Työt linnamäellä oli pantu käyntiin. Jurva oli mitä parhaimmalla
tuulellaan ja hänet nähtiin kaikkialla käskyjä antamassa, ohjaamassa
ja neuvomassa. Toiset hänen omista miehistään olivat muiden
joukossa vallihautaa kaivamassa, samalla kun toiset pystyttivät
asuinrakennuksia paaluaitauksen sisällä. Jurva aikoi näet vielä
ennen talven tuloa asettua sinne asumaan, voidakseen äkillisten
päällekarkausten sattuessa puolustaa linnaa, kuten hän sanoi. Mutta
rönkäläiset sanoivat hänen kiirehtivän sinne, ollakseen täysi
"kaikkivalta" ja alistaakseen ikeensä alle muut heimolaisensa.
Eräänä iltana linnamäeltä palatessaan muisti Jurva ristityn
vankinsa ja päätti ottaa hänet kuulusteltavakseen. Istuen avarassa
isäntätuvassaan pitkän tammipöydän päässä, suopeana ja päivän monista
puuhista väsähtäneenä, antoi hän oluthaarikan tyhjennettyään käskyn
tuoda vangin sisälle.
Hänen vaimonsa säpsähti ja aavisti ratkaisun olevan ovella. Useana
iltana oli hän, miehensä kanssa kahden jäätyään, aikonut ottaa
puheeksi heidän poikansa kohtalon, mutta peläten sillä asialla
karkottavansa Jurvan suopean tuulen, oli hän asian esille ottamisen
lykännyt aina tuonnemmaksi. Jännityksissään ja pelosta vavisten
asettui hän nyt karsinan puoleen odottamaan, millaiseksi kohtaus oli
muodostuva ja oliko Pietari ilmaiseva itsensä isälleen. Tuvassa oli
kuitenkin jo onneksi siksi hämärä, että Jurva ei saattanut huomata
hänen mielenliikutustaan.
Odottava äänettömyys vallitsi tuvassa, kun Pietari saattajansa kanssa
astui kynnyksen yli ja pysähtyi huoneen keskelle. Hänen kasvoillaan
ilmenevä tyyneys rauhotti äitiä tuntuvasti.
"Tuota, kuinkas sinun nimesi olikaan?" kysyi Jurva alotteeksi ja äiti
pani mielihyvin merkille, että hänen äänessään oli suopea sävy.
"Pietari Kaukovalta."
"Pietari, se on niitä ristittyjen nimiä", sanoi Jurva kuin itsekseen.
"Kaukovalta, hm -- ja minua sanovat Kaikkivallaksi. Olemmehan siis
hieman kuin kaimaksia."
Hän naurahti hyväntuulisesti, mutta Pietarin kasvoilla värähti
mielenliikutus. Hetken vaiettuaan kysyi Jurva:
"Mutta mitä varten sinä tulit tänne meidän luoksemme? Jos tunnustat
sen suoraan, niin minä lasken sinut kaikessa rauhassa takaisin."
"Vilpittömän totuuden sanoakseni, minulla ei ollut mitään
muuta asiaa, kuin saada julistaa teille, pimeydessä eläville
heimolaisilleni, hyvää sanomaa maailman vapahtajasta Jeesuksesta
Kristuksesta", vastasi Pietari vakuuttavalla äänellä, jonka liikutus
sai hieman värähtelemään.
Hänen sanansa ja se vilpitön tapa, millä ne lausuttiin, tekivät
nähtävästi vaikutuksensa Jurvaan, sillä niitä seurasi pitempi
äänettömyys. Pietari katsoi hetken otolliseksi ja jatkoi äitiinsä
katsahtaen:
"Sinä vertasit äsken minun liikanimeäni omaasi, päällikkö. Jos tahdot
kuulla, niin kerron sinulle oman nimeni alkuperän."
"Hm, annahan sitten kuulua", hymähti Jurva.
Pietari silmäsi ympärilleen ja lausui:
"Kertoisin sen mieluimmin kahdenkesken sinulle ja vaimollesi."
Nyt hymähti Jurva vieläkin kummastuneempana, mutta antoi kuitenkin
hetken emmittyään tuvassa olijoille merkin poistua.
