Seuraavana aamuna ei Jurvassa saattanut huomata mitään jälkiä
illallisesta kohtauksesta. Vangista hän ei puhunut mitään ja
ryhtyi tavallisiin toimiinsa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Työpaikalla panivat linnanrakentajat kuitenkin merkille, että hän
jäi toisinaan eteensä tuijottamaan sekä oli muutoin tavallista
ärtyisempi. Vaimonsa kanssa ei hän kotona antautunut pitempiin
keskusteluihin, vaan oleskeli etupäässä työpaikalla.
Kun hän eräänä aamuna saapui linnanrakennukselle, huomasi hän miehiä
olevan työssä noin kolmatta osaa vähemmän kuin tavallista.
"Mitä tämä on?" kysyi hän äreästi läsnäolevilta. "Missä ne muut
viipyvät?"
Kun miehet mitään vastaamatta vilkuivat toisiinsa, astui hän erään
oman miehensä eteen ja tiuskasi: "Sano paikalla, miksi kaikki eivät
ole saapuneet työhön!"
"En minä mitään varmaa tiedä", vastasi mies, ottaen surkean muodon,
"mutta minä luulen rönkäläisten yllyttäneen heitä jäämään pois
työstä."
"Sitä minä jo aavistinkin", sanoi Jurva hammastensa välitse.
Hän tuijotti hetkisen mietteisiinsä vaipuneena eteensä, korotti
sitten äänensä, niin että kaikki saattoivat sen kuulla, sekä lausui:
"Jos teidän joukossanne on vielä sellaisia, jotka epäilevät, että
nämä työt eivät tapahdu meidän yhteiseksi hyväksemme, ja jotka
eripuraisuuden luulevat olevan suuremmaksi siunaukseksi heimollemme
kuin yksimielisyyden, niin jättäkööt työpaikan ja lähtekööt heti
kotiinsa. Minä en tahdo asettua heidän tielleen, vaan pidän
parempana, että ne, jotka täällä tekevät työtä, tekevät sitä
yksimielisyydellä ja luottamuksella."
Miehet silmäilivät toisiaan, mutta kukaan ei liikahtanut.
"Te tahdotte siis kaikki pysyä työssä", sanoi Jurva. "No hyvä,
meitä on vielä kylliksi paljon saadaksemme työt suoritetuiksi.
Mutta muistakoon nyt jokainen teistä pysyä lujana rönkäläisten
houkutuksille."
Tästä huolimatta tapasi Jurva parin päivän kuluttua miesjoukon
muutamia kymmeniä pienempänä. Rönkäläiset olivat jälleen olleet
liikkeessä sekä onnistuneet hyvin myyräntyössään. Jälellä olivat enää
ainoastaan Jurvan oman kylän miehet, ja hän tiesi, että ainakin he
pysyivät työssä, tehden sen joko pelosta tai uskollisuudesta. Mutta
heitä oli nyt liian vähän, saadakseen varustukset ennen talven tuloa
valmiiksi.
Jurva oli koko päivän harvapuheinen, synkkä ja äreä. Illalla
kotiin tultuaan otti hän tulta tuohukseen ja lähti vankikellariin.
Huolestuneena hiipi hänen vaimonsa perässä ja asettui oven luo
kuuntelemaan. Hän kuuli miehensä puhuvan, äänessään masentunut sävy:
"En epäile, ettetkö sinä synnyltäsi ole minun poikani ja tunnenhan
sinussa nyt, näin läheltä tarkastellessani, pienen, pois ryöstetyn
perilliseni piirteet. Et käsitä, kuinka tuo ryöstö koski minuun,
sillä kaikki minun puuhani näyttivät hukkaan menneiltä. Mutta minä en
masentunut, vaan toivoen saavani joko toisen pojan tai sinut takaisin
jatkoin minä työtäni. Toista poikaa en ole saanut, mutta sinä
olet tullut takaisin. Iloitsin sydämestäni tultuani vakuutetuksi,
että sinä olet kadonnut poikani. Sylini on sinulle aina avoinna,
kun vain riisut päältäsi muukalaisuuden verhon. Tällä hetkellä
tarvitsen poikaa, auttajaa, enemmän kuin koskaan, sillä vihamiesteni
salavehkeet uhkaavat tehdä työni tyhjäksi. Tule pojakseni ja
auta minua! Yhdessä me saamme aikaan sen, mikä minulta yksin jää
keskeneräiseksi. Me kukistamme Röngän ja rakennamme linnan valmiiksi.
Sitten yhdistämme me eri heimokunnat, karkotamme Turusta ristityn
piispan pappeineen ja valiotamme muukalaisten pystyttämän linnan
Aurajoen suussa. Ja sitten... niin, sitten saat sinä kaiken vallan
minun jälkeeni, sinä olet koko maan valtias, suomalaisten kuningas.
Jätä siis, poikani, muukalaisuutesi, palaa heimosi uskoon ja rupea
julkisesti Jurva Kaikkivallan pojaksi."
Lopussa oli Jurvan ääni käynyt hellän pyytäväksi ja henkeä pidättäen
kuunteli äiti, mitä Pietari oli vastaava tähän isän intomieliseen
esitykseen.
Hetken kuluttua kuuli hän poikansa äänen kuin maan alta vastaavan:
"Isäni, minä olen valmis auttamaan sinua kaikessa, mikä ei sodi
omaatuntoani vastaan. Mutta uskostani minä en voi luopua. Vaan etkö
voi minua ristittynäkin omaksua pojaksesi ja auttajaksesi?"
"En!" kuului Jurvan vastaus ja hänen äänensä, joka äsken oli ollut
pyytävä, muuttui yhtäkkiä jyrkäksi. "Minä käyn taistelua ristittyjä
vastaan ja sen vuoksi ei auttajani ja vielä vähemmän oma poikani
saa olla ristitty. Vielä kerran kysyn siis sinulta, etkö tahdo
luopua tuosta muukalaisten uskosta ja ryhtyä auttamaan isääsi hänen
raskaassa taistelussaan?"
"Voi isä, isä, miksi asetat minun eteeni tämän ristiriidan!" huudahti
Pietari syvän tuskan vallassa, lisäten hetken kuluttua kuin itsensä
kanssa taistellen: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä!"
"Et siis suostu?" kuului nyt isän kysymys pahaa ennustavalla
äänensävyllä.
"En voi, isäni, en voi, mutta poikasi..." Tässä keskeytti hänet
Jurvan jyrähtävä ääni: "Poikani et sinä ole, mokoma ristittyjen
äpärä! Seuratkoon kiroukseni kantapäilläsi elämäsi loppuun!"
Seuraavassa hetkessä astui Jurva ulos kellarista ja ovi hänen
jälessään paukahti jymähtäen kiinni. Hädintuskin ehti äiti väistyä
syrjään ja kätkeytyä miehensä katseelta.