Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä ilmestyivät ristiretkeläiset
linnamäen alle.
"Tuotapa en sentään olisi uskonut!" virkkoi Jurva, nähdessään Röngän
ja muutamia hänen puoluelaisistaan vihollisten joukossa. "No, sitä
parempi, sillä nytpä tarjoutuu tilaisuus mitellä avoimesti miekkaa
sen katalan kanssa."
Viholliset pysähtyivät ampumamatkan ulkopuolelle, ja hetken kuluttua
läheni varustusta airut, kädessään valkoinen lippu ja torvi. Hän
pysähtyi ulommaisen vallihaudan äärelle ja puhallettuaan torveensa
huusi Turvalle, joka lähimpien miestensä kanssa seisoi paaluaidan
ampumalavalla, ollen rintaansa myöten vihollisten näkyvissä:
"Hänen pyhyytensä piispa Tuomaan nimessä käskee ritari Konrad teitä
jättämään varustuksenne hänen haltuunsa. Jos te teette sen ilman
vastarintaa sekä luovutte pakanallisista menoistanne ja annatte
itsenne kastaa, ei teille tule tapahtumaan mitään pahaa. Totelkaa
siis hänen käskyänsä!"
Jurvan katse säteili vihaa, kun hän jyrähtävällä äänellä huusi
vastaan:
"Minä en tunne mitään piispa Tuomasta tai ritari Konradia, jota minun
tulisi totella. Että sinä julkeat vapaille miehille tuoda sellaisia
vaatimuksia, siitä olet sinä ansainnut tämän palkaksesi."
Samassa ojensi Jurva airutta kohti jousen. Jänne helähti ja
suhahtaen halkasi nuoli ilmaa, tarttuen seuraavassa hetkessä, sulka
vielä väristen, airuen rintaan. Mies kuukertui nurin ja vieri alas
vallikaivantoon. Ristisoturit kohottivat hurjan kostonhuudon,
ja osa heistä hyökkäsi varustusta kohti kuin aikoen sen yhdellä
iskulla anastaa. He saivat kuitenkin vastaansa tiheän nuolikuuron,
joka pakotti heidät nopeasti vetäytymään takaisin ampumamatkan
ulkopuolelle.
Varustuksen vallottamista väkirynnäköllä ei ollut ajatteleminenkaan,
vaan täytyi turvautua muihin keinoihin. Osa vihollisista ryhtyi heti
valmistamaan jonkunlaisia heittokoneita, joilla piti singottaman
kiviä varustukseen sekä koetettaman murtaa paaluaita. Toiset
ryhtyivät heti ampumaan tulinuolia varustukseen. Ne eivät kuitenkaan
kyenneet mitään aikaan saamaan, sillä sellaista mahdollisuutta
silmällä pitäen oli Jurva varustuksen sisällä olevat rakennukset
kattanut turpeilla. Ja jos seinät tai paaluaita jostakin kohti
yrittivät syttyä, sammuttivat puolustajat tulen alkuunsa. Niin kului
se päivä loppuun, vihollisten saamatta sen mainittavampaa aikaan.
Seuraavana aamuna huomasivat piiritetyt, että yön aikana oli ulomman
vallihaudan kupeista nyhdetty kaikki terotetut seipäät. Siitä ei
vihollisille toistaiseksi kuitenkaan ollut mitään hyötyä, sillä
edessä oli toinen, vedellä täytetty vallihauta, ja sen partaalle ei
ollut hyvä tulla paaluaidan takaa alati uhkaavan nuolisateen takia.
Mutta aamupäivällä saivat viholliset valmiiksi pari heittokonetta,
joilla he alkoivat paaluaitaa vastaan sinkautella lähes miehen
painoisia kivijärkäleitä. Aita oli kuitenkin sisäpuolisten pönkäin
avulla siksi hyvin tuettu, että se ei mistään kohti murtunut. Sen
sijaan tuottivat aitauksen sisälle lentäneet kivet enemmän vahinkoa,
surmaten päivän kuluessa kolme puolustajaa.
Iltapäivällä saivat viholliset apuväkeä. Jokea ylös nousi nimittäin
kokonainen pieni laivue asestettuja miehiä. Jurva tunsi heidät
ruotsalaisiksi viikingeiksi, jotka olivat vallanneet läntisen
naapurijoen suun ja jotka nyt ritari Konradin kehotuksesta olivat
rientäneet hänen avukseen kukistamaan Linnajoen valtiasta.
Silmäillessään yhtyneitä vihollisjoukkoja lausui Jurva synkästi:
"Olkoonpa heitä vaikka vieläkin enemmän, ilmaiseksi eivät he tätä
linnaani ota!"
Koko päivän oli hän ollut väsymättä toimessa. Edellisenä yönä oli hän
yhden luotettavimmista miehistään lähettänyt sisämaahan pyytämään
sikäläisiä hämäläisiä avukseen. Nähdessään nyt ennestäänkin suuren
vihollisjoukon saavan apuväkeä, hiipi hänen mieleensä kuitenkin
epäilys avun joutumisesta oikeaan aikaan. Ajatuksensa salasi hän
kuitenkin visusti muilta, koettaen miestensä kesken pitää yllä
rohkeata mielialaa.
Illan pimetessä kiersi hän vielä kerran ympäri varustuksen, ja
annettuaan vartioille viimeiset ohjeet sekä kehotettuaan heitä
valppauteen, meni hän levolle. Mutta jo puolenyön aikana herätettiin
hänet sikeimmästä unestaan. Ulos hyökättyään huomasi hän paaluaidan
eräästä kohti olevan tulessa, jota osa vartioista koetti sammuttaa,
toisten seisoessa ampumalavalla ja heitellessä kiviä alas
vallikaivantoon. Nopeasti kiipesi hän ylös lavalle ja pääsi siinä
tuokiossa selville kaikesta.
Vihollisjoukkojen päälliköt olivat illalla pitäneet neuvottelun ja
tulleet siihen tulokseen, että linnaa ei voitu saada muutoin kuin
jollakin äkkiyllätyksellä. Ruotsalaisen apujoukon päällikkö oli
tehnyt ehdotuksen, jonka toiset olivat heti hyväksyneet, ja jota
he nyt olivat ryhtyneet toimeenpanemaan. Eräs laivueen veneistä
oli varustettu tukevalla suojakatolla ja pimeyden suojassa ohjattu
vallikaivantoon sekä kaikessa hiljaisuudessa kiinnitetty paaluaidan
juurelle. Veneessä oli runsaasti mukana tervaan kastettuja rohtimia,
joiden avulla aita saatiin nopeasti syttymään. Kun vartiat tulen
leimahtaessa kiiruhtivat palopaikan läheiselle ampumalavalle,
tervehtivät heitä vallihaudan äyräälle pimeän suojaan asettuneet
viholliset tiheällä nuolituiskulla. Tämän takia kävi sammutustyö
hitaasti ja lisäksi saattoivat sytyttäjät, ollen ylhäältä heitettyjä
kiviä ja keihäitä vastaan hyvässä suojassa veneen katoksen alla,
kaikessa rauhassa kiihottaa tulta.
Jurvan itsensä ryhtyessä johtamaan sammutusta saatiin tuli hetken
kuluttua tukahutetuksi. Mutta ainoastaan tuokioksi, sillä sytyttäjät
tekivät työtään, ja hetken kuluttua leimahtivat liekit uudelleen
hulmuamaan. Siten jatkui läpi yön tätä omituista taistelua, toiselta
puolen tulen sytyttämistä, toiselta sen sammuttamista, samalla kun
vallikaivannon taakse asettuneiden vihollisten nuolet suhahtelivat
ilmassa, varottaen puolustajia pysymään suojassa paaluaidan takana.
Aamun sarastaessa tutki Jurva tarkemmin paaluaitaa ja huomasi
muutamien tukipylväiden siksi palaneen, että ne eivät kauemmin
kestäisi heittokoneiden jyskytystä. Ja samalla huomasi hän, että
viholliset olivat ensimäisen venheen taakse kulettaneet toisia,
niin että ne kyljittäin maaten täyttivät vallikaivannon laidasta
laitaan. Niiden päälle oli asetettu kylästä kuletettuja huoneiden
ovia, jotka muodostivat leveän ja mukavan sillan. Oli siis selvää,
että vihollinen aikoi heittokoneillaan murtaa paaluaidan sekä rynnätä
aukosta varustukseen.
Tehtyään nämä huomiot antoi Jurva kiiruusti käskyn hajottaa erään
varustuksen pienimmistä rakennuksista sekä rakentaa hirsistä sulun
palaneen aidankohdan eteen. Tämä toimenpide tuli kuitenkin liian
myöhään. Ennenkuin rakennusta oli saatu hajalleen, kohosi aurinko
taivaanrannalle ja samalla jysähti vihollisten heittokoneesta
ensimäinen kivi aitaa vastaan. Sitä seurasi heti toinen ja sitten
taas tuokion kuluttua kaksi perättäistä jymäystä. Viholliset olivat
siis asettaneet molemmat heittokoneensa jyskyttämään palanutta
aidan kohtaa. Pian näkyivätkin seuraukset. Hiiltyneet tukipylväät
longahtelivat ja kallistuivat, vielä muutama jysäys ja romahtaen
sortui aita lähes kolmen sylen leveydeltä.
Samalla kohottivat viholliset hurjan ilohuudon, torvet alkoivat
raikua, ja tihein joukoin, kilvet aamuauringon säteissä välkkyen,
karkasivat he venesiltaa pitkin aukolle. Hätähätää ehti Jurva
järjestää osan miehiään aukolle, ja nämä laukasivat nyt jousensa
tulijoita vastaan. Joukko etummaisista kaatui ja vieri venesillalta
alas kaivantoon, mutta pysähtymättä hyökkäsivät jälessä tulevat
eteenpäin. Aukolla syntyi tuima taistelu, miekat ja tapparat
kalskuivat toisiaan vasten, kilvet ja kypärät rämähtelivät ja
katkeilevat keihäänvarret ruskuivat. Näitä ääniä säestivät hurjat
kehotushuudot, kiroukset ja haavottuneiden parkaisut.
Hyökkääjäin paino oli siksi suuri, että puolustajain oli pakko
väistyä heidän edestään. Taisteltiin mies miestä vastaan ympäri
paaluaidan sisässä olevaa aluetta. Jurva, päässään kypäri ja
oikeassa kädessään raskas miekkansa, mutta ilman kilpeä kuten
muutkin hämäläiset, taisteli miestensä etunenässä, huudellen heille
yhtämittaa kehotus- ja rohkaisusanoja. Hän etsi katseillaan Rönkää,
mutta häntä ei näkynyt taistelijain joukossa. Sen sijaan kiintyi
hänen katseensa ritari Konradiin, joka puolestaan oli jo pannut
merkille Jurvan. Tuota pikaa kalskahtivatkin johtajain miekat
vastakkain ja hurja kaksinkamppaus alkoi.
Oli komea näky, kun tuo uljasryhtinen vanha pakanapäällikkö, jonka
hopeoitunut parta valui rinnoille, taisteli kookkaan ja monissa
sodissa karaistun ristiritarin kanssa. Herra Konradin liikkeet
olivat nopeat ja tuimat, samalla kuin hänen petolinnun silmänsä
vaanivat heikointa kohtaa vastustajassa. Jurva sen sijaan seisoi
majesteetillisena alallaan ja hänen iskunsa ja liikkeensä olivat
raskaat ja kulmikkaat. Kumpikaan ei väistynyt paikaltaan, vaan
ääneti, silmät vihaa hehkuen, jatkoivat he miekanmittelyä, ja
lähinnä olevat pysähtyivät jännittyneinä katsomaan tuota mahtavata
kaksintaistelua.
Yhtäkkiä ponnisti Jurva voimansa äärimmilleen, hänen miekkansa
halkasi viuhahtaen ilmaa ja Konradin päätä kohti suuntautui ankara
isku. Tämä ehti kuitenkin puolittain torjua iskun, niin että
Jurvan miekka putosi lappeettain hänen kypärilleen ja helähti
samassa poikki. Vaistomaisesti peräytyi Jurva askeleen ja katsoi
hämmästyneenä miekan tynkää kädessään.