Kun he olivat jääneet kolmisin, jatkoi Pietari:
"Minunkin nimeni on ollut alkuaan Kaikkivalta, mutta tultuani
tuntemaan Kristuksen, en minä katsonut syntisenä ihmisenä voivani
pitää sellaista nimeä. Sillä kaikkivalta voi olla yksin Jumala. Sen
sijaan aloin minä kutsua itseäni Kaukovallaksi, koska se Kristuksen
valtakunta, jonka tuloa minä julistan, on ulottuva niin kauas
tulevaisuuteen kuin tämä maailmakin sekä jatkuva vielä senkin jälkeen
taivaassa."
"Sinä sanot nimesi olleen alkuaan Kaikkivalta", puhkesi Jurva
kummastuneena lausumaan. "Mistä sinä sitten oikein olet kotoisin?"
Näitä sanoja seurasi jännittynyt äänettömyys, jota keskeytti vain
nyyhkytyksen kaltainen ääni karsinasta, missä Pietarin äiti istui
hämyn suojassa. Vihdoin kuului Pietarin ääni liikutettuna:
"Minä olen syntynyt tämän saman kurkihirren alla, missä nyt seison,
ja sinä olet minun isäni. Muistat kai vielä poikasi, jota te
nimititte Toivotuksi ja jonka muukalaiset kaksikymmentä vuotta sitten
veivät pois?"
Syntyi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Pietari astui muutaman
askeleen isäänsä kohti, mutta pysähtyi äkkiä, kun Jurva kumealla
äänellä tiuskasi:
"Vai minun pojakseni sinä ristittyjen lähetti uskallat tekeytyä!"
"Mutta _hän on_ meidän poikamme!" huudahti yhtäkkiä Pietarin äiti,
nousten karsinasta ja lähestyen poikaansa. Hän työnsi tätä isäänsä
kohti ja jatkoi: "Katso, etkö tunne hänessä omaa, kadoksissa ollutta
poikaamme."
Vaimonsa odottamaton sekaantuminen asiaan sai Jurvan hämmästyksestä
sanattomaksi. Näkyi selvään, että hän kävi itsekseen ankaraa
taistelua, mikä tuntui hänen särkyneessä äänessäänkin, kun hän
Pietarille lausui:
"Mutta sinähän olet ristitty?"
"Niin olen, isäni, ja nyt olen tullut tekemään teitäkin osallisiksi
samasta valkeudesta", vastasi Pietari hiljaa.
"Mutta minun poikani ei voi olla ristitty!" huusi Jurva ja hänen
äänestään kajahti jälleen kylmä horjumattomuus. "Sinun kanssasi
minulla ei ole mitään tekemistä, ennenkuin annat uhrimiestemme pestä
itsesi pyhässä lähteessä ja siten julkisesti palaat isäisi uskoon.
Siihen saakka on sinun paikkasi vankihuoneessa."
"Isäni", lausui Pietari murtuneella äänellä, "koska et kuitenkaan
kiellä, että minä olen syntynyt sinun pojaksesi, niin minä pyydän
sinulta yhtä ainoata armonosotusta: että nimittäin sallit minun
edes yhden kerran saarnata Kristuksen evankeliumia kokoontuneelle
kylänväelle. Tai ellet siihen suostu, niin salli minun edes tässä
laajemmin puhua Jeesuksesta sinulle ja äidilleni. Päätä sitten
itse, onko se oppi niin paha ja vihattava, että sen saarnaaminen on
estettävä."
"Salli hänen puhua, Jurva, sillä onhan hän meidän poikamme!" yhtyi
hänen pyyntöönsä äitikin nyyhkytysten katkomalla äänellä.
Mutta Jurva kutsui sisälle käskyläisensä, jotka hän äsken oli
viitannut poistumaan, ja sanoi heille: "Viekää vanki takaisin
kellariin. Saarnatkoon siellä seinäkiville ristinuskoa niin paljon
kuin mielii. Ennen saa hän ne kääntymään kuin Jurva Kaikkivallan."
"Jurva, Jurva, kuinka saatat sinä olla niin sydämetön, että oman
poikasi suljet vankikomeroon!" huusi hänen vaimonsa itkien, kun
palvelijat olivat vieneet Pietarin pois.
"Minun poikani ei ole vielä palannut", vastasi Jurva ontolla äänellä.
Hän istui entiselle paikalleen pöydän päähän ja nojasi päätään
käteen. Pimenevässä tuvassa ei kuulunut muuta kuin hänen vaimonsa
tukahtunut nyyhkytys.