saarnansa
lopulta muuttui taisteluksi tästä ukosta huokuvaa kylmyyttä vastaan
ja kuinka tuo kylmyys hänen sanojensa lämmöstä huolimatta hyyti osan
kuulijoita. Hänen lopettaessaan oli ukko lausunut jyrkeästi:
"Sinä puhut paljon kauniita sanoja Jumalan valtakunnasta ja
rakkaudesta lähimmäistä kohtaan, mutta ryöväreinäpä te kuitenkin
miekka kourassa karkaatte meidän päällemme!"
Nämä sanat olivat satuttaneet Pietaria arkaan kohtaan ja hänen oli
täytynyt vaieta niiden edessä. Nuo samat sanat oli usein ennenkin,
sekä Virossa että täällä kotimaassa, katkeralla ivalla sinkautettu
häntä vastaan ja aina oli hän tuntenut itsensä sanattomaksi niiden
edessä. Kun munkit olivat ryhtyneet kastetoimitukseen, oli hän
yksinään siirtynyt syrjemmäs rannalle, seuloen mielessään tuota
kiusallista kysymystä, pitääkö miekan käydä edellä ja sanan seurata
vasta perässä...
Selin seisoessaankin tunsi Pietari tuon taipumattoman miesryhmän
läsnäolon. Omituinen halu veti häntä heidän puoleensa ja seisottuaan
vielä muutaman hetken ajatuksiaan järjestellen alallaan, kääntyi hän
hitaasti ja alkoi nousta rinnettä ylös.
Tietäjä istui yhä miesjoukon keskellä, jurona ja katse maahan
luotuna. Kaikki olivat ääneti ja ikäänkuin odottivat jotakin.
Kun Pietari ehti heidän luokseen, kuului ylhäältä pari rämeätä
korpinkoikausta. Kaikki nostivat katseensa ja näkivät aukean halki
raskain siivenlyönnein lentävän suurikokoisen ja iäkkään korpin,
jonka musta höyhenpuku oli pään puolesta jo kokonaan vaalentunut.
Se teki miesjoukon kohdalla kierroksen ilmassa ja asettui sitten
kuuseen, joka yksinäisenä kasvoi rinteen keskellä. Terävillä
silmillään tähysti se päätään käännellen alas kuin lukien maassa
kyyröttäviä miehiä.
"Lintusi tuli, Yrö!" huudahti tietäjään kääntyen eräs miehistä.
"Sitäpä olenkin tässä odottanut", vastasi ukko, jonka jähmettyneet
kasvot olivat äkkiä elostuneet. "Se on vanha lintu ja viisas lintu",
jatkoi hän sitten odottamattomalla puheliaisuudella. "Se on jo yli
sadan vuoden vanha, näettehän sen noista kaulahöyhenistäkin. Minun
ukkovaarini sen oli pienenä poikasena tuonut kotiinsa ja kesyttänyt.
Kun sitten ristinkoirat olivat ensi kerran tulleet meren takaa tähän
maahan ja esi-isämme olivat taistelleet heitä vastaan Räntämäen
kukkuloilla, oli se taistelujen aikana koikkunut ilmassa hänen
päänsä kohdalla ja kerran oli se pelastanut hänen henkensäkin. Kun
hän oli juuri ollut saamaisillaan surmaniskun viholliselta, oli se
pudottautunut ilmasta suoraan ristityn silmille. Siitä oli tämä
tyrmistynyt, niin että isku oli jäänyt antamatta. Ja kun ristityt
lopulta olivat vallottaneet Turun maan ja alkaneet sinne kirkkojaan
rakentaa, oli se lentänyt sieltä pois ja näyttänyt ukkovaarilleni
tietä sinne, missä hän saattoi rauhassa palvella vanhoja haltioitaan.
Kuollessaan oli vaari kehottanut isääni pysymään vanhassa esi-isäin
uskossa, ja jollei hän sillä asuinsijallaan saisi sitä rauhassa
pitää, niin tuo lintu kyllä näyttäisi hänelle tien uuteen paikkaan.
Isäni sai kuitenkin elää ja kuolla samalla paikalla ja vasta minun
aikanani tunkivat ristityt meidän kyläämme. Silloin lähti korppimme
sieltä pois ja minä seurasin sitä tänne Hakoisiin. Nyt on meidän
lähdettävä täältäkin. Vai kuinka, lintuseni, minnepäin nyt on
kulettava?"
Aivankuin olisi ymmärtänyt hänen kysymyksensä, päästi korppi pitkän:
k-lonk! ja levittäen siipensä lähti lentoon. Se kulki viistoon järven
pohjoispään yli ja metsän kohdalle päästyään teki kierroksen ilmassa,
jonka jälkeen se lähti suoraan lentämään itäpohjoista kohti, kadoten
pian kokonaan näkyvistä.
"Sinne se nyt tie vetää", sanoi ukko, joka kädellä silmiään varjoten
oli seurannut korpin lentoa. "Joka teistä tahtoo elää vapaana miehenä
ja uhrata Ukolle vanhalla tavalla, se seuratkoon minua. Siellä suuren
Päijänteen takana on tilaa yllinkyllin metsästää ja kaskia polttaa.
Sinne menemme ja ensimäisessä lähteessä, jonka tiellämme kohtaamme,
pesemme itsemme puhtaiksi ristittyjen kastevesistä."
"Etkö pelkää ristittyjen kastelukujen tehonneen itseesi?" kysyi eräs
miehistä puoliksi leikillään.
"En, sillä koko ajan rukoilin Ukkoa ja luin loitsuja", vastasi ukko
lyhyesti.
Hän nousi seisoalleen ja toistakymmentä jäykkää miestä hankkiusi
seuraamaan häntä, vaeltamaan erämaihin ja pestyään itsestään
ristinuskon tartunnaisen elämään ja kuolemaan vanhalla pohjalla.
Äsken, Pietarin seistessä vielä rannalla, oli jaarlin kuuluttaja
julistanut kansanjoukolle, että kaikki, jotka olivat ottaneet vastaan
kasteen, saisivat rauhassa lähtöä koteihinsa, joten he nyt olivat
vapaita menemään, minne halusivat.
"Luuletteko te voivanne paeta Jumalan edestä?" kysyi nyt Pietari
miehiltä. "Kyllä me ristinuskon sanansaattajat löydämme erämaahankin."
Ukko ei vastannut mitään, vaan heitti kylmän ja halveksivan katseen
Pietariin. Sen sijaan sanoi eräs hänen seuralaisistaan:
"Ne me nuijaamme hengiltä ja silloin ei säästetä Jurvankaan poikaa,
jos hän vielä kerran tulee meille tyrkyttämään muukalaisten oppia."
"Kaikista vähimmän säästämme me juuri häntä, luopiota ja petturia",
lisäsi toinen.
"Ja jos he tulevat ylivoimalla meitä kääntämään", jatkoi ensimäinen,
"niin silloin näyttää meille Yrön lintu jälleen tietä."
"Te poloiset pidätte siis korppia jumalananne", yritti Pietari heitä
ivalla masentaa.
"Emme jumalana, vaan jumalan lintuna", vastasi mies järkkymättä.
"Entä kun korppinne kerran kuolee?"
"Kaipa Ukko lähettää meille silloin uuden tiennäyttäjän."
"Mutta ettehän voi loppumattomiin paeta ristinuskon edestä, sillä
tuolla on teitä vastassa ikuinen lumi ja yö", sanoi Pietari
pohjoiseen viitaten.
"Niinpä elämme sitten yön ja lumen keskellä ja ellemme voi elää, niin
kuolemme ainakin vapaina miehinä."
Pietari vaikeni, tuntien itsensä voimattomaksi heitä vastaan.
Kummallinen raukeus valtasi hänet, kun hän surumielin katsoi miesten
jälkeen, heidän painuessaan rinnettä alas ja lähtiessä kiertämään
järven pohjoisen poukaman ympäri. Ne olivat jäykimmät ja uljaimmat
miehet koko joukosta ja hän arvioi mielessään, kuinka arvokkaan
voiton ristinusko olisikaan saavuttanut, jos ne todenteolla olisivat
kääntyneet. Hän ei voinut olla mielessään vertailematta meneviä ja
niitä, jotka jäivät ja siis omaksuivat ristinuskon. Viimemainittujen
joukko oli paljon sekalaisempi ja sen miehet olivat huomattavasti
heikompia ja talttuneempia. Ne olivat alistuneet uuden ajan ikeeseen
ja kaikkien niiden kasvoilla kuvastui arka odotus.
Pietarin mieleen tuli Mestarin vertaus pidoista, joihin rikkaat
eivät saapuneet ja joihin kuningas sen tähden kutsutti kaikenlaiset
vaivaiset ja köyhät. Hänen sydäntään herpasi omituinen sääli ja
hänen halutti puhua rohkaisun sanoja tuolle neuvottomalle jääneiden
joukolle, mutta hän tunsi tällä hetkellä itsensä voimattomaksi ja
mykäksi. Ja niin he jokainen, Pietari ja kaikki äsken kastetut,
seisoivat alallaan äänettöminä ja tuijottivat sekanaisin tuntein
menevien jälkeen. Jäykkinä ja taakseen katsomatta painalsivat ne
eteenpäin ja katosivat pian vastarannan puiden alle, joiden latvoilla
vielä viivähti iltaruskon haikea punerrus.