Pietari oli taistellut sydämessään nopean, mutta sitä ankaramman
taistelun ja selviytynyt siitä voittajana. Kiusaaja oli näyttänyt
hänelle kaiken maailman kunnian ja huikaissut lyhyeksi hetkeksi hänen
silmänsä, niin että se toinen, vanha minä, oli vähällä ollut päästä
ylivaltaan. Mutta Herra oli rientänyt hänen avukseen ja kiusaajan oli
täytynyt jättää hänet. Ensi hetkinä isänsä mentyä tunsi hän sulaa
voittajan riemua ja näki silmissään kimaltelevan marttyyrikruunun, ja
sen kimmellys oli paljon kirkkaampi kuin sen maallisen kruunun, jonka
toiveilla isä oli häntä häikäissyt.
Hän oli täynnä palavata uskonintoa ja toivoi hartaasti, että äiti
olisi mitä pikimmin tullut hänen luokseen, saadakseen täydentää
työnsä ja liittää hänet pyhän kasteen kautta Kristuksen seurakuntaan.
Joka päivä oli hän opettanut äidille ristinopin totuuksia, ja nyt
tunsi hän hetken otolliseksi kasteen antamiseen.
Aika kului kuitenkin seuraavaan aamupäivään, ennenkuin äiti hiipi
poikansa vankikomeroon.
"Voi, rakas poikani, hänhän kirosi sinua!" lausui äiti itkuun
purskahtaen ja tapansa mukaan hyväillen hänen päätään.
"Elä ole siitä murheissasi, sillä minun herrani ja vapahtajani on
tekevä sen tyhjäksi", lohdutti häntä Pietari.
"Hän ei ole nukkunut koko yönä ja aamulla linnamäelle lähtiessään oli
hän niin synkkä ja alakuloinen. Kovasti sen on täytynyt häneen koskea
ja minun käy häntä niin säälikseni."
"Kyllä se koskee minuunkin, äiti", vastasi Pietari, "mutta toisin ei
se voi olla, ja minä vielä toivon kaiken muuttuvan hyväksi. Minä olen
koko yön viettänyt rukouksissa isäni puolesta ja olen vakuutettu,
että hän käsittää vielä totisen valkeuden."
"Kunpa niin kävisi", sanoi äiti ilahtuneena. "Minä en kuitenkaan
jaksa uskoa ennenkuin näen, sillä minä tunnen hänen jäykkyytensä."
"Nyt, äiti", alotti Pietari hetken kuluttua, "on tullut hetki,
jolloin sinun on otettava viimeinen askel ja päästävä osalliseksi
pyhästä kasteesta."
"Minä en tahdo mitään niin hartaasti kuin päästä osalliseksi samasta
uskosta, joka sinutkin on tehnyt niin lujaksi", vastasi äiti. "Mutta
olenko minä siihen mahdollinen?"
"Ja miksi et olisi?" ihmetteli Pietari, "sillä olethan sinä nyt
selvillä pyhän uskomme perustotuuksista ja sydämesi on muutoin valmis
ottamaan vastaan kasteen."
"Mutta illalla, kun isäsi houkutteli sinua luopumaan ristinuskosta,
toivoin minä alussa, että sinä suostuisit hänen pyyntöönsä", tunnusti
äiti arasti.
"Mutta Herramme on auttanut sinua, kuten minuakin, voittamaan
kiusauksen", rohkaisi häntä Pietari.
Niin tapahtui hetken kuluttua, kun äiti oli toimittanut paikalle
tarvittavat välikappaleet, Jurva Kaikkivallan vankikellarissa pyhä
toimitus, jonka kautta pakanallisen ja jäykän heimopäällikön puoliso
oman poikansa kastamana liittyi ristittyihin. Oudoksuen ja ihmeissään
kuulivat talon naisorjat permannon alta kaikuvan ristittyjen virren,
jota heidän oma emäntänsä veisasi yhdessä vangin kanssa.
Kun Pietarin äiti palasi kellarista, kohtasi hän ensimäiseksi vanhan
Kuosman, joka kiireisestä kulusta hengästyneenä juuri saapui pihaan
ja hänet nähdessään kysyi päällikköä.
"Missäpäs muualla kuin linnamäellä", vastasi hän. "Siellä hän on
miehineen. Mutta mihin sellainen kiire?" lisäsi hän nähdessään
Kuosman lähtevän saman tien linnamäkeä kohti.
"Kiire on!" huusi ukko solalta mennessään, "sillä ristisoturit ovat
tulossa tänne. Kastavat parhaillaan kansaa Rönkälässä."
Kuosma kiiruhti matkaansa, niin että hiekka priiskui hänen virsujensa
alla. Mutta päällikönvaimo palasi kiiruusti takaisin poikansa luo ja
ilmotti hänelle Kuosman tuoman uutisen.
"Mitä meidän nyt on tehtävä?" kysyi hän hätääntyneenä ja neuvotonna.
Hetken mietittyään vastasi Pietari:
"Minä luulen, että piispa Turussa on jotenkuten saanut kuulla minun
vankeudestani sekä lähettänyt ristiretkeläisiä minua vapauttamaan.
Niin ollen olisi mielestäni viisainta, että minä menisin heitä
vastaan Rönkälään ja estäisin heidät ryhtymästä taisteluun isäni
kanssa. Uskallatko laskea minut vapauteen, äiti?"
"Sitähän sinun ei pidä kysyäkään. Lähde siis kiiruusti matkaan,
ennenkuin isäsi palaa linnamäeltä, ja Jumala olkoon kanssasi!"
Kun Pietari muutaman hetken kuluttua oli solalla menossa, palasi hän
yhtäkkiä äitinsä luo pihan keskelle ja lausui:
"Mutta voinko minä näin jättää sinut, äiti? Tietysti isä minun
häviämisestäni purkaa vihansa sinuun. Ei, kyllä minun on jäätävä
tänne."
"Ei, ei, vaan sinun on mentävä ristisotureita vastaan ja estettävä
heidät taistelusta!" vastasi äiti lujasti.
"Mutta silloin on sinunkin seurattava minua, sillä en voi sinua
jättää isäni vihan uhriksi", väitti Pietari.
"Ei, ei, vaan minun on oltava isäsi luona, ja Herra on minua kyllä
suojeleva. Elä ole siis minusta huolissasi, vaan riennä matkaasi", ja
äiti työnsi häntä hellästi solaa kohti.
Hetken kuluttua oli Pietari ulkona pihasta, äidin katsoessa
kyynelsilmin hänen jälkeensä sekä lukiessa hiljaa vasta oppimiansa
rukouksia.