Kun Kuosma oli kertonut sanomansa Jurvalle, ei tämä osottanut mitään
hämmästyksen merkkejä. Synkän päättävästi lausui hän ainoastaan:
"Tulkoot, miekkani kaipaakin jo verta!"
Tarmokkaasti ja nopeasti ryhtyi hän varustautumaan vihollisen
varalle. Lähikukkuloilla sytytettiin merkkitulet ja varmemmaksi
vakuudeksi pantiin lähikyliä kiertämään kapula ilmotuksen kera,
että kaikki ne, jotka tahtoivat puolustaa vanhaa vapauttaan sekä
pysyä uskollisina isien uskolle ja tavoille, kätkekööt kiiruusti
omaisuutensa ja rientäkööt itse aseilla varustettuina linnamäelle.
Pari miestä lähetettiin jokivartta ylös vakoilemaan vihollisen
liikkeitä, ja osa naisista sekä aseisiin pystymättömät miehet
toimitettiin karjan kanssa etäisiin metsiin. Kaikki muonavarat sekä
kalleudet kuletettiin kylästä linnamäelle varustuksen turviin.
Illan hämärtäessä alkoi kaikki olla jo valmiina vihollisten
vastaanottamiseksi. Sisempi vallikaivanto, joka oli jo aiemmin
saatu valmiiksi, oli laskettu vettä täyteen, ja ulomman, vielä
keskeneräisen kaivannon reunoihin oli pystytetty teräväkärkisiä
seipäitä tiheäksi piikkimetsäksi. Paaluaitauksen sisällä oli
suuret pinot myrkytettyjä nuolia sekä heittokeihäitä ja kiviä,
joita viimemainittuja saattoivat naisetkin viskellä varustukseen
pyrkivän vihollisen päälle. Miehet koettelivat jousiaan ja niiden
jänteitä, toisten terottaessa miekkoja ja sotakirveitä. Jurvan uudet
rakennukset eivät vielä olleet täysin valmiit, mutta saivat nyt siitä
huolimatta tarjota suojaa niin monelle kuin seinien sisälle mahtui.
Loput saivat viettää yönsä ulkona nuotiotulen ääressä.
Kun päällikön vanha talo oli tyhjennetty kaikista arvokkaammista
tavaroista ja koko kylä päivän laskiessa seisoi autiona ja
hyljättynä, lähti Jurva, joka vaimonsa ja yhden miesorjan kanssa
viipyi vielä paikalla, vankikellariin. Pian palasi hän takaisin ja
astuen pelon vallassa odottavan vaimonsa eteen sanoi:
"Sinäkö sen olet tehnyt?"
"Minä", vastasi vaimo, koettaen katsoa miestään lujasti silmiin sekä
lisäten hetken kuluttua: "Sillä poikamme tahtoi mennä vihollisia
vastaan, estääkseen heitä hyökkäämästä sinun kimppuusi."
Jurva mitteli häntä hetken katseillaan, mutta kääntyi sitten
mitään puhumatta ympäri ja viitaten toisia mukaansa lähti astumaan
linnamäkeä kohti.
Tällä välin oli Pietari ehtinyt kulkea Röngän kylään. Siellä tapasi
hän useihin satoihin nousevan ristiretkeläisjoukon sekä muutamia
munkkeja, jotka parasta aikaa kastoivat kansaa ristinuskoon. Hän
sai kuulla, että Rönkä puoluelaisineen ei ollut tehnyt mitään
vastarintaa, vaan taipunut mielisuosiolla kasteeseen. Pian huomasi
hän kuitenkin asianomaisia puhutellessaan, että Rönkä oli ottanut
kasteen ainoastaan siitä syystä, ettei hänen tarvitsisi yhdessä
Jurvan kanssa taistella ristisotureita vastaan. Saipa Pietari myöskin
selville, että Rönkä aikoi yhdessä ristiretkeläisten kanssa lähteä
vallottamaan Jurvan linnaa sekä toivoi Jurvan kukistuttua pääsevänsä
ristittyjen avulla suurempaan vaikutusvaltaan.
Saamansa tiedot synnyttivät Pietarin mielessä syvää halveksuntaa,
ja sen sijaan että olisi ryhtynyt avustamaan toisia munkkeja
pakanain kastamisessa, käänsi hän selkänsä koko toimitukselle ja
ryhtyi etsimään ristijoukon päällikköä. Hänelle neuvottiin erästä
kookasta soturia, ja astuessaan tämän eteen kohtasi Pietarin ikävä
yllätys, sillä miehen tunsi hän ritari Konradiksi, johon hän oli
tutustunut jo Vironmaalla, ja joka kuului saksalaisten kalpaveljesten
ritarikuntaan. Hän oli aikoinaan taistellut pyhällä maallakin,
ja kun Vironmaan vallotus näihin aikoihin oli pääasiassa loppuun
suoritettu, oli hän nähtävästi äsken tullut Suomeen ja tarjonnut
palvelustaan piispa Tuomaalle. Herra Konrad oli pitkä ja luiseva
mies, jolla oli käyrä nenä ja leuassa suippo parta sekä vasemmassa
poskessa iso miekanarpi. Hänen ulkomuodossaan oli jotakin, mikä
hyvin paljon muistutti petolintua. Luonteeltaan hän olikin ahnas,
saaliinhimoinen ja julma. Pietari oli kerran Virossa joutunut hänen
kanssaan kiivaaseen riitaan, koettaessaan hillitä hänen julmuuttaan
ja ryöstönhaluaan. Samassa tilaisuudessa oli Pietarin nuorekkaan
kiivas ja palava uskoninto ensi kerran pahasti järkähtänyt, niin että
jälkiseuraukset siitä puhkesivat tuon tuostakin näkyviin epäilyksinä
ja hetkellisenä tarmottomuutena. Ritari Konradin tovereineen
riehuessa eräässä virolaiskylässä, oli Pietari kohdannut muutaman
vanhuksen halaistuin otsin makaamassa kylänraitilla. Ukko oli ollut
vielä hengissä ja Pietarin kumartuessa hänen puoleensa oli vanhus
lausunut, synkkä viha sammuvassa katseessaan: "Te sanotte tuovanne
meille rakkauden ja ikuisen autuuden oppia, mutta itse asiassa
karkaatte te päällemme kuin villipedot. Minä kiroan teitä ja teidän
oppianne!" Monenlaisia kauhunnäytöksiä oli Pietari senkin jälkeen
saanut Virossa kokea ja monta taistelua oli hän sydämessään käynyt,
tehdessään itselleen selväksi, että hänen ristinuskonsa oli kokonaan
toista kuin se tapa, millä kalpaveljekset sitä pakanain keskuuteen
levittivät.
Herra Konradillekaan ei Pietarin kohtaaminen näyttänyt olevan mikään
mieluinen yllätys. Kun Pietari oli tiedustellut hänen suunnitelmiaan,
vastasi Konrad:
"Matkamme päätarkotuksena on kukistaa Jurva-niminen pakanain
päällikkö, joka ristilliselle kirkolle on tuottanut paljon vahinkoa.
Huomenna jatkamme matkaa jokisuulle ja valiotamme siellä heidän
linnansa sekä viemme Jurvan vankina piispan luo, ellei hän sitä ennen
ole saanut osaansa minun miekastani."
Hetken vaiettuaan lisäsi hän pilkallisesti:
"Tämän kylän miehet, jotka vielä äsken olivat pakanoita, ovat
nyt niin innokkaita ristittyjä, että he huomenna seuraavat meitä
nujertamaan Jurvaa."
"Mutta minä pidän viisaampana, että te jätätte Jurvan rauhaan",
virkkoi nyt Pietari. "Minä olen kastanut hänen puolisonsa
ristinuskoon ja toivon Jumalan avulla saavani vielä itse päällikönkin
kääntymään. Ja kun päällikkö kääntyy, silloin kääntyvät kaikki
muutkin. Täten pääsemme me väkivaltaa käyttämästä ja työmme on
kantava paljon siunatumpia hedelmiä. Minä pyydän siis teitä, jättäkää
Jurva ja hänen väkensä minun huostaani, minä menen heistä vastuuseen."
"Vai niin, te kiivaileva isä, vai tahdotte jälleen meren tälläkin
puolen asettua minun tielleni", vastasi Konrad pahansuovasti.
"Mutta minullapa on piispan selvä käsky hävittää Jurvan linnotus,
kaataa hänen uhripuistonsa ja tuoda hänet itsensä joko elävänä tahi
kuolleena Turkuun. Ja tästä määräyksestä minä en aio rahtuakaan
poiketa, vaikka vieläkin kiivaampi munkkiveli tielleni ilmestyisi."
"Mutta täällä minä asetun teidän väkivaltanne ja julmuutenne tielle
vieläkin suuremmalla syyllä kuin meren tuolla puolen, sillä tämä
on minun syntymämaani!" huudahti Pietari tulistuneena. "Jos te
täällä aiotte menetellä samoin kuin Virossa, niin siitä saatte tehdä
tiliä piispalle, sillä hänen tahtonsa ei suinkaan ole, että pyhää
evankeliumia levitetään julmuudella."
"Ho, ho, turhaan te, isäseni, pelottelette minua piispalla", vastasi
Konrad. "Ei hän pakanoita kohtaan ole yhtä arkakätinen kuin te.
Niinpä lähtiessänikin sain olla todistajana, kun hän omin käsin
kuritti erästä uppiniskaista hämäläispakanaa, niin että mies pääsi
henki pahastaan."
Hän silmäili Pietaria ivallisesti ja lisäsi:
"Huomenna siis lähdemme pääpakanan pesää karhomaan. Valmistautukaa
kastamaan pakanoita, mikäli heitä nimittäin tulee miekaltamme
säästymään."
Pietari kohotti kättään ja huusi kuohuvan vihan vallassa:
"Kirous seuratkoon askeleitasi, sinä tunnoton muukalainen, joka
saastutat pyhän ristinmerkin kantamalla sitä riettaassa kilvessäsi!"
Hän kääntyi selin herra Konradiin, joka hänen vihanpurkaukseensa
vastasi hohottavalla ivanaurulla